Lue keskustelun säännöt.
Voiko väkivallan ja huonon käytöksen antaa avioliitossa oikeasti anteeksi?
29.12.2022 |
Meillä on ydinperhe, kaksi lasta ja avioliittoa takana 10.v. Pikkulapsiaika oli henkisesti ja fyysisesti äärimmäisen raskas, eikä meillä ollut riittävää tukiverkkoa saada parisuhdetta huollettua sekä mukaan kasautui muita murheita yllinkyllin. Mieheni luonne on aina ollut kiivas, mutta noina aikoina hänestä tuli aivan mahdoton.
Suhteessa oli paljon riitaa, huutoa, nälvimistä, painostavaa tunnelmaa, ahdistusta, väsymystä, törkeitä loukkauksia ja haukkumista. Ilmapiiri oli huono, itkin paljon. Seksistä tapeltiin ja minua painostettiin ja haukuttiin senkin takia. Muutaman kerran tilanne eskaloitui lievään väkivaltaan ja käteni olivat puristamisesta mustelmilla.
Näistä ajoista on nyt kulunut aikaa noin viisi vuotta. Lapset ovat kasvaneet isommiksi. Olen itse opiskelemassa uutta uraa. Olemme edelleen naimisissa. Olen huomannut, että olen tunteissani aivan sekaisin. Emme enää tappele ja huuda, mutta avioliitto on jollain lailla rikki. Missään nimessä en voi sanoa tuntevani palavaa rakkautta miestäni kohtaan, enkä oikein osaa sanoa mitä tunnen. Lasten takia olen onnellinen, että rauha on maassa. Käyttäydymme fiksusti, kotona on rauhallista ja lapsille pystymme tarjoamaan hyvää elämää. Miten kuitenkaan tämä avioliitto voi enää noiden kauheiden muistojen äärellä enää jatkua?
Olen jollain lailla posttraumaattisessa tilassa tämän suhteen kanssa. Mihin suuntaan tästä voi enää oikeasti jatkaa. Mielessä pyörii vieläkin vahvana kaikki kauheudet ja varsinkin ne väkivaltaiset yhteenotot miehen kanssa. Tuntuu, että niitä on vaikea unohtaa ja antaa anteeksi koskaan.
Kommentit (79)
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla varmaan uniikki tilanne ja itse tietää parhaiten sisimmässään mitä tehdä.
Meillä meni niin, että oltiin aluksi molemmat tuollaisia kuin ap:n mies, sitten minä jotenkin kasvoin aikuiseksi ja lopetin sen, mutta miehelle jäi käytös ns. päälle, vaikkakin väheni huomattavasti.
Kunnes sitten yksi kerta läpsäisi minua ja lähdin himasta muutamaksi tunniksi lätkimään ja palatessa oli kyllä murtunut mies vastassa ja vannoi ettei enää koskaan tekisi noin. Tässä kohtaahan aina sanotaan että "älä usko sitä vaan jätä se", mutta minä uskoin ja tästä on nyt yli 15 vuotta eikä mitään vastaavaa ole enää sattunut ja olemme onnellisempia kuin koskaan.
Toki tiedostan, että toisinkin olisi voinut käydä!
Olen tainnut ehkä yhden vastaavan tarinan lukea juurikin täältä joskus aiemmin.
Kannattaako tuossa riskiä ottaa kun on lapsiakin pelissä ja ehkä yksi sadasta saattaa muuttua, sekin yleensä pitkällisen terapian jälkeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilman väkivaltaa kun tuossahan on jo tarpeeksi, sanot ettet rakasta ja aiot erota. Miksi sitä pitäisi pitkittää? Kyllä ne lapset huomaa kun vanhemmat ei kunnioita toisiaan.
Miten mies on itse ottanut asian? Olethan tehnyt rikosilmoitukset, sulla on todisteitakin? Niiden ei tarvitse juuri nyt johtaa mihinkään ja pystyt myöhemmin ne myös perumaan. Useimmiten kuulee jälkikäteen harmittavan kun ei tehnyt rikosilmoituksen vaan katsoi rikollista toimintaa läpi sormien, eli tekijästä ei jää mitään virallista jälkeä, jos vaikka se tekee sen jollekin muullekin. Sen seuraavan ois helpompi lähteä jo siitä ensimmäisestä kerrasta, jos on tietoa että on iaempaa taustaa väkivallasta.
Myös tuo seksiin painostaminen on rikos!
