HS: "Naiset eivät voi jatkaa kotien yksinvaltiaina miehille tulee antaa enemmän tilaa"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää samat miehet voi olla hyvinkin ohjat käsissä esim. työelämässä, kun taas naisensa voi olla enemmänkin sellaista nöyrää sorttia. Sanomattakin selvää, että se mies saisi kyllä aivan varmasti hoidettua osuutensa kotitöistä, jos ottaisi asiakakseen, ja se vaimo ei sitä mitenkään estäisi. Kyllä se on vain laiskuutta ja sitä, että haluaa hyötyä siitä kotiorjasta, jonka on saanut samaan huusholliin jallitettua.

Siis jos mies vaikka ostaa lapselle jotain, ja nainen valittaa, että tämä on vääränlainen, niin mies välittömästi uhriutuu ja toteaa, ettei koskaan enää voi ostaa lapselle mitään, vaan naisen on tehtävä tästä lähtien kaikki hankinnat. Vastaavasti, vaikka mies kuinka valittaa jostain naisen hankkimasta lapsen asiasta (esim. meillä valitti juuri yksistä hanskoista, jotka on kuulema vaikea pukea, vaikka minun mielestäni ei ole), niin ei naisen tulisi mieleenkään lopettaa tekemästä hankintoja lapselle, vaan tuntevat olevansa vastuussa lapsen hankinnoista jatkossakin kritiikistä huolimatta. Eli miehet tekee noin ihan vain pahuuttaan ja laiskuuttaan. Vätyksiä ovat.

Ja siis tietysti on myös miehiä, ketkä kritiikistä huolimatta tuntee vastuunsa, mutta taitavat olla vähemmistö.

Minä en ymmärrä miksi pitää aina valittaa. Aina ei asiat mene putkeen mutta ne eivät siitä parane että asioista toiselle kovaäänisesti valittaa. Näissä perheissä tuntuu muutenkin olevan pulaa siitä toisen kunnioituksesta puolin ja toisin. 

Monesti on meilläkin mies tehnyt jotain eri lailla kuin olisin itse tehnyt mutta olen huomannut että paljon parempi on kuin vain toteaa asian eikä sano siitä sen kummemmin mitään. Jos kokee asian kovin tärkeäksi niin tekee sitten itse uudestaan mutta suurimmalla osalla kertoja se kuitenkin lopulta on ihan riittävän hyvää.

Muutenkin elämässä saa paljon enemmän aikaan kehumalla kuin haukkumalla.

Jos piti vaikka ostaa talvikengät ja toi välikausikengät, niin pakko kai siitä on sanoa, että eihän se lapsi noilla pärjää pakkasilla?! Mutta jos miehelle sanoo, niin mies heittää välittömästi hanskat tiskiin ja toteaa, että teeppä kuule itse. Mies saa kuitenkin rajattomasti valittaa kaikista naisen tekemistä hankinnoista (nämä hanskat on huonot, ei näitä saa puettua jäkäjäkäjäkä), mutta ei se nainen siltikään lopeta tekemästä hankintoja lapselle. Miehet tekee tuota ihan tahallaan, koska haluavat siirtää vastuun naiselle, koska ovat vastuuttomia ja laiskoja.

No ei ole pakko sanoa, eikä varsinkaan epäystävällisesti. Jos meillä mies tuo vääränlaiset kengät niin totean vain tilanteen ja laitan ne sitten odottamaan sitä oikeaa vuodenaikaa ja ostan sitten itse toiset. Tai sanon miehelle vaikka että "nämä ovat oikein hyvät. Pitäisiköhän samalla ostaa vielä sitten toiset vähän lämpimämmät niin pärjää kovemmillakin pakkasilla".

En minä itsekään osaisi ostaa autoon oikeanlaisia sytytystulppia mutta siltikään en tykkäisi jos mies siitä väärästä ostoksesta minulle huomauttelisi ivallisesti. Kuten jo sanoin, positiivisuudella ja kehulla pääsee paljon pidemmälle kuin haukkumisella. Se että se mies "lyö hanskat tiskiin" arvostelusta johtuu juuri siitä että se arvostelu sattuu niin syvälle ihmisellä. 

Miten niin et osaisi ostaa sytytystulppia? Viet sen auton sinne huoltoon ja ne laittaa siellä. Hyvin osaa (olen omistanut auton jo vuosia, hoitanut sen ihan ilman yhdenkään parisuhdemiehen apuja, eikä mulla ole hajuakaan mistään sytytystulpista). Sama se on lapsen talvikengissäkin, että kaikki osaa kysyä myyjältä, että onko nämä tarkoitettu talveksi. Jos heittäytyy tarkoituksella tyhmäksi, niin ihme tossukka olet, että menet perässä ja teet samat hommat uudestaan ja vielä kehut vaan.

Jollekin lapselle voi tehdä noin, että kehuu ja tekee itse perässä uudelleen, mutta ei aikuiselle miehelle. En voisi arvostaa, saati rakastaa miestä, joka ei osaa hoitaa edes perus pakollisia asioita (kuten lapsen kenkiä), joten en näkisi mitään syytä kehua häntä typerästä ostoksestaan.

Toki ne osaa huollossa laittaa mutta ethän sinä siinä mitään itse tiedäkään. Mutta menpäs sinne Motonetin tiskille kysymään sytytystulppia niin se kysyy sinullat auton merkin, mallin, vuosimallin, moottorin koon ja tehoversion ja pahimmillaan valmistenumeron. Tuskin osaat niihin vastata.

Ihan samoin se mies on voinut kysyä jossain marketissa talvikenkiä ja myyjä vain viittilöinyt johonkin suuntaan ja sitten mies valinnut sieltä kengät jotka vain näittivät hänestä talvikengiltä kun ei ole asiaan niin perhetynyt,

Asioita oppii ajan kanssa ja kun joutuu tekemään ja niin oppii jokainen normaali järkevä mieskin kun vain antaa tehdä useita kertoja. Mutta se ei onnistu niin että haukkuu ja epäilee miestä tyhmäksi heti jos menee kerran vähän pieleen.

Ei tarvitse edes haukkua tms. Ihan riittää, että toteaa neutraalisti, että nämä kengät ei ole kyllä pakkaselle. Miehet oikein odottaa jotain tuollaista, että pääsisivät sanomaan, että jatkossa sinä teet kaiken.

Ja minun exäni oli kyllä meillä se, joka kaikesta valitti ja haukkui. En siltikään lopettanut hoitamasta velvollisuuksiani, kuten lapsiani, kotiani ja autoani.

No jos kerran niin hyvin tiedät että hän siitä polttaa päreensä niin kannattaako sitten sanoa? Mitä hyötyä siitä saat?

Ja jos se toinen on joku krooninen sanomisesta pahastuja niin eroa hyvä ihminen noin mahdottomasta tyypistä äläkä yritä parantaa häntä nalkuttamalla. Ei se siitä parane, usko jo.

Olen jo eronnut, älä huoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kyllä täysin samaa mieltä tuon HS:n mielipiteen perusidean kanssa, mutta j*malauta miten kyrsii tämä ajatus, että on naisten vastuulla "antaa tilaa" miehelle. Mikä ihme siinä on, että se mies ei ITSE tee osuuttaan, vaan on röhnötys sohvalla on jotenkin naisen vika, kun nainen ei ole antanut tarpeeksi tilaa. Ei voi täysipäiselle aikuiselle voi tulla yllärinä, että kotia on siivottava, ruokaa on tehtävä ja lapsista on huolehdittava.

Ihmetetyttää kyllä, että normaali mies ei osaa ottaa tilaansa normaalissa elämässä, ellei sitä erikseen hänelle kultalautasella tarjota. 

Mies ei ymmärrä hoitaa kotiaan, ellei hänelle erikseen anneta siihen tilaa. Miksi mies ei heti kodinperustamisen ensimmäisestä hetkestä ota sitä tilaa ja tee omaa osuttaan?

Ja sama jatkuu vauvan synnyttyä. Naisen täytyy antaa miehelle tilaa hoitaa omaa lastaan. Miksi mies ei vain ota sitä tilaa? Ei kai naisellekaan kukaan mitään "tilaa" anna, hän väin tekee sen, mitä on tehtävä. Se on sitä elämää. Tee oma osasi, äläkä odota, että joku muu sen hoitaa.

Toi ois hyvä pointti, jos naiset eivät vaatimalla vaatisi "kultalautasella" sitä naisten palkkatasa-arvoa eli saisivat samaa palkkaa tuottamattomilta aloilta sen sijaan, että ihan rehellisesti henkilötasolla hoitaisi sitä itse kehityskeskusteluiden ja uravalintojen kautta. Ainiinmutku, se on aina tasa-arvo-ongelma, jos nainen jää kakkoseksi.

Vierailija kirjoitti:

Joo kyllä miehet täyttelee monissa perheissä autoihin pissapojan nesteet, mutta vertautuuko se nyt siihen että nainen ostaa ja valitsee ja pyykkihuoltaa kaikki lasten vaatteet syntymästä kotoa pois muuttoon.

Kun erosin, huomasin heti miten paljon vähemmän minun piti siivota kun ei ollut aikuista miestä siinä samassa taloudessa.

