Miksi haluan aina miestä joka ei halua minua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Eri vastaaja tässä. Olen itse nainen, mutta minulla on useita läheisiä miespuolisia ystäviä ja vastaan siltä pohjalta.

Ystävistäni vain yhdellä on sellainen ns. geneerinen naismaku, eli häntä viehättää eniten sellainen nainen, joka on mahdollisimman monen muun miehen mielestä kaunis ja haluttava. Muilla on toiveita ja mieltymyksiä, jotka voivat poiketa paljonkin yleisestä linjasta. Mielestäni silmiinpistävin ero on näiden miesten itsetunnossa. Tällä kaunottaria havittelevalla on selvästi hauraampi itsetunto kuin muilla. Se näkyy monella tavalla, mm. niin että hän pitää itseään ulkoisesti rumempana kuin onkaan (on oikeasti komea mies). Ilmeisesti kauniina pidetyn naisen seurassa liikkuminen on hänelle itsetuntoa kohottava kokemus, jota hän pyrkii kokemaan aina uudestaan. Hän hyväksyy kauniilta naiselta kaikenlaista myrkyllistä käytöstäkin, ja hänen parisuhteissaan toistuu muutama vahingolliset kaavat.

Muut ystävämieheni ovat itsetunnoltaan enemmän tai vähemmän terveitä, ja heillä on ihan yhtä vaihteleva maku naisten suhteen kuin naispuolisilla ystävilläni. Kumppanilta toivotaan ensisijaisesti tietynlaista persoonallisuutta, ei niinkään tiettyjä ulkonäköpiirteitä. Ulkonäköfiksaatioistakin heillä on kokemusta, mutta ne kokemukset ovat jääneet teini-ikään ja nykyään niille naureskellaan makeasti.

En ole kommentoimasi, mutta tuli mieleen, että ehkä tuon miehen perimmäinen syy valita puoliso ei kuitenkaan ole ulkonäkö, vaikka sinusta se saattaisi näyttää siltä. Ei siitä huolimatta, vaikka mies arvostaa kaunista naista, aina, miehet ovat ulkonäkökeskeisempiä kuin naiset, enemmistö ainakin.

Hieman hätkähdin, kun mies sanoi minulle aivan vähän aikaa sitten, että "olen niin ylpeä sinusta, kun olet niin kaunis". Kauneus on katsojan silmissä (olen 50+), mutta tuohon sisältyi myös se aspekti, että nainen on ihan normaalillekin miehelle ylpeydenaihe, jos hän on miehen mielestä kaunis ja muutenkin edustava. Oli jotenkin todella liikkistä, että hän näkee minut noin, aivan vilpittömästi kuvittelee, että olen muidenkin mielestä ihan noin edustava, että oikein ylpeyttä saa tuntea (olen ihan tavallinen).

En oikeastaan voi kuvitella naista, joka ajattelisi tai sanoisi noin, joten tässä ehkä on sukupuolten ja sukupuoliroolien välillä eroa. (Tällaisista eroista täällä usein väännetään eli kumpi sukupuolista on ulkonäkökeskeisempi ja millä tavalla.) 

Summa summarum, en pidä sitä minään häiriön merkkinä, jos mies haluaa itselleen kauniin naisen - niin kauniin kuin rahkeet riittävät ja tietenkin muut hyvät, itselle mieluisat ominaisuudet myös. Kyllä naisetkin painottavat ulkonäköä, vaikkeivat sitä myöntäisi. 

En minäkään, mutta tämän miehen tapauksessa se ulkonäön painottaminen ajaa muiden ominaisuuksien edelle - erityisesti niiden ominaisuuksien, joita tarvittaisiin hyvään parisuhteeseen. Eikös se ole häiriön lähtökohtainen määritelmä, että ihmisen taipumus/tyyli/asenne johtaa hänen itsensä kannalta ei-toivottuun elämään?

Varmasti tällä miehellä on muitakin (syvempiä) vaikuttimia mieltymystensä taustalla, mutta minä puhun nyt niistä asioista joihin hän itse kertoo kiinnittävänsä huomiota / millä perusteilla hän kertoo lopettaneensa lupaavan tapailun. Siis asioista joista hän on itse tietoinen. Tässä on selkeä ero muihin ystäviini nähden. Muut puhuvat persoonallisuudesta, käytöksestä ja yhteensopivuudesta omien persoonallisuuspiirteiden kanssa, tämä mies puhuu ulkonäöstä ja "markkina-arvosta".

En ole ikinä tavannut tuollaista miestä, mutta äkkiseltään kuulostaa vähän samalta kuin nuo trollit täältä. Eli siinä on takana jonkinlainen tarve tehostaa itseään, omaa arvoaan ärsyttämällä ja käyttäytymällä epäsovinnaisesti. Macho-miestä esittävät voivat tietysti myös oikeasti olla vaarallisia ja tyhmiä (ettei se ole mitään esittämistä pelkästään), minkä vuoksi heistä ei olekaan minulle kokemusta kertynyt, ei edes ystävänä.

Joka tapauksessa ihmisen ulkonäkö ei minusta ole ikinä suhteen vetovoiman takana, vaan muut tekijät. Ei, vaikka kaikki kumppanit olisivat geneerisesti samannäköisiä. Itselläni on ollut samoin kuin miehelläni, mutta kuitenkin he ovat olleet erilaisia luonteeltaan. Joillakin ihmisillä maku pysyy samana, ja voit olla siinä oikeilla jäljillä, että he saattavat olla ulkonäkökeskeisempiä kuin muut. En kuitenkaan pidä sitä häiriön merkkinä. 

Mitä tulee siihen ovatko monet suhteet häiriön merkki, niin en oikeastaan lähde siitäkään, koska minusta se ei ole hyvä kulma ajatella asioita. Elämään mahtuu niin monenlaista enkä aseta monogaamista pitkää suhdetta kaiken yläpuolelle, vaikka itse sellaisessa elänkin. Voisin hyvin olla ikisinkku, koska olen nirso, ehdoton ja monessa muussakin asiassa häiriintyneempi kuin moni muu. Pitkä parisuhde voi syntyä myös hyvin häiriintyneen parisuhdedynamiikan seurauksena, joten senkään vuoksi sitä ei voi ideaaliksi asettaa.

Tämän miehen tapauksessa ei ole kysymys machoilusta, vaan hän ymmärtää itsekin asian ongelmaksi ja puhuu aiheesta sen mukaisesti. Hänen on vain hyvin vaikea päästää irti näistä fyysisiksi kokemistaan mieltymyksistä (tai tarkemmin ajatellen: vaikea saada kiinni siitä mitä niiden takana on - itsekään en usko että olisi pelkästään näistä kysymys). Minäkään en pidä monia suhteita merkkinä häiriöstä, mutta sitä kyllä jos kerta toisensa jälkeen päätyy suhteeseen, joka vahingoittaa omaa mielenterveyttä ja lisäksi omaa kykyä muodostaa jatkossa terveitä suhteita. Sama pätee totta kai siihenkin, jos on yhdessä pitkässä mutta vahingoittavassa suhteessa.

Minä en ymmärrä miksi mielestäsi "ulkonäköfiksaatiosta" pitäisi päästä irti? Ulkonäön takanahan on seksuaalinen viehättyminen eikä preferensseistä kukaan voi luopua noin vain, koska ulkonäkö on kuitenkin seksuaalisen viehätysvoiman syntymisessä tärkeä asia.

Naisten ulkonäöllä ei liioin ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämän miehen (ystäväsi) suhteet eivät toimi. Hän hakee naisia, jotka ovat sekä hyvännäköisiä että sopivia hänelle tyypilliseen parisuhdedynamiikkaan. Haemme partneria kiintymyssuhdemallimme mukaisesti eikä siitä ole apua, jos kumppanin ulkonäkö vaihtuu erilaiseksi (luultavasti päinvastoin), kun kiintymyssuhdemalli kuitenkin säilyy. Jos siis joku tapailun aluksi ei viehätä ulkonäön puolesta, niin en näe mitä apua siitä olisi suhteen jatkon suhteen, että hänen tapailuaan jatkaisi? Ei se ole tae paremmasta onnistumisesta kuin ulkoisesti viehättävän kanssa.

Sitäkään en tässä stoorissa ymmärrä, että jos ystäväsi tahtoo "mahdollisimman monen muun miehen ihaileman kauniin naisen" ja puhuu naisten "markkina-arvosta" (kuten kerroit tapahtuvan) niin se ei oikein stemmaa yhteen ongelman tiedostamisen kanssa. Ellei sitten ystäväsi ajattele kuten sinä tunnut ajattelevan, että vain kypsymättömät miehet omaavat ulkonäköpreferenssejä (liitit sellaisen teiniaikoihin, joille sinun tuntemasi aikuiset miehet naureskelevat) ja että kauniit naiset ovat pinnallisempia, kypsymättömämpiä tai jotenkin muuten henkisesti huonompaa parisuhdeainesta.

Jo aiemmin kirjoitin, että minun on vaikea ymmärtää sitä, että ulkonäöstä tehdään päätelmiä toisen luonteesta. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta se on ilmeisesti melko yleistä. 

Jep, tässä on nyt useampi asia joita et ymmärrä sillä tavoin kuin tarkoitan. 

Ulkonäköfiksaatiolla tarkoitan oikeasti haitallista fiksaatiota (kuvailin jo aiemmin miten haitta ilmenee käytännössä), en sitä että ulkonäkö ylipäänsä kiinnostaa tai siihen kiinnitetään huomiota yhtenä asiana muiden joukossa. 

Kumpikaan meistä ei ajattele kauniiden naisten olevan persoonaltaan jotain tiettyä. Ongelma ei liity sellaiseen, vaan ihan siihen että tajuaa ja tiedostaa tapailukumppanin olevan persoonallisuudeltaan harvinaisen lupaava, mutta ei kerta kaikkiaan pääse yli siitä että hänellä on kasvoissaan muutamia pisamia, tai muu vastaava yksittäinen häiritsevä piirre. Ja tämä toistuu kymmeniä kertoja, vaikka henkilö kuitenkin kaipaa parisuhdetta eikä tuollaista aina uusien deittien jatkumoa. Osa tapauksista on toki vähemmän yhteensopivia ja silloin on muitakin syitä lopettaa tapailu, mutta on myös useampia sellaisia, joita vielä vuosienkin jälkeen haikeana muistellaan kun henkilö oli niin poikkeuksellisen mahtava ja kaikin tavoin mieleinen ihminen.

Voisin kirjoittaa laveastikin siitä mitä minun mielestäni tässä on taustalla, mutta se menisi ohi ketjun aiheesta enkä koe muutenkaan asialliseksi kirjoittaa ystäväni yksityisasioista niin yksityiskohtaisesti. Alkuperäisessä kommentissani oli tarkoitus vain vastata sille, joka halusi tietää onko miehille aina naisen ulkonäkö ratkaisevan tärkeää.

Itselläni on kyllä ollut aivan yhtä pieniä ja triviaaleja (pisamiin verrattavissa olevia) asioita, minkä vuoksi en voi ajatellakaan jotain miestä seksuaalisessa mielessä, mutta siitä huolimatta olen pariutunut helposti. Sillä ei mielestäni voi selittää yhtään mitään, senkään vuoksi, että ulkonäkö ei ole vain preferenssi, vaan myös karsiva tekijä, koska jokin ulkonäköpiirre voi todella on vastenmielinen sen vuoksi, että sen näköisen ihmisen on joskus kohdannut huonoissa merkeissä, mistä on jäänyt muistijälki.

Ulkonäkö kantaa merkityksiä, jotka ulottuvat syvälle, joten sitä ei voi pitää pinnallisena eikä sisäisyydestä erillisenä asiana. Ovathan esimerkiksi vauvan ensimmäinen näky äidin kasvot, silmät ja ilmeet. Kehollisuus, sen tyyli ja tunnelmat ovat yhteydessä myös piilotajuntaan. Tietyt ihmiset, heidän piirteensä, tuoksunsa, pukeutumistyylinsä, ruumiinrakenteensa ovat siis paljon enemmän kuin "yleisiä kauneusstandardeja" ja niihin liittyy myös fetissin omaisia kiintymyksiä tai suoranaisia fetissejä kuten suurimmalla osalla meistä on. 

Joten tältäkin pohjalta kyseenalaistan sen ajatuksen, että vika olisi ulkonäköasioiden aiheuttamissa esteissä ja boostereissa. Hellittäminen ulkonäköön liittyvissä mieltymyksissä ja inhokeissa ei auta mitään, vaan se mielestäni jopa voisi johtaa siihen, että suhteet toimivat vielä entistäkin huonommin (kaikki logiikka ja jatkuvuus puuttuu).  

Mutta tuskinpa me tässä ystäväsi ongelmia voidaan ratkaista, kiinnitti vain huomiota sen vuoksi, että täällä niin usein annetaan neuvo unohtaa ulkonäköön liittyvät asiat ja keskittymään sisäisiin asioihin, jos kumppanivalinnat menevät aina pieleen. En usko sekuntiakaan, että siitä olisi mitään apua kenellekään, koska asiat ovat valtavan paljon monimutkaisempia ja ennen kaikkea yksilöllisempiä. Ystäviä (hyviäkin) on myös tosi vaikea neuvoa, minkä vuoksi olen itse jättänyt kokonaan väliin, vaikka se välillä onkin vaatinut itsehillintää. Osallistuin tähän ketjuun alun perin sen takia, että yhdellä ystävälläni on otsikossa mainittu ongelma.

Puhumme niin valtavan paljon ristiin, että en vaivaudu korjaamaan väärinkäsityksiä tästä tulkinnasta. Olisimme palstalla vielä viikonkin päästä jankkaamassa ulkopuolisen ihmisen asioista. 

