Lue keskustelun säännöt.
En aio hoitaa ikääntyneiden vanhempieni asioita - muita?
27.12.2022 |
Otsikko on hieman provosoiva, mutta kuvaava. Havahduin tähän asiaan vastikään, kun useammalla itseäni vähän vanhemmalla tuttavalla on nyt ollut huolta vanhempiensa asumisjärjestelyistä ja terveydentilasta. Vanhempien haurastuminen ja kuolema ovat monelle heistä suuri surun aihe. Itselläni on se tilanne, että olen ottanut tietoisesti etäisyyttä vanhempiini. Isäni on erittäin rajaton ja raskas ihminen. Hänen jäljiltään olen saanut tehdä hartiavoimin töitä, jotta olen ylipäätään päässyt kiinni ns. normaaliin työ- ja perhe-elämään. Yksi konkreettinen esimerkki on, että hän yrittää edelleen painostaa minua kouluttautumaan ammatteihin, joista hänelle olisi hyötyä, vaikka olen liki nelikymppinen ja vakituisessa työssä. Jos hänen oikkuihinsa ei suostu, hän syytää kamalia loukkauksia, jotka kätevästi unohtaa hetken päästä. Äitini on normaalimpi, mutta hän säälii isää tämän vaikean lapsuuden vuoksi, eikä näe miten isä on oikeasti läpeensä itsekäs ja manipuloiva tunnesyöppö. Koska vanhempani ovat yhdessä, minun on pitänyt etäännyttää välejäni myös äitiin ihan oman mielenterveyteni vuoksi. Vanhempani ovat kohta 75-vuotiaita ja monisairaita, ja olen aistivinani että he alkavat kohta ripustautua minuun, jos vain annan sen tapahtua. Tämä on poissuljettu vaihtoehto, sillä siitä kärsisivät minun itseni lisäksi oma perheeni.
Onko jollain palstalaisella ollut samanlaista tilannetta? Kerroitko ratkaisustasi esim. omille tuttavillesi, joilla itsellään on hyvä suhde vanhempiinsa? Oletko kohdannut ulkopuolisilta tai esim. terveydenhuollosta ihmettelyä? Oletko pitänyt ratkaisuasi oikeana myös vanhemman kuoleman jälkeen? Suritko vanhempaasi vai oliko hänen kuolemansa vapauttavaa? Miten olet pärjäillyt sen asian kanssa, ettei sinulla tule koskaan olemaan tervettä suhdetta ainoisiin vanhempiisi? Tällaisia mietin tänään.
Kommentit (233)
Jos vanhempani olisivat minulle rakkaita ja olleet hyviä, normaaleja vanhempia, olisin valmis jopa muuttamaan asumismuotoon jossa oltaisiin saman katon alla kaikki.
Mutta koska sain adoptiovanhemmiltani turvattoman, alkoholin ja henkisen väkivallan, sekä yksinäisen lapsuuden ja nuoruuden, en voi heitä hoitaa.
Minä olisi hyvin perhekeskeinen ihminen. Tykkäisin sukujouluista, voisin mielelläni käydä vanhempieni kanssa tapahtumissa ja matkoilla. Majoittaisin mielelläni meille ihmisiä viikonlopuiksi ja kestitsisin. Auttaisin, ja toivoisin että se olisi vastavuoroista.
Mutta aina ei voi voittaa. Ei edes appivanhempien kanssa. Heille olen ilmaa :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän kateellinen heille, jotka eivät ota kantaakseen kaikkia iäkkäiden vanhempiensa asioita. Äitini on muistisairas, ja lähes 90-vuotias isäni hoitaa häntä epävirallisena omaishoitajana ilman mitään yhteiskunnan tukea. Koska sitä tukea ei saa. Äiti ei mitenkään pärjäisi yksin, mutta on sen verran "hyväkuntoinen" että apua eivät saa, mistään hoitopaikasta puhumattakaan. Käyn 400 kilometrin päästä kerran kuussa heidän luonaan. Isälleni se on tärkeä henkireikä. Äitini ikävöi minua kun en ole paikalla, ja toivoo että kävisin vielä useammin. Isän jaksaminen on koko ajan mielessä. Stressi vaikeuttaa nukkumistani. Jatkuvasti mietin, kauanko isä jaksaa. Ja kun ei enää jaksa, mistä saamme apua. Mietin sitäkin, pitääkö minun lopettaa työni ja muuttaa hoitamaan äitiä. Vanhempani ovat minulle hyvin rakkaita, mutta toivoisin etten olisi niin "kiinni" heissä. Tuntuu että oma elämä jää puoliksi elämättä, ja samalla on huono omatunto. Tulevaisuudessa ei tunnu olevan mitään hyvää.
Isäsi on niin vanha, että tuskin elää montaakaan vuotta. Sitten äitisi paikka on muualla kuin kotona.