:D hienosti valittu vertauksia. Kyllähän monessa perheessä nainen miettii verhojen väriä, kun mies hoitaa kiinteistöön liittyvät työt, jotka muuten ovat kaikista sukupuolittuneimpia kotitöitä. ymmärrätkö esimerkin ja mikä sinun viestissäsi oli vialla? Lopulta, jos elämäsi ei ole mieleistä, syyllinen siihen olet sinä. Eri

Vierailija kirjoitti:

Miehet joutuvat sietämään naisten tapaa tehdä asiat. Ovat tottuneet armeijassa siihen, että itse ei saa päättää nukkumiseen, syömiseen, hygieniaan, matkustamiseen liittyvistä asioista. Naisten pitäisi myös oppia sietämään sitä, että ei saa itse päättää tällaisia asioita. Hyvä harjoitus: kun on juhlat tai jokin meno, anna miehen päättää teidän kummankin vaatteet, vietävät lahjat, milloin lähdetään yms. Sama juttu siivoamisen kanssa. Totuttele sietämään miehen siivousstandardeja. Kun on hänen vuoronsa, hyväksy hänen tapansa kuin se olisi kenraalin käsky. Ei armeijassakaan sinun mielipiteesi kiinnosta ketään, pitää vain sopeutua.

Valitettavasti tilanne on juuri tämä monessa kodissa. Nainen päättää kaikesta ja valittaa kun mies ei "tee mitään", mutta uhriutuu itse, jos ei saakaan päättää. Ei mene koskaan oikein. 

Vierailija kirjoitti:

Vierail9ija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai se mies sai poikamiesboxinsa pidettyä siistinä. Sehän on yleensä pieni kerrostaloasunto, jossa ei ole lapsia. Pointti on se, että kun tulee lapsia ja muutetaan isompaan asuntoon/taloon pihoineen ja lasten asiatkin täytyy hoitaa omien asioiden lisäksi, se mies nimen omaan ei muutu poikamiesajoistaan, eli ei kasva ns. perheen mukana, vaan tekee edelleen saman verran kuin poikamiehenä. Tällöin kaikki lasten asiat ja reilusti yli puolet kotitöistä jää naiselle.

En ole koskaan tajunnut näitä ihmettelyjä, että etkö miehestä huomannut seurustellessa. Seurustellessa (vaikka yhdessä asuessakin) sitä kuormaa on todella vähän. Kyllä mies siitä on voinut puolet hoitaa.

Ja jestas, että aina vedotaan johonkin autoon. Yksikään kanssani parisuhteessa oleva mies ei ole koskaan koskenut pitkällä tikullakaan mun autooni. Vien auton huoltoon ja renkaanvaihtoon ammattilaiselle (ja ihan itse) ja näin on aina ollut. Lisäksi maksoin suhteen aikana puolet yhteisistä kuluista omieni lisäksi, että mitään mies tuo leivän pöytään bullshittiakaan ei meillä ollut. Silti lasteni isä ei ottanut asiakseen hoitaa yhtään lasten asioita (ei varmaan koskaan ole käynyt lastenvaateliikkeessä, edes netissä) ja olemmekin jo eronneet.

Ei kai ne lapset välittömästi yhteen muutettua tule? Ehtiihän siinä vielä nähdä jopa useamman vuoden ajan, millaista yhteiselämä on ilman lapsia.

Luetun ymmärtäminen? Myös yhdessä asuessa kahden aikuisen kerrostalokaksiossa sitä kuormaa on ehkä 25% siitä, mitä on kaksilapsisessa lapsiperheessä ruuhkavuosina. Aivan sama kuinka monta vuotta siinä kahden aikuisen taloudessa asutaan (itse asuin 3v miehen kanssa ennen lapsia ja sitä ennen vuosi seurustelua erikseen asuttuna ja kyllä silloin mies hoiti puolet, mutta eipä hoitanut enää pikkulapsiarjesta puolia).

Eli toinen lapsi muutti kaiken? Ensimmäisen kanssa meni vielä hyvin, mutta toisen kanssa enää ei?

Ensimmäisenkin vauvavuosi oli helvettiä (mies katsoi vain vierestä, kun hajosin väsymykseen), mutta asiasta jauhettiin silloin todella paljon ja tilanne helpottui lapsen kasvettua ja mies oli katuvainen siitä, miten asiat meni ja lupaili muutosta. Oltiin naimisissa, oli lapsi ja yhteinen koti, toki halusin uskoa, että tuo olisi oikeasti ymmärtänyt yskän. Mies halusi myös toisenkin lapsen. Ja siis kyseessä korkeasti koulutettu, vastuullisessa työssä oleva mies, jolla luottamustoimia jne., että luulisi olevan kykyä kehittyä.

Petrasi vähän toisen lapsen vauvavuoden kohdalla (valvoi jopa jonkun verran öitä vauvan kanssa jne.), mutta liian vähän ja lopulta mun elämänlaatu kärsi todella pahasti. Mies siis rajoitti mun menemisiä, koska ei yhtään halunnut jäädä lasten kanssa kaksin (ensimmäisen kanssa sentään suostui jäämään ennen toisen syntymää, mutta kahden kanssa säätöä ei kestänyt yhtään). Hän siis tiesi, miten raskasta se oli, ja siksi ajatteli, ettei hän haluakaan ja jätti homman mulle.

Eron jälkeen hän vihdoin on pakotettu edes joka toinen viikonloppu olemaan lastensa kanssa, eikä myöskään ole kommentoimassa minun menemisiäni ja tekemisiäni. Arkikin on paljon rennompaa eron jälkeen, vaikka hoidankin lapset yksin, koska miehestä itsestäänkin on kuormaa ja varsinkin henkisesti se pettymys ja ärtymys oli todella kuluttavaa.

Kerrankin kun olin siivonnut koko talon ja unohtanut rätin kivitason nurkalle (joka siis ei siitä märästä rätistä kärsi), niin mitään kivaa ei sanonut siivotusta talosta, vaan valitti unohtuneesta rätistä. Eipä tarvi kuunnella sellaistakaan enää, eikä siis olla ärtynyt jatkuvasti. Mies piti mua niin itsestäänselvänä, että se oli ihan hirveää. Ei millään uskonut, että oikeasti erotaan, kun erottiin.

Tienasin saman verran kuin mieskin, eron jälkeen häntä enemmän, kun hän ei ole enää lannistamassa ja lyttäämässä mua. Ennen lapsia oli todella kannustava, mutta kun hänelle iski se, ettei kestäkään olla lasten seurassa, niin minun olisi pitänyt haudata urahaaveet kokonaan. Eli kyllä ne vaan voi muuttua ihan päälaelleen siitä, miten asiat oli ennen lapsia.

Nyt olen onnellinen, että mulla on lapset ja siis perhe, mutta toki lasten puolesta säälittää, että heille tulee ainakin osittainen hylkäämisen kokemus isänsä taholta, vaikka isä vähän kuviossa vielä onkin.

Tämän olisin voinut kirjoittaa itsekin, paitsi sillä erotuksella, että olen lykännyt eroamista. Juuri siksi, että mieheni tuntien erotilanteessa on kaksi vaihtoehtoa, miten mieheni toimii, joko katoaa kokonaan, hyläten lapsensa tai vääntää, venkoilee ja aiheuttaa siten traumat omille lapsilleen, vaikka varsinainen kohde olisinkin minä. Mieheni ei ole osannut muodostaa oikein minkäänlaista suhdetta lapsiinsa, vaan on tukeutunut minuun vanhemmuudessaan, mutta ei tätä itse tiedosta. Erotilanteessa tämä helposti näyttäytyisi 'vieraannuttamisena'.

Mieheni on ihan samanlainen

tapaus, enkä olisi ikinä voinut uskoa millaista perhe-elämästä muodostuikaan loppujen lopuksi.

Lapsemme, meilläkin 2, ovat jo isompia ja olen ihan loppuun ajettu.

Korkeakoulutettu, vastuullisen työnsä hyvin hoitava, myöskin luottamustehtäviä usein hoitanut mies, jonka kanssa asuin yhdessä useamman vuoden ennen lasten saamista osoittautui siis meilläkin kädettömäksi vanhemmaksi.

Lisään vielä, että hoiti myös kotitöitä mallikkaasti ennen lapsia, oli siisti asunto, pesi ja silitti vaatteita, laittoi ruokaa, ihan kaikkea tavallista.

Lasten synnyttyä, etenkin kuopuksen syntymä, laukaisi jotain. Kaksi pientä lasta oli vain jotenkin ihan käsittämätön hankaluus, vaikeus, mahdoton tehtävä miehelleni.

Mikään määrä keskustelua, pyytämistä tms ei ole auttanut, mikään muu kuin se, että minä hoidan, huolehdin, kannan vastuun ei ole toiminut.

Burn outhan tästä on tullut, koska uhan samalla tavalla on myös tehnyt ansiotyötä kuin mieheni ja samalla hoitanut perheen yksin.

Kaipa on jo erottava. Olen väsynyt, pettynyt, vihainen. Mieheni yleensä vain ärsyttää nykyisin ja mitään yhteyttä ei enää ole.

Jos elämäsi ei miellytä, sinä olet siihen syyllinen ja kaikki vastuu omasta elämästäsi ja sen mielekkyydestä on sinulla. Uhriutuminen on aivan turhaa ja valittaminen ei auta. Ota vastuu omasta elämästäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierail9ija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai se mies sai poikamiesboxinsa pidettyä siistinä. Sehän on yleensä pieni kerrostaloasunto, jossa ei ole lapsia. Pointti on se, että kun tulee lapsia ja muutetaan isompaan asuntoon/taloon pihoineen ja lasten asiatkin täytyy hoitaa omien asioiden lisäksi, se mies nimen omaan ei muutu poikamiesajoistaan, eli ei kasva ns. perheen mukana, vaan tekee edelleen saman verran kuin poikamiehenä. Tällöin kaikki lasten asiat ja reilusti yli puolet kotitöistä jää naiselle.

