Lue keskustelun säännöt.
En aio hoitaa ikääntyneiden vanhempieni asioita - muita?
27.12.2022 |
Otsikko on hieman provosoiva, mutta kuvaava. Havahduin tähän asiaan vastikään, kun useammalla itseäni vähän vanhemmalla tuttavalla on nyt ollut huolta vanhempiensa asumisjärjestelyistä ja terveydentilasta. Vanhempien haurastuminen ja kuolema ovat monelle heistä suuri surun aihe. Itselläni on se tilanne, että olen ottanut tietoisesti etäisyyttä vanhempiini. Isäni on erittäin rajaton ja raskas ihminen. Hänen jäljiltään olen saanut tehdä hartiavoimin töitä, jotta olen ylipäätään päässyt kiinni ns. normaaliin työ- ja perhe-elämään. Yksi konkreettinen esimerkki on, että hän yrittää edelleen painostaa minua kouluttautumaan ammatteihin, joista hänelle olisi hyötyä, vaikka olen liki nelikymppinen ja vakituisessa työssä. Jos hänen oikkuihinsa ei suostu, hän syytää kamalia loukkauksia, jotka kätevästi unohtaa hetken päästä. Äitini on normaalimpi, mutta hän säälii isää tämän vaikean lapsuuden vuoksi, eikä näe miten isä on oikeasti läpeensä itsekäs ja manipuloiva tunnesyöppö. Koska vanhempani ovat yhdessä, minun on pitänyt etäännyttää välejäni myös äitiin ihan oman mielenterveyteni vuoksi. Vanhempani ovat kohta 75-vuotiaita ja monisairaita, ja olen aistivinani että he alkavat kohta ripustautua minuun, jos vain annan sen tapahtua. Tämä on poissuljettu vaihtoehto, sillä siitä kärsisivät minun itseni lisäksi oma perheeni.
Onko jollain palstalaisella ollut samanlaista tilannetta? Kerroitko ratkaisustasi esim. omille tuttavillesi, joilla itsellään on hyvä suhde vanhempiinsa? Oletko kohdannut ulkopuolisilta tai esim. terveydenhuollosta ihmettelyä? Oletko pitänyt ratkaisuasi oikeana myös vanhemman kuoleman jälkeen? Suritko vanhempaasi vai oliko hänen kuolemansa vapauttavaa? Miten olet pärjäillyt sen asian kanssa, ettei sinulla tule koskaan olemaan tervettä suhdetta ainoisiin vanhempiisi? Tällaisia mietin tänään.
Kommentit (233)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sellaisen vanhuuden itse saat, millaisen omille vanhemmillesi jaat, niin makaat kuin petaat.
Sellaisen vanhuuden itse saat, millaisen lapsuuden omille lapsillesi olet itse jakanut . ;) Niin makaat kuin petaat, ehdottomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen todellakin kieltänyt että ette ala hoitamaan vanhaa äitiänne ja pilaamaan elämäänne vanhan akan hyysäämisessä. Heillä lapsia ja ne ovat tärkeämpiä, kuin vanha äiskä. Hoivakotiin menen kiitollisuudella lihapatojen ääreen ja kavereiden kanssa seurustelemaan.
Hoivakotiin pääsee, jos on muistisairaus tai jalat ei pelaa. Vanhuksia on vaipoissa kotona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen todellakin kieltänyt että ette ala hoitamaan vanhaa äitiänne ja pilaamaan elämäänne vanhan akan hyysäämisessä. Heillä lapsia ja ne ovat tärkeämpiä, kuin vanha äiskä. Hoivakotiin menen kiitollisuudella lihapatojen ääreen ja kavereiden kanssa seurustelemaan.
Hoivakotiin pääsee, jos on muistisairaus tai jalat ei pelaa. Vanhuksia on vaipoissa kotona.
Eläkeläisiä on 1 600 000 eli miljoona kuusisataa tuhatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensisijainen vastuu ihmisellä, on omasta itsestä huolehtiminen. Siinä olet oikealla tiellä.
Voit auttaa heitä, etsimällä heille apua muualta. Kaikki ulkopuolinen aepu on maksullista, ja siihen uppoaa heidän varallisuutensa. Sekin on hyvä tiedostaa.
Muista sanoa heille heidän eläessään, että rakastat heitä. Jälkeenpäin voi muuten kaduttaa. Heillä voi olla vielä pitkä elämä jäljellä. Sitä ei voi tietää.
Älä reagoi isäsi puheisiin. Kysele vain lisää, miksi hänellä on tuollaisia toiveita. Hänenkin on hyvä tulla kuulluksi, mutta älä tee mitään mitä hän sinulta vaatii. Sanot vaan naurussa suin, että mukava kuulla, mutta hoidan itse omat asuani.
Olet hyvin oikealla tiellä. Iloa sinun elämääsi.