Yleisemmällä tasolla puhuen, olen eri mieltä tuosta uskomuksestasi etteikö osalle ihmisistä voisi olla hyödyllistä keskittyä muuhun kuin treffikumppanin/seurustelukumppanin ulkonäköön. Joskus tällainen fokusoituminen ulkoisiin piirteisiin on keino välttyä kohtaamasta niitä sisäisiä vaikuttimia, joiden kanssa työskentely veisi ihmistä eteenpäin, kohti autenttista minää. Ei tietenkään aina, mutta tällaisia tapauksia tiedetään olevan, ja huomion suuntaaminen omaan sisäiseen todellisuuteen tiedetään niissä tapauksissa hyödylliseksi.

Tiedän mm. ihmisiä joilla on turvaton kiintymyssuhdetyyli, ja asian järjestelmällinen työstäminen on tuonut aidon muutoksen siihen, minkälaisista kumppaniehdokkaista viehättyy. Ei ole mitenkään poikkeuksellista että tällainen työskentely myös siirtää omien mieltymysten painopistettä pois ulkoisista piirteistä ja enemmän kohti sisäisiä ominaisuuksia. Ei välttämättä kaikilla ja kaikissa tilanteissa, mutta en lähtisi tätä asiaa silti vähättelemäänkään.

Meillä tosiaan on hyvin erilaiset näkökulmat moneen asiaan, mutta muutama asia vielä.

Ainakaan psykoterapian näkökulmasta ei voi lähteä siitä, että joku ulkopuolinen määrittää tavoitteen, johon ihminen pyrkii (= aito muutos siihen, millaisista kumppaniehdokkaista viehättyy). Tavoite kuulostaa enemmän deittivalmennukselta tai muulta vastaavalta self helpiltä simppeleine ratkaisuineen. Eivätkä nuo ulkoiset asiat todella ole sisäisistä erillisiä, vaan monin tavoin lomittain, ristikkäin ja sotkussa niin kuin jo kuvasin. Sen vuoksi psykoterapeutti purkaisi, kääntelisi ja kokoaisi tuollaisen tavoitteen kuin rubikin kuution saadakseen tietää mitä kaikkea se oikeasti sisältää, jos joku asiakas sen tavoitteekseen itse ottaisi.

Minua häiritsi ajatustavassasi esiintyvä kaksinapaisuus (ulkoiset - sisäiset asiat) ja yksinkertaisuus (tee näin, niin asiat paranevat) myös sen vuoksi, että en näe elämää niin, kaksinapaisena ja yksinkertaisten ratkaisujen varaan perustuvana. En myöskään näe sinkkua ihmisenä, jonka tulee muuttua suhteen saadakseen. Aiemminkin tästä oli jo puhetta, että itsetuntemus on mielestäni kokonaan eri asiaa. Yksilölliset ja sellaisina monimutkaiset ja ristiriitaiset kokemukset eivät oikein taivu simppeleihin ratkaisuihin ilman väkivaltaa. Yksinkertaisten ratkaisujen sijasta ennemmin tarjoaisin monia erilaisia näkökulmia ja etenkin kysymyksiä, joiden avulla ihminen hahmottaa itse sitä mistä kaikesta hänen asioissaan voisi olla kysymys.

Kokisin loukkaavana, jos minun tapaani nähdä jokin kumppaniehdokas alettaisiin arvottaa ja nähdä ongelmana ja varmaan sen vuoksi myös tähän tartuinkin, koska minulla on paljonkin kuvatunlaisia ulkonäköfiksaatioita. Eivät ne sinänsä ole ongelmallisia eikä niistä tarvitse päästä eroon tai muuttua. Toisaalta itsellenikin on tuttua se, että on kovin houkuttelevaa tarjota ystävälle sitä omaa simppeliä selitystä ja ratkaisua ongelmaan oman elämän ja arvojen pohjalta. Se on inhimillistä, mutta ei ystävyydelle välttämättä hyväksi, koska silloin astutaan liian pitkälle toisen reviirille. 

Tässä keskustelussa ei ole tullut vastaan yhtään sellaista tekstiä tai kokemusta, jonka olisin nähnyt muistuttavan ystäväni tilannetta. Sekin kertoo, että monet samaltakin kuulostavat ongelmat ovat kuitenkin kokijalleen ihan erilaisia tunnesisältönsä ja historiansa puolesta.

Huomaatko, että teet lukuisia kovin pitkällemeneviä oletuksia siitä, miten minä keskustelen ystäväni kanssa ja minkälainen maailmankuva ja arvot minulla on - tietämättä näistä asioista oikeasti mitään? Nämä oletuksesi sisältävät mustavalkoisuutta, kapeakatseisuutta ja halua kontrolloida muita. Toisaalta kovasti advokoit sen perään, että ihmisiin suhtauduttaisiin avarakatseisesti ja elämän monimutkaisuutta huomioiden.

Moniulotteisesti ajattelevan henkilön tulkinta teksteistäni olisi toisenlainen kuin tämä sinun tekemäsi, joten miksi et itse toimi kuten neuvot minua toimimaan? Uskon sinulla olevan kyllä lähtökohtaisesti kykyä siihen. Ehkä jokin tässä keskustelun aiheessa aktivoi niin primitiivisiä tunteita, että se taito kääntyi hetkeksi off-asentoon.

Enhän minä tiedä mitä olet ystäväsi kanssa jutellut. Puhuin neuvosta, joka usein täällä annetaan ja jollainen viestisi mielestäni oli, simppeli ja kaksinapainen, minkä jälkeen pohdin sitä, että houkutus antaa tuollainen neuvo on suuri ystävänkin suhteen. 

Kerroin jo selkosuomella mikä se kohta oli, mikä aiheutti puolustusreaktion eli se, että myös itselläni on noita ulkonäköfiksaatioita. Sen vuoksi tiedän, että ratkaisu sisältää olennaisen virheen. On ylipäätään loukkaavaa sanoa kenellekään, että sinun tulee muuttua saadaksesi toisenlaisen elämän. Eihän se ole mahdollista, et itsekään pysty muuttumaan noin vain, toisen neuvosta, joten ajatusmalli on minusta perimmältään epärealistinen. 

Voidaan jatkaa keskustelua siitä mikä viestini kritiikin sisältö oli, jos haluat, jos kerran pidät tulkintaani yksiuotteisena, niin perustele se. Kuulen mielelläni sinun näkemyksesi.

Voihan se olla, että olen esimerkiksi turhan varovainen esittämään yhtään mitään ystävälleni, joka mielestäni toistaa samaa kaavaa eli en ole kommentoinut yhtään mitään, vain kuunnellut häntä, kun hänellä on otsikon ongelma. Taisin kerran kysyä jotain sellaista, että minusta on hyvä ajatella alkuun, että onko tuo mies sellainen, jonka seurassa tunnet itsesi turvalliseksi ja hyväksi? Vai tuottaako epävarmuutta, pelkoa ja ikäviä tunteita enemmän. Muuta väliintuloa en ole tehnyt.

Kommenttini ei koske sitä miten toimit ystäväsi kanssa (mielestäni tuo mitä kerrot aiheesta kuulostaa ihan hyvältä), vaan sitä millaisia johtopäätöksiä teet minun toiminnastani oman ystäväni suuntaan.

Otetaan aiheeseen liittymätön esimerkki. Ystävälläni on alkoholiongelma. Ei minun diagnosoimani, vaan sellainen josta hän on itse halunnut keskustella kanssani koska kokee sen ongelmaksi. Sinä tulet kertomaan, että sinäkin juot useita annoksia alkoholia viikossa, mutta sinulle se ei ole ongelma, ja siitä tiedät että alkoholinkäytön vähentäminen on ystävälleni väärä ratkaisu. Tällainen logiikka on valtavan rajoittavaa. Yleistät siinä oman kokemuksesi koskemaan kaikkia muitakin ihmisiä.

Keskustelu taitaa nyt kiertää kehää.

Viimeisessä tai sitä edellisessä viestissä kerroin jo miten toimisin,  jos ystäväni esittäisi itse ongelmakseen, että hänellä on ulkonäköfiksaatio. Kerroin, että pyrkisin laajentamaan näkökulmaa siten, ettei se olisi niin kaksinapainen ja simppeli.

Ja kun nyt otit esille alkoholiongelman, niin toimisin siinä aivan samalla tavalla. Alkoholiongelma tuskin ratkeaa vain sillä tavalla, että alkoholinkäyttöä vähentää, vaan takana on isompi vyyhti asioita, joiden käsittelemistä vähentäminen vaatii. Mihin tarpeeseen alkoholia juodaan, mikä siinä on ongelmallista tarkalleen (mitä on tapahtunut) jne. Kyseessä on myös terveydelle vaarallinen asia ja sikäli ihan eri juttu kuin se, että joku kokee ongelmakseen väärät ulkonäköpreferenssit.  Kehottaisin siis alkoholinkäytöstään huolissaan olevaa ystävää myös menemään lääkäriin.

Kyllä, olemme lihavoidusta aivan samaa mieltä, ja sen olen tuonut esille tämän keskustelun alkupuolella. Oletat että minun ja/tai ystäväni tapa ajatella asiaa on kaksinapainen ja simppeli. Keskustelet kanssani tästä oletuksesta käsin, mutta koska itse oletus on niin kaukana todellisuudesta, keskustelu ei tunnu hedelmälliseltä. 

Kuten sanoin jo aiemminkin, ulkonäöstä välittäminen ei mielestäni lähtökohtaisesti ole häiriö tai huonon ihmisen merkki, tai muutakaan negatiivista. Kun itse tiedät ettei se ole sinulle ongelma, sinulla ei pitäisi olla syytä harmistua siitä jos jollakulla muulla kerrotaan olevan aiheeseen liittyvä ongelma. Eikö vain?

Näinkö ja luinko minä siis harhoja, kun luin sieltä, että ulkonäköön liittyvät tärkeät preferenssit kuuluvat teini-ikään, jolle aikuiset miehet naureskelevat? :D No ei vaiskaan, ei tosiaan jatketa tästä, eiköhän asia jo tullut käsiteltyä.

Ärsyyntymiseeni ei ole mitään sen todellisempaa aihetta kuin se, että kyseessä on minulle itselleni tärkeä arvo, näkökulma tai luovuttamaton asia, joka tässä tapauksessa oli ainakin osittain tekstistäsi väärin tulkittu ja luettu. (Tärkeä arvo on siis se, että asioita ei kannattaisi nähdä kaksinapaisina, simppeleinä eikä ihmistä noin vain saa muuttumaan eikä pidä yrittääkään.) 

Meillä taitaa olla siinä määrin erilainen tapa käyttää kieltä, että tulkitsemme jo siitäkin syystä toisen tekstiä pieleen. Esim. tuo mitä kerrot minun kirjoittaneen on aivan olennaisesti eri asia kuin mitä kirjoitin. Jos mysteeri edelleen vaivaa, kehotan vain lukemaan jo sanottuja asioita uudelleen. Itse asiasta, tuossa suluissa olevasta, olemme kyllä harvinaisen samaa mieltä! Mustavalkoisuus ja yliyksinkertaistaminen on tällä palstalla todella yleistä, joten ymmärrän senkin että tätä tekee mieli kritisoida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se, että suhtautuu seksiin mutkattomasti ja on innokas tarkoittaa jonkun mielestä sitä, että se osoitetaan ryhtymällä seksiin vieraan kanssa, niin eikö tuollaisella ihmisellä ole sitten niin mutkaton suhtautuminen, että pettämiskynnyskin on paljon alempana kuin sellaisella, jonka on tutustuttava ja muodostettava tunteita ensin.

Olen itse harrastanut yhden illan juttujakin ja mun parikin parisuhdetta on alkanut yhden illan jutusta. Olen myös aika seksuaalinen parisuhteessa. En ole kuitenkaan koskaan pettänyt, koska pettäminen on ihan toinen juttu, kuin harrastaa seksiä sinkkuna, kun ei ole luvannutkaan kellekään olla harrastamatta. Vaikka tykkäänkin seksistä, en ole mikään seksiaddikti, että osaan kieltäytyä muiden kanssa, jos olen yhteen sitoutunut. Jos olen sinkku, enkä ole seksiä saanut aikoihin, niin miksi en hyppäisi sänkyyn, jos seksikäs mies tulee vastaan? Ihan eri tilanne kuin silloin, jos olen parisuhteessa.

Sama täällä. Ei demiseksuaalisuus tee ihmisestä rehellistä ja toisinpäin, ei seksistä tykkääminen jo varhaisessa vaiheessa tutustumista tee ihmisestä valehtelijaa. Siitähän uskollisuudesta oleellisesti on kyse. Rehellisyydestä, avoimuudesta, suoraselkäisyydestä ja lupausten pitämisestä. Ei niinkään itse seksistä ja seksuaalisuudesta.

Jonkinlainen nepsyoire voi olla se, ettei tunnistaa omaa tasoaan parisuhdemarkkinoilla. Sitten kun on vielä huippuälykäs, niin hahmottelee äärimmäisen monimutkaisen filosofian selittämään kurjaa kohtaloaan. Eli kun ei saa niitä joita tekisi mieli ja ne, jotka lähestyvät, mutta ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin tuota taipumusta kiinnostua niistä joita en voi saada. Välissä kyllä parisuhteitakin, mutta ne suurimmat ihastumiset ja rakastumiset on kohdistuneet saavuttamattomiin. En tiedä voiko kukaan saavutettavissa oleva tuntua samalta. Saavuttamattomaan rakastuminen on jotenkin niin totaalista. Siinä ei tarvitse kantaa vastuuta tunteistaan tai käsitellä toisen vajavaisuuksia. Mikään ei rajoita tai varjosta sitä tunnetta. Ei tarvitse pelätä pettymyksen tuottamista toiselle tai itselle.