En ole koskaan tajunnut näitä ihmettelyjä, että etkö miehestä huomannut seurustellessa. Seurustellessa (vaikka yhdessä asuessakin) sitä kuormaa on todella vähän. Kyllä mies siitä on voinut puolet hoitaa.

Ja jestas, että aina vedotaan johonkin autoon. Yksikään kanssani parisuhteessa oleva mies ei ole koskaan koskenut pitkällä tikullakaan mun autooni. Vien auton huoltoon ja renkaanvaihtoon ammattilaiselle (ja ihan itse) ja näin on aina ollut. Lisäksi maksoin suhteen aikana puolet yhteisistä kuluista omieni lisäksi, että mitään mies tuo leivän pöytään bullshittiakaan ei meillä ollut. Silti lasteni isä ei ottanut asiakseen hoitaa yhtään lasten asioita (ei varmaan koskaan ole käynyt lastenvaateliikkeessä, edes netissä) ja olemmekin jo eronneet.

Ei kai ne lapset välittömästi yhteen muutettua tule? Ehtiihän siinä vielä nähdä jopa useamman vuoden ajan, millaista yhteiselämä on ilman lapsia.

Luetun ymmärtäminen? Myös yhdessä asuessa kahden aikuisen kerrostalokaksiossa sitä kuormaa on ehkä 25% siitä, mitä on kaksilapsisessa lapsiperheessä ruuhkavuosina. Aivan sama kuinka monta vuotta siinä kahden aikuisen taloudessa asutaan (itse asuin 3v miehen kanssa ennen lapsia ja sitä ennen vuosi seurustelua erikseen asuttuna ja kyllä silloin mies hoiti puolet, mutta eipä hoitanut enää pikkulapsiarjesta puolia).

Eli toinen lapsi muutti kaiken? Ensimmäisen kanssa meni vielä hyvin, mutta toisen kanssa enää ei?

Ensimmäisenkin vauvavuosi oli helvettiä (mies katsoi vain vierestä, kun hajosin väsymykseen), mutta asiasta jauhettiin silloin todella paljon ja tilanne helpottui lapsen kasvettua ja mies oli katuvainen siitä, miten asiat meni ja lupaili muutosta. Oltiin naimisissa, oli lapsi ja yhteinen koti, toki halusin uskoa, että tuo olisi oikeasti ymmärtänyt yskän. Mies halusi myös toisenkin lapsen. Ja siis kyseessä korkeasti koulutettu, vastuullisessa työssä oleva mies, jolla luottamustoimia jne., että luulisi olevan kykyä kehittyä.

Petrasi vähän toisen lapsen vauvavuoden kohdalla (valvoi jopa jonkun verran öitä vauvan kanssa jne.), mutta liian vähän ja lopulta mun elämänlaatu kärsi todella pahasti. Mies siis rajoitti mun menemisiä, koska ei yhtään halunnut jäädä lasten kanssa kaksin (ensimmäisen kanssa sentään suostui jäämään ennen toisen syntymää, mutta kahden kanssa säätöä ei kestänyt yhtään). Hän siis tiesi, miten raskasta se oli, ja siksi ajatteli, ettei hän haluakaan ja jätti homman mulle.

Eron jälkeen hän vihdoin on pakotettu edes joka toinen viikonloppu olemaan lastensa kanssa, eikä myöskään ole kommentoimassa minun menemisiäni ja tekemisiäni. Arkikin on paljon rennompaa eron jälkeen, vaikka hoidankin lapset yksin, koska miehestä itsestäänkin on kuormaa ja varsinkin henkisesti se pettymys ja ärtymys oli todella kuluttavaa.

Kerrankin kun olin siivonnut koko talon ja unohtanut rätin kivitason nurkalle (joka siis ei siitä märästä rätistä kärsi), niin mitään kivaa ei sanonut siivotusta talosta, vaan valitti unohtuneesta rätistä. Eipä tarvi kuunnella sellaistakaan enää, eikä siis olla ärtynyt jatkuvasti. Mies piti mua niin itsestäänselvänä, että se oli ihan hirveää. Ei millään uskonut, että oikeasti erotaan, kun erottiin.

Tienasin saman verran kuin mieskin, eron jälkeen häntä enemmän, kun hän ei ole enää lannistamassa ja lyttäämässä mua. Ennen lapsia oli todella kannustava, mutta kun hänelle iski se, ettei kestäkään olla lasten seurassa, niin minun olisi pitänyt haudata urahaaveet kokonaan. Eli kyllä ne vaan voi muuttua ihan päälaelleen siitä, miten asiat oli ennen lapsia.

Nyt olen onnellinen, että mulla on lapset ja siis perhe, mutta toki lasten puolesta säälittää, että heille tulee ainakin osittainen hylkäämisen kokemus isänsä taholta, vaikka isä vähän kuviossa vielä onkin.

Tämän olisin voinut kirjoittaa itsekin, paitsi sillä erotuksella, että olen lykännyt eroamista. Juuri siksi, että mieheni tuntien erotilanteessa on kaksi vaihtoehtoa, miten mieheni toimii, joko katoaa kokonaan, hyläten lapsensa tai vääntää, venkoilee ja aiheuttaa siten traumat omille lapsilleen, vaikka varsinainen kohde olisinkin minä. Mieheni ei ole osannut muodostaa oikein minkäänlaista suhdetta lapsiinsa, vaan on tukeutunut minuun vanhemmuudessaan, mutta ei tätä itse tiedosta. Erotilanteessa tämä helposti näyttäytyisi 'vieraannuttamisena'.

Mieheni on ihan samanlainen

tapaus, enkä olisi ikinä voinut uskoa millaista perhe-elämästä muodostuikaan loppujen lopuksi.

Lapsemme, meilläkin 2, ovat jo isompia ja olen ihan loppuun ajettu.

Korkeakoulutettu, vastuullisen työnsä hyvin hoitava, myöskin luottamustehtäviä usein hoitanut mies, jonka kanssa asuin yhdessä useamman vuoden ennen lasten saamista osoittautui siis meilläkin kädettömäksi vanhemmaksi.

Lisään vielä, että hoiti myös kotitöitä mallikkaasti ennen lapsia, oli siisti asunto, pesi ja silitti vaatteita, laittoi ruokaa, ihan kaikkea tavallista.

Lasten synnyttyä, etenkin kuopuksen syntymä, laukaisi jotain. Kaksi pientä lasta oli vain jotenkin ihan käsittämätön hankaluus, vaikeus, mahdoton tehtävä miehelleni.

Mikään määrä keskustelua, pyytämistä tms ei ole auttanut, mikään muu kuin se, että minä hoidan, huolehdin, kannan vastuun ei ole toiminut.

Burn outhan tästä on tullut, koska uhan samalla tavalla on myös tehnyt ansiotyötä kuin mieheni ja samalla hoitanut perheen yksin.

Kaipa on jo erottava. Olen väsynyt, pettynyt, vihainen. Mieheni yleensä vain ärsyttää nykyisin ja mitään yhteyttä ei enää ole.

Olet itse päättänyt tehdä lapsia juuri hänen kanssaan ja nyt syytät häntä siitä ettet eroa. Ota vastuu omasta elämästäsi. Jos olet valinnut niin huonon miehen, lasten ei ole hyvä olla sellaisen miehen vaikutuspiirissä, kanna vastuusi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo kyllä miehet täyttelee monissa perheissä autoihin pissapojan nesteet, mutta vertautuuko se nyt siihen että nainen ostaa ja valitsee ja pyykkihuoltaa kaikki lasten vaatteet syntymästä kotoa pois muuttoon.

Kun erosin, huomasin heti miten paljon vähemmän minun piti siivota kun ei ollut aikuista miestä siinä samassa taloudessa.

Pissapojan nesteen vaihtaminen on myös reaktiivista (tehdään, kun auto ilmoittaa, että tarvii lisätä), kun taas lasten vaatehuolto ja -hankinnat tulee tehdä ennakoivasti ja muistaa oikeasti itse hoitaa ajoissa esim. ennen kelin vaihtumista ilman, että kukaan ilmoittaa asiasta. Miehet siis tekevät tuollaisia nakkihommia, kun joku ilmoittaa/nakittaa tekemään, oli se ilmoittaja sitten auto tai vaimo.

No ei. Kyllä pissapojan nestettä kannattaa lisätä jo ennakkoon jos on esim. lähdössä kurakelillä ajelemaan pidempää matkaa ja edellisestä täytöstä on jo aikaa. Ja huollot, renkaanvaihdot jne. varataan tai tehdään ennakoivasti. Ihan samoin siis monet ns. miesten työt ovat ennakointia, eivät vain reagointia.

On juuri tyypillistä vähättelyä että sen toisen tekemät asiat leimataan helpoiksi ja jutuiksi jotka vain tehdään tuosta vain mutta omat jutut ovat sitten vaativia ja raskaita.

Sori, kun mä olen sinkkunainen ja auton huollontarpeesta tulee joko ilmoitus liikkeestä, jossa viimeksi huolsit (aikaan perustuva) tai auto ilmoittaa itse huollontarpeesta (kilometreihin perustuva). Ei sitäkään tarvitse oikeasti itse muistaa. Sen sijaan lapsen neuvolasta ei oikeasti tule ilmoitusta mistään, vaan se vaan pitää muistaa varata.