Tilanteessasi ei oikein voi muuta kuin seurata sen kehitystä. Jos isäsi on omaishoitaja, hänelle kuuluvat lakisääteiset vapaat.
Tee suunnitelma, jossa otat vapaata töistä kun isän kunto alkaa tosissaan heiketä. Muutat lähistölle, otat selvää mitä apua voit saada ja vaadit sitä.
Jos äitisi menee ensin, varmistat että isän asiat ovat kunnossa ja katsot mitä hän tarvitsee ja pitääkö sinun vielä jäädä valvomaan hänen loppuaikaansa.
Jos isän aika koittaa ensin, äidin paikka on laitoksessa.Eihän siinä ole mitään mieltä, että irtisanoutuu työstään, muuttaa neljänsadan kilometrin päähän ja alkaa verovaroista maksettavaksi omaishoitajiksi. Huoli-ilmoitus vanhempien tilanteesta ja jos eivät enää kahdestaan pärjää, on kunnan velvollisuus hoitaa asia. Ratkaisu ei ole se, että töissä käyvät omaiset siirtyvät muilta paikkakunnilta kuntien palkollisiksiomaishoitajiksi.
En kirjoittanut irtisanoutumisesta vaan vapaasta.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen käytännössä pakotettu tähän. Olen itse köyhä ja työtön ja joudun asumaankin tämän vanhemman luona. En ole koskaan päässyt muuttamaan omilleni. Kärsin kovasta ahdistuksesta ja olen autismikirjolla. Kuormitus on valtavaa ja olen ollut ihan lopussa jo vuosia. En pysty huolehtimaan edes itsestäni ja omista asioistani. Silti tämä vanhempani pitää itsestäänselvänä, että huolehdin suunnilleen kaikesta. Kuuluisin itse eläkkeelle, jolle en kuitenkaan pääse. Vuosien kuluessa on tapahtunut paljon ikävää ja välini tähän vanhempaan ovat lisäksi vaikeat. Emme ole olleet koskaan läheisiä. Olen useasti sanonut, että en halua, enkä pysty olemaan mikään omaishoitaja, mutta ihan kuuroille korville se on kaikunut. Olen kyllä hakenut apua mm. sossusta, mutta en ole mitään apua saanut. Asun vanhempani kanssa tässä asunnossa, josta en erityisemmin edes pidä varmasti niin kauan kuin vanhempanikin. Mitä tapahtuu sen jälkeen tai minne päädyn asumaan niin sitä en tiedä. Lisäksi traumaattisen huonot kokemukset sosiaalisesta kanssakäymisestä ja juurikin eri paikoissa asioinnista vaikeuttavat asioiden hoitamista entisestään ja saan usein entistä rajumpia ahdistuskohtauksia jo ihan ruokakaupassakin sekä apteekissa. Itse en käytä mitään lääkkeitä, mutta vanhempani pakottaa usein hakemaan itselleen lääkkeitä apteekista. Nyt yrittää pakottaa hankkimaan veikkauskorttia, jotta voisin jatkossa viedä vanhempani lottoa. Muutenkin syyllistää, huutaa, haukkuu ja valittaa jatkuvasti.
En ole halunnut, enkä uskaltanutkaan kertoa vanhemmalleni tästä jo useampi vuosi sitten diagnosoidusta autismikirjon häiriöstäni, koska käyttäisi tietoa vain itseäni vastaan. Ahdistuksesta en ole saanut edes diagnoosia. Vanhempani mielestä tällaiset ovat vain tekosyitä ja laiskuutta. Tilanne on kuitenkin mennyt sellaiseksi, että taitaa olla pakko jo kertoa tästä. Kärsin monista nimenomaan tähän liittyvistä ongelmista ja vaikka kuinka yritän olla normaali ja niin kuin kaikki muut ei se oikein onnistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen käytännössä pakotettu tähän. Olen itse köyhä ja työtön ja joudun asumaankin tämän vanhemman luona. En ole koskaan päässyt muuttamaan omilleni. Kärsin kovasta ahdistuksesta ja olen autismikirjolla. Kuormitus on valtavaa ja olen ollut ihan lopussa jo vuosia. En pysty huolehtimaan edes itsestäni ja omista asioistani. Silti tämä vanhempani pitää itsestäänselvänä, että huolehdin suunnilleen kaikesta. Kuuluisin itse eläkkeelle, jolle en kuitenkaan pääse. Vuosien kuluessa on tapahtunut paljon ikävää ja välini tähän vanhempaan ovat lisäksi vaikeat. Emme ole olleet koskaan läheisiä. Olen useasti sanonut, että en halua, enkä pysty olemaan mikään omaishoitaja, mutta ihan kuuroille korville se on kaikunut. Olen kyllä hakenut apua mm. sossusta, mutta en ole mitään apua saanut. Asun vanhempani kanssa tässä asunnossa, josta en erityisemmin edes pidä varmasti niin kauan kuin vanhempanikin. Mitä tapahtuu sen jälkeen tai minne päädyn asumaan niin sitä en tiedä. Lisäksi traumaattisen huonot kokemukset sosiaalisesta kanssakäymisestä ja juurikin eri paikoissa asioinnista vaikeuttavat asioiden hoitamista entisestään ja saan usein entistä rajumpia ahdistuskohtauksia jo ihan ruokakaupassakin sekä apteekissa. Itse en käytä mitään lääkkeitä, mutta vanhempani pakottaa usein hakemaan itselleen lääkkeitä apteekista. Nyt yrittää pakottaa hankkimaan veikkauskorttia, jotta voisin jatkossa viedä vanhempani lottoa. Muutenkin syyllistää, huutaa, haukkuu ja valittaa jatkuvasti.