Vierailija kirjoitti:
No se miten pääset ahdistuksestasi ehkä eroon on toinen juttu, mutta "palavaa rakkautta" ei tunne kukaan pitkään naimisissa ollut. Että sitä tunnetta jos hakee, niin saa vaihtaa puolisoa sen 2-3v välein.
Hyvässä avioliitossa ei ole ahdistusta, on kunnioitus ja luottamus ja rakkaus. Kyllä pitkässä avioliitossa tuntee syvää rakkautta ja halua olla yhdessä, ja toivoo toiselle kaikkea hyvää. Haluaa läheisyyttä ja seksiä ihan spontaanisti, mutta on myös oikeus olla haluamatta, jos välillä siltä tuntuu.
Hyvään avioliittoon kuuluu keskusteleminen, ei huutaminen eikä haukkuminen. Hyvään seksiin kuuluu vapaaehtoisuus, ei pakottaminen tai painostaminen.
Pitkässä liitossa toisen jotkut piirteet voi välillä ärsyttää tai harmittaa, mutta ei kuitenkaan se kumppani. Jos hän hukkailee tavaroitaan, hän voi silti olla söpö höpönassu.
Tuollaista kohtelua, henkistä ja fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa ei pidäkään antaa anteeksi eikä sietää, siitä menee ihminen rikki, ei pelkkä avioliitto.
Vanhempikaan ei oikein voi olla hyvä vanhempi, jos hänen elämänsä menee ahdistuksessa ja ristiriidoissa. Hän ei anna lapsille parastaan.
Tuollaisessa tilanteessa ei voi enää rikkoa perhettä ja avioliittoa, koska ne ovat jo peruuttamattomasti rikki. Ehkä ainekset eivät olleet kovin hääppöiset alunperinkään, vain kova yritys.
Vierailija kirjoitti:
Lapsille se todennäköisesti on parasta että pysytte yhdessä. Teillä on nyt rauhallista ja turvallinen koti lapsille. Ei lapset arvosta äidin intoa vapauteen vaan kodin turvaa. Ydinperhe on puolustamisen arvoinen. Jos tietty et millään ukkoa jaksa katella niin sitten pihalle.. mut jos jaksat niin teet arvokkaan teon ja suuren rakkaudenteon lapsillesi.
Onpa kieroutunut asenne. Mitä kodin turvaa sellaisessa perheessä on, jossa isä on ollut väkivaltainen? Nimenomaan tuosta tilanteesta pitäisi päästä vapauteen sekä äidin että lasten.
Mikä takaa ettei miehen käytös toistu ja vaikka ei toistuisikaan niin jotain on silti pysyvästi rikki kun perheenjäseniä on kohdeltu noin. Se vahingoittaa lapsia paljon enemmän kuin vanhempien ero.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla varmaan uniikki tilanne ja itse tietää parhaiten sisimmässään mitä tehdä.
Meillä meni niin, että oltiin aluksi molemmat tuollaisia kuin ap:n mies, sitten minä jotenkin kasvoin aikuiseksi ja lopetin sen, mutta miehelle jäi käytös ns. päälle, vaikkakin väheni huomattavasti.
Kunnes sitten yksi kerta läpsäisi minua ja lähdin himasta muutamaksi tunniksi lätkimään ja palatessa oli kyllä murtunut mies vastassa ja vannoi ettei enää koskaan tekisi noin. Tässä kohtaahan aina sanotaan että "älä usko sitä vaan jätä se", mutta minä uskoin ja tästä on nyt yli 15 vuotta eikä mitään vastaavaa ole enää sattunut ja olemme onnellisempia kuin koskaan.
Toki tiedostan, että toisinkin olisi voinut käydä!Olen tainnut ehkä yhden vastaavan tarinan lukea juurikin täältä joskus aiemmin.
Kannattaako tuossa riskiä ottaa kun on lapsiakin pelissä ja ehkä yksi sadasta saattaa muuttua, sekin yleensä pitkällisen terapian jälkeen?
Olen tuo jota lainasit.
Ei tietenkään kannata ottaa riskiä jos uhka leijuu yhä ilmassa, ja vaikka ei leijuisikaan, niin ei tarvitse kenenkään itseään uhrata lasten vuoksi!
Hain lähinnä sitä, että ap:n tarinasta ei selviä onko ongelma se, että mennyt vaivaa ja on vaikea antaa anteeksi, vai se, että moinen saattaa toistua. Jos ensimmäinen, eli että kaikki henkinen ja fyysinen väkivalta on loppunut 5 vuotta sitten, eikä ole uhan tunnetta että se palaisi, niin antaisin ehkä pariterapialle mahdollisuuden. Siis että asiasta puhuttaisiin ja mies ottaisi vastuun ja pyytäisi anteeksi jne mikä varmasti helpottaisi oloa ja vähentäisi katkeruutta.