Jos nuo autoasiat on niin vaativia, niin mites nainenkin saa ne hoidettua, mutta miehelle on ihan ylitsepääsemätöntä miettiä, että mitä lapsi laittaa päälleen sinä päivänä, kun on ensilumet maassa? Meillä oikeasti kävi exän kanssa niin, että hän oli lähdössä viemää lasta hoitoon aamulla, totesi, että on tullut talvi ja että se välikausihaalari on liian kylmä, niin ihan hoomoilasena oli siinä eteisessä, että mitä hän nyt tekee. Kyllä mua otti päähän, kun kaivoin sen jo edellisenä keväänä alennusmyynnistä ostamani talvihaalarin esille. Hän ei siis ollut ajatustakaan uhrannut sille, että tulee talvi ja lapsella pitäisi olla vaatetta.

Ne autoilijat jotka menevät korjaamolle vasta kun auto niistä tarpeista ilmoittaa maksavat autoilusta varsin kalliin hinnan. Autoilussa voi säästää todella paljon kun ennakoi erilaisten kuluvien osien vaihtotarpeen ennen kuin mitään hajoaa. Mutta ethän sinä tätä halua ymmärtää kun näet vain omien asioittesi tärkeyden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierail9ija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai se mies sai poikamiesboxinsa pidettyä siistinä. Sehän on yleensä pieni kerrostaloasunto, jossa ei ole lapsia. Pointti on se, että kun tulee lapsia ja muutetaan isompaan asuntoon/taloon pihoineen ja lasten asiatkin täytyy hoitaa omien asioiden lisäksi, se mies nimen omaan ei muutu poikamiesajoistaan, eli ei kasva ns. perheen mukana, vaan tekee edelleen saman verran kuin poikamiehenä. Tällöin kaikki lasten asiat ja reilusti yli puolet kotitöistä jää naiselle.

En ole koskaan tajunnut näitä ihmettelyjä, että etkö miehestä huomannut seurustellessa. Seurustellessa (vaikka yhdessä asuessakin) sitä kuormaa on todella vähän. Kyllä mies siitä on voinut puolet hoitaa.

Ja jestas, että aina vedotaan johonkin autoon. Yksikään kanssani parisuhteessa oleva mies ei ole koskaan koskenut pitkällä tikullakaan mun autooni. Vien auton huoltoon ja renkaanvaihtoon ammattilaiselle (ja ihan itse) ja näin on aina ollut. Lisäksi maksoin suhteen aikana puolet yhteisistä kuluista omieni lisäksi, että mitään mies tuo leivän pöytään bullshittiakaan ei meillä ollut. Silti lasteni isä ei ottanut asiakseen hoitaa yhtään lasten asioita (ei varmaan koskaan ole käynyt lastenvaateliikkeessä, edes netissä) ja olemmekin jo eronneet.

Ei kai ne lapset välittömästi yhteen muutettua tule? Ehtiihän siinä vielä nähdä jopa useamman vuoden ajan, millaista yhteiselämä on ilman lapsia.

Luetun ymmärtäminen? Myös yhdessä asuessa kahden aikuisen kerrostalokaksiossa sitä kuormaa on ehkä 25% siitä, mitä on kaksilapsisessa lapsiperheessä ruuhkavuosina. Aivan sama kuinka monta vuotta siinä kahden aikuisen taloudessa asutaan (itse asuin 3v miehen kanssa ennen lapsia ja sitä ennen vuosi seurustelua erikseen asuttuna ja kyllä silloin mies hoiti puolet, mutta eipä hoitanut enää pikkulapsiarjesta puolia).

Eli toinen lapsi muutti kaiken? Ensimmäisen kanssa meni vielä hyvin, mutta toisen kanssa enää ei?

Ensimmäisenkin vauvavuosi oli helvettiä (mies katsoi vain vierestä, kun hajosin väsymykseen), mutta asiasta jauhettiin silloin todella paljon ja tilanne helpottui lapsen kasvettua ja mies oli katuvainen siitä, miten asiat meni ja lupaili muutosta. Oltiin naimisissa, oli lapsi ja yhteinen koti, toki halusin uskoa, että tuo olisi oikeasti ymmärtänyt yskän. Mies halusi myös toisenkin lapsen. Ja siis kyseessä korkeasti koulutettu, vastuullisessa työssä oleva mies, jolla luottamustoimia jne., että luulisi olevan kykyä kehittyä.

Petrasi vähän toisen lapsen vauvavuoden kohdalla (valvoi jopa jonkun verran öitä vauvan kanssa jne.), mutta liian vähän ja lopulta mun elämänlaatu kärsi todella pahasti. Mies siis rajoitti mun menemisiä, koska ei yhtään halunnut jäädä lasten kanssa kaksin (ensimmäisen kanssa sentään suostui jäämään ennen toisen syntymää, mutta kahden kanssa säätöä ei kestänyt yhtään). Hän siis tiesi, miten raskasta se oli, ja siksi ajatteli, ettei hän haluakaan ja jätti homman mulle.

Eron jälkeen hän vihdoin on pakotettu edes joka toinen viikonloppu olemaan lastensa kanssa, eikä myöskään ole kommentoimassa minun menemisiäni ja tekemisiäni. Arkikin on paljon rennompaa eron jälkeen, vaikka hoidankin lapset yksin, koska miehestä itsestäänkin on kuormaa ja varsinkin henkisesti se pettymys ja ärtymys oli todella kuluttavaa.

Kerrankin kun olin siivonnut koko talon ja unohtanut rätin kivitason nurkalle (joka siis ei siitä märästä rätistä kärsi), niin mitään kivaa ei sanonut siivotusta talosta, vaan valitti unohtuneesta rätistä. Eipä tarvi kuunnella sellaistakaan enää, eikä siis olla ärtynyt jatkuvasti. Mies piti mua niin itsestäänselvänä, että se oli ihan hirveää. Ei millään uskonut, että oikeasti erotaan, kun erottiin.

Tienasin saman verran kuin mieskin, eron jälkeen häntä enemmän, kun hän ei ole enää lannistamassa ja lyttäämässä mua. Ennen lapsia oli todella kannustava, mutta kun hänelle iski se, ettei kestäkään olla lasten seurassa, niin minun olisi pitänyt haudata urahaaveet kokonaan. Eli kyllä ne vaan voi muuttua ihan päälaelleen siitä, miten asiat oli ennen lapsia.

Nyt olen onnellinen, että mulla on lapset ja siis perhe, mutta toki lasten puolesta säälittää, että heille tulee ainakin osittainen hylkäämisen kokemus isänsä taholta, vaikka isä vähän kuviossa vielä onkin.

Tämän olisin voinut kirjoittaa itsekin, paitsi sillä erotuksella, että olen lykännyt eroamista. Juuri siksi, että mieheni tuntien erotilanteessa on kaksi vaihtoehtoa, miten mieheni toimii, joko katoaa kokonaan, hyläten lapsensa tai vääntää, venkoilee ja aiheuttaa siten traumat omille lapsilleen, vaikka varsinainen kohde olisinkin minä. Mieheni ei ole osannut muodostaa oikein minkäänlaista suhdetta lapsiinsa, vaan on tukeutunut minuun vanhemmuudessaan, mutta ei tätä itse tiedosta. Erotilanteessa tämä helposti näyttäytyisi 'vieraannuttamisena'.

Mieheni on ihan samanlainen

tapaus, enkä olisi ikinä voinut uskoa millaista perhe-elämästä muodostuikaan loppujen lopuksi.

Lapsemme, meilläkin 2, ovat jo isompia ja olen ihan loppuun ajettu.

Korkeakoulutettu, vastuullisen työnsä hyvin hoitava, myöskin luottamustehtäviä usein hoitanut mies, jonka kanssa asuin yhdessä useamman vuoden ennen lasten saamista osoittautui siis meilläkin kädettömäksi vanhemmaksi.

Lisään vielä, että hoiti myös kotitöitä mallikkaasti ennen lapsia, oli siisti asunto, pesi ja silitti vaatteita, laittoi ruokaa, ihan kaikkea tavallista.

Lasten synnyttyä, etenkin kuopuksen syntymä, laukaisi jotain. Kaksi pientä lasta oli vain jotenkin ihan käsittämätön hankaluus, vaikeus, mahdoton tehtävä miehelleni.

Mikään määrä keskustelua, pyytämistä tms ei ole auttanut, mikään muu kuin se, että minä hoidan, huolehdin, kannan vastuun ei ole toiminut.

Burn outhan tästä on tullut, koska uhan samalla tavalla on myös tehnyt ansiotyötä kuin mieheni ja samalla hoitanut perheen yksin.

Kaipa on jo erottava. Olen väsynyt, pettynyt, vihainen. Mieheni yleensä vain ärsyttää nykyisin ja mitään yhteyttä ei enää ole.

Tämä on se tavallinen tarina. Viimeistään toisen lapsen vanhempia vapaa kauden aikana mies pesee kätensä lasten ja kodinhoidosta ja jättää kaiken äidin niskoille. pahimmassa tapauksessa heittäytyy vielä itR kolmanneksi kiukuttelevaksi ja auktoriteettia vastaan potkivaksi kakaraksi. ei uskoisi , mikäli ei olisi itse kokenut.

Kannatan kyllä isyysloman pitentämistä ja vanhempain vapaan puolittamista isän ja äidin kesken. Saattaisi vähentää isien metamorfoosia perheen vapaamatkustajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierail9ija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai se mies sai poikamiesboxinsa pidettyä siistinä. Sehän on yleensä pieni kerrostaloasunto, jossa ei ole lapsia. Pointti on se, että kun tulee lapsia ja muutetaan isompaan asuntoon/taloon pihoineen ja lasten asiatkin täytyy hoitaa omien asioiden lisäksi, se mies nimen omaan ei muutu poikamiesajoistaan, eli ei kasva ns. perheen mukana, vaan tekee edelleen saman verran kuin poikamiehenä. Tällöin kaikki lasten asiat ja reilusti yli puolet kotitöistä jää naiselle.