Tee itsestäsi huoli -ilmoitus. Sinun paikkasi on muualla kuin vanhempasi kanssa. Et ole mihinkään lakisääteisesti velvollinen.
En nyt varsinaisesti ole itsestäni huoli-ilmoitusta tehnyt, mutta kuitenkin keskustellut asioistani useita kertoja sosiaalityöntekijät kanssa eli käytännössä samoja asioita on käyty läpi kuin mitä olisi käyty läpi jos virallinen huoli-ilmoitus olisi tehty. Mitään apua en ole sossusta saanut, kuten siis jo kerroinkin. Sosiaalityöntekijä on ollut kyllä jo vuosia tietoinen tilanteestani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen käytännössä pakotettu tähän. Olen itse köyhä ja työtön ja joudun asumaankin tämän vanhemman luona. En ole koskaan päässyt muuttamaan omilleni. Kärsin kovasta ahdistuksesta ja olen autismikirjolla. Kuormitus on valtavaa ja olen ollut ihan lopussa jo vuosia. En pysty huolehtimaan edes itsestäni ja omista asioistani. Silti tämä vanhempani pitää itsestäänselvänä, että huolehdin suunnilleen kaikesta. Kuuluisin itse eläkkeelle, jolle en kuitenkaan pääse. Vuosien kuluessa on tapahtunut paljon ikävää ja välini tähän vanhempaan ovat lisäksi vaikeat. Emme ole olleet koskaan läheisiä. Olen useasti sanonut, että en halua, enkä pysty olemaan mikään omaishoitaja, mutta ihan kuuroille korville se on kaikunut. Olen kyllä hakenut apua mm. sossusta, mutta en ole mitään apua saanut. Asun vanhempani kanssa tässä asunnossa, josta en erityisemmin edes pidä varmasti niin kauan kuin vanhempanikin. Mitä tapahtuu sen jälkeen tai minne päädyn asumaan niin sitä en tiedä. Lisäksi traumaattisen huonot kokemukset sosiaalisesta kanssakäymisestä ja juurikin eri paikoissa asioinnista vaikeuttavat asioiden hoitamista entisestään ja saan usein entistä rajumpia ahdistuskohtauksia jo ihan ruokakaupassakin sekä apteekissa. Itse en käytä mitään lääkkeitä, mutta vanhempani pakottaa usein hakemaan itselleen lääkkeitä apteekista. Nyt yrittää pakottaa hankkimaan veikkauskorttia, jotta voisin jatkossa viedä vanhempani lottoa. Muutenkin syyllistää, huutaa, haukkuu ja valittaa jatkuvasti.
En ole halunnut, enkä uskaltanutkaan kertoa vanhemmalleni tästä jo useampi vuosi sitten diagnosoidusta autismikirjon häiriöstäni, koska käyttäisi tietoa vain itseäni vastaan. Ahdistuksesta en ole saanut edes diagnoosia. Vanhempani mielestä tällaiset ovat vain tekosyitä ja laiskuutta. Tilanne on kuitenkin mennyt sellaiseksi, että taitaa olla pakko jo kertoa tästä. Kärsin monista nimenomaan tähän liittyvistä ongelmista ja vaikka kuinka yritän olla normaali ja niin kuin kaikki muut ei se oikein onnistu.
Olet aikuinen ja oikeutettu omaan elämään. Tarvitset ehkä tukihenkilön ja vanhemmat omansa.
Ota yhteyttä sosiaalitoimistoon, jossa joku muu ottaa asiat vastuulleen ja sinä saat apua.
Vanhempasi ovat yhtä hyvin aikuisia ja heillä on omat velvollisuutensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elin lapsuudenperheessä varmaan ihan tavallista lapsuutta n. 9 ensimmäistä vuotta. Sen jälkeen meitä olikin niin monta ja vanhemmat kovilla, että olin apuäiti ja minun murheita ei jaksettu kuunn3lla eikä minua kannustettu saati tuettu.