Ja tämän siis sanon vain siksi että ilmeisesti tuo kiinnipitäminen oli pahinta mitä tapahtui?
Mutta kuten sanoin, itse tietää parhaiten!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen antanut vaimolleni anteeksi useammankin kerran hänen väkivaltaisen käytöksensä. Että kyllä siis voi.
Kerran voi antaa anteeksi, ihmisiä tässä vain ollaan ja varsinkin jos nuoria vielä niin monella pakka aika sekaisin. Toista kertaa ei ikinä vaan se on sitten siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko, voi. Kannattaako, ei ainakaan montaa kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olet onneton suhteessasi sinun pitää lähteä. Sinulla on vain tämä yksi elämä. Lapset sopeutuvat kyllä.
Miksi muuten yleensäkään mennään enää naimisiin? Lähteminen on helpompaa avosuhteesta.Ei se aina mene noinkaan. Itse lähdin. Sitten 42-vuotiaana se fiksun seuran saaminen ei olekaan niin helppoa. Joo on kaikenlaisia työttömiä, alkoholisoituneita, moniongelmaisia ja varpaiden lutkuttajia. Mutta että saisit fiksun, toimeentulevan ja alkottoman miehen, niin good luck with that. Semmoisia vielä jotain tuli vastaan, mitkä oli miehenä ylikilttejä, mikä sekään ei iskenyt. En sano että huonossa liitossa pitäisi olla, mutta jos on mies joka osaa olla MIES, tienaa sen 3000e+ ja ei vedä viinaa joka viikonloppu, niin ehkä miettisin vielä. Joo jos olisi 25v ja baareissa ympärillä kuhinaa, niin miksei jättäisi ja etsisi uutta. Mutta kun ei ole. Ei tosiaan kannata ajatella että +30v naisen markkina-arvo baareissa on jotain huippua. Huonoja saa, hyvää et.
Nyt valoja päälle. On rima ihan liian alhaalla. Yksinkin on parempi kuin huonossa suhteessa, on omakohtaista kokemusta. Mikään pakko ei ole ottaa minkäänlaista miestä. Rahan takia nyt vähiten, heillä on tapana käyttää kaikki rahat itseensä, vaikka olisi omiakin lapsia, saati jonkun muun.
Eikä ole pakko ostaa koko lehmää saadakseen maitoa. Välttämättä ei tarvitse enää ikinä asua kenenkään miehen kanssa jos ei halua, seurustelee vaan. Monelle ihan hyvälle eronneelle miehelle se sopii oikein hyvin. Molemmilla omat asunnot jossa omat tavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on täsmälleen sama tilanne. Viimeksi jouluna hän läpsäisi minua raivokohtauksensa aikana. Lapset on alaluokilla ja säälittää rikkoa heiltä ydinperhe, mutta on hirveä ajatus, että jaksaisin tässä vuosia jatkaa ja odottaa, että hän mahdollisesti rauhoittuisi lasten kasvettua, kuten teillä on käynyt.
Lasten ydinturva on jo rikkoutunut, jäljellä on ydinpahoinvointi. Ei mitään syytä jatkaa touhua. Jotkut miehet nyt vaan on perssilmästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olet onneton suhteessasi sinun pitää lähteä. Sinulla on vain tämä yksi elämä. Lapset sopeutuvat kyllä.
Miksi muuten yleensäkään mennään enää naimisiin? Lähteminen on helpompaa avosuhteesta.Ei se aina mene noinkaan. Itse lähdin. Sitten 42-vuotiaana se fiksun seuran saaminen ei olekaan niin helppoa. Joo on kaikenlaisia työttömiä, alkoholisoituneita, moniongelmaisia ja varpaiden lutkuttajia. Mutta että saisit fiksun, toimeentulevan ja alkottoman miehen, niin good luck with that. Semmoisia vielä jotain tuli vastaan, mitkä oli miehenä ylikilttejä, mikä sekään ei iskenyt. En sano että huonossa liitossa pitäisi olla, mutta jos on mies joka osaa olla MIES, tienaa sen 3000e+ ja ei vedä viinaa joka viikonloppu, niin ehkä miettisin vielä. Joo jos olisi 25v ja baareissa ympärillä kuhinaa, niin miksei jättäisi ja etsisi uutta. Mutta kun ei ole. Ei tosiaan kannata ajatella että +30v naisen markkina-arvo baareissa on jotain huippua. Huonoja saa, hyvää et.
juu, jos pelkää olla yksin kannattaa jäädäkin sinne huonoon suhteeseen. Sillä jos sen jälkeen alkaa heti uuden metsästys, löytää saman edestään vähän eri paketissa. En ymmärrä, mikä pakkomielle porukalla on pohtia eroa sitä kautta, että heti on löydyttävä uusi kumppani. Ehkä nyt olisi vihdoinkin aika löytää itsensä ja miettiä mitä elämältään haluaa. Kaikkien pää ei sitä toki kestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen antanut vaimolleni anteeksi useammankin kerran hänen väkivaltaisen käytöksensä. Että kyllä siis voi.