En ole koskaan tajunnut näitä ihmettelyjä, että etkö miehestä huomannut seurustellessa. Seurustellessa (vaikka yhdessä asuessakin) sitä kuormaa on todella vähän. Kyllä mies siitä on voinut puolet hoitaa.

Ja jestas, että aina vedotaan johonkin autoon. Yksikään kanssani parisuhteessa oleva mies ei ole koskaan koskenut pitkällä tikullakaan mun autooni. Vien auton huoltoon ja renkaanvaihtoon ammattilaiselle (ja ihan itse) ja näin on aina ollut. Lisäksi maksoin suhteen aikana puolet yhteisistä kuluista omieni lisäksi, että mitään mies tuo leivän pöytään bullshittiakaan ei meillä ollut. Silti lasteni isä ei ottanut asiakseen hoitaa yhtään lasten asioita (ei varmaan koskaan ole käynyt lastenvaateliikkeessä, edes netissä) ja olemmekin jo eronneet.

Ei kai ne lapset välittömästi yhteen muutettua tule? Ehtiihän siinä vielä nähdä jopa useamman vuoden ajan, millaista yhteiselämä on ilman lapsia.

Luetun ymmärtäminen? Myös yhdessä asuessa kahden aikuisen kerrostalokaksiossa sitä kuormaa on ehkä 25% siitä, mitä on kaksilapsisessa lapsiperheessä ruuhkavuosina. Aivan sama kuinka monta vuotta siinä kahden aikuisen taloudessa asutaan (itse asuin 3v miehen kanssa ennen lapsia ja sitä ennen vuosi seurustelua erikseen asuttuna ja kyllä silloin mies hoiti puolet, mutta eipä hoitanut enää pikkulapsiarjesta puolia).

Eli toinen lapsi muutti kaiken? Ensimmäisen kanssa meni vielä hyvin, mutta toisen kanssa enää ei?

Ensimmäisenkin vauvavuosi oli helvettiä (mies katsoi vain vierestä, kun hajosin väsymykseen), mutta asiasta jauhettiin silloin todella paljon ja tilanne helpottui lapsen kasvettua ja mies oli katuvainen siitä, miten asiat meni ja lupaili muutosta. Oltiin naimisissa, oli lapsi ja yhteinen koti, toki halusin uskoa, että tuo olisi oikeasti ymmärtänyt yskän. Mies halusi myös toisenkin lapsen. Ja siis kyseessä korkeasti koulutettu, vastuullisessa työssä oleva mies, jolla luottamustoimia jne., että luulisi olevan kykyä kehittyä.

Petrasi vähän toisen lapsen vauvavuoden kohdalla (valvoi jopa jonkun verran öitä vauvan kanssa jne.), mutta liian vähän ja lopulta mun elämänlaatu kärsi todella pahasti. Mies siis rajoitti mun menemisiä, koska ei yhtään halunnut jäädä lasten kanssa kaksin (ensimmäisen kanssa sentään suostui jäämään ennen toisen syntymää, mutta kahden kanssa säätöä ei kestänyt yhtään). Hän siis tiesi, miten raskasta se oli, ja siksi ajatteli, ettei hän haluakaan ja jätti homman mulle.

Eron jälkeen hän vihdoin on pakotettu edes joka toinen viikonloppu olemaan lastensa kanssa, eikä myöskään ole kommentoimassa minun menemisiäni ja tekemisiäni. Arkikin on paljon rennompaa eron jälkeen, vaikka hoidankin lapset yksin, koska miehestä itsestäänkin on kuormaa ja varsinkin henkisesti se pettymys ja ärtymys oli todella kuluttavaa.

Kerrankin kun olin siivonnut koko talon ja unohtanut rätin kivitason nurkalle (joka siis ei siitä märästä rätistä kärsi), niin mitään kivaa ei sanonut siivotusta talosta, vaan valitti unohtuneesta rätistä. Eipä tarvi kuunnella sellaistakaan enää, eikä siis olla ärtynyt jatkuvasti. Mies piti mua niin itsestäänselvänä, että se oli ihan hirveää. Ei millään uskonut, että oikeasti erotaan, kun erottiin.

Tienasin saman verran kuin mieskin, eron jälkeen häntä enemmän, kun hän ei ole enää lannistamassa ja lyttäämässä mua. Ennen lapsia oli todella kannustava, mutta kun hänelle iski se, ettei kestäkään olla lasten seurassa, niin minun olisi pitänyt haudata urahaaveet kokonaan. Eli kyllä ne vaan voi muuttua ihan päälaelleen siitä, miten asiat oli ennen lapsia.

Nyt olen onnellinen, että mulla on lapset ja siis perhe, mutta toki lasten puolesta säälittää, että heille tulee ainakin osittainen hylkäämisen kokemus isänsä taholta, vaikka isä vähän kuviossa vielä onkin.

Tämän olisin voinut kirjoittaa itsekin, paitsi sillä erotuksella, että olen lykännyt eroamista. Juuri siksi, että mieheni tuntien erotilanteessa on kaksi vaihtoehtoa, miten mieheni toimii, joko katoaa kokonaan, hyläten lapsensa tai vääntää, venkoilee ja aiheuttaa siten traumat omille lapsilleen, vaikka varsinainen kohde olisinkin minä. Mieheni ei ole osannut muodostaa oikein minkäänlaista suhdetta lapsiinsa, vaan on tukeutunut minuun vanhemmuudessaan, mutta ei tätä itse tiedosta. Erotilanteessa tämä helposti näyttäytyisi 'vieraannuttamisena'.

Mieheni on ihan samanlainen

tapaus, enkä olisi ikinä voinut uskoa millaista perhe-elämästä muodostuikaan loppujen lopuksi.

Lapsemme, meilläkin 2, ovat jo isompia ja olen ihan loppuun ajettu.

Korkeakoulutettu, vastuullisen työnsä hyvin hoitava, myöskin luottamustehtäviä usein hoitanut mies, jonka kanssa asuin yhdessä useamman vuoden ennen lasten saamista osoittautui siis meilläkin kädettömäksi vanhemmaksi.

Lisään vielä, että hoiti myös kotitöitä mallikkaasti ennen lapsia, oli siisti asunto, pesi ja silitti vaatteita, laittoi ruokaa, ihan kaikkea tavallista.

Lasten synnyttyä, etenkin kuopuksen syntymä, laukaisi jotain. Kaksi pientä lasta oli vain jotenkin ihan käsittämätön hankaluus, vaikeus, mahdoton tehtävä miehelleni.

Mikään määrä keskustelua, pyytämistä tms ei ole auttanut, mikään muu kuin se, että minä hoidan, huolehdin, kannan vastuun ei ole toiminut.

Burn outhan tästä on tullut, koska uhan samalla tavalla on myös tehnyt ansiotyötä kuin mieheni ja samalla hoitanut perheen yksin.

Kaipa on jo erottava. Olen väsynyt, pettynyt, vihainen. Mieheni yleensä vain ärsyttää nykyisin ja mitään yhteyttä ei enää ole.

Lasten syntymä laukaisee naisissa valittajan. Näköjään et kykene tarkastelemaan tilannetta objektiivisesti, koska kaikki syy on miehessä. Niin se on jos ei näe omia virheitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää samat miehet voi olla hyvinkin ohjat käsissä esim. työelämässä, kun taas naisensa voi olla enemmänkin sellaista nöyrää sorttia. Sanomattakin selvää, että se mies saisi kyllä aivan varmasti hoidettua osuutensa kotitöistä, jos ottaisi asiakakseen, ja se vaimo ei sitä mitenkään estäisi. Kyllä se on vain laiskuutta ja sitä, että haluaa hyötyä siitä kotiorjasta, jonka on saanut samaan huusholliin jallitettua.

Siis jos mies vaikka ostaa lapselle jotain, ja nainen valittaa, että tämä on vääränlainen, niin mies välittömästi uhriutuu ja toteaa, ettei koskaan enää voi ostaa lapselle mitään, vaan naisen on tehtävä tästä lähtien kaikki hankinnat. Vastaavasti, vaikka mies kuinka valittaa jostain naisen hankkimasta lapsen asiasta (esim. meillä valitti juuri yksistä hanskoista, jotka on kuulema vaikea pukea, vaikka minun mielestäni ei ole), niin ei naisen tulisi mieleenkään lopettaa tekemästä hankintoja lapselle, vaan tuntevat olevansa vastuussa lapsen hankinnoista jatkossakin kritiikistä huolimatta. Eli miehet tekee noin ihan vain pahuuttaan ja laiskuuttaan. Vätyksiä ovat.

Ja siis tietysti on myös miehiä, ketkä kritiikistä huolimatta tuntee vastuunsa, mutta taitavat olla vähemmistö.

Minä en ymmärrä miksi pitää aina valittaa. Aina ei asiat mene putkeen mutta ne eivät siitä parane että asioista toiselle kovaäänisesti valittaa. Näissä perheissä tuntuu muutenkin olevan pulaa siitä toisen kunnioituksesta puolin ja toisin. 

Monesti on meilläkin mies tehnyt jotain eri lailla kuin olisin itse tehnyt mutta olen huomannut että paljon parempi on kuin vain toteaa asian eikä sano siitä sen kummemmin mitään. Jos kokee asian kovin tärkeäksi niin tekee sitten itse uudestaan mutta suurimmalla osalla kertoja se kuitenkin lopulta on ihan riittävän hyvää.