Sain työpaikan 18 vuotiaana ja pääsin muuttamaan omilleni koiran kanssa. Sain kotoa muuttoavun ja sähkövatkaimen, kaikki muu oli omalla 10e/h tuntipalkalla maksettava. Ruokaan minulla jäi rahaa 20e/vko. Tämä 2010.
Pian muuttoni jälkeen äitini alkoi soitella minulle, ei kuitenkaan minun kuulumisia vaan omia ongelmiaan parisuhteessa, "vaikeiden" sisarusteni kanssa tai jaksamattomuuttaan. Näitä vuodatuspuheluita on tullut nyt yli 10 vuotta. Olemme mieheni ja omien kolmen lapsen kanssa käyneet kylässä vanhemmillani pari krt kuussa, sekä auttaneet heitä milloin missäkin talkoissa tai ottamalla sisaruksiani meille kylään, että saavat nähdä muutakin kuin kotiseinät. Vanhempani ovat täysin väsyneitä, olemattomalla keskustelutaidolla varustettuja. Äitini mt heiluu rankasti ja isäni käyttää mielestäni henkistä väkivaltaa ja alistamista äitiin. Äidin jaksamisen vuoksi siedän vuodatuspuheluita, sillä kotona asuu vielä 5 sisarustani ja heillä on jo aivan tarpeeksi epävakaat olosuhteet vaikkei päihteitä ole kuvioissa.
Olen alkanut pohtia, että on aivan ristiriitaista, että en ensinnäkään ole saanut olla lapsi, enkä edelleenkään saa heiltä lastenhoitoon tai mihinkään muuhunkaan apua vaan minä autan heitä. Meillä on välimatkaa n. 30 minuutin verran ja välillä pohdin kauemmas muuttoa - harmi vaan, että viihdyn tällä seudulla. Joku stoppi tälle roolitukselle olisi varmasti hyvä, aivan karmeaa mitä sitä joutuu sietämään vain kotona asuvien vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen käytännössä pakotettu tähän. Olen itse köyhä ja työtön ja joudun asumaankin tämän vanhemman luona. En ole koskaan päässyt muuttamaan omilleni. Kärsin kovasta ahdistuksesta ja olen autismikirjolla. Kuormitus on valtavaa ja olen ollut ihan lopussa jo vuosia. En pysty huolehtimaan edes itsestäni ja omista asioistani. Silti tämä vanhempani pitää itsestäänselvänä, että huolehdin suunnilleen kaikesta. Kuuluisin itse eläkkeelle, jolle en kuitenkaan pääse. Vuosien kuluessa on tapahtunut paljon ikävää ja välini tähän vanhempaan ovat lisäksi vaikeat. Emme ole olleet koskaan läheisiä. Olen useasti sanonut, että en halua, enkä pysty olemaan mikään omaishoitaja, mutta ihan kuuroille korville se on kaikunut. Olen kyllä hakenut apua mm. sossusta, mutta en ole mitään apua saanut. Asun vanhempani kanssa tässä asunnossa, josta en erityisemmin edes pidä varmasti niin kauan kuin vanhempanikin. Mitä tapahtuu sen jälkeen tai minne päädyn asumaan niin sitä en tiedä. Lisäksi traumaattisen huonot kokemukset sosiaalisesta kanssakäymisestä ja juurikin eri paikoissa asioinnista vaikeuttavat asioiden hoitamista entisestään ja saan usein entistä rajumpia ahdistuskohtauksia jo ihan ruokakaupassakin sekä apteekissa. Itse en käytä mitään lääkkeitä, mutta vanhempani pakottaa usein hakemaan itselleen lääkkeitä apteekista. Nyt yrittää pakottaa hankkimaan veikkauskorttia, jotta voisin jatkossa viedä vanhempani lottoa. Muutenkin syyllistää, huutaa, haukkuu ja valittaa jatkuvasti.
Tee itsestäsi huoli -ilmoitus. Sinun paikkasi on muualla kuin vanhempasi kanssa. Et ole mihinkään lakisääteisesti velvollinen.
En nyt varsinaisesti ole itsestäni huoli-ilmoitusta tehnyt, mutta kuitenkin keskustellut asioistani useita kertoja sosiaalityöntekijät kanssa eli käytännössä samoja asioita on käyty läpi kuin mitä olisi käyty läpi jos virallinen huoli-ilmoitus olisi tehty. Mitään apua en ole sossusta saanut, kuten siis jo kerroinkin. Sosiaalityöntekijä on ollut kyllä jo vuosia tietoinen tilanteestani.
Onko sinulle haettu omaa asuntoa? Sosiaalityöntekijä on pahasti jäljessä virkansa hoitamisessa, jos hän ei todella tee mitään ja tilanne on kuten kuvailit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elin lapsuudenperheessä varmaan ihan tavallista lapsuutta n. 9 ensimmäistä vuotta. Sen jälkeen meitä olikin niin monta ja vanhemmat kovilla, että olin apuäiti ja minun murheita ei jaksettu kuunn3lla eikä minua kannustettu saati tuettu.