Miksi pitäisi sanoa rakastavansa jotain ihmistä, joka on kohdellut kaltoin vuosia, jopa vuosikymmeniä. Valehdella rakastavansa?
Vanhempien täytyy olla lapsensa rakkauden ja kunnioituksen (mikä täytyy ansaita, ei tule automaattisesti) arvoisia. Ja päinvastoin.
-eri-
Niin. Jos olen ihan rehellinen, niin äitiäni kyllä rakastan (ja olen sen hänelle sanonutkin) hänen puutteistaan huolimatta. Ikävä kyllä en rakasta isääni. Hän herättää minussa lähinnä kiusallisuuden, inhon ja ahdistuksen tunteita. On minulla hänestä hyviäkin muistoja, mutta vertaisin sitä siihen, kun jäin joskus koulukiusaajani kanssa kahden ilman yleisöä ja me saimme silloin ihan hyvän leikin aikaiseksi. Olen iloinen niistä hyvistä muistoista, mutta kokonaisuus jää silti miinuksen puolelle. Se on surullista, mutta totta.
T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo elämäni pilasivat ja minun pitäisi kohta vielä alkaa stressamaan heidän dementoitumisestaan yms. vaivoista. Aivan mahtavaa.
Itse pilasit elämäsi. Olet vastenmielinen luuseri. Toivottovasti sairastut pian vakavasti ja kuolet.
Joku rakastava vanhempiko se siellä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sellaisen vanhuuden itse saat, millaisen omille vanhemmillesi jaat, niin makaat kuin petaat.
Nämä nykypäivän vanhukset eivät välttämättä ole hoitaneet omia vanhempiaan millään tavoin. Samoin lastensa hoito on voi voinut tapahtua pitkälti vanhusten omien vanhempien varassa. Eivät myöskään ole hoitaneet omia lapsenlapsiaan.
Eli kuka makaa ja kuka petaa.
Ei ole minun vanhempieni ainakaan tarvinut hoivata vanhempiaan yhtään mitenkään. Mummot kuoli molemmat nopeasti melko nuorina ja papat kumpainenkin elelivät omaa elämäänsä sinne loppuun saakka ilman että kukaan auttoi. Käytiin vaan lopuksi hautaamassa ja siinä se.
Lapsuuteni ystävän äiti oli alkoholisti. Vieraita miehiä ja olematon vanhemmuus. Kaverini asui isällään eron jälkeen, mikä tapahtui jo ennen kouluikää.
Jonkinlainen suhde heillä oli koko ajan. Eivät asuneet enää samassa taloudessa koskaan, mutta tapasivat silloin tällöin ja pitivät puhelimella yhteyttä. Usein äiti soitti humalassa, joskus haukkuikin. Kun kaverini oli reilu parikymppinen, hän sai tiedon, että äiti kuolee syöpään. Ystäväni kävi katsomassa äitiäön usein ja oli tukena.
Hän ei koskaan puhunut äidistään pahaa, vaikka syytä olisi ollut. Tänäkin päivänä kysyttäessä hän varmasti puhuisi äidistään hyviä asioita. Olen jotenkin ihaillut sitä asiaa, vaikka äitin käytös ei ollut hyväksyttävää. Ystäväni on hyvä ihminen, joka ei elänyt katkeruudessa. Hän on nykyisin 50-kymppinen ja sanojensa mukaan on elänyt hyvää elämää. Hän on hoitanut omat lapsensa paljon paremmin kuin häntä lapsena hoidettiin. Ihailen häntä paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankit heille edunvalvojan joka hoitaa heidän asiansa. Minullakin on se kokemus että ne ihmiset, jotka eivät ole ottaneet riesaakseen ikääntyviä vanhempiaan, ovat paljon onnellisempia kuin ne, jotka ovat onnettomuudekseen ottaneet.
Äläkä murehdi testamenttia, lakiosuuden heidän perinnöstään saat joka tapauksessa, sitä eivät vanhempasi voi sinulta viedä. Kuolemanjälkeisiä asioita voit palkata juristin tms, hoitamaan, jos et itse halua.Voihan koko perinnönkin evätä, ja tuollainen julistus hylätä käy hyvinkin juridisena perusteena.
Ei kannata puhua ihan lööperiä. Ota ensin asioista selvää, ennen kuin alat horista täällä typeryyksiä. Se, että voi evätä lakiosan, on todella tarkkaan säädelty ja tuo Ap:n toiminta ei todellakaan täytä niitä kritereitä.