Muutenkin elämässä saa paljon enemmän aikaan kehumalla kuin haukkumalla.

Jos piti vaikka ostaa talvikengät ja toi välikausikengät, niin pakko kai siitä on sanoa, että eihän se lapsi noilla pärjää pakkasilla?! Mutta jos miehelle sanoo, niin mies heittää välittömästi hanskat tiskiin ja toteaa, että teeppä kuule itse. Mies saa kuitenkin rajattomasti valittaa kaikista naisen tekemistä hankinnoista (nämä hanskat on huonot, ei näitä saa puettua jäkäjäkäjäkä), mutta ei se nainen siltikään lopeta tekemästä hankintoja lapselle. Miehet tekee tuota ihan tahallaan, koska haluavat siirtää vastuun naiselle, koska ovat vastuuttomia ja laiskoja.

Tai sitten sinun tapasi ilmaista asiat miehelle saavat miehen tuntemaan itsensä huonoksi ja tyhmäksi joten hän ei enää halua ottaa jatkossa samanlaista kritiikkiä vastaan ja lyö vain hanskat tiskiin. Mitä olen itse kuullut niin monilla pariskunnilla on uskomattoman ikävä tapa puhua toisilleen. Se on lähinnä erilaista sättimistä ja vähättelyä ilman minkäänlaista kunnoitusta ja arvostusta sitä toista kohtaan. 

Enkä siis sano ettei kritiikkiin voisi olla mitään aihetta mutta kannattaa miettä välillä että millaista palautetta haluaisi itse omista virheistään ja sitten antaa se omakin palaute toiselle sillä tavalla.

"Veikko loisti tällä viikolla vessan pesussa. Palkaksi haen kaupasta mieli olutta. Merkitään Veikon kohdalle hymiö. Tsemppiä ensi viikkoon!"

Aivan kuin lapselle puhuisi. Oluen tilalla karkki tai tarra.

Tapasi ymmärtää toinen jatkuvasti tahallaan väärin ei ennusta kovin hyvää sinun suhtautumisellesi mieheesikään. Ei positiivisuus tarkoita sitä että toista kehutaan kuin vähäjärkistä. Kai sinä nyt osaat kehua toista aikuista kuten aikuista kehutaan? Vai etkö? Tai olla edes jotenkin positiivinen ja kannustava?

No siis jos mieheltä kysytään naisen tulisi pitää naamansa ummessa ja toimia taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo kyllä miehet täyttelee monissa perheissä autoihin pissapojan nesteet, mutta vertautuuko se nyt siihen että nainen ostaa ja valitsee ja pyykkihuoltaa kaikki lasten vaatteet syntymästä kotoa pois muuttoon.

Kun erosin, huomasin heti miten paljon vähemmän minun piti siivota kun ei ollut aikuista miestä siinä samassa taloudessa.

Pissapojan nesteen vaihtaminen on myös reaktiivista (tehdään, kun auto ilmoittaa, että tarvii lisätä), kun taas lasten vaatehuolto ja -hankinnat tulee tehdä ennakoivasti ja muistaa oikeasti itse hoitaa ajoissa esim. ennen kelin vaihtumista ilman, että kukaan ilmoittaa asiasta. Miehet siis tekevät tuollaisia nakkihommia, kun joku ilmoittaa/nakittaa tekemään, oli se ilmoittaja sitten auto tai vaimo.

No ei. Kyllä pissapojan nestettä kannattaa lisätä jo ennakkoon jos on esim. lähdössä kurakelillä ajelemaan pidempää matkaa ja edellisestä täytöstä on jo aikaa. Ja huollot, renkaanvaihdot jne. varataan tai tehdään ennakoivasti. Ihan samoin siis monet ns. miesten työt ovat ennakointia, eivät vain reagointia.

On juuri tyypillistä vähättelyä että sen toisen tekemät asiat leimataan helpoiksi ja jutuiksi jotka vain tehdään tuosta vain mutta omat jutut ovat sitten vaativia ja raskaita.

Sori, kun mä olen sinkkunainen ja auton huollontarpeesta tulee joko ilmoitus liikkeestä, jossa viimeksi huolsit (aikaan perustuva) tai auto ilmoittaa itse huollontarpeesta (kilometreihin perustuva). Ei sitäkään tarvitse oikeasti itse muistaa. Sen sijaan lapsen neuvolasta ei oikeasti tule ilmoitusta mistään, vaan se vaan pitää muistaa varata.

Jos nuo autoasiat on niin vaativia, niin mites nainenkin saa ne hoidettua, mutta miehelle on ihan ylitsepääsemätöntä miettiä, että mitä lapsi laittaa päälleen sinä päivänä, kun on ensilumet maassa? Meillä oikeasti kävi exän kanssa niin, että hän oli lähdössä viemää lasta hoitoon aamulla, totesi, että on tullut talvi ja että se välikausihaalari on liian kylmä, niin ihan hoomoilasena oli siinä eteisessä, että mitä hän nyt tekee. Kyllä mua otti päähän, kun kaivoin sen jo edellisenä keväänä alennusmyynnistä ostamani talvihaalarin esille. Hän ei siis ollut ajatustakaan uhrannut sille, että tulee talvi ja lapsella pitäisi olla vaatetta.

Ne autoilijat jotka menevät korjaamolle vasta kun auto niistä tarpeista ilmoittaa maksavat autoilusta varsin kalliin hinnan. Autoilussa voi säästää todella paljon kun ennakoi erilaisten kuluvien osien vaihtotarpeen ennen kuin mitään hajoaa. Mutta ethän sinä tätä halua ymmärtää kun näet vain omien asioittesi tärkeyden.

Ai kerta vuoteen vuosihuolto uudelle autolle ei riitä? Kuule ei kaikki miehetkään ole mitään autonrassaajia, jotka jatkuvasti kyttäilisivät jotain auton osia. Ihan turha vedota siihen, ettei voi osallistua lastensa asioihin, jos kaikki aika menee jonkun rämäkotteron kanssa turaamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo reissuun/juhliin tms. lähtemiset on kyllä sellaisia joista ollaan riitojakin saatu aikaiseksi. Mies hoitaa vain itsensä ja omat tavaransa ja alkaa valittaa mikä kestää...

Se on juuri näin lapset jäävät naisten harteille mies huolehtii aina vain itsestään...

Ja jonkun pitää katsoa myös lemmikkien jutut, viedä roskapussit, kastella kasvit, tsekata ettei jääkaappiin jää pilaantuvia, ym. ennen sitä reissua... Yleensä jää sille naiselle.

Lemmikkien jutut katsoo varmasti se, kuka on niitä lemmikkejä halunnut. Meillä se on nainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierail9ija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai se mies sai poikamiesboxinsa pidettyä siistinä. Sehän on yleensä pieni kerrostaloasunto, jossa ei ole lapsia. Pointti on se, että kun tulee lapsia ja muutetaan isompaan asuntoon/taloon pihoineen ja lasten asiatkin täytyy hoitaa omien asioiden lisäksi, se mies nimen omaan ei muutu poikamiesajoistaan, eli ei kasva ns. perheen mukana, vaan tekee edelleen saman verran kuin poikamiehenä. Tällöin kaikki lasten asiat ja reilusti yli puolet kotitöistä jää naiselle.

En ole koskaan tajunnut näitä ihmettelyjä, että etkö miehestä huomannut seurustellessa. Seurustellessa (vaikka yhdessä asuessakin) sitä kuormaa on todella vähän. Kyllä mies siitä on voinut puolet hoitaa.

Ja jestas, että aina vedotaan johonkin autoon. Yksikään kanssani parisuhteessa oleva mies ei ole koskaan koskenut pitkällä tikullakaan mun autooni. Vien auton huoltoon ja renkaanvaihtoon ammattilaiselle (ja ihan itse) ja näin on aina ollut. Lisäksi maksoin suhteen aikana puolet yhteisistä kuluista omieni lisäksi, että mitään mies tuo leivän pöytään bullshittiakaan ei meillä ollut. Silti lasteni isä ei ottanut asiakseen hoitaa yhtään lasten asioita (ei varmaan koskaan ole käynyt lastenvaateliikkeessä, edes netissä) ja olemmekin jo eronneet.

Ei kai ne lapset välittömästi yhteen muutettua tule? Ehtiihän siinä vielä nähdä jopa useamman vuoden ajan, millaista yhteiselämä on ilman lapsia.

Luetun ymmärtäminen? Myös yhdessä asuessa kahden aikuisen kerrostalokaksiossa sitä kuormaa on ehkä 25% siitä, mitä on kaksilapsisessa lapsiperheessä ruuhkavuosina. Aivan sama kuinka monta vuotta siinä kahden aikuisen taloudessa asutaan (itse asuin 3v miehen kanssa ennen lapsia ja sitä ennen vuosi seurustelua erikseen asuttuna ja kyllä silloin mies hoiti puolet, mutta eipä hoitanut enää pikkulapsiarjesta puolia).

Eli toinen lapsi muutti kaiken? Ensimmäisen kanssa meni vielä hyvin, mutta toisen kanssa enää ei?

Ensimmäisenkin vauvavuosi oli helvettiä (mies katsoi vain vierestä, kun hajosin väsymykseen), mutta asiasta jauhettiin silloin todella paljon ja tilanne helpottui lapsen kasvettua ja mies oli katuvainen siitä, miten asiat meni ja lupaili muutosta. Oltiin naimisissa, oli lapsi ja yhteinen koti, toki halusin uskoa, että tuo olisi oikeasti ymmärtänyt yskän. Mies halusi myös toisenkin lapsen. Ja siis kyseessä korkeasti koulutettu, vastuullisessa työssä oleva mies, jolla luottamustoimia jne., että luulisi olevan kykyä kehittyä.