Hyvä kun toit ilmi tämän näkökulman, tuo on briljantti ratkaisu mulle, jos jään sinkuksi. Totaalinen kaukorakkaus, voi vielä kuvitella vastarakkaudenkin. Itsehillintää multa löytyy niin paljon, etten tee mitään enkä osoita sitä mitenkään. 

No joo. Sitten voi käydä niin, että möläyttää sen kuitenkin, luulee saa hetkeksi vastakaikua, tulee hylätyksi ja rikkoo itsensä. Ei ollut hyvä idea se. Kaukoihastuksen turvallisuus kun perustuu siihen saavuttamattomuuteen. Sitten kun siitä yllättäen melkein tuleekin totta, eikä kuitenkaan tule, putoaa aika helkkarin korkealta.

Vierailija kirjoitti:

Miehillä ulkonäköasiat ovat parin etsimisen kannalta helppoja: viisari joko värähtää, tai sitten ei. Ei siinä tarvitse sen kummemmin asiaa miettiä. Tietysti monet, monet muutkin asiat vaikuttavat siihen, kiinnostuuko syvällisemmin jostakusta, mutta kyllä se värähdys on myös olennainen juttu. Eihän siitä mitään tulisi, jos yrittäisi alkaa seurustella sellaisen kanssa, joka ei tosiaan saa sitä viisaria värähtämään. Ehkä tämä on naisilla jotenkin monimutkaisempi asia?

Minulla ainakin se, miten koen jonkun ulkonäön, riippuu lähes täysin siitä mitä tunnen häntä kohtaan. Olen esimerkiksi tapaillut miestä, jonka koin alussa poikkeuksellisen kiinnostavaksi persoonallisuuden puolesta mutta lievästi epämiellyttäväksi ulkoisesti. Tapailimme (ilman seksiä tietysti!) pari-kolme kuukautta ja ihastuin häneen sinä aikana vähitellen. Lopulta olin täysin myyty, ja hänestä tuli silmissäni maailman kuumin mies. Ihan siis yhtään liioittelematta. Tämä heijastui myös siihen, minkälaista seksi oli sitten kun siihen mentiin. Kirkkaasti elämäni paras seksuaalinen yhteys ja sellainen että en kehtaa kavereille edes kertoa kuinka ihanaa se oikeasti oli, koska he ovat kateellisia jo siitä kun kerron jotain pieniä valittuja paloja. Mutta siis, alussa tuntui vastenmieliseltä kun hän suuteli minua kevyesti ja kielsin tekemästä sitä uudelleen. :D

Tunnen myös useampia miehiä, joilla tunteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten toisen ulkoinen viehättävyys koetaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin tuota taipumusta kiinnostua niistä joita en voi saada. Välissä kyllä parisuhteitakin, mutta ne suurimmat ihastumiset ja rakastumiset on kohdistuneet saavuttamattomiin. En tiedä voiko kukaan saavutettavissa oleva tuntua samalta. Saavuttamattomaan rakastuminen on jotenkin niin totaalista. Siinä ei tarvitse kantaa vastuuta tunteistaan tai käsitellä toisen vajavaisuuksia. Mikään ei rajoita tai varjosta sitä tunnetta. Ei tarvitse pelätä pettymyksen tuottamista toiselle tai itselle.

Hyvä kun toit ilmi tämän näkökulman, tuo on briljantti ratkaisu mulle, jos jään sinkuksi. Totaalinen kaukorakkaus, voi vielä kuvitella vastarakkaudenkin. Itsehillintää multa löytyy niin paljon, etten tee mitään enkä osoita sitä mitenkään. 

No joo. Sitten voi käydä niin, että möläyttää sen kuitenkin, luulee saa hetkeksi vastakaikua, tulee hylätyksi ja rikkoo itsensä. Ei ollut hyvä idea se. Kaukoihastuksen turvallisuus kun perustuu siihen saavuttamattomuuteen. Sitten kun siitä yllättäen melkein tuleekin totta, eikä kuitenkaan tule, putoaa aika helkkarin korkealta.

Sittenhän se menee pieleen, jos möläyttää, mutta en usko möläyttäväni. Isompi ongelma olisi varmaan tuollaisen täydellisen (idealisoidun) kaukorakkauden löytäminen, kun ei sellaisia ihan joka päivä vastaan kävele. Senhän pitäisi olla sillä tapaa realistinen, että tietäisi täydellisyydestä eli jotenkin tuntisi. Ja silloin idealisointi herkästi karahtaa kiville, kun se ihminen tekeekin jotain mistä en pidä.

Vierailija kirjoitti:

Jonkinlainen nepsyoire voi olla se, ettei tunnistaa omaa tasoaan parisuhdemarkkinoilla. Sitten kun on vielä huippuälykäs, niin hahmottelee äärimmäisen monimutkaisen filosofian selittämään kurjaa kohtaloaan. Eli kun ei saa niitä joita tekisi mieli ja ne, jotka lähestyvät, mutta ei kiinnosta.

Minkälainen monimutkainen filosofia se on?

Minusta se on monimutkaista (monesta asiasta johtuvaa), ettei mene niin kuin toivoisi. Kaikki asiat eivät edes johdu itsestä eli olen aina ollut sillä kannalla, että todellisen rakkauden löytäminen on harvinaista ja ainutlaatuista. Muu ei ainakaan minulle edes kelpaa. Ja sellaisen löytämiseen tarvitaan tuuriakin, täydellisyyttä ihmisenä ja oman sukupuolensa edustajana ei tarvita, koska minulla on se käsitys, että nimenomaan rakkaus tarkoittaa sitä, että toisen virheetkin ovat muuttuneet eduiksi. Ne tekevät Hänestä juuri Hänet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Eri vastaaja tässä. Olen itse nainen, mutta minulla on useita läheisiä miespuolisia ystäviä ja vastaan siltä pohjalta.

Ystävistäni vain yhdellä on sellainen ns. geneerinen naismaku, eli häntä viehättää eniten sellainen nainen, joka on mahdollisimman monen muun miehen mielestä kaunis ja haluttava. Muilla on toiveita ja mieltymyksiä, jotka voivat poiketa paljonkin yleisestä linjasta. Mielestäni silmiinpistävin ero on näiden miesten itsetunnossa. Tällä kaunottaria havittelevalla on selvästi hauraampi itsetunto kuin muilla. Se näkyy monella tavalla, mm. niin että hän pitää itseään ulkoisesti rumempana kuin onkaan (on oikeasti komea mies). Ilmeisesti kauniina pidetyn naisen seurassa liikkuminen on hänelle itsetuntoa kohottava kokemus, jota hän pyrkii kokemaan aina uudestaan. Hän hyväksyy kauniilta naiselta kaikenlaista myrkyllistä käytöstäkin, ja hänen parisuhteissaan toistuu muutama vahingolliset kaavat.

Muut ystävämieheni ovat itsetunnoltaan enemmän tai vähemmän terveitä, ja heillä on ihan yhtä vaihteleva maku naisten suhteen kuin naispuolisilla ystävilläni. Kumppanilta toivotaan ensisijaisesti tietynlaista persoonallisuutta, ei niinkään tiettyjä ulkonäköpiirteitä. Ulkonäköfiksaatioistakin heillä on kokemusta, mutta ne kokemukset ovat jääneet teini-ikään ja nykyään niille naureskellaan makeasti.

En ole kommentoimasi, mutta tuli mieleen, että ehkä tuon miehen perimmäinen syy valita puoliso ei kuitenkaan ole ulkonäkö, vaikka sinusta se saattaisi näyttää siltä. Ei siitä huolimatta, vaikka mies arvostaa kaunista naista, aina, miehet ovat ulkonäkökeskeisempiä kuin naiset, enemmistö ainakin.

Hieman hätkähdin, kun mies sanoi minulle aivan vähän aikaa sitten, että "olen niin ylpeä sinusta, kun olet niin kaunis". Kauneus on katsojan silmissä (olen 50+), mutta tuohon sisältyi myös se aspekti, että nainen on ihan normaalillekin miehelle ylpeydenaihe, jos hän on miehen mielestä kaunis ja muutenkin edustava. Oli jotenkin todella liikkistä, että hän näkee minut noin, aivan vilpittömästi kuvittelee, että olen muidenkin mielestä ihan noin edustava, että oikein ylpeyttä saa tuntea (olen ihan tavallinen).

En oikeastaan voi kuvitella naista, joka ajattelisi tai sanoisi noin, joten tässä ehkä on sukupuolten ja sukupuoliroolien välillä eroa. (Tällaisista eroista täällä usein väännetään eli kumpi sukupuolista on ulkonäkökeskeisempi ja millä tavalla.) 

Summa summarum, en pidä sitä minään häiriön merkkinä, jos mies haluaa itselleen kauniin naisen - niin kauniin kuin rahkeet riittävät ja tietenkin muut hyvät, itselle mieluisat ominaisuudet myös. Kyllä naisetkin painottavat ulkonäköä, vaikkeivat sitä myöntäisi. 

En minäkään, mutta tämän miehen tapauksessa se ulkonäön painottaminen ajaa muiden ominaisuuksien edelle - erityisesti niiden ominaisuuksien, joita tarvittaisiin hyvään parisuhteeseen. Eikös se ole häiriön lähtökohtainen määritelmä, että ihmisen taipumus/tyyli/asenne johtaa hänen itsensä kannalta ei-toivottuun elämään?

Varmasti tällä miehellä on muitakin (syvempiä) vaikuttimia mieltymystensä taustalla, mutta minä puhun nyt niistä asioista joihin hän itse kertoo kiinnittävänsä huomiota / millä perusteilla hän kertoo lopettaneensa lupaavan tapailun. Siis asioista joista hän on itse tietoinen. Tässä on selkeä ero muihin ystäviini nähden. Muut puhuvat persoonallisuudesta, käytöksestä ja yhteensopivuudesta omien persoonallisuuspiirteiden kanssa, tämä mies puhuu ulkonäöstä ja "markkina-arvosta".

En ole ikinä tavannut tuollaista miestä, mutta äkkiseltään kuulostaa vähän samalta kuin nuo trollit täältä. Eli siinä on takana jonkinlainen tarve tehostaa itseään, omaa arvoaan ärsyttämällä ja käyttäytymällä epäsovinnaisesti. Macho-miestä esittävät voivat tietysti myös oikeasti olla vaarallisia ja tyhmiä (ettei se ole mitään esittämistä pelkästään), minkä vuoksi heistä ei olekaan minulle kokemusta kertynyt, ei edes ystävänä.

Joka tapauksessa ihmisen ulkonäkö ei minusta ole ikinä suhteen vetovoiman takana, vaan muut tekijät. Ei, vaikka kaikki kumppanit olisivat geneerisesti samannäköisiä. Itselläni on ollut samoin kuin miehelläni, mutta kuitenkin he ovat olleet erilaisia luonteeltaan. Joillakin ihmisillä maku pysyy samana, ja voit olla siinä oikeilla jäljillä, että he saattavat olla ulkonäkökeskeisempiä kuin muut. En kuitenkaan pidä sitä häiriön merkkinä. 

Mitä tulee siihen ovatko monet suhteet häiriön merkki, niin en oikeastaan lähde siitäkään, koska minusta se ei ole hyvä kulma ajatella asioita. Elämään mahtuu niin monenlaista enkä aseta monogaamista pitkää suhdetta kaiken yläpuolelle, vaikka itse sellaisessa elänkin. Voisin hyvin olla ikisinkku, koska olen nirso, ehdoton ja monessa muussakin asiassa häiriintyneempi kuin moni muu. Pitkä parisuhde voi syntyä myös hyvin häiriintyneen parisuhdedynamiikan seurauksena, joten senkään vuoksi sitä ei voi ideaaliksi asettaa.

Tämän miehen tapauksessa ei ole kysymys machoilusta, vaan hän ymmärtää itsekin asian ongelmaksi ja puhuu aiheesta sen mukaisesti. Hänen on vain hyvin vaikea päästää irti näistä fyysisiksi kokemistaan mieltymyksistä (tai tarkemmin ajatellen: vaikea saada kiinni siitä mitä niiden takana on - itsekään en usko että olisi pelkästään näistä kysymys). Minäkään en pidä monia suhteita merkkinä häiriöstä, mutta sitä kyllä jos kerta toisensa jälkeen päätyy suhteeseen, joka vahingoittaa omaa mielenterveyttä ja lisäksi omaa kykyä muodostaa jatkossa terveitä suhteita. Sama pätee totta kai siihenkin, jos on yhdessä pitkässä mutta vahingoittavassa suhteessa.

Minä en ymmärrä miksi mielestäsi "ulkonäköfiksaatiosta" pitäisi päästä irti? Ulkonäön takanahan on seksuaalinen viehättyminen eikä preferensseistä kukaan voi luopua noin vain, koska ulkonäkö on kuitenkin seksuaalisen viehätysvoiman syntymisessä tärkeä asia.

Naisten ulkonäöllä ei liioin ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämän miehen (ystäväsi) suhteet eivät toimi. Hän hakee naisia, jotka ovat sekä hyvännäköisiä että sopivia hänelle tyypilliseen parisuhdedynamiikkaan. Haemme partneria kiintymyssuhdemallimme mukaisesti eikä siitä ole apua, jos kumppanin ulkonäkö vaihtuu erilaiseksi (luultavasti päinvastoin), kun kiintymyssuhdemalli kuitenkin säilyy. Jos siis joku tapailun aluksi ei viehätä ulkonäön puolesta, niin en näe mitä apua siitä olisi suhteen jatkon suhteen, että hänen tapailuaan jatkaisi? Ei se ole tae paremmasta onnistumisesta kuin ulkoisesti viehättävän kanssa.