Mutta miten olet vahingoittunut? Muuten kuin menettänyt illuusion onnellisesta suhteesta. Tuskin on luita rikki saanut. Eikä ole pakko sullakaan.
Et ole viaton sinäkään kirjoitti:
Mä toivon että kaikki ne puolisot joiden ei tarvitse tehdä yhtään mitään saadakseen turpiin väkivaltaiselta puolisolta vaihtaisivat paikkaa kuin taikaiskusta niin että ne kaikki räävittömän vit-tumaiset nyrkkisankarit /sankarittaret ja oman elämänsä pikku hitlerit päätyisivät yhteen ja mätkisivät toisensa hengiltä.
Mä jätin oman pikkuhitlerini, ja löysin miehen joka oli päässyt omasta hitlerittärestään. Meillä on yhdessä jo monta vuotta rauhallista ja ihanaa ja rakastavaa ja auvoista. Jos joku on pielessä, keskustellaan ja pyydetään anteeksi ja sovitaan. Ei edes tarvitse ääntä korottaa, puhumattakaan että jompi kumpi kävisi käsiksi. Kamala ajatuskin elää sellaisessa suhteessa. Todellakaan ei ole normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla varmaan uniikki tilanne ja itse tietää parhaiten sisimmässään mitä tehdä.
Meillä meni niin, että oltiin aluksi molemmat tuollaisia kuin ap:n mies, sitten minä jotenkin kasvoin aikuiseksi ja lopetin sen, mutta miehelle jäi käytös ns. päälle, vaikkakin väheni huomattavasti.
Kunnes sitten yksi kerta läpsäisi minua ja lähdin himasta muutamaksi tunniksi lätkimään ja palatessa oli kyllä murtunut mies vastassa ja vannoi ettei enää koskaan tekisi noin. Tässä kohtaahan aina sanotaan että "älä usko sitä vaan jätä se", mutta minä uskoin ja tästä on nyt yli 15 vuotta eikä mitään vastaavaa ole enää sattunut ja olemme onnellisempia kuin koskaan.
Toki tiedostan, että toisinkin olisi voinut käydä!Olen tainnut ehkä yhden vastaavan tarinan lukea juurikin täältä joskus aiemmin.
Kannattaako tuossa riskiä ottaa kun on lapsiakin pelissä ja ehkä yksi sadasta saattaa muuttua, sekin yleensä pitkällisen terapian jälkeen?Olen tuo jota lainasit.
Ei tietenkään kannata ottaa riskiä jos uhka leijuu yhä ilmassa, ja vaikka ei leijuisikaan, niin ei tarvitse kenenkään itseään uhrata lasten vuoksi!
Hain lähinnä sitä, että ap:n tarinasta ei selviä onko ongelma se, että mennyt vaivaa ja on vaikea antaa anteeksi, vai se, että moinen saattaa toistua. Jos ensimmäinen, eli että kaikki henkinen ja fyysinen väkivalta on loppunut 5 vuotta sitten, eikä ole uhan tunnetta että se palaisi, niin antaisin ehkä pariterapialle mahdollisuuden. Siis että asiasta puhuttaisiin ja mies ottaisi vastuun ja pyytäisi anteeksi jne mikä varmasti helpottaisi oloa ja vähentäisi katkeruutta.
Ja tämän siis sanon vain siksi että ilmeisesti tuo kiinnipitäminen oli pahinta mitä tapahtui?
Mutta kuten sanoin, itse tietää parhaiten!
Puhutko kokemuksesta? Koska mun tietämän mukaan tuollainen mies ei muutu. Hän on jo nuorena oppinut, että naisia saa ja pitää välillä ojentaa, jos eivät muuten opi olemaan. Ja että perheen päällä on siihen oikeus. Ja sitä hän on paraikaa opettamassa lapsilleenkin, hehän saavat mallin kotoa, miten ollaan mies, tai nainen, tai perhe.