Petrasi vähän toisen lapsen vauvavuoden kohdalla (valvoi jopa jonkun verran öitä vauvan kanssa jne.), mutta liian vähän ja lopulta mun elämänlaatu kärsi todella pahasti. Mies siis rajoitti mun menemisiä, koska ei yhtään halunnut jäädä lasten kanssa kaksin (ensimmäisen kanssa sentään suostui jäämään ennen toisen syntymää, mutta kahden kanssa säätöä ei kestänyt yhtään). Hän siis tiesi, miten raskasta se oli, ja siksi ajatteli, ettei hän haluakaan ja jätti homman mulle.

Eron jälkeen hän vihdoin on pakotettu edes joka toinen viikonloppu olemaan lastensa kanssa, eikä myöskään ole kommentoimassa minun menemisiäni ja tekemisiäni. Arkikin on paljon rennompaa eron jälkeen, vaikka hoidankin lapset yksin, koska miehestä itsestäänkin on kuormaa ja varsinkin henkisesti se pettymys ja ärtymys oli todella kuluttavaa.

Kerrankin kun olin siivonnut koko talon ja unohtanut rätin kivitason nurkalle (joka siis ei siitä märästä rätistä kärsi), niin mitään kivaa ei sanonut siivotusta talosta, vaan valitti unohtuneesta rätistä. Eipä tarvi kuunnella sellaistakaan enää, eikä siis olla ärtynyt jatkuvasti. Mies piti mua niin itsestäänselvänä, että se oli ihan hirveää. Ei millään uskonut, että oikeasti erotaan, kun erottiin.

Tienasin saman verran kuin mieskin, eron jälkeen häntä enemmän, kun hän ei ole enää lannistamassa ja lyttäämässä mua. Ennen lapsia oli todella kannustava, mutta kun hänelle iski se, ettei kestäkään olla lasten seurassa, niin minun olisi pitänyt haudata urahaaveet kokonaan. Eli kyllä ne vaan voi muuttua ihan päälaelleen siitä, miten asiat oli ennen lapsia.

Nyt olen onnellinen, että mulla on lapset ja siis perhe, mutta toki lasten puolesta säälittää, että heille tulee ainakin osittainen hylkäämisen kokemus isänsä taholta, vaikka isä vähän kuviossa vielä onkin.

Tämän olisin voinut kirjoittaa itsekin, paitsi sillä erotuksella, että olen lykännyt eroamista. Juuri siksi, että mieheni tuntien erotilanteessa on kaksi vaihtoehtoa, miten mieheni toimii, joko katoaa kokonaan, hyläten lapsensa tai vääntää, venkoilee ja aiheuttaa siten traumat omille lapsilleen, vaikka varsinainen kohde olisinkin minä. Mieheni ei ole osannut muodostaa oikein minkäänlaista suhdetta lapsiinsa, vaan on tukeutunut minuun vanhemmuudessaan, mutta ei tätä itse tiedosta. Erotilanteessa tämä helposti näyttäytyisi 'vieraannuttamisena'.

Mieheni on ihan samanlainen

tapaus, enkä olisi ikinä voinut uskoa millaista perhe-elämästä muodostuikaan loppujen lopuksi.

Lapsemme, meilläkin 2, ovat jo isompia ja olen ihan loppuun ajettu.

Korkeakoulutettu, vastuullisen työnsä hyvin hoitava, myöskin luottamustehtäviä usein hoitanut mies, jonka kanssa asuin yhdessä useamman vuoden ennen lasten saamista osoittautui siis meilläkin kädettömäksi vanhemmaksi.

Lisään vielä, että hoiti myös kotitöitä mallikkaasti ennen lapsia, oli siisti asunto, pesi ja silitti vaatteita, laittoi ruokaa, ihan kaikkea tavallista.

Lasten synnyttyä, etenkin kuopuksen syntymä, laukaisi jotain. Kaksi pientä lasta oli vain jotenkin ihan käsittämätön hankaluus, vaikeus, mahdoton tehtävä miehelleni.

Mikään määrä keskustelua, pyytämistä tms ei ole auttanut, mikään muu kuin se, että minä hoidan, huolehdin, kannan vastuun ei ole toiminut.

Burn outhan tästä on tullut, koska uhan samalla tavalla on myös tehnyt ansiotyötä kuin mieheni ja samalla hoitanut perheen yksin.

Kaipa on jo erottava. Olen väsynyt, pettynyt, vihainen. Mieheni yleensä vain ärsyttää nykyisin ja mitään yhteyttä ei enää ole.

Lasten syntymä laukaisee naisissa valittajan. Näköjään et kykene tarkastelemaan tilannetta objektiivisesti, koska kaikki syy on miehessä. Niin se on jos ei näe omia virheitään.

Hei, mitä nyt oikeesti taas? Tää nainen kertoo saaneensa burnoutin ja miehensä vaan sluibaa ja itsekkäästi tekee omiaan. Naisella on omatkin työt hoidettavana kodin ja lasten lisäksi.

Lisäksi tuo nainen on ollut vuosia miehen kanssa yhdessä ennen lapsia, mies on silloin osallistunut, mies on vastuullisessa työssä, luottamustoimia jne., mitkä indikoisi sitä, että on vastuullinen henkilö. Ei kerta kaikkiaan voi syyttää sen miehen puolisoa siitä, ettei hänellä ollut lasipalloa, että tietäisi, että lasten myötä mies heittäytyisi tuollaiseksi.

Hän on yrittänyt pitää perheen kasassa oman terveytensä uhalla, mutta rajansa silläkin. Ja kyllä, tuossa tilanteessa ero olisi todennäköisesti helpotus ja lasten isäviikonloput vihdoin tarjoaisivat mahdollisuuden levätä, jos sitä mahdollisuutta ei muuten pyynnöistä huolimatta saa.

Mies on sika, kun päästää kumppaninsa tuohon pisteeseen tajuamatta, että on korkea aika hänen antaa vaimon levätä ja toipua ja hoitaa hommat.

Naiset ovat omien valintojensa uhreja. Kun päättää valittaa sille miehelle, niin voi olla varma että asiat eivät parane, vaan huononevat. Samoin käy jos mies valittaa naiselle. Täällä on tosi vähän aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

Naiset ovat omien valintojensa uhreja. Kun päättää valittaa sille miehelle, niin voi olla varma että asiat eivät parane, vaan huononevat. Samoin käy jos mies valittaa naiselle. Täällä on tosi vähän aikuisia.

Onko ehdotuksesi sitten, että jos on tyytymätön toisen kontribuutioon, niin kylmästi vain eroaa valittamatta? Et kai suinkaan ehdota, että naisen tulisi vain alistua kohtaloonsa, johon mies huijasi hänet esittämällä osallistuvaa ja ahkeraa miestä, joka haluaa lapsia? Niinpä. Jos nainen valittaa, se on huono. Jos nainen eroaa valittamatta, niin se se vasta huono onkin. Mutta joka tapauksessa, tuollaisista vätysmiehistä, mistä tässäkin puhutaan, se nainen kyllä lopulta eroaa (ellei se mies sitten reagoi niihin asioihin, joihin vaimonsa on tyytymätön).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehet joutuvat sietämään naisten tapaa tehdä asiat. Ovat tottuneet armeijassa siihen, että itse ei saa päättää nukkumiseen, syömiseen, hygieniaan, matkustamiseen liittyvistä asioista. Naisten pitäisi myös oppia sietämään sitä, että ei saa itse päättää tällaisia asioita. Hyvä harjoitus: kun on juhlat tai jokin meno, anna miehen päättää teidän kummankin vaatteet, vietävät lahjat, milloin lähdetään yms. Sama juttu siivoamisen kanssa. Totuttele sietämään miehen siivousstandardeja. Kun on hänen vuoronsa, hyväksy hänen tapansa kuin se olisi kenraalin käsky. Ei armeijassakaan sinun mielipiteesi kiinnosta ketään, pitää vain sopeutua.

Valitettavasti tilanne on juuri tämä monessa kodissa. Nainen päättää kaikesta ja valittaa kun mies ei "tee mitään", mutta uhriutuu itse, jos ei saakaan päättää. Ei mene koskaan oikein. 

Meillä mies on saanut ihan itse päättää olohuoneen sisustuksen ja uskokaa tai älkää, mutta meillä on super isot massiiviset mustat nahkasohvat ja seinät täynnä pyssyjä ja puukkoja! Ihan oikeasti.

Vierailija kirjoitti:

Naiset ovat omien valintojensa uhreja. Kun päättää valittaa sille miehelle, niin voi olla varma että asiat eivät parane, vaan huononevat. Samoin käy jos mies valittaa naiselle. Täällä on tosi vähän aikuisia.

Jostain syystä moni nainen herää 30-40 vuotiaana 'haluan-naimisiin-tahdon-sikiätä' moodiin. Pika pikaa otetaan ookoo mies ja eletään kuten Brianna K. Oikeesti ei eletä.

Youtubesta kuolataan täydellisiä mamma vlogaajia miehen karjuessa taustalla kasaantuvista laskuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierail9ija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai se mies sai poikamiesboxinsa pidettyä siistinä. Sehän on yleensä pieni kerrostaloasunto, jossa ei ole lapsia. Pointti on se, että kun tulee lapsia ja muutetaan isompaan asuntoon/taloon pihoineen ja lasten asiatkin täytyy hoitaa omien asioiden lisäksi, se mies nimen omaan ei muutu poikamiesajoistaan, eli ei kasva ns. perheen mukana, vaan tekee edelleen saman verran kuin poikamiehenä. Tällöin kaikki lasten asiat ja reilusti yli puolet kotitöistä jää naiselle.