Sitäkään en tässä stoorissa ymmärrä, että jos ystäväsi tahtoo "mahdollisimman monen muun miehen ihaileman kauniin naisen" ja puhuu naisten "markkina-arvosta" (kuten kerroit tapahtuvan) niin se ei oikein stemmaa yhteen ongelman tiedostamisen kanssa. Ellei sitten ystäväsi ajattele kuten sinä tunnut ajattelevan, että vain kypsymättömät miehet omaavat ulkonäköpreferenssejä (liitit sellaisen teiniaikoihin, joille sinun tuntemasi aikuiset miehet naureskelevat) ja että kauniit naiset ovat pinnallisempia, kypsymättömämpiä tai jotenkin muuten henkisesti huonompaa parisuhdeainesta.

Jo aiemmin kirjoitin, että minun on vaikea ymmärtää sitä, että ulkonäöstä tehdään päätelmiä toisen luonteesta. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta se on ilmeisesti melko yleistä. 

Jep, tässä on nyt useampi asia joita et ymmärrä sillä tavoin kuin tarkoitan. 

Ulkonäköfiksaatiolla tarkoitan oikeasti haitallista fiksaatiota (kuvailin jo aiemmin miten haitta ilmenee käytännössä), en sitä että ulkonäkö ylipäänsä kiinnostaa tai siihen kiinnitetään huomiota yhtenä asiana muiden joukossa. 

Kumpikaan meistä ei ajattele kauniiden naisten olevan persoonaltaan jotain tiettyä. Ongelma ei liity sellaiseen, vaan ihan siihen että tajuaa ja tiedostaa tapailukumppanin olevan persoonallisuudeltaan harvinaisen lupaava, mutta ei kerta kaikkiaan pääse yli siitä että hänellä on kasvoissaan muutamia pisamia, tai muu vastaava yksittäinen häiritsevä piirre. Ja tämä toistuu kymmeniä kertoja, vaikka henkilö kuitenkin kaipaa parisuhdetta eikä tuollaista aina uusien deittien jatkumoa. Osa tapauksista on toki vähemmän yhteensopivia ja silloin on muitakin syitä lopettaa tapailu, mutta on myös useampia sellaisia, joita vielä vuosienkin jälkeen haikeana muistellaan kun henkilö oli niin poikkeuksellisen mahtava ja kaikin tavoin mieleinen ihminen.

Voisin kirjoittaa laveastikin siitä mitä minun mielestäni tässä on taustalla, mutta se menisi ohi ketjun aiheesta enkä koe muutenkaan asialliseksi kirjoittaa ystäväni yksityisasioista niin yksityiskohtaisesti. Alkuperäisessä kommentissani oli tarkoitus vain vastata sille, joka halusi tietää onko miehille aina naisen ulkonäkö ratkaisevan tärkeää.

Itselläni on kyllä ollut aivan yhtä pieniä ja triviaaleja (pisamiin verrattavissa olevia) asioita, minkä vuoksi en voi ajatellakaan jotain miestä seksuaalisessa mielessä, mutta siitä huolimatta olen pariutunut helposti. Sillä ei mielestäni voi selittää yhtään mitään, senkään vuoksi, että ulkonäkö ei ole vain preferenssi, vaan myös karsiva tekijä, koska jokin ulkonäköpiirre voi todella on vastenmielinen sen vuoksi, että sen näköisen ihmisen on joskus kohdannut huonoissa merkeissä, mistä on jäänyt muistijälki.

Ulkonäkö kantaa merkityksiä, jotka ulottuvat syvälle, joten sitä ei voi pitää pinnallisena eikä sisäisyydestä erillisenä asiana. Ovathan esimerkiksi vauvan ensimmäinen näky äidin kasvot, silmät ja ilmeet. Kehollisuus, sen tyyli ja tunnelmat ovat yhteydessä myös piilotajuntaan. Tietyt ihmiset, heidän piirteensä, tuoksunsa, pukeutumistyylinsä, ruumiinrakenteensa ovat siis paljon enemmän kuin "yleisiä kauneusstandardeja" ja niihin liittyy myös fetissin omaisia kiintymyksiä tai suoranaisia fetissejä kuten suurimmalla osalla meistä on. 

Joten tältäkin pohjalta kyseenalaistan sen ajatuksen, että vika olisi ulkonäköasioiden aiheuttamissa esteissä ja boostereissa. Hellittäminen ulkonäköön liittyvissä mieltymyksissä ja inhokeissa ei auta mitään, vaan se mielestäni jopa voisi johtaa siihen, että suhteet toimivat vielä entistäkin huonommin (kaikki logiikka ja jatkuvuus puuttuu).  

Mutta tuskinpa me tässä ystäväsi ongelmia voidaan ratkaista, kiinnitti vain huomiota sen vuoksi, että täällä niin usein annetaan neuvo unohtaa ulkonäköön liittyvät asiat ja keskittymään sisäisiin asioihin, jos kumppanivalinnat menevät aina pieleen. En usko sekuntiakaan, että siitä olisi mitään apua kenellekään, koska asiat ovat valtavan paljon monimutkaisempia ja ennen kaikkea yksilöllisempiä. Ystäviä (hyviäkin) on myös tosi vaikea neuvoa, minkä vuoksi olen itse jättänyt kokonaan väliin, vaikka se välillä onkin vaatinut itsehillintää. Osallistuin tähän ketjuun alun perin sen takia, että yhdellä ystävälläni on otsikossa mainittu ongelma.

Puhumme niin valtavan paljon ristiin, että en vaivaudu korjaamaan väärinkäsityksiä tästä tulkinnasta. Olisimme palstalla vielä viikonkin päästä jankkaamassa ulkopuolisen ihmisen asioista. 

Yleisemmällä tasolla puhuen, olen eri mieltä tuosta uskomuksestasi etteikö osalle ihmisistä voisi olla hyödyllistä keskittyä muuhun kuin treffikumppanin/seurustelukumppanin ulkonäköön. Joskus tällainen fokusoituminen ulkoisiin piirteisiin on keino välttyä kohtaamasta niitä sisäisiä vaikuttimia, joiden kanssa työskentely veisi ihmistä eteenpäin, kohti autenttista minää. Ei tietenkään aina, mutta tällaisia tapauksia tiedetään olevan, ja huomion suuntaaminen omaan sisäiseen todellisuuteen tiedetään niissä tapauksissa hyödylliseksi.

Tiedän mm. ihmisiä joilla on turvaton kiintymyssuhdetyyli, ja asian järjestelmällinen työstäminen on tuonut aidon muutoksen siihen, minkälaisista kumppaniehdokkaista viehättyy. Ei ole mitenkään poikkeuksellista että tällainen työskentely myös siirtää omien mieltymysten painopistettä pois ulkoisista piirteistä ja enemmän kohti sisäisiä ominaisuuksia. Ei välttämättä kaikilla ja kaikissa tilanteissa, mutta en lähtisi tätä asiaa silti vähättelemäänkään.

Meillä tosiaan on hyvin erilaiset näkökulmat moneen asiaan, mutta muutama asia vielä.

Ainakaan psykoterapian näkökulmasta ei voi lähteä siitä, että joku ulkopuolinen määrittää tavoitteen, johon ihminen pyrkii (= aito muutos siihen, millaisista kumppaniehdokkaista viehättyy). Tavoite kuulostaa enemmän deittivalmennukselta tai muulta vastaavalta self helpiltä simppeleine ratkaisuineen. Eivätkä nuo ulkoiset asiat todella ole sisäisistä erillisiä, vaan monin tavoin lomittain, ristikkäin ja sotkussa niin kuin jo kuvasin. Sen vuoksi psykoterapeutti purkaisi, kääntelisi ja kokoaisi tuollaisen tavoitteen kuin rubikin kuution saadakseen tietää mitä kaikkea se oikeasti sisältää, jos joku asiakas sen tavoitteekseen itse ottaisi.

Minua häiritsi ajatustavassasi esiintyvä kaksinapaisuus (ulkoiset - sisäiset asiat) ja yksinkertaisuus (tee näin, niin asiat paranevat) myös sen vuoksi, että en näe elämää niin, kaksinapaisena ja yksinkertaisten ratkaisujen varaan perustuvana. En myöskään näe sinkkua ihmisenä, jonka tulee muuttua suhteen saadakseen. Aiemminkin tästä oli jo puhetta, että itsetuntemus on mielestäni kokonaan eri asiaa. Yksilölliset ja sellaisina monimutkaiset ja ristiriitaiset kokemukset eivät oikein taivu simppeleihin ratkaisuihin ilman väkivaltaa. Yksinkertaisten ratkaisujen sijasta ennemmin tarjoaisin monia erilaisia näkökulmia ja etenkin kysymyksiä, joiden avulla ihminen hahmottaa itse sitä mistä kaikesta hänen asioissaan voisi olla kysymys.

Kokisin loukkaavana, jos minun tapaani nähdä jokin kumppaniehdokas alettaisiin arvottaa ja nähdä ongelmana ja varmaan sen vuoksi myös tähän tartuinkin, koska minulla on paljonkin kuvatunlaisia ulkonäköfiksaatioita. Eivät ne sinänsä ole ongelmallisia eikä niistä tarvitse päästä eroon tai muuttua. Toisaalta itsellenikin on tuttua se, että on kovin houkuttelevaa tarjota ystävälle sitä omaa simppeliä selitystä ja ratkaisua ongelmaan oman elämän ja arvojen pohjalta. Se on inhimillistä, mutta ei ystävyydelle välttämättä hyväksi, koska silloin astutaan liian pitkälle toisen reviirille. 

Tässä keskustelussa ei ole tullut vastaan yhtään sellaista tekstiä tai kokemusta, jonka olisin nähnyt muistuttavan ystäväni tilannetta. Sekin kertoo, että monet samaltakin kuulostavat ongelmat ovat kuitenkin kokijalleen ihan erilaisia tunnesisältönsä ja historiansa puolesta.

Huomaatko, että teet lukuisia kovin pitkällemeneviä oletuksia siitä, miten minä keskustelen ystäväni kanssa ja minkälainen maailmankuva ja arvot minulla on - tietämättä näistä asioista oikeasti mitään? Nämä oletuksesi sisältävät mustavalkoisuutta, kapeakatseisuutta ja halua kontrolloida muita. Toisaalta kovasti advokoit sen perään, että ihmisiin suhtauduttaisiin avarakatseisesti ja elämän monimutkaisuutta huomioiden.

Moniulotteisesti ajattelevan henkilön tulkinta teksteistäni olisi toisenlainen kuin tämä sinun tekemäsi, joten miksi et itse toimi kuten neuvot minua toimimaan? Uskon sinulla olevan kyllä lähtökohtaisesti kykyä siihen. Ehkä jokin tässä keskustelun aiheessa aktivoi niin primitiivisiä tunteita, että se taito kääntyi hetkeksi off-asentoon.

Enhän minä tiedä mitä olet ystäväsi kanssa jutellut. Puhuin neuvosta, joka usein täällä annetaan ja jollainen viestisi mielestäni oli, simppeli ja kaksinapainen, minkä jälkeen pohdin sitä, että houkutus antaa tuollainen neuvo on suuri ystävänkin suhteen. 

Kerroin jo selkosuomella mikä se kohta oli, mikä aiheutti puolustusreaktion eli se, että myös itselläni on noita ulkonäköfiksaatioita. Sen vuoksi tiedän, että ratkaisu sisältää olennaisen virheen. On ylipäätään loukkaavaa sanoa kenellekään, että sinun tulee muuttua saadaksesi toisenlaisen elämän. Eihän se ole mahdollista, et itsekään pysty muuttumaan noin vain, toisen neuvosta, joten ajatusmalli on minusta perimmältään epärealistinen. 

Voidaan jatkaa keskustelua siitä mikä viestini kritiikin sisältö oli, jos haluat, jos kerran pidät tulkintaani yksiuotteisena, niin perustele se. Kuulen mielelläni sinun näkemyksesi.

Voihan se olla, että olen esimerkiksi turhan varovainen esittämään yhtään mitään ystävälleni, joka mielestäni toistaa samaa kaavaa eli en ole kommentoinut yhtään mitään, vain kuunnellut häntä, kun hänellä on otsikon ongelma. Taisin kerran kysyä jotain sellaista, että minusta on hyvä ajatella alkuun, että onko tuo mies sellainen, jonka seurassa tunnet itsesi turvalliseksi ja hyväksi? Vai tuottaako epävarmuutta, pelkoa ja ikäviä tunteita enemmän. Muuta väliintuloa en ole tehnyt.

Kommenttini ei koske sitä miten toimit ystäväsi kanssa (mielestäni tuo mitä kerrot aiheesta kuulostaa ihan hyvältä), vaan sitä millaisia johtopäätöksiä teet minun toiminnastani oman ystäväni suuntaan.

Otetaan aiheeseen liittymätön esimerkki. Ystävälläni on alkoholiongelma. Ei minun diagnosoimani, vaan sellainen josta hän on itse halunnut keskustella kanssani koska kokee sen ongelmaksi. Sinä tulet kertomaan, että sinäkin juot useita annoksia alkoholia viikossa, mutta sinulle se ei ole ongelma, ja siitä tiedät että alkoholinkäytön vähentäminen on ystävälleni väärä ratkaisu. Tällainen logiikka on valtavan rajoittavaa. Yleistät siinä oman kokemuksesi koskemaan kaikkia muitakin ihmisiä.

Keskustelu taitaa nyt kiertää kehää.