Sain työpaikan 18 vuotiaana ja pääsin muuttamaan omilleni koiran kanssa. Sain kotoa muuttoavun ja sähkövatkaimen, kaikki muu oli omalla 10e/h tuntipalkalla maksettava. Ruokaan minulla jäi rahaa 20e/vko. Tämä 2010.
Pian muuttoni jälkeen äitini alkoi soitella minulle, ei kuitenkaan minun kuulumisia vaan omia ongelmiaan parisuhteessa, "vaikeiden" sisarusteni kanssa tai jaksamattomuuttaan. Näitä vuodatuspuheluita on tullut nyt yli 10 vuotta. Olemme mieheni ja omien kolmen lapsen kanssa käyneet kylässä vanhemmillani pari krt kuussa, sekä auttaneet heitä milloin missäkin talkoissa tai ottamalla sisaruksiani meille kylään, että saavat nähdä muutakin kuin kotiseinät. Vanhempani ovat täysin väsyneitä, olemattomalla keskustelutaidolla varustettuja. Äitini mt heiluu rankasti ja isäni käyttää mielestäni henkistä väkivaltaa ja alistamista äitiin. Äidin jaksamisen vuoksi siedän vuodatuspuheluita, sillä kotona asuu vielä 5 sisarustani ja heillä on jo aivan tarpeeksi epävakaat olosuhteet vaikkei päihteitä ole kuvioissa.
Olen alkanut pohtia, että on aivan ristiriitaista, että en ensinnäkään ole saanut olla lapsi, enkä edelleenkään saa heiltä lastenhoitoon tai mihinkään muuhunkaan apua vaan minä autan heitä. Meillä on välimatkaa n. 30 minuutin verran ja välillä pohdin kauemmas muuttoa - harmi vaan, että viihdyn tällä seudulla. Joku stoppi tälle roolitukselle olisi varmasti hyvä, aivan karmeaa mitä sitä joutuu sietämään vain kotona asuvien vuoksi.
Sisaruksesi eivät kuulu vastuullesi, mutta eivät myöskään tuollaiseen kotiin.
Äiti ja lapset pitäisi ottaa huostaan, mutta aikuisia ei oteta kuin ääritilanteessa. Yhteiskunnan apua hänkin tarvitsee.
117 viestini karkasi kesken, en siis millään tavalla haluaisi auttaa vanhempiani heidän oll3ssaan vanhuksia. Muutaman kerran vuodessa voin velvollisuudesta käydä katsomassa ja viemässä jotain ruokaa tms, mutta mitään muuta ei kiitos. Jos joka tapauksessa jo nyt näin 18-> eteenpäin olen henkinen tuki, likasanko ja apukäsi aina välillä (olen karsinut kerrat tosi minimiin) niin miksi käyttäisin elämästäni aina tällaiseen aikaa.
Vastavuoroisesti homma toimisi, mutta ei näin. Välttelevät oikean avun vastaanottamista tai hakemista ja kyykyttävät meitä sisaruksia. Meitä on 13, nuorin 8v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toista vanhempaa aikoinaan parikymppisenä autoin en minkä pystyin. Ostin ruokaa jne Toiseen vanhempaan on joutunut ottamaan pitkän etäisyyden ja näkemään ja pitämään yhteyttä siten miten on mahdollista. Olemme auttaneet sen verran mitä pystymme, mutta on lähinnä on halunnut aina vain hyötyä minusta. Kaikesta on aina haukkunut - avustakin. Kaiken kääntää päälaelleen, uhkailee ja käyttää hyväksi. Olemme yrittäneet apua ja kotipalvelua hakea, mutta kieltäytyy. Tosin syyllistää siitä, että emme vietä aikaa hänen kanssaan - emme vain voi. Eli tämä vanhempi on huijannut rahaa minulta opiskelijana törkeästi, yrittänyt ottaa minusta aina kaiken irti, käyttänyt hyväksi ja yrittänyt vedota tunteisiin, että auttaisin ja kun kun koko elämäni yli 30-autoin ja olin hänen talutushihnassaan, niin mitään muuta en saanut kuin haukkuja, syyytöksiä jne. En olisi saanut tavata edes kavereitakaan.
Miehen vanhempia luonnollisesti olemme auttaneet. He ovat tukeneet ja olleet meidän elämässä mukana. Eivät ole pakottaneet, haukkuneet, alistaneet vaan aidosti olleet kiinnostuneita ja vuorovaikkutus ollut molemminpuolista. Heitä tietenkin autamme. Ottasimme jopa kotiimme asumaan jos haluaisivat.