Kannattaa lukea kirja "why does he do that", psykiatri on vuosia hoitanut ja tutkinut miehiä, jotka on tehneet parisuhdeväkivaltaa ja siitä passitettu terapeutille.
Heidän minäkuva ja maailmankuva on se, että mies on ylempi naista, ja naista voi kouluttaa ja rankaista kuin vaikka koiraa tai palvelijaa. Ja jos sen ajatusmaailman on sisäistänyt jo kotona, se on se miten maailman näkee, ei siitä "parannuta".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen antanut vaimolleni anteeksi useammankin kerran hänen väkivaltaisen käytöksensä. Että kyllä siis voi.
Mutta miten olet vahingoittunut? Muuten kuin menettänyt illuusion onnellisesta suhteesta. Tuskin on luita rikki saanut. Eikä ole pakko sullakaan.
En ole tuo jolta kysyit, mutta olen vuosien varrella joskus näihin perheväkivaltaketjuihin miesnäkökulmaa myös tuonut ja ei se aina naistenkaan kanssa ihan vain kolhittuun ylpeyteen jää.
Minulla on exästä muistona pari arpea päässä (lyöty puurolautanen ja kukkaruukku päähän) ja kylkiluussa lovi leipäveitsestä. Tuohon viimeiseen loppui avioliitto ja exä pääsi/suostui onneksi myös tuomionsa istuttuaan hankkimaan itselleen apua. Se oli itsellekin sellainen tietynlainen herätys että ei voi vain "vahvempana" kaikkea sietää, tukea ja ymmärtää ja toivoa että kyllä se tästä paranee ja onhan meillä niitä hyviäkin päiviä. Väleissä kuitenkin ollaan koska hänestä edelleen välitän ja ymmärrän että on sairas ja tietysti myös lapsen takia.
Vierailija kirjoitti:
Mistä voit tietää, ettei mies pimahda ja tee jotain lapsille? Minulla ei ole minkäänlaista ymmärrystä ihmiselle, joka jatkaa suhdetta väkivaltaisen ihmisen kanssa, mikäli kuvioissa on lapsia. Ja myös itseä on kunnioitettava sen verran että lähtee.
Ap, lähde suhteesta. Voimia!
No jos ei ole mitään ymmärrystä, niin sitten sulta puuttuu tietämystä näistä asioista. Tilanne ei ole helppo. Esimerkiksi jo se, minkä ap:kin tiedostaa, niin usein voi olla kaikkein vaaraisin hetki (niin uoisoe kuin apsiekin) se eron hetki. Ja eron jälkeinen aika.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa lukea kirja "why does he do that", psykiatri on vuosia hoitanut ja tutkinut miehiä, jotka on tehneet parisuhdeväkivaltaa ja siitä passitettu terapeutille.
Heidän minäkuva ja maailmankuva on se, että mies on ylempi naista, ja naista voi kouluttaa ja rankaista kuin vaikka koiraa tai palvelijaa. Ja jos sen ajatusmaailman on sisäistänyt jo kotona, se on se miten maailman näkee, ei siitä "parannuta".
Kuulostaa aika ummehtuneelta ja vanhainaikaiselta kirjalta. Nykyäänhän kyllä tiedetään että perhe/lähisuhdeväkivalta ei ole sukupuolikysymys vaan huomattavasti moniulotteisempi asia missä näennäinen sukupuolittuneisuus on seurausta lähinnä valtasuhteista eikä niinkään siitä mitkä vehkeet jalkovälissä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä voit tietää, ettei mies pimahda ja tee jotain lapsille? Minulla ei ole minkäänlaista ymmärrystä ihmiselle, joka jatkaa suhdetta väkivaltaisen ihmisen kanssa, mikäli kuvioissa on lapsia. Ja myös itseä on kunnioitettava sen verran että lähtee.
Ap, lähde suhteesta. Voimia!
No jos ei ole mitään ymmärrystä, niin sitten sulta puuttuu tietämystä näistä asioista. Tilanne ei ole helppo. Esimerkiksi jo se, minkä ap:kin tiedostaa, niin usein voi olla kaikkein vaaraisin hetki (niin uoisoe kuin apsiekin) se eron hetki. Ja eron jälkeinen aika.
(niin puolisolle kuin lapsillekin)
Mä erosin lopulta jo kun lapset oli vasta alaluokilla. Oikea päätös, lastenkin elämä rauhoittui monella lailla. Älä jää pilaamaan lasten ainoaa lapsuutta. Avioliitto ja ydinperhe on jo rikki, edes lapsille ei tee hyvää asua rikkinäisessä ja onnettomassa perheessä.
Eri