Viimeisessä tai sitä edellisessä viestissä kerroin jo miten toimisin,  jos ystäväni esittäisi itse ongelmakseen, että hänellä on ulkonäköfiksaatio. Kerroin, että pyrkisin laajentamaan näkökulmaa siten, ettei se olisi niin kaksinapainen ja simppeli.

Ja kun nyt otit esille alkoholiongelman, niin toimisin siinä aivan samalla tavalla. Alkoholiongelma tuskin ratkeaa vain sillä tavalla, että alkoholinkäyttöä vähentää, vaan takana on isompi vyyhti asioita, joiden käsittelemistä vähentäminen vaatii. Mihin tarpeeseen alkoholia juodaan, mikä siinä on ongelmallista tarkalleen (mitä on tapahtunut) jne. Kyseessä on myös terveydelle vaarallinen asia ja sikäli ihan eri juttu kuin se, että joku kokee ongelmakseen väärät ulkonäköpreferenssit.  Kehottaisin siis alkoholinkäytöstään huolissaan olevaa ystävää myös menemään lääkäriin.

Kyllä, olemme lihavoidusta aivan samaa mieltä, ja sen olen tuonut esille tämän keskustelun alkupuolella. Oletat että minun ja/tai ystäväni tapa ajatella asiaa on kaksinapainen ja simppeli. Keskustelet kanssani tästä oletuksesta käsin, mutta koska itse oletus on niin kaukana todellisuudesta, keskustelu ei tunnu hedelmälliseltä. 

Kuten sanoin jo aiemminkin, ulkonäöstä välittäminen ei mielestäni lähtökohtaisesti ole häiriö tai huonon ihmisen merkki, tai muutakaan negatiivista. Kun itse tiedät ettei se ole sinulle ongelma, sinulla ei pitäisi olla syytä harmistua siitä jos jollakulla muulla kerrotaan olevan aiheeseen liittyvä ongelma. Eikö vain?

Näinkö ja luinko minä siis harhoja, kun luin sieltä, että ulkonäköön liittyvät tärkeät preferenssit kuuluvat teini-ikään, jolle aikuiset miehet naureskelevat? :D No ei vaiskaan, ei tosiaan jatketa tästä, eiköhän asia jo tullut käsiteltyä.

Ärsyyntymiseeni ei ole mitään sen todellisempaa aihetta kuin se, että kyseessä on minulle itselleni tärkeä arvo, näkökulma tai luovuttamaton asia, joka tässä tapauksessa oli ainakin osittain tekstistäsi väärin tulkittu ja luettu. (Tärkeä arvo on siis se, että asioita ei kannattaisi nähdä kaksinapaisina, simppeleinä eikä ihmistä noin vain saa muuttumaan eikä pidä yrittääkään.) 

Meillä taitaa olla siinä määrin erilainen tapa käyttää kieltä, että tulkitsemme jo siitäkin syystä toisen tekstiä pieleen. Esim. tuo mitä kerrot minun kirjoittaneen on aivan olennaisesti eri asia kuin mitä kirjoitin. Jos mysteeri edelleen vaivaa, kehotan vain lukemaan jo sanottuja asioita uudelleen. Itse asiasta, tuossa suluissa olevasta, olemme kyllä harvinaisen samaa mieltä! Mustavalkoisuus ja yliyksinkertaistaminen on tällä palstalla todella yleistä, joten ymmärrän senkin että tätä tekee mieli kritisoida.

Ei se enää vaivaa, sain jo tarpeeksi ärhenneltyä ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Eri vastaaja tässä. Olen itse nainen, mutta minulla on useita läheisiä miespuolisia ystäviä ja vastaan siltä pohjalta.

Ystävistäni vain yhdellä on sellainen ns. geneerinen naismaku, eli häntä viehättää eniten sellainen nainen, joka on mahdollisimman monen muun miehen mielestä kaunis ja haluttava. Muilla on toiveita ja mieltymyksiä, jotka voivat poiketa paljonkin yleisestä linjasta. Mielestäni silmiinpistävin ero on näiden miesten itsetunnossa. Tällä kaunottaria havittelevalla on selvästi hauraampi itsetunto kuin muilla. Se näkyy monella tavalla, mm. niin että hän pitää itseään ulkoisesti rumempana kuin onkaan (on oikeasti komea mies). Ilmeisesti kauniina pidetyn naisen seurassa liikkuminen on hänelle itsetuntoa kohottava kokemus, jota hän pyrkii kokemaan aina uudestaan. Hän hyväksyy kauniilta naiselta kaikenlaista myrkyllistä käytöstäkin, ja hänen parisuhteissaan toistuu muutama vahingolliset kaavat.

Muut ystävämieheni ovat itsetunnoltaan enemmän tai vähemmän terveitä, ja heillä on ihan yhtä vaihteleva maku naisten suhteen kuin naispuolisilla ystävilläni. Kumppanilta toivotaan ensisijaisesti tietynlaista persoonallisuutta, ei niinkään tiettyjä ulkonäköpiirteitä. Ulkonäköfiksaatioistakin heillä on kokemusta, mutta ne kokemukset ovat jääneet teini-ikään ja nykyään niille naureskellaan makeasti.

En ole kommentoimasi, mutta tuli mieleen, että ehkä tuon miehen perimmäinen syy valita puoliso ei kuitenkaan ole ulkonäkö, vaikka sinusta se saattaisi näyttää siltä. Ei siitä huolimatta, vaikka mies arvostaa kaunista naista, aina, miehet ovat ulkonäkökeskeisempiä kuin naiset, enemmistö ainakin.

Hieman hätkähdin, kun mies sanoi minulle aivan vähän aikaa sitten, että "olen niin ylpeä sinusta, kun olet niin kaunis". Kauneus on katsojan silmissä (olen 50+), mutta tuohon sisältyi myös se aspekti, että nainen on ihan normaalillekin miehelle ylpeydenaihe, jos hän on miehen mielestä kaunis ja muutenkin edustava. Oli jotenkin todella liikkistä, että hän näkee minut noin, aivan vilpittömästi kuvittelee, että olen muidenkin mielestä ihan noin edustava, että oikein ylpeyttä saa tuntea (olen ihan tavallinen).

En oikeastaan voi kuvitella naista, joka ajattelisi tai sanoisi noin, joten tässä ehkä on sukupuolten ja sukupuoliroolien välillä eroa. (Tällaisista eroista täällä usein väännetään eli kumpi sukupuolista on ulkonäkökeskeisempi ja millä tavalla.) 

Summa summarum, en pidä sitä minään häiriön merkkinä, jos mies haluaa itselleen kauniin naisen - niin kauniin kuin rahkeet riittävät ja tietenkin muut hyvät, itselle mieluisat ominaisuudet myös. Kyllä naisetkin painottavat ulkonäköä, vaikkeivat sitä myöntäisi. 

En minäkään, mutta tämän miehen tapauksessa se ulkonäön painottaminen ajaa muiden ominaisuuksien edelle - erityisesti niiden ominaisuuksien, joita tarvittaisiin hyvään parisuhteeseen. Eikös se ole häiriön lähtökohtainen määritelmä, että ihmisen taipumus/tyyli/asenne johtaa hänen itsensä kannalta ei-toivottuun elämään?

Varmasti tällä miehellä on muitakin (syvempiä) vaikuttimia mieltymystensä taustalla, mutta minä puhun nyt niistä asioista joihin hän itse kertoo kiinnittävänsä huomiota / millä perusteilla hän kertoo lopettaneensa lupaavan tapailun. Siis asioista joista hän on itse tietoinen. Tässä on selkeä ero muihin ystäviini nähden. Muut puhuvat persoonallisuudesta, käytöksestä ja yhteensopivuudesta omien persoonallisuuspiirteiden kanssa, tämä mies puhuu ulkonäöstä ja "markkina-arvosta".

En ole ikinä tavannut tuollaista miestä, mutta äkkiseltään kuulostaa vähän samalta kuin nuo trollit täältä. Eli siinä on takana jonkinlainen tarve tehostaa itseään, omaa arvoaan ärsyttämällä ja käyttäytymällä epäsovinnaisesti. Macho-miestä esittävät voivat tietysti myös oikeasti olla vaarallisia ja tyhmiä (ettei se ole mitään esittämistä pelkästään), minkä vuoksi heistä ei olekaan minulle kokemusta kertynyt, ei edes ystävänä.

Joka tapauksessa ihmisen ulkonäkö ei minusta ole ikinä suhteen vetovoiman takana, vaan muut tekijät. Ei, vaikka kaikki kumppanit olisivat geneerisesti samannäköisiä. Itselläni on ollut samoin kuin miehelläni, mutta kuitenkin he ovat olleet erilaisia luonteeltaan. Joillakin ihmisillä maku pysyy samana, ja voit olla siinä oikeilla jäljillä, että he saattavat olla ulkonäkökeskeisempiä kuin muut. En kuitenkaan pidä sitä häiriön merkkinä. 

Mitä tulee siihen ovatko monet suhteet häiriön merkki, niin en oikeastaan lähde siitäkään, koska minusta se ei ole hyvä kulma ajatella asioita. Elämään mahtuu niin monenlaista enkä aseta monogaamista pitkää suhdetta kaiken yläpuolelle, vaikka itse sellaisessa elänkin. Voisin hyvin olla ikisinkku, koska olen nirso, ehdoton ja monessa muussakin asiassa häiriintyneempi kuin moni muu. Pitkä parisuhde voi syntyä myös hyvin häiriintyneen parisuhdedynamiikan seurauksena, joten senkään vuoksi sitä ei voi ideaaliksi asettaa.

Tämän miehen tapauksessa ei ole kysymys machoilusta, vaan hän ymmärtää itsekin asian ongelmaksi ja puhuu aiheesta sen mukaisesti. Hänen on vain hyvin vaikea päästää irti näistä fyysisiksi kokemistaan mieltymyksistä (tai tarkemmin ajatellen: vaikea saada kiinni siitä mitä niiden takana on - itsekään en usko että olisi pelkästään näistä kysymys). Minäkään en pidä monia suhteita merkkinä häiriöstä, mutta sitä kyllä jos kerta toisensa jälkeen päätyy suhteeseen, joka vahingoittaa omaa mielenterveyttä ja lisäksi omaa kykyä muodostaa jatkossa terveitä suhteita. Sama pätee totta kai siihenkin, jos on yhdessä pitkässä mutta vahingoittavassa suhteessa.

Minä en ymmärrä miksi mielestäsi "ulkonäköfiksaatiosta" pitäisi päästä irti? Ulkonäön takanahan on seksuaalinen viehättyminen eikä preferensseistä kukaan voi luopua noin vain, koska ulkonäkö on kuitenkin seksuaalisen viehätysvoiman syntymisessä tärkeä asia.

Naisten ulkonäöllä ei liioin ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämän miehen (ystäväsi) suhteet eivät toimi. Hän hakee naisia, jotka ovat sekä hyvännäköisiä että sopivia hänelle tyypilliseen parisuhdedynamiikkaan. Haemme partneria kiintymyssuhdemallimme mukaisesti eikä siitä ole apua, jos kumppanin ulkonäkö vaihtuu erilaiseksi (luultavasti päinvastoin), kun kiintymyssuhdemalli kuitenkin säilyy. Jos siis joku tapailun aluksi ei viehätä ulkonäön puolesta, niin en näe mitä apua siitä olisi suhteen jatkon suhteen, että hänen tapailuaan jatkaisi? Ei se ole tae paremmasta onnistumisesta kuin ulkoisesti viehättävän kanssa.

Sitäkään en tässä stoorissa ymmärrä, että jos ystäväsi tahtoo "mahdollisimman monen muun miehen ihaileman kauniin naisen" ja puhuu naisten "markkina-arvosta" (kuten kerroit tapahtuvan) niin se ei oikein stemmaa yhteen ongelman tiedostamisen kanssa. Ellei sitten ystäväsi ajattele kuten sinä tunnut ajattelevan, että vain kypsymättömät miehet omaavat ulkonäköpreferenssejä (liitit sellaisen teiniaikoihin, joille sinun tuntemasi aikuiset miehet naureskelevat) ja että kauniit naiset ovat pinnallisempia, kypsymättömämpiä tai jotenkin muuten henkisesti huonompaa parisuhdeainesta.

Jo aiemmin kirjoitin, että minun on vaikea ymmärtää sitä, että ulkonäöstä tehdään päätelmiä toisen luonteesta. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta se on ilmeisesti melko yleistä. 

Jep, tässä on nyt useampi asia joita et ymmärrä sillä tavoin kuin tarkoitan. 

Ulkonäköfiksaatiolla tarkoitan oikeasti haitallista fiksaatiota (kuvailin jo aiemmin miten haitta ilmenee käytännössä), en sitä että ulkonäkö ylipäänsä kiinnostaa tai siihen kiinnitetään huomiota yhtenä asiana muiden joukossa. 

Kumpikaan meistä ei ajattele kauniiden naisten olevan persoonaltaan jotain tiettyä. Ongelma ei liity sellaiseen, vaan ihan siihen että tajuaa ja tiedostaa tapailukumppanin olevan persoonallisuudeltaan harvinaisen lupaava, mutta ei kerta kaikkiaan pääse yli siitä että hänellä on kasvoissaan muutamia pisamia, tai muu vastaava yksittäinen häiritsevä piirre. Ja tämä toistuu kymmeniä kertoja, vaikka henkilö kuitenkin kaipaa parisuhdetta eikä tuollaista aina uusien deittien jatkumoa. Osa tapauksista on toki vähemmän yhteensopivia ja silloin on muitakin syitä lopettaa tapailu, mutta on myös useampia sellaisia, joita vielä vuosienkin jälkeen haikeana muistellaan kun henkilö oli niin poikkeuksellisen mahtava ja kaikin tavoin mieleinen ihminen.