Ymmärrän hyvin jos jotkut eivät voi olla vanhempiensa kanssa tekemisessä eivätkö voi auttaa heitä jos vanhemmat eivät ole olleen ns. vanhempia lapsiaan kohtaan vaan ovat olleet ns. hirviöitä. En ymmärrä jos ei ns. tavallia vanhempia auteta (siinä ei eripurat muuta asiaa, sillä niitä kuuluu jokaiseen suhteeseen). Se kertoisi jotain jo ihmisestä itsestään, joka jättäisi vain itsekkyyttään vanhemmat oman onnensa ojaan.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen käytännössä pakotettu tähän. Olen itse köyhä ja työtön ja joudun asumaankin tämän vanhemman luona. En ole koskaan päässyt muuttamaan omilleni. Kärsin kovasta ahdistuksesta ja olen autismikirjolla. Kuormitus on valtavaa ja olen ollut ihan lopussa jo vuosia. En pysty huolehtimaan edes itsestäni ja omista asioistani. Silti tämä vanhempani pitää itsestäänselvänä, että huolehdin suunnilleen kaikesta. Kuuluisin itse eläkkeelle, jolle en kuitenkaan pääse. Vuosien kuluessa on tapahtunut paljon ikävää ja välini tähän vanhempaan ovat lisäksi vaikeat. Emme ole olleet koskaan läheisiä. Olen useasti sanonut, että en halua, enkä pysty olemaan mikään omaishoitaja, mutta ihan kuuroille korville se on kaikunut. Olen kyllä hakenut apua mm. sossusta, mutta en ole mitään apua saanut. Asun vanhempani kanssa tässä asunnossa, josta en erityisemmin edes pidä varmasti niin kauan kuin vanhempanikin. Mitä tapahtuu sen jälkeen tai minne päädyn asumaan niin sitä en tiedä. Lisäksi traumaattisen huonot kokemukset sosiaalisesta kanssakäymisestä ja juurikin eri paikoissa asioinnista vaikeuttavat asioiden hoitamista entisestään ja saan usein entistä rajumpia ahdistuskohtauksia jo ihan ruokakaupassakin sekä apteekissa. Itse en käytä mitään lääkkeitä, mutta vanhempani pakottaa usein hakemaan itselleen lääkkeitä apteekista. Nyt yrittää pakottaa hankkimaan veikkauskorttia, jotta voisin jatkossa viedä vanhempani lottoa. Muutenkin syyllistää, huutaa, haukkuu ja valittaa jatkuvasti.
Nyt yritä päästä itse asumaan omilleen ja hakea itsellesi sairaseläkettä jos et ole työkykyinen (tarvitset siihen lääkärinlausunnot. Voit soittaa autismiliittoon ja pyytää neuvoja, miten pääset omillesi. Voit sitten sen jälken auttaa oman jaksamisen mukaan. Tukiasuntokin voisi olla vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen käytännössä pakotettu tähän. Olen itse köyhä ja työtön ja joudun asumaankin tämän vanhemman luona. En ole koskaan päässyt muuttamaan omilleni. Kärsin kovasta ahdistuksesta ja olen autismikirjolla. Kuormitus on valtavaa ja olen ollut ihan lopussa jo vuosia. En pysty huolehtimaan edes itsestäni ja omista asioistani. Silti tämä vanhempani pitää itsestäänselvänä, että huolehdin suunnilleen kaikesta. Kuuluisin itse eläkkeelle, jolle en kuitenkaan pääse. Vuosien kuluessa on tapahtunut paljon ikävää ja välini tähän vanhempaan ovat lisäksi vaikeat. Emme ole olleet koskaan läheisiä. Olen useasti sanonut, että en halua, enkä pysty olemaan mikään omaishoitaja, mutta ihan kuuroille korville se on kaikunut. Olen kyllä hakenut apua mm. sossusta, mutta en ole mitään apua saanut. Asun vanhempani kanssa tässä asunnossa, josta en erityisemmin edes pidä varmasti niin kauan kuin vanhempanikin. Mitä tapahtuu sen jälkeen tai minne päädyn asumaan niin sitä en tiedä. Lisäksi traumaattisen huonot kokemukset sosiaalisesta kanssakäymisestä ja juurikin eri paikoissa asioinnista vaikeuttavat asioiden hoitamista entisestään ja saan usein entistä rajumpia ahdistuskohtauksia jo ihan ruokakaupassakin sekä apteekissa. Itse en käytä mitään lääkkeitä, mutta vanhempani pakottaa usein hakemaan itselleen lääkkeitä apteekista. Nyt yrittää pakottaa hankkimaan veikkauskorttia, jotta voisin jatkossa viedä vanhempani lottoa. Muutenkin syyllistää, huutaa, haukkuu ja valittaa jatkuvasti.
Tee itsestäsi huoli -ilmoitus. Sinun paikkasi on muualla kuin vanhempasi kanssa. Et ole mihinkään lakisääteisesti velvollinen.