En missään nimessä aio auttaa. He tekivät parhaansa pilatakseen elämäni ja saavat siis kuolla yksinäisyydessä. Emme ole olleet tekemisissä 15 vuoteen, enkä aio olla jatkossakaan. Saavat sitä mitä tilasivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse miettinyt samoja asioita. Isäni kanssa en ole tekemisissä - viimeisimmät yhteydenotot hänen taholtaan ovat olleet humalaiset soittelut. Äitini on puolestaan hyvin rajaton ja olen toiminut lapsesta saakka hänen terapeuttina ja tukena, kunnes vasta aikuisiässä terapiassa ymmärsin oikeudet omaan elämääni. Äitini on sairastellut ikänsä ja puheenaiheet ovat jatkuvasti sairauksissaan, vaikka varsinaista hengenhätää ei olisikaan. Sairauksien avulla hän on saanut huomiota niin kauan kuin muistan.
En saanut omaan kasvamiseeni vastuullisia vanhempia, vaan koen, että olen saanut eväät elämään terapeuteilta. Olen tehnyt myös valtavasti töitä itseni kanssa, että alan pikkuhiljaa olla tolpillani. Nyt mietin, missä määrin tulen olemaan vanhempieni apuna. Isääni tuskin tulen auttamaan, ja hänellä on onneksi sisaruksensa, jotka ottavat tarvittaessa koppia. Äidin suhteen olen kovasti miettinyt, missä menevät omat jaksamiseni rajat. Todennäköistä on, että tulen auttamaan häntä käytännön asioissa siten, että autan häntä etsimään tarvittaessa sopivia hoivapalveluja ym, mutta en lähde itse hoivaamaan. Tarvitsen välimatkani ja oman elämäni. Pyrin toki käymään luonaan kylässä kerran-pari vuodessa, mutta en ota vanhemman roolia omasta vanhemmastani. Olen jo liian kauan ollut siinä. Nyt pyrin ensisijaisesti pitämään huolta itsestäni.
Mutta tärkeä aloitus Ap. Ja hyvää keskustelua. Tsemppiä teille jokaiselle, jotka pohditte samoja teemoja. Nämä ei ole lainkaan helpoimpia asioita.
Minä olen päättänyt hoitaa omien vanhempieni asioita näiden vanhettua ja sairastuttua (ja nyt siis hoidankin). Puolisoni taas ei hoida. Ymmärrän puolisoani täydellisesti ja hyväksyn täysin hänen valintansa, koska tiedän minkälaisen perhehelvetin hän joutui lapsena käymään läpi. Puolisoni pystyy nyt elämään normaalia elämää ja on onnistunut palauttamaan mielenterveytensä normaalin ihmisen tasolle, mitä ei olisi tapahtunut, jos hän olisi jatkanut yhteydenpitoa vanhempiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen katsellut omien isovanhempieni ikääntymistä ja heidän toiminnan aiheuttamaa kuormitusta äitini sisaruksella. Hoitokotiin eivät suostuneet menemään muuta kuin siinä vaiheessa kun vaari makasi sairaalassa murtumien kanssa jo kolmatta kertaa (kaatuili kotona koko ajan. Mm. pää tikattu myös kolme kertaa kaatumisten takia) ja pöpi mummi laski alleen kaikki tavarat eikä kotihoidon tuki ollut riittänyt enää pitkiin aikoihin. Äitini sisarus sitten hoiti omien töiden päälle vanhempansa ja maksoi kaikki heidän laskutkin. Äitini ei ole pystynyt auttamaan niin paljoa, koska asuu kaukana vanhemmistaan. Onneksi vanhukset vihdoin ja viimein suostuivat menemään hoitokotiin, jota heille oli tarjottu jo aikoja sitten kaupungin puolelta. Toisen puolen isovanhempani taas muuttivat palvelutaloon heti kun huomasivat, että toimintakyky alkoi heikeitä. Ei ole tarvinnut huolehtia heidän asioistaan yhtään. Omien vanhempieni kanssa olen puhunut, että menevät sitten ajoissa johonkin tuettuun asumiseen. He eivät halua eivätkä aio jäädä vain lasten avun varaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sellaisen vanhuuden itse saat, millaisen omille vanhemmillesi jaat, niin makaat kuin petaat.
Nämä nykypäivän vanhukset eivät välttämättä ole hoitaneet omia vanhempiaan millään tavoin. Samoin lastensa hoito on voi voinut tapahtua pitkälti vanhusten omien vanhempien varassa. Eivät myöskään ole hoitaneet omia lapsenlapsiaan.
Eli kuka makaa ja kuka petaa.