Voisin kirjoittaa laveastikin siitä mitä minun mielestäni tässä on taustalla, mutta se menisi ohi ketjun aiheesta enkä koe muutenkaan asialliseksi kirjoittaa ystäväni yksityisasioista niin yksityiskohtaisesti. Alkuperäisessä kommentissani oli tarkoitus vain vastata sille, joka halusi tietää onko miehille aina naisen ulkonäkö ratkaisevan tärkeää.

Itselläni on kyllä ollut aivan yhtä pieniä ja triviaaleja (pisamiin verrattavissa olevia) asioita, minkä vuoksi en voi ajatellakaan jotain miestä seksuaalisessa mielessä, mutta siitä huolimatta olen pariutunut helposti. Sillä ei mielestäni voi selittää yhtään mitään, senkään vuoksi, että ulkonäkö ei ole vain preferenssi, vaan myös karsiva tekijä, koska jokin ulkonäköpiirre voi todella on vastenmielinen sen vuoksi, että sen näköisen ihmisen on joskus kohdannut huonoissa merkeissä, mistä on jäänyt muistijälki.

Ulkonäkö kantaa merkityksiä, jotka ulottuvat syvälle, joten sitä ei voi pitää pinnallisena eikä sisäisyydestä erillisenä asiana. Ovathan esimerkiksi vauvan ensimmäinen näky äidin kasvot, silmät ja ilmeet. Kehollisuus, sen tyyli ja tunnelmat ovat yhteydessä myös piilotajuntaan. Tietyt ihmiset, heidän piirteensä, tuoksunsa, pukeutumistyylinsä, ruumiinrakenteensa ovat siis paljon enemmän kuin "yleisiä kauneusstandardeja" ja niihin liittyy myös fetissin omaisia kiintymyksiä tai suoranaisia fetissejä kuten suurimmalla osalla meistä on. 

Joten tältäkin pohjalta kyseenalaistan sen ajatuksen, että vika olisi ulkonäköasioiden aiheuttamissa esteissä ja boostereissa. Hellittäminen ulkonäköön liittyvissä mieltymyksissä ja inhokeissa ei auta mitään, vaan se mielestäni jopa voisi johtaa siihen, että suhteet toimivat vielä entistäkin huonommin (kaikki logiikka ja jatkuvuus puuttuu).  

Mutta tuskinpa me tässä ystäväsi ongelmia voidaan ratkaista, kiinnitti vain huomiota sen vuoksi, että täällä niin usein annetaan neuvo unohtaa ulkonäköön liittyvät asiat ja keskittymään sisäisiin asioihin, jos kumppanivalinnat menevät aina pieleen. En usko sekuntiakaan, että siitä olisi mitään apua kenellekään, koska asiat ovat valtavan paljon monimutkaisempia ja ennen kaikkea yksilöllisempiä. Ystäviä (hyviäkin) on myös tosi vaikea neuvoa, minkä vuoksi olen itse jättänyt kokonaan väliin, vaikka se välillä onkin vaatinut itsehillintää. Osallistuin tähän ketjuun alun perin sen takia, että yhdellä ystävälläni on otsikossa mainittu ongelma.

Puhumme niin valtavan paljon ristiin, että en vaivaudu korjaamaan väärinkäsityksiä tästä tulkinnasta. Olisimme palstalla vielä viikonkin päästä jankkaamassa ulkopuolisen ihmisen asioista. 

Yleisemmällä tasolla puhuen, olen eri mieltä tuosta uskomuksestasi etteikö osalle ihmisistä voisi olla hyödyllistä keskittyä muuhun kuin treffikumppanin/seurustelukumppanin ulkonäköön. Joskus tällainen fokusoituminen ulkoisiin piirteisiin on keino välttyä kohtaamasta niitä sisäisiä vaikuttimia, joiden kanssa työskentely veisi ihmistä eteenpäin, kohti autenttista minää. Ei tietenkään aina, mutta tällaisia tapauksia tiedetään olevan, ja huomion suuntaaminen omaan sisäiseen todellisuuteen tiedetään niissä tapauksissa hyödylliseksi.

Tiedän mm. ihmisiä joilla on turvaton kiintymyssuhdetyyli, ja asian järjestelmällinen työstäminen on tuonut aidon muutoksen siihen, minkälaisista kumppaniehdokkaista viehättyy. Ei ole mitenkään poikkeuksellista että tällainen työskentely myös siirtää omien mieltymysten painopistettä pois ulkoisista piirteistä ja enemmän kohti sisäisiä ominaisuuksia. Ei välttämättä kaikilla ja kaikissa tilanteissa, mutta en lähtisi tätä asiaa silti vähättelemäänkään.

Meillä tosiaan on hyvin erilaiset näkökulmat moneen asiaan, mutta muutama asia vielä.

Ainakaan psykoterapian näkökulmasta ei voi lähteä siitä, että joku ulkopuolinen määrittää tavoitteen, johon ihminen pyrkii (= aito muutos siihen, millaisista kumppaniehdokkaista viehättyy). Tavoite kuulostaa enemmän deittivalmennukselta tai muulta vastaavalta self helpiltä simppeleine ratkaisuineen. Eivätkä nuo ulkoiset asiat todella ole sisäisistä erillisiä, vaan monin tavoin lomittain, ristikkäin ja sotkussa niin kuin jo kuvasin. Sen vuoksi psykoterapeutti purkaisi, kääntelisi ja kokoaisi tuollaisen tavoitteen kuin rubikin kuution saadakseen tietää mitä kaikkea se oikeasti sisältää, jos joku asiakas sen tavoitteekseen itse ottaisi.

Minua häiritsi ajatustavassasi esiintyvä kaksinapaisuus (ulkoiset - sisäiset asiat) ja yksinkertaisuus (tee näin, niin asiat paranevat) myös sen vuoksi, että en näe elämää niin, kaksinapaisena ja yksinkertaisten ratkaisujen varaan perustuvana. En myöskään näe sinkkua ihmisenä, jonka tulee muuttua suhteen saadakseen. Aiemminkin tästä oli jo puhetta, että itsetuntemus on mielestäni kokonaan eri asiaa. Yksilölliset ja sellaisina monimutkaiset ja ristiriitaiset kokemukset eivät oikein taivu simppeleihin ratkaisuihin ilman väkivaltaa. Yksinkertaisten ratkaisujen sijasta ennemmin tarjoaisin monia erilaisia näkökulmia ja etenkin kysymyksiä, joiden avulla ihminen hahmottaa itse sitä mistä kaikesta hänen asioissaan voisi olla kysymys.

Kokisin loukkaavana, jos minun tapaani nähdä jokin kumppaniehdokas alettaisiin arvottaa ja nähdä ongelmana ja varmaan sen vuoksi myös tähän tartuinkin, koska minulla on paljonkin kuvatunlaisia ulkonäköfiksaatioita. Eivät ne sinänsä ole ongelmallisia eikä niistä tarvitse päästä eroon tai muuttua. Toisaalta itsellenikin on tuttua se, että on kovin houkuttelevaa tarjota ystävälle sitä omaa simppeliä selitystä ja ratkaisua ongelmaan oman elämän ja arvojen pohjalta. Se on inhimillistä, mutta ei ystävyydelle välttämättä hyväksi, koska silloin astutaan liian pitkälle toisen reviirille. 

Tässä keskustelussa ei ole tullut vastaan yhtään sellaista tekstiä tai kokemusta, jonka olisin nähnyt muistuttavan ystäväni tilannetta. Sekin kertoo, että monet samaltakin kuulostavat ongelmat ovat kuitenkin kokijalleen ihan erilaisia tunnesisältönsä ja historiansa puolesta.

Huomaatko, että teet lukuisia kovin pitkällemeneviä oletuksia siitä, miten minä keskustelen ystäväni kanssa ja minkälainen maailmankuva ja arvot minulla on - tietämättä näistä asioista oikeasti mitään? Nämä oletuksesi sisältävät mustavalkoisuutta, kapeakatseisuutta ja halua kontrolloida muita. Toisaalta kovasti advokoit sen perään, että ihmisiin suhtauduttaisiin avarakatseisesti ja elämän monimutkaisuutta huomioiden.

Moniulotteisesti ajattelevan henkilön tulkinta teksteistäni olisi toisenlainen kuin tämä sinun tekemäsi, joten miksi et itse toimi kuten neuvot minua toimimaan? Uskon sinulla olevan kyllä lähtökohtaisesti kykyä siihen. Ehkä jokin tässä keskustelun aiheessa aktivoi niin primitiivisiä tunteita, että se taito kääntyi hetkeksi off-asentoon.

Enhän minä tiedä mitä olet ystäväsi kanssa jutellut. Puhuin neuvosta, joka usein täällä annetaan ja jollainen viestisi mielestäni oli, simppeli ja kaksinapainen, minkä jälkeen pohdin sitä, että houkutus antaa tuollainen neuvo on suuri ystävänkin suhteen. 

Kerroin jo selkosuomella mikä se kohta oli, mikä aiheutti puolustusreaktion eli se, että myös itselläni on noita ulkonäköfiksaatioita. Sen vuoksi tiedän, että ratkaisu sisältää olennaisen virheen. On ylipäätään loukkaavaa sanoa kenellekään, että sinun tulee muuttua saadaksesi toisenlaisen elämän. Eihän se ole mahdollista, et itsekään pysty muuttumaan noin vain, toisen neuvosta, joten ajatusmalli on minusta perimmältään epärealistinen. 

Voidaan jatkaa keskustelua siitä mikä viestini kritiikin sisältö oli, jos haluat, jos kerran pidät tulkintaani yksiuotteisena, niin perustele se. Kuulen mielelläni sinun näkemyksesi.

Voihan se olla, että olen esimerkiksi turhan varovainen esittämään yhtään mitään ystävälleni, joka mielestäni toistaa samaa kaavaa eli en ole kommentoinut yhtään mitään, vain kuunnellut häntä, kun hänellä on otsikon ongelma. Taisin kerran kysyä jotain sellaista, että minusta on hyvä ajatella alkuun, että onko tuo mies sellainen, jonka seurassa tunnet itsesi turvalliseksi ja hyväksi? Vai tuottaako epävarmuutta, pelkoa ja ikäviä tunteita enemmän. Muuta väliintuloa en ole tehnyt.

Ekassa viestissäsi varsinkin tuli selkeästi esille se, että pidät ulkonäköfiksaatiota epäkypsänä teini-ikään kuuluvana juttuna, josta tulisi pyrkiä eroon. Se ei ole minusta hyvä lähtökohta, että sanotaan ihmiselle epäsuorasti, että sinussa on jotain vikaa, varsinkin, kun suhteissa epäonnistuva ihminen muutenkin kokee itsensä epäonnistuneeksi kuten kerroit ystäväsi tuntevan. Vai oletko eri mieltä? Missä raja kulkee sikäli, että varmaan ystävän tehtävä on joskus myös esittää kritiikkiä siitä mitä toinen tekee ja touhuaa? Siis toisen parhaaksi. Kyseessä ei ole mikään psykoterapiasuhde, vaan ystävyys.

Olen pohtinut tuota kysymystä aika paljon, sillä tiedän, että moni antaa hyvinkin suorasukaisia neuvoja ja ohjeita ystävilleen. Itse loukkkaantuisin siitä ja panisin ystävyyden jäähylle, minkä vuoksi olen ollut ehkä ylivarovainenkin. Täällä netissä taas voi naputella huomattavasti suorasukaisemmin kuten nyt tein kohdallasi, koska emme tunne toisiamme. Voidaan puhua mielipiteistä, asioista, menemättä samalla tavalla henkilöön ja puuttuu myös yhteinen historia.

Olet määritellyt sanan "ulkonäköfiksaatio" eri tavalla kuin miten itse tuota sanaa käytin, ja siksi näet kommenttini ongelmallisena. En ole eri mieltä tästä mitä kysyt.

Omissa ystävyyssuhteissani kommentoidaan puolin ja toisin melko suorasukaisesti, koska kumpikin osapuoli ymmärtää olla ottamatta toisen mielipidettä jumalan sanana, ja kykenee ilmaisemaan sanallisesti jos jokin kommentti satuttaa. Sitten pyydetään anteeksi ja palataan pari askelmaa taaksepäin, jotta päästään takaisin yhteisymmärryksen tilaan. Erilaisille mielipiteille ja ajatuskehitelmille annetaan paljon tilaa - usein yksi tai useampi henkilö on itsensäkin kanssa eri mieltä monista omista ajatuksistaan. 

Kommenteissasi koin häiritseväksi lähinnä nuo katteettomat oletukset, eri mieltä saa totta kai olla. Ystävieni kanssa dynamiikka on sellaista, että yhteen oletukseen tai tulkintaan sitoutumisen sijasta hahmotellaan ensin yhdessä mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja sitten henkilöltä itseltään kysytään tuntuuko niistä jokin/jotkut sopivalta. Hänen oman mielipiteensä pohjalta lähdetään sitten etenemään keskustelussa. Ja mielipidettä saa toki aina vaihtaa jos siltä tuntuu.

Minulle on käynyt selväksi, että olet hyväntahtoinen ihminen, joka ei tahdo tahallaan loukata sekä pyrkii aidosti auttamaan, mikä on arvokasta. Eli en ole halunnut kritisoida sinua ystävänä, vaan tuosta itse asiasta pyrin keskustelemaan (= ovatko ulkonäköpreferenssit ongelma vai eivät). Jossain vaiheessa taisit mainita, että ne sinunkin mielestäsi peittävät alleen jotain muuta, tärkeämpää, mistä olemme ihan samaa mieltä.