En nyt varsinaisesti ole itsestäni huoli-ilmoitusta tehnyt, mutta kuitenkin keskustellut asioistani useita kertoja sosiaalityöntekijät kanssa eli käytännössä samoja asioita on käyty läpi kuin mitä olisi käyty läpi jos virallinen huoli-ilmoitus olisi tehty. Mitään apua en ole sossusta saanut, kuten siis jo kerroinkin. Sosiaalityöntekijä on ollut kyllä jo vuosia tietoinen tilanteestani.
Onko sinulle haettu omaa asuntoa? Sosiaalityöntekijä on pahasti jäljessä virkansa hoitamisessa, jos hän ei todella tee mitään ja tilanne on kuten kuvailit.
Ei ole haettu asuntoa. Vanhempia on siis vain yksi. Toinen vanhempani on ollut jo kauan sitten sairauteen. Tällä toisella vanhemmallani ei ole tätä tai vastaavaa sairautta, johon toinen kuoli, eikä vaikuta kärsivän samoista vaivoista ja ongelmista kuin mistä itse kärsin, mutta suunnilleen kaikista muista kyllä. Olen vähän yrittänyt selvittää asiaa ja ilmeisesti olen perinyt autismikirjon tämän kuolleen vanhempani puolelta. Siellä kun oli pari ihan selkeää tapausta ja pari ei niin selkeää. Diagnooseja ei kuitenkaan tiettävästi kenelläkään. Olen itse 39-vuotias ja meininki, toki koko ajan pahentuvana on ollut kuvaamani kaltaista 10 vuotta. Olen siis asunut kahdestaan tämän toisen vanhempani kanssa nyt 10 vuotta.
Hyvä ja tärkeä keskustelu vertaistueksi heille, joilla ollut myrkyllinen kasvuympäristö.
Itse en ole nähnyt vanhempiani livenä yli kahteen vuoteen, vaikka alle sadan kilometrin päässä asuvatkin. Tämän päätöksen olen lopulta (liian myöhään?) joutunut tekemään oman mielenterveyden vuoksi. Jo ajatus vanhempieni luokse menemisestä saa minut ahdistuneeksi ja tulee myös fyysisiä oireita (trauma). Enempää syitä avaamatta totean vaan, että lapsuudenkotini oli todella toimintahäiriöinen ja epäterve, ja yritän edelleen yli 40-vuotiaana saada omaa elämääni jonkinlaiseen kuosiin kaiken sen jäljiltä.
Ainoa veljeni käy kotonamme noin 4 kertaa vuodessa ja saa aina paksun rahakuoren, mikä on ihan ok minulle. Tiedän ettei nuo käynnit veljellenikään mitään herkkua ole, vaikkei hän ole samalla tavalla traumatisoitunut kuin minä. Jostain syystä on vaan kylmähermoisempi ja pystyy olan kohautuksella ohittamaan vanhempien möläytykset ja muut omituisuudet.
Toivon muille samanlaisessa tilanteessa oleville voimaa ja rohkeutta vetää rajat ja laittaa oma elämä edelle. Moni meistä on jo kärsinyt ihan tarpeeksi ja on sallittua keskittyä omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen. Vaikeaksi tilanteen tekee monella se, että vanhemmat ei itse tajua tekemäänsä vahinkoa ja sitten ihmettelevät miksi lapsi ei pidä yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
117 viestini karkasi kesken, en siis millään tavalla haluaisi auttaa vanhempiani heidän oll3ssaan vanhuksia. Muutaman kerran vuodessa voin velvollisuudesta käydä katsomassa ja viemässä jotain ruokaa tms, mutta mitään muuta ei kiitos. Jos joka tapauksessa jo nyt näin 18-> eteenpäin olen henkinen tuki, likasanko ja apukäsi aina välillä (olen karsinut kerrat tosi minimiin) niin miksi käyttäisin elämästäni aina tällaiseen aikaa.
Vastavuoroisesti homma toimisi, mutta ei näin. Välttelevät oikean avun vastaanottamista tai hakemista ja kyykyttävät meitä sisaruksia. Meitä on 13, nuorin 8v.
Ei teillä ole minkään lain määräämää velvollisuutta tehdä mitään, mutta vanhemmilla on. Heidän pitää hoitaa lapsensa aikuisiksi määräysten mukaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen käytännössä pakotettu tähän. Olen itse köyhä ja työtön ja joudun asumaankin tämän vanhemman luona. En ole koskaan päässyt muuttamaan omilleni. Kärsin kovasta ahdistuksesta ja olen autismikirjolla. Kuormitus on valtavaa ja olen ollut ihan lopussa jo vuosia. En pysty huolehtimaan edes itsestäni ja omista asioistani. Silti tämä vanhempani pitää itsestäänselvänä, että huolehdin suunnilleen kaikesta. Kuuluisin itse eläkkeelle, jolle en kuitenkaan pääse. Vuosien kuluessa on tapahtunut paljon ikävää ja välini tähän vanhempaan ovat lisäksi vaikeat. Emme ole olleet koskaan läheisiä. Olen useasti sanonut, että en halua, enkä pysty olemaan mikään omaishoitaja, mutta ihan kuuroille korville se on kaikunut. Olen kyllä hakenut apua mm. sossusta, mutta en ole mitään apua saanut. Asun vanhempani kanssa tässä asunnossa, josta en erityisemmin edes pidä varmasti niin kauan kuin vanhempanikin. Mitä tapahtuu sen jälkeen tai minne päädyn asumaan niin sitä en tiedä. Lisäksi traumaattisen huonot kokemukset sosiaalisesta kanssakäymisestä ja juurikin eri paikoissa asioinnista vaikeuttavat asioiden hoitamista entisestään ja saan usein entistä rajumpia ahdistuskohtauksia jo ihan ruokakaupassakin sekä apteekissa. Itse en käytä mitään lääkkeitä, mutta vanhempani pakottaa usein hakemaan itselleen lääkkeitä apteekista. Nyt yrittää pakottaa hankkimaan veikkauskorttia, jotta voisin jatkossa viedä vanhempani lottoa. Muutenkin syyllistää, huutaa, haukkuu ja valittaa jatkuvasti.
Nyt yritä päästä itse asumaan omilleen ja hakea itsellesi sairaseläkettä jos et ole työkykyinen (tarvitset siihen lääkärinlausunnot. Voit soittaa autismiliittoon ja pyytää neuvoja, miten pääset omillesi. Voit sitten sen jälken auttaa oman jaksamisen mukaan. Tukiasuntokin voisi olla vaihtoehto.
Suomen kaltaisessa maassa tällaisten asioiden järjestämisen ja hoitamisen pitäisi kyllä olla sossun vastuulla. Kurjaa, että tilanne on mennyt siihen, että yhä useammin kolmannen sektorin toimijat joutuvat hoitamaan sossun töitä. Kynnys ottaa yhteyttä kolmannen sektorin toimijan on vieläkin korkeampi kuin ottaa yhteyttä sossuun. Hyvinvointivaltiossa, jota Suomi ei ole enää edes juhlapuheissa tai paperilla, vaikka siis joskus kai näin on tarkoitettu sossu todellakin hoitaisi työnsä ja apua saisi, eikä kolmannen sektorin toimijoita tarvittaisi paikkaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Hankit heille edunvalvojan joka hoitaa heidän asiansa. Minullakin on se kokemus että ne ihmiset, jotka eivät ole ottaneet riesaakseen ikääntyviä vanhempiaan, ovat paljon onnellisempia kuin ne, jotka ovat onnettomuudekseen ottaneet.
Äläkä murehdi testamenttia, lakiosuuden heidän perinnöstään saat joka tapauksessa, sitä eivät vanhempasi voi sinulta viedä. Kuolemanjälkeisiä asioita voit palkata juristin tms, hoitamaan, jos et itse halua.
Minulla on sellainen käsitys, että ainakin virallinen edunvalvoja hoitaa vain raha-asiat. Ei taida myöskään olla kovin yksinkertaista tuosta vaan saada edunvalvojaa sukulaisista tai ystävistä jos ovat vaikeita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ikääntyneiden pitää hoitaa itse omat asiansa. Jos ei pärjää niin sitten vanhukset palvelutaloon ja niiden kämppä sekä irtaimisto myyntiin.
Paitsi, että ei sinne palvelutaloon niin vain mennä. Terv vaippoja käyttävän, omassa kodissaan asuvan, kotihoidon parissa olevan isän tytär.
Suomessa elää edelleen ihmisiä, joilla ei ole arkipäivän lainsäädännöstä ja yhteiskunnasta mitään käryä. Se ei tunnu myöskään kiinnostavan heitä.
Ei tarvitse olla edes mikään peräkylän puskajussi. Voi olla hyvin koulutettu, vanhempien tuella yhteiskunnassa noussut ihminen, joka osaa sen mikä on erikseen opetettu.
Pohjalle on kuitenkin jäänyt vanhanaikaisia käsityksiä ja käytäntöjä, joista pidetään sitkeästi kiiinni.
Vierailija kirjoitti:
Hauskoja tälläiset aiheet, jotkut purkaa traumojaan ja sehän on hyvin terapeuttista.
Siis ketä oikeastaan tälläinen keskustelu rakentaa?
Mutta saavathan kiukkuset akat iskeä päätänsä yhteen ja samaan puuhun ja huomata kuinka se helpottaa oloa.
Kun on lusikalla annettu, jne.
Muuten en käsitä, mitä saat irti tuollaisesta.
Tee itsestäsi huoli -ilmoitus. Sinun paikkasi on muualla kuin vanhempasi kanssa. Et ole mihinkään lakisääteisesti velvollinen.