Auttakaa pohtimaan, mitä pitäisi tehdä, kun vaikea olla täysin uskollinen

Ja kysyn vilpittömästi ja tiedän olevani kamala jo muutenkin joten sitä ei tarvitse erikseen toitottaa, toki jos ei muuta sanottavaa ole, niin feel free tuomitkaa ja kivittäkää. Heittelen tässä koko ajan jo itsekin kiviä ilmaan ja annan pudota päälleni.

Eli, olen naimisissa mukavan miehen kanssa. Miehessä ei ole mitään vikaa. Hän rakastaa minua ja minä häntä (vahvaa kiintymysrakkautta ainakin), ja petihommatkin sujuu, toki on väljähtyneet tunteet kun on piiiiitkä suhde kyseessä, mutta pidän sitä normaalina, lapsemmekin ovat jo isoja, kaksi heistä muuttanut jo omilleenkin, kotona vielä kaksi mutta hekin ovat teinejä jo, toinen yläasteella ja toinen amiksessa.

Olen joskus aiemmin pettänyt miestäni, useita kertoja, en sänkyyn asti ole siis mennyt mutta kaikenlaisia salaviritelmiä, jota mieheni ei hyväksyisi. Pussailuja, halailua jne.

Yhdestä jäin aikoinaan kiinni ja meinasi tulla ero, silloin vannoin että parannan tapani ja luulinkin oikeasti että paransin, oli niin hirveä olo kun ajattelin että menetän mieheni ja kaiken sen tasapainoisen hyvän perhe-elämän yhteisen seesteisen tulevaisuuden, ihmisen joka vilpittömästi rakastaa minua, ja jakaa tasapuolisesti kanssani arjen.

Saimme sovittua ja monta vuotta menikin hyvin, kunnes nyt taas tunnen houkutusta, olen tuntenut viimeisen vuoden aikana jo muutamaankin. Mitään varsinaisen raskauttavaa ei taaskaan ole tapahtunut, muutama salaviesti yhden työkaverin kanssa ja flirttiä, jota en osaa lopettaa. Enkä halua edes, vaikka tajuan ettei se työkaveri minusta oikeasti mitään halua (vakavaa suhdetta ainakaan) enkä minäkään hänestä, se flirtti ja jännitys vaan kutkuttaa niin mahtavasti ja tuo eloa ja säpinää elämään, enkä saa tätä samaa tunnetta mistään muusta (olen kyllä yrittänyt) .

Mietin koko ajan että MIKSI olen näin tyhmä ja teen tätä!? Ja että pitääkö erota, kun näköjään olen tällainen pahojen tapojeni orja enkä edes halua tavoista kuitenkaan oikeasti eroon, en kai muuten tätä riskipeliä pelaisi.

Kauhukuvitelmissani jään kiinni, tai jätän mieheni, sitten itken vanhuuteen asti sitä että jätin hyvän miehen ja tunnen yksinäisyyttä ja kadun koko loppuelämäni, ja lapset ja sukulaiset inhoavat ja paheksuvat minua ja katkaisevat välit.

Kaikenlisäksi kuinka kauan tässä enää vientiä olisikaan, kun ikää on jo hyvän matkaa yli neljäkymmentä... Eli saanko sitä koukuttavaa kutkuttavaa tunnetta kuitenkaan enää kovin kauaa, vaikka vapaaksi naiseksi ryhtyisinkin.

Luulisi että ikä toisi viisautta, mutta näköjään ei.

Eli, miten saan taottua järkeä kovaan kallooni? Vai eroanko enkä enää ala mihinkään parisuhteeseen kenenkään kanssa?

Ja jos suosittelette eroa, niin miten sellaisen perustelen miehelle, joka uskoo minun muuttuneen ja rakastaa minua ja on minulle hyvä, panostaa suhteeseemme. En haluaisi mitenkään satuttaa häntä enkä voi paljastaa että teen tätä taas, jonka vannoin loppuneen.