Ehkä minulta puuttuu luottamusta siihen, että ystävä osaisi ottaa suoremman mielipiteeni kevyemmin, koska minä itse en ottaisi sitä kevyesti kuten tämäkin keskustelu osoittaa. Eli alkoi ärsyttää, vaikka et edes kohdistanut tuota ulkonäköpreferenssijuttua minuun. Saattaahan se olla, että ystäväni jopa toivoisivat minulta suorempia kannanottoja. Jos he kysyvät ihan suoraan mielipidettä olen sanonut sen. Muuten en.

Tämäkin osoittaa, miten oman itsen asettaminen mittatikuksi ei useinkaan toimi. Oletan, että ystävä loukkaantuu samoista asioista kuin minä itse, joka olen hyvin tarkka reviiristäni. Reagoin napakasti, jos joku astuu sinne mestaroimaan. 

ps. Tämä menee nyt jo pitkälle ohi aiheen, mutta kirjoitan, koska kirjoittamalla asiat selkiintyvät omassa päässä. 

Siinä on nimittäin kummallinen ristiriita, kun olen niin varovainen ystävänä, kuuntelijan roolissa, vaikka olen aika napakka tyyppi muuten enkä välttämättä kovinkaan hyväntahtoinen ja mukava ihminen. Tulee mieleen kamala ajatus eli se, että enkö haluakaan pitää ystävästäni yhtä hyvää huolta kuin itsestäni pidän? Tukea häntä pitämään puolensa esittämällä oman näkemykseni sellaisena kuin se on pyöristelemättä liikaa ja jopa haastamalla ystävää näkemään asian ihan toisin. Siinä ottaa riskin, että ystävyys voi kärsiä, mutta mitä tekee ystävällä, joka on aina neutraali eikä hänen mielipiteestään saa selvää. 

Tätä täytyy miettiä. 

Mielenkiintoinen ajatus. Eri ihmisillä on erilaisia ystävyyttä koskevia odotuksia, ja ymmärtääkseni melko moni toivoo ystäviltään nimenomaan tuollaista myötäilevää tukemista eikä tykkäisi avoimesta eri mieltä olemisesta tai edes erilaisten vaihtoehtojen hahmottelemisesta (joka sekin voidaan aiheetta kokea kritiikiksi). Olet ehkä aistinut tai kokemuksen kauttakin oppinut, että sinulta toivotaan juuri myötäilyä. Silloinhan ei ole mitenkään huono asia, että myös annat sitä. Voi myös olla että jos itse torjut eriäviä kommentteja herkästi, niin ystäviksesi on valikoitunut porukkaa, joka ei mielellään tuo eriäviä mielipiteitään esiin. Heillä on varmaan todennäköisemmin itselläkin toiveena että muut eivät ns. astuisi varpaille.

Ainahan voit kysäistä ystäviltäsi miten he toivovat itseään kohdeltavan, jos koet että käsityksesi asiasta voi olla epätarkka.

Jos sinulla sattuu olemaan psykologiaan liittyvää koulutusta tai olet muuten aiheeseen perehtynyt, lienee mahdollista että koet itselläsi olevan tavallista suurempi vastuu siitä miten keskustelet ystäviesi kanssa, koska tiedostat asiaan liittyviä riskejä ammattilaisen näkökulmasta. Silloin voi olla vaikeampaa ilmaista omia yksilöllisiä ja sellaisina puutteellisia mielipiteitä suoraan, varsinkin jos tulisi niillä haastaneeksi ystävän ajattelua.

Miksi ajattelet että et ole "mukava ihminen"?

Kiitos kysymyksistä.

Kysymällähän se selviää, olet ihan oikeassa. Ja nyt kun alan miettiä tuota kysymistä huomaan, että minulta kysytään usein mielipiteitä ja näkemyksiä. Varmaan siinäkin on syy mikä saa kaartelemaan ja pyöristelemään, koska en kuitenkaan halua ottaa suorien neuvojen antamisesta vastuuta. Vaikka olen aika usein arvannut mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, niin en ole silti antanut järkevää neuvoa po. ketjun aiheeseenkaan, vaikka sellainen olisi varmasti kannattanut antaa. Älä lähetä tekstaria, vaan odota ja katso rauhassa -tyyppisesti. Sen olen joskus sanonut, että älä katso sanoja, vaan tekoja. 

Tarkoitan ei-mukavuudella ja ei-hyväntahtoisuudella sitä, että en jaksa ihmisten juttuja määräänsä enempää eli että olen välillä aika kärsimätön ja väsyn ystäviinkin, haluan päästä helpolla mikä tarkoittaa juuri sitä, että vain kuuntelee ja antaa toisen kuulostella omia ajatuksiaan. Silläkin on arvonsa, mutta valitettavasti se välillä on tulosta kärsimättömyydestä ja rasittuneisuudesta, jonka peitän sillä, etten sano yhtään mitään (etten sanoisi jotain terävää ja sarkastista). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehillä ulkonäköasiat ovat parin etsimisen kannalta helppoja: viisari joko värähtää, tai sitten ei. Ei siinä tarvitse sen kummemmin asiaa miettiä. Tietysti monet, monet muutkin asiat vaikuttavat siihen, kiinnostuuko syvällisemmin jostakusta, mutta kyllä se värähdys on myös olennainen juttu. Eihän siitä mitään tulisi, jos yrittäisi alkaa seurustella sellaisen kanssa, joka ei tosiaan saa sitä viisaria värähtämään. Ehkä tämä on naisilla jotenkin monimutkaisempi asia?

Minulla ainakin se, miten koen jonkun ulkonäön, riippuu lähes täysin siitä mitä tunnen häntä kohtaan. Olen esimerkiksi tapaillut miestä, jonka koin alussa poikkeuksellisen kiinnostavaksi persoonallisuuden puolesta mutta lievästi epämiellyttäväksi ulkoisesti. Tapailimme (ilman seksiä tietysti!) pari-kolme kuukautta ja ihastuin häneen sinä aikana vähitellen. Lopulta olin täysin myyty, ja hänestä tuli silmissäni maailman kuumin mies. Ihan siis yhtään liioittelematta. Tämä heijastui myös siihen, minkälaista seksi oli sitten kun siihen mentiin. Kirkkaasti elämäni paras seksuaalinen yhteys ja sellainen että en kehtaa kavereille edes kertoa kuinka ihanaa se oikeasti oli, koska he ovat kateellisia jo siitä kun kerron jotain pieniä valittuja paloja. Mutta siis, alussa tuntui vastenmieliseltä kun hän suuteli minua kevyesti ja kielsin tekemästä sitä uudelleen. :D

Tunnen myös useampia miehiä, joilla tunteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten toisen ulkoinen viehättävyys koetaan. 

Joskus takavuosina oli paljon puhetta siitä miten jotkut ihmiset ovat visuaalisia, kinesteettisiä, auditiivisia jne. Eli toiset ovat luonnostaan kiinnostuneempia ulkoisista asioista, kun taas jotkut painottavat tunnetta mikä toisesta tulee. 

En ole sen tarkemmin tuon teoretisoinnin taustaan perehtynyt onko se miten tieteellistä tietoa, mutta jotain perää siinä arkikokemukseni tasolla selvästi on. Joillekin ihmisille on aivan sama missä vaatteissa he tai toiset ovat, he eivät "näe" sitä, vaan tuntevat miltä toinen tuntuu. Visuaalinen taas sähköistyy toisen ulkonäöstä, vaikka ei sekään totaalista ole.

Itselleni olisi täysin mahdotonta ihastua mieheen, jonka ulkoisista piirteistä en pidä tai koskettaa häntä seksuaalisessa mielessä. Ei onnistu, vaikka mies olisi kuinka mukava muuten, monethan rakastuvat psykiatriinsa, mutta minä en rakastunut, vaikka hyvä kontakti olikin. Lisäksi opin näkemään hänen maneerinsa ;) 

Vierailija kirjoitti:

Miehillä ulkonäköasiat ovat parin etsimisen kannalta helppoja: viisari joko värähtää, tai sitten ei. Ei siinä tarvitse sen kummemmin asiaa miettiä. Tietysti monet, monet muutkin asiat vaikuttavat siihen, kiinnostuuko syvällisemmin jostakusta, mutta kyllä se värähdys on myös olennainen juttu. Eihän siitä mitään tulisi, jos yrittäisi alkaa seurustella sellaisen kanssa, joka ei tosiaan saa sitä viisaria värähtämään. Ehkä tämä on naisilla jotenkin monimutkaisempi asia?

On olemassa sanonta, että mies rakastaa silmillään ja nainen korvillaan. Jotain perää siinä on, mutta koen kyllä olevani todella miehinen tässä. Eli rakastan silmilläni kyllä ensin ehdottomasti, vaikka viisari puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Eri vastaaja tässä. Olen itse nainen, mutta minulla on useita läheisiä miespuolisia ystäviä ja vastaan siltä pohjalta.

Ystävistäni vain yhdellä on sellainen ns. geneerinen naismaku, eli häntä viehättää eniten sellainen nainen, joka on mahdollisimman monen muun miehen mielestä kaunis ja haluttava. Muilla on toiveita ja mieltymyksiä, jotka voivat poiketa paljonkin yleisestä linjasta. Mielestäni silmiinpistävin ero on näiden miesten itsetunnossa. Tällä kaunottaria havittelevalla on selvästi hauraampi itsetunto kuin muilla. Se näkyy monella tavalla, mm. niin että hän pitää itseään ulkoisesti rumempana kuin onkaan (on oikeasti komea mies). Ilmeisesti kauniina pidetyn naisen seurassa liikkuminen on hänelle itsetuntoa kohottava kokemus, jota hän pyrkii kokemaan aina uudestaan. Hän hyväksyy kauniilta naiselta kaikenlaista myrkyllistä käytöstäkin, ja hänen parisuhteissaan toistuu muutama vahingolliset kaavat.

Muut ystävämieheni ovat itsetunnoltaan enemmän tai vähemmän terveitä, ja heillä on ihan yhtä vaihteleva maku naisten suhteen kuin naispuolisilla ystävilläni. Kumppanilta toivotaan ensisijaisesti tietynlaista persoonallisuutta, ei niinkään tiettyjä ulkonäköpiirteitä. Ulkonäköfiksaatioistakin heillä on kokemusta, mutta ne kokemukset ovat jääneet teini-ikään ja nykyään niille naureskellaan makeasti.

En ole kommentoimasi, mutta tuli mieleen, että ehkä tuon miehen perimmäinen syy valita puoliso ei kuitenkaan ole ulkonäkö, vaikka sinusta se saattaisi näyttää siltä. Ei siitä huolimatta, vaikka mies arvostaa kaunista naista, aina, miehet ovat ulkonäkökeskeisempiä kuin naiset, enemmistö ainakin.

Hieman hätkähdin, kun mies sanoi minulle aivan vähän aikaa sitten, että "olen niin ylpeä sinusta, kun olet niin kaunis". Kauneus on katsojan silmissä (olen 50+), mutta tuohon sisältyi myös se aspekti, että nainen on ihan normaalillekin miehelle ylpeydenaihe, jos hän on miehen mielestä kaunis ja muutenkin edustava. Oli jotenkin todella liikkistä, että hän näkee minut noin, aivan vilpittömästi kuvittelee, että olen muidenkin mielestä ihan noin edustava, että oikein ylpeyttä saa tuntea (olen ihan tavallinen).

En oikeastaan voi kuvitella naista, joka ajattelisi tai sanoisi noin, joten tässä ehkä on sukupuolten ja sukupuoliroolien välillä eroa. (Tällaisista eroista täällä usein väännetään eli kumpi sukupuolista on ulkonäkökeskeisempi ja millä tavalla.) 

Summa summarum, en pidä sitä minään häiriön merkkinä, jos mies haluaa itselleen kauniin naisen - niin kauniin kuin rahkeet riittävät ja tietenkin muut hyvät, itselle mieluisat ominaisuudet myös. Kyllä naisetkin painottavat ulkonäköä, vaikkeivat sitä myöntäisi. 

En minäkään, mutta tämän miehen tapauksessa se ulkonäön painottaminen ajaa muiden ominaisuuksien edelle - erityisesti niiden ominaisuuksien, joita tarvittaisiin hyvään parisuhteeseen. Eikös se ole häiriön lähtökohtainen määritelmä, että ihmisen taipumus/tyyli/asenne johtaa hänen itsensä kannalta ei-toivottuun elämään?

Varmasti tällä miehellä on muitakin (syvempiä) vaikuttimia mieltymystensä taustalla, mutta minä puhun nyt niistä asioista joihin hän itse kertoo kiinnittävänsä huomiota / millä perusteilla hän kertoo lopettaneensa lupaavan tapailun. Siis asioista joista hän on itse tietoinen. Tässä on selkeä ero muihin ystäviini nähden. Muut puhuvat persoonallisuudesta, käytöksestä ja yhteensopivuudesta omien persoonallisuuspiirteiden kanssa, tämä mies puhuu ulkonäöstä ja "markkina-arvosta".

En ole ikinä tavannut tuollaista miestä, mutta äkkiseltään kuulostaa vähän samalta kuin nuo trollit täältä. Eli siinä on takana jonkinlainen tarve tehostaa itseään, omaa arvoaan ärsyttämällä ja käyttäytymällä epäsovinnaisesti. Macho-miestä esittävät voivat tietysti myös oikeasti olla vaarallisia ja tyhmiä (ettei se ole mitään esittämistä pelkästään), minkä vuoksi heistä ei olekaan minulle kokemusta kertynyt, ei edes ystävänä.

Joka tapauksessa ihmisen ulkonäkö ei minusta ole ikinä suhteen vetovoiman takana, vaan muut tekijät. Ei, vaikka kaikki kumppanit olisivat geneerisesti samannäköisiä. Itselläni on ollut samoin kuin miehelläni, mutta kuitenkin he ovat olleet erilaisia luonteeltaan. Joillakin ihmisillä maku pysyy samana, ja voit olla siinä oikeilla jäljillä, että he saattavat olla ulkonäkökeskeisempiä kuin muut. En kuitenkaan pidä sitä häiriön merkkinä. 