Tämä. Oma vaarini ei millään tavalla hoitanut vanhoja vanhempiaan, mutta vaatii, että kaikki sukulaiset hoitavat häntä "koska se on teidän velvollisuus". Miksei itse sitten suostunut toimimaan niin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vähän kateellinen heille, jotka eivät ota kantaakseen kaikkia iäkkäiden vanhempiensa asioita. Äitini on muistisairas, ja lähes 90-vuotias isäni hoitaa häntä epävirallisena omaishoitajana ilman mitään yhteiskunnan tukea. Koska sitä tukea ei saa. Äiti ei mitenkään pärjäisi yksin, mutta on sen verran "hyväkuntoinen" että apua eivät saa, mistään hoitopaikasta puhumattakaan. Käyn 400 kilometrin päästä kerran kuussa heidän luonaan. Isälleni se on tärkeä henkireikä. Äitini ikävöi minua kun en ole paikalla, ja toivoo että kävisin vielä useammin. Isän jaksaminen on koko ajan mielessä. Stressi vaikeuttaa nukkumistani. Jatkuvasti mietin, kauanko isä jaksaa. Ja kun ei enää jaksa, mistä saamme apua. Mietin sitäkin, pitääkö minun lopettaa työni ja muuttaa hoitamaan äitiä. Vanhempani ovat minulle hyvin rakkaita, mutta toivoisin etten olisi niin "kiinni" heissä. Tuntuu että oma elämä jää puoliksi elämättä, ja samalla on huono omatunto. Tulevaisuudessa ei tunnu olevan mitään hyvää.
Nykyisin on paljon vanhuksia edunvalvonnassa, vaikka heillä on läheisiä.
Hoitajat sitten hoitavat heidän vaate, joululahja ym. ostokset ja tarpeet. Mikä ei lainkaan ole hoitotyöhön kuuluvaa ravata asukkaiden vaate ja lahjaostoksilla!!
Mutta minkäs teet. Vanhukset tarvitsevat vaatteita palvelutaloissakin joka päivä. Eikä ole kiva nähdä vanhusta itkemässä, kun jää lahjoitta Jouluna.
Joillekin omaisille vanhus näyttää olevan vain roska, joka on siivottu pois silmistä laitokseen. Edes käyttövaatteita ei osata huolehtia omaiselleen!!!!
Tätä lukiessa on ihan selvää, että kaikkien ei tarvitse auttaa vanhempiaan.
Ap:n tapaus on sikäli vaikeampi, että ehkä äitiä kannattaisi auttaa, mutta miten rajata tämä apu.
Äitini on enää elossa, mutta isän kuoltua hän hyvin päättäväisesti myi heidän omakotitalonsa ja osti senioritalosta kivan kaksion. Äiti halusi olla niin riippumaton meistä lapsista kuin mahdollista.
Vasta viimeisen kolmen kuukauden aikana olemme joutuneet ottamaan enemmän kantaa äidin asioihin ja olemaan yhteyksissä senioritaloon sekä etsimään lisää kotiapua yksityiseltä sektorilta. Äiti on itse löytänyt mukavan siivoojan ja joka ottaa nyt lisätunteja auttaakseen äitiä useammin.
Olemme lapset jakaneet äidin pankkiasiat , kauppareissut ja roskisten viennit keskenämme. Äitimme on aika hankala tyyppi, mutta hän ei myöskään odota meitä notkumaan kotiinsa tuntikausiksi. Usein lyhyt käynti riittää ja jolloin ehdimme käymään läpi hänen käytännön tarpeensa.
Usein unohdetaan keskusteluissa sekin, etteivät kaikki vanhuksetkaan kaipaa lähiomaisia pyörimään jalkohinsa.
Jaa, tämänkö takia anoppi yrittää tasaisin väliajoin käännyttää opiskelemaan hoitoalaa? On muuten sen verran hankala jo nyt, että en tule ikinä tekemään mitään hänen hyväkseen. Anopin mukaan se on naisten tehtävä hoitaa sukulaiset kun tarve tulee. Anoppi ei ole sukua, mutta kun eihän miehet osaa...
Vierailija kirjoitti:
Jättäkää vaan hoitajien kontolle kaikki. Hoitajapulaa on jo ennestään. Vanhusten vaateostot vievät liikaa aikaa hoitotyöstä. Ja kuka jaksaa vielä raskaan työn jälkeen ravata ostamassa hoidettaville vanhuksille vaatteita ym. Tarvikkeita? On omakin perhe huollettavana.
Melkoisia vapaamatkustajia nykypäivän omaiset. Oikein kehutaan ettei viitsitä omaisesta pitää minkäänlaista huolta.
Perinnonjakoon kyllä ehditte
Vapaamatkustajia? Mä voin kyllä käydä vaateostoksilla äidin kanssa, mutta jokapäiväiseksi avustajaksi minusta ei ole. On oma perhe, työt ja siihen vielä parin tunnin automatkan hajurakoa. Onneksi ei vielä tarvitse avustaa.
Toisaalta haluaisin auttaa, mutta isäni asuu toisella Suomea ja on muutenkin etäinen isä ja erakkoluonne niin hoivakotiin pääsee. Missä varmasti on ihan tyytyväinen. Työskentelin hoivakodissa muutaman vuoden ja voisin uskoa että isäni kaltainen mies viihtyy siellä.