En ole koskaan tajunnut näitä ihmettelyjä, että etkö miehestä huomannut seurustellessa. Seurustellessa (vaikka yhdessä asuessakin) sitä kuormaa on todella vähän. Kyllä mies siitä on voinut puolet hoitaa.

Ja jestas, että aina vedotaan johonkin autoon. Yksikään kanssani parisuhteessa oleva mies ei ole koskaan koskenut pitkällä tikullakaan mun autooni. Vien auton huoltoon ja renkaanvaihtoon ammattilaiselle (ja ihan itse) ja näin on aina ollut. Lisäksi maksoin suhteen aikana puolet yhteisistä kuluista omieni lisäksi, että mitään mies tuo leivän pöytään bullshittiakaan ei meillä ollut. Silti lasteni isä ei ottanut asiakseen hoitaa yhtään lasten asioita (ei varmaan koskaan ole käynyt lastenvaateliikkeessä, edes netissä) ja olemmekin jo eronneet.

Ei kai ne lapset välittömästi yhteen muutettua tule? Ehtiihän siinä vielä nähdä jopa useamman vuoden ajan, millaista yhteiselämä on ilman lapsia.

Luetun ymmärtäminen? Myös yhdessä asuessa kahden aikuisen kerrostalokaksiossa sitä kuormaa on ehkä 25% siitä, mitä on kaksilapsisessa lapsiperheessä ruuhkavuosina. Aivan sama kuinka monta vuotta siinä kahden aikuisen taloudessa asutaan (itse asuin 3v miehen kanssa ennen lapsia ja sitä ennen vuosi seurustelua erikseen asuttuna ja kyllä silloin mies hoiti puolet, mutta eipä hoitanut enää pikkulapsiarjesta puolia).

Eli toinen lapsi muutti kaiken? Ensimmäisen kanssa meni vielä hyvin, mutta toisen kanssa enää ei?

Ensimmäisenkin vauvavuosi oli helvettiä (mies katsoi vain vierestä, kun hajosin väsymykseen), mutta asiasta jauhettiin silloin todella paljon ja tilanne helpottui lapsen kasvettua ja mies oli katuvainen siitä, miten asiat meni ja lupaili muutosta. Oltiin naimisissa, oli lapsi ja yhteinen koti, toki halusin uskoa, että tuo olisi oikeasti ymmärtänyt yskän. Mies halusi myös toisenkin lapsen. Ja siis kyseessä korkeasti koulutettu, vastuullisessa työssä oleva mies, jolla luottamustoimia jne., että luulisi olevan kykyä kehittyä.

Petrasi vähän toisen lapsen vauvavuoden kohdalla (valvoi jopa jonkun verran öitä vauvan kanssa jne.), mutta liian vähän ja lopulta mun elämänlaatu kärsi todella pahasti. Mies siis rajoitti mun menemisiä, koska ei yhtään halunnut jäädä lasten kanssa kaksin (ensimmäisen kanssa sentään suostui jäämään ennen toisen syntymää, mutta kahden kanssa säätöä ei kestänyt yhtään). Hän siis tiesi, miten raskasta se oli, ja siksi ajatteli, ettei hän haluakaan ja jätti homman mulle.

Eron jälkeen hän vihdoin on pakotettu edes joka toinen viikonloppu olemaan lastensa kanssa, eikä myöskään ole kommentoimassa minun menemisiäni ja tekemisiäni. Arkikin on paljon rennompaa eron jälkeen, vaikka hoidankin lapset yksin, koska miehestä itsestäänkin on kuormaa ja varsinkin henkisesti se pettymys ja ärtymys oli todella kuluttavaa.

Kerrankin kun olin siivonnut koko talon ja unohtanut rätin kivitason nurkalle (joka siis ei siitä märästä rätistä kärsi), niin mitään kivaa ei sanonut siivotusta talosta, vaan valitti unohtuneesta rätistä. Eipä tarvi kuunnella sellaistakaan enää, eikä siis olla ärtynyt jatkuvasti. Mies piti mua niin itsestäänselvänä, että se oli ihan hirveää. Ei millään uskonut, että oikeasti erotaan, kun erottiin.

Tienasin saman verran kuin mieskin, eron jälkeen häntä enemmän, kun hän ei ole enää lannistamassa ja lyttäämässä mua. Ennen lapsia oli todella kannustava, mutta kun hänelle iski se, ettei kestäkään olla lasten seurassa, niin minun olisi pitänyt haudata urahaaveet kokonaan. Eli kyllä ne vaan voi muuttua ihan päälaelleen siitä, miten asiat oli ennen lapsia.

Nyt olen onnellinen, että mulla on lapset ja siis perhe, mutta toki lasten puolesta säälittää, että heille tulee ainakin osittainen hylkäämisen kokemus isänsä taholta, vaikka isä vähän kuviossa vielä onkin.

Tämän olisin voinut kirjoittaa itsekin, paitsi sillä erotuksella, että olen lykännyt eroamista. Juuri siksi, että mieheni tuntien erotilanteessa on kaksi vaihtoehtoa, miten mieheni toimii, joko katoaa kokonaan, hyläten lapsensa tai vääntää, venkoilee ja aiheuttaa siten traumat omille lapsilleen, vaikka varsinainen kohde olisinkin minä. Mieheni ei ole osannut muodostaa oikein minkäänlaista suhdetta lapsiinsa, vaan on tukeutunut minuun vanhemmuudessaan, mutta ei tätä itse tiedosta. Erotilanteessa tämä helposti näyttäytyisi 'vieraannuttamisena'.

Mieheni on ihan samanlainen

tapaus, enkä olisi ikinä voinut uskoa millaista perhe-elämästä muodostuikaan loppujen lopuksi.

Lapsemme, meilläkin 2, ovat jo isompia ja olen ihan loppuun ajettu.

Korkeakoulutettu, vastuullisen työnsä hyvin hoitava, myöskin luottamustehtäviä usein hoitanut mies, jonka kanssa asuin yhdessä useamman vuoden ennen lasten saamista osoittautui siis meilläkin kädettömäksi vanhemmaksi.

Lisään vielä, että hoiti myös kotitöitä mallikkaasti ennen lapsia, oli siisti asunto, pesi ja silitti vaatteita, laittoi ruokaa, ihan kaikkea tavallista.

Lasten synnyttyä, etenkin kuopuksen syntymä, laukaisi jotain. Kaksi pientä lasta oli vain jotenkin ihan käsittämätön hankaluus, vaikeus, mahdoton tehtävä miehelleni.

Mikään määrä keskustelua, pyytämistä tms ei ole auttanut, mikään muu kuin se, että minä hoidan, huolehdin, kannan vastuun ei ole toiminut.

Burn outhan tästä on tullut, koska uhan samalla tavalla on myös tehnyt ansiotyötä kuin mieheni ja samalla hoitanut perheen yksin.

Kaipa on jo erottava. Olen väsynyt, pettynyt, vihainen. Mieheni yleensä vain ärsyttää nykyisin ja mitään yhteyttä ei enää ole.

Lasten syntymä laukaisee naisissa valittajan. Näköjään et kykene tarkastelemaan tilannetta objektiivisesti, koska kaikki syy on miehessä. Niin se on jos ei näe omia virheitään.

Hei, mitä nyt oikeesti taas? Tää nainen kertoo saaneensa burnoutin ja miehensä vaan sluibaa ja itsekkäästi tekee omiaan. Naisella on omatkin työt hoidettavana kodin ja lasten lisäksi.

Lisäksi tuo nainen on ollut vuosia miehen kanssa yhdessä ennen lapsia, mies on silloin osallistunut, mies on vastuullisessa työssä, luottamustoimia jne., mitkä indikoisi sitä, että on vastuullinen henkilö. Ei kerta kaikkiaan voi syyttää sen miehen puolisoa siitä, ettei hänellä ollut lasipalloa, että tietäisi, että lasten myötä mies heittäytyisi tuollaiseksi.

Hän on yrittänyt pitää perheen kasassa oman terveytensä uhalla, mutta rajansa silläkin. Ja kyllä, tuossa tilanteessa ero olisi todennäköisesti helpotus ja lasten isäviikonloput vihdoin tarjoaisivat mahdollisuuden levätä, jos sitä mahdollisuutta ei muuten pyynnöistä huolimatta saa.

Mies on sika, kun päästää kumppaninsa tuohon pisteeseen tajuamatta, että on korkea aika hänen antaa vaimon levätä ja toipua ja hoitaa hommat.

Mitä nyt taas! Burnautin saa moni ihan omista toimintatavoista. Jos ei kykene tarkastelemaan omaa toimintaansa kriittisesti ja kaikki vika on toisessa, mutta silti on vain suhteessa ja saa burnoutin, se on täysin oma vika. Tossa on jo niin monta asiaa mennyt päin persettä, eikä tajuta. Jos elämä ei ole mielekästä, syyllinen on siellä peilissä joka ei tee siitä mielekästä. Ottakaahan vastuu omista päätöksistänne ja laittakaa ne miehet pihalle jotka te itse olette valinneet.

On näitä ohjelmia "miesluolista" - sanokaapa montako vastaavaa tiedätte "naisluolista"?    -Ja mistä tämä kertoo mielestänne? (en kylläkään odota ensimmäistäkään rehellistä ja asiaa aidosti pohtivaa vastausta. Sen verran tuttua palstalaisten käytös)