Mitä tulee siihen ovatko monet suhteet häiriön merkki, niin en oikeastaan lähde siitäkään, koska minusta se ei ole hyvä kulma ajatella asioita. Elämään mahtuu niin monenlaista enkä aseta monogaamista pitkää suhdetta kaiken yläpuolelle, vaikka itse sellaisessa elänkin. Voisin hyvin olla ikisinkku, koska olen nirso, ehdoton ja monessa muussakin asiassa häiriintyneempi kuin moni muu. Pitkä parisuhde voi syntyä myös hyvin häiriintyneen parisuhdedynamiikan seurauksena, joten senkään vuoksi sitä ei voi ideaaliksi asettaa.

Tämän miehen tapauksessa ei ole kysymys machoilusta, vaan hän ymmärtää itsekin asian ongelmaksi ja puhuu aiheesta sen mukaisesti. Hänen on vain hyvin vaikea päästää irti näistä fyysisiksi kokemistaan mieltymyksistä (tai tarkemmin ajatellen: vaikea saada kiinni siitä mitä niiden takana on - itsekään en usko että olisi pelkästään näistä kysymys). Minäkään en pidä monia suhteita merkkinä häiriöstä, mutta sitä kyllä jos kerta toisensa jälkeen päätyy suhteeseen, joka vahingoittaa omaa mielenterveyttä ja lisäksi omaa kykyä muodostaa jatkossa terveitä suhteita. Sama pätee totta kai siihenkin, jos on yhdessä pitkässä mutta vahingoittavassa suhteessa.

Minä en ymmärrä miksi mielestäsi "ulkonäköfiksaatiosta" pitäisi päästä irti? Ulkonäön takanahan on seksuaalinen viehättyminen eikä preferensseistä kukaan voi luopua noin vain, koska ulkonäkö on kuitenkin seksuaalisen viehätysvoiman syntymisessä tärkeä asia.

Naisten ulkonäöllä ei liioin ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämän miehen (ystäväsi) suhteet eivät toimi. Hän hakee naisia, jotka ovat sekä hyvännäköisiä että sopivia hänelle tyypilliseen parisuhdedynamiikkaan. Haemme partneria kiintymyssuhdemallimme mukaisesti eikä siitä ole apua, jos kumppanin ulkonäkö vaihtuu erilaiseksi (luultavasti päinvastoin), kun kiintymyssuhdemalli kuitenkin säilyy. Jos siis joku tapailun aluksi ei viehätä ulkonäön puolesta, niin en näe mitä apua siitä olisi suhteen jatkon suhteen, että hänen tapailuaan jatkaisi? Ei se ole tae paremmasta onnistumisesta kuin ulkoisesti viehättävän kanssa.

Sitäkään en tässä stoorissa ymmärrä, että jos ystäväsi tahtoo "mahdollisimman monen muun miehen ihaileman kauniin naisen" ja puhuu naisten "markkina-arvosta" (kuten kerroit tapahtuvan) niin se ei oikein stemmaa yhteen ongelman tiedostamisen kanssa. Ellei sitten ystäväsi ajattele kuten sinä tunnut ajattelevan, että vain kypsymättömät miehet omaavat ulkonäköpreferenssejä (liitit sellaisen teiniaikoihin, joille sinun tuntemasi aikuiset miehet naureskelevat) ja että kauniit naiset ovat pinnallisempia, kypsymättömämpiä tai jotenkin muuten henkisesti huonompaa parisuhdeainesta.

Jo aiemmin kirjoitin, että minun on vaikea ymmärtää sitä, että ulkonäöstä tehdään päätelmiä toisen luonteesta. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta se on ilmeisesti melko yleistä. 

Jep, tässä on nyt useampi asia joita et ymmärrä sillä tavoin kuin tarkoitan. 

Ulkonäköfiksaatiolla tarkoitan oikeasti haitallista fiksaatiota (kuvailin jo aiemmin miten haitta ilmenee käytännössä), en sitä että ulkonäkö ylipäänsä kiinnostaa tai siihen kiinnitetään huomiota yhtenä asiana muiden joukossa. 

Kumpikaan meistä ei ajattele kauniiden naisten olevan persoonaltaan jotain tiettyä. Ongelma ei liity sellaiseen, vaan ihan siihen että tajuaa ja tiedostaa tapailukumppanin olevan persoonallisuudeltaan harvinaisen lupaava, mutta ei kerta kaikkiaan pääse yli siitä että hänellä on kasvoissaan muutamia pisamia, tai muu vastaava yksittäinen häiritsevä piirre. Ja tämä toistuu kymmeniä kertoja, vaikka henkilö kuitenkin kaipaa parisuhdetta eikä tuollaista aina uusien deittien jatkumoa. Osa tapauksista on toki vähemmän yhteensopivia ja silloin on muitakin syitä lopettaa tapailu, mutta on myös useampia sellaisia, joita vielä vuosienkin jälkeen haikeana muistellaan kun henkilö oli niin poikkeuksellisen mahtava ja kaikin tavoin mieleinen ihminen.

Voisin kirjoittaa laveastikin siitä mitä minun mielestäni tässä on taustalla, mutta se menisi ohi ketjun aiheesta enkä koe muutenkaan asialliseksi kirjoittaa ystäväni yksityisasioista niin yksityiskohtaisesti. Alkuperäisessä kommentissani oli tarkoitus vain vastata sille, joka halusi tietää onko miehille aina naisen ulkonäkö ratkaisevan tärkeää.

Itselläni on kyllä ollut aivan yhtä pieniä ja triviaaleja (pisamiin verrattavissa olevia) asioita, minkä vuoksi en voi ajatellakaan jotain miestä seksuaalisessa mielessä, mutta siitä huolimatta olen pariutunut helposti. Sillä ei mielestäni voi selittää yhtään mitään, senkään vuoksi, että ulkonäkö ei ole vain preferenssi, vaan myös karsiva tekijä, koska jokin ulkonäköpiirre voi todella on vastenmielinen sen vuoksi, että sen näköisen ihmisen on joskus kohdannut huonoissa merkeissä, mistä on jäänyt muistijälki.

Ulkonäkö kantaa merkityksiä, jotka ulottuvat syvälle, joten sitä ei voi pitää pinnallisena eikä sisäisyydestä erillisenä asiana. Ovathan esimerkiksi vauvan ensimmäinen näky äidin kasvot, silmät ja ilmeet. Kehollisuus, sen tyyli ja tunnelmat ovat yhteydessä myös piilotajuntaan. Tietyt ihmiset, heidän piirteensä, tuoksunsa, pukeutumistyylinsä, ruumiinrakenteensa ovat siis paljon enemmän kuin "yleisiä kauneusstandardeja" ja niihin liittyy myös fetissin omaisia kiintymyksiä tai suoranaisia fetissejä kuten suurimmalla osalla meistä on. 

Joten tältäkin pohjalta kyseenalaistan sen ajatuksen, että vika olisi ulkonäköasioiden aiheuttamissa esteissä ja boostereissa. Hellittäminen ulkonäköön liittyvissä mieltymyksissä ja inhokeissa ei auta mitään, vaan se mielestäni jopa voisi johtaa siihen, että suhteet toimivat vielä entistäkin huonommin (kaikki logiikka ja jatkuvuus puuttuu).  

Mutta tuskinpa me tässä ystäväsi ongelmia voidaan ratkaista, kiinnitti vain huomiota sen vuoksi, että täällä niin usein annetaan neuvo unohtaa ulkonäköön liittyvät asiat ja keskittymään sisäisiin asioihin, jos kumppanivalinnat menevät aina pieleen. En usko sekuntiakaan, että siitä olisi mitään apua kenellekään, koska asiat ovat valtavan paljon monimutkaisempia ja ennen kaikkea yksilöllisempiä. Ystäviä (hyviäkin) on myös tosi vaikea neuvoa, minkä vuoksi olen itse jättänyt kokonaan väliin, vaikka se välillä onkin vaatinut itsehillintää. Osallistuin tähän ketjuun alun perin sen takia, että yhdellä ystävälläni on otsikossa mainittu ongelma.

Puhumme niin valtavan paljon ristiin, että en vaivaudu korjaamaan väärinkäsityksiä tästä tulkinnasta. Olisimme palstalla vielä viikonkin päästä jankkaamassa ulkopuolisen ihmisen asioista. 

Yleisemmällä tasolla puhuen, olen eri mieltä tuosta uskomuksestasi etteikö osalle ihmisistä voisi olla hyödyllistä keskittyä muuhun kuin treffikumppanin/seurustelukumppanin ulkonäköön. Joskus tällainen fokusoituminen ulkoisiin piirteisiin on keino välttyä kohtaamasta niitä sisäisiä vaikuttimia, joiden kanssa työskentely veisi ihmistä eteenpäin, kohti autenttista minää. Ei tietenkään aina, mutta tällaisia tapauksia tiedetään olevan, ja huomion suuntaaminen omaan sisäiseen todellisuuteen tiedetään niissä tapauksissa hyödylliseksi.

Tiedän mm. ihmisiä joilla on turvaton kiintymyssuhdetyyli, ja asian järjestelmällinen työstäminen on tuonut aidon muutoksen siihen, minkälaisista kumppaniehdokkaista viehättyy. Ei ole mitenkään poikkeuksellista että tällainen työskentely myös siirtää omien mieltymysten painopistettä pois ulkoisista piirteistä ja enemmän kohti sisäisiä ominaisuuksia. Ei välttämättä kaikilla ja kaikissa tilanteissa, mutta en lähtisi tätä asiaa silti vähättelemäänkään.

Meillä tosiaan on hyvin erilaiset näkökulmat moneen asiaan, mutta muutama asia vielä.

Ainakaan psykoterapian näkökulmasta ei voi lähteä siitä, että joku ulkopuolinen määrittää tavoitteen, johon ihminen pyrkii (= aito muutos siihen, millaisista kumppaniehdokkaista viehättyy). Tavoite kuulostaa enemmän deittivalmennukselta tai muulta vastaavalta self helpiltä simppeleine ratkaisuineen. Eivätkä nuo ulkoiset asiat todella ole sisäisistä erillisiä, vaan monin tavoin lomittain, ristikkäin ja sotkussa niin kuin jo kuvasin. Sen vuoksi psykoterapeutti purkaisi, kääntelisi ja kokoaisi tuollaisen tavoitteen kuin rubikin kuution saadakseen tietää mitä kaikkea se oikeasti sisältää, jos joku asiakas sen tavoitteekseen itse ottaisi.

Minua häiritsi ajatustavassasi esiintyvä kaksinapaisuus (ulkoiset - sisäiset asiat) ja yksinkertaisuus (tee näin, niin asiat paranevat) myös sen vuoksi, että en näe elämää niin, kaksinapaisena ja yksinkertaisten ratkaisujen varaan perustuvana. En myöskään näe sinkkua ihmisenä, jonka tulee muuttua suhteen saadakseen. Aiemminkin tästä oli jo puhetta, että itsetuntemus on mielestäni kokonaan eri asiaa. Yksilölliset ja sellaisina monimutkaiset ja ristiriitaiset kokemukset eivät oikein taivu simppeleihin ratkaisuihin ilman väkivaltaa. Yksinkertaisten ratkaisujen sijasta ennemmin tarjoaisin monia erilaisia näkökulmia ja etenkin kysymyksiä, joiden avulla ihminen hahmottaa itse sitä mistä kaikesta hänen asioissaan voisi olla kysymys.

Kokisin loukkaavana, jos minun tapaani nähdä jokin kumppaniehdokas alettaisiin arvottaa ja nähdä ongelmana ja varmaan sen vuoksi myös tähän tartuinkin, koska minulla on paljonkin kuvatunlaisia ulkonäköfiksaatioita. Eivät ne sinänsä ole ongelmallisia eikä niistä tarvitse päästä eroon tai muuttua. Toisaalta itsellenikin on tuttua se, että on kovin houkuttelevaa tarjota ystävälle sitä omaa simppeliä selitystä ja ratkaisua ongelmaan oman elämän ja arvojen pohjalta. Se on inhimillistä, mutta ei ystävyydelle välttämättä hyväksi, koska silloin astutaan liian pitkälle toisen reviirille. 

Tässä keskustelussa ei ole tullut vastaan yhtään sellaista tekstiä tai kokemusta, jonka olisin nähnyt muistuttavan ystäväni tilannetta. Sekin kertoo, että monet samaltakin kuulostavat ongelmat ovat kuitenkin kokijalleen ihan erilaisia tunnesisältönsä ja historiansa puolesta.

Huomaatko, että teet lukuisia kovin pitkällemeneviä oletuksia siitä, miten minä keskustelen ystäväni kanssa ja minkälainen maailmankuva ja arvot minulla on - tietämättä näistä asioista oikeasti mitään? Nämä oletuksesi sisältävät mustavalkoisuutta, kapeakatseisuutta ja halua kontrolloida muita. Toisaalta kovasti advokoit sen perään, että ihmisiin suhtauduttaisiin avarakatseisesti ja elämän monimutkaisuutta huomioiden.

Moniulotteisesti ajattelevan henkilön tulkinta teksteistäni olisi toisenlainen kuin tämä sinun tekemäsi, joten miksi et itse toimi kuten neuvot minua toimimaan? Uskon sinulla olevan kyllä lähtökohtaisesti kykyä siihen. Ehkä jokin tässä keskustelun aiheessa aktivoi niin primitiivisiä tunteita, että se taito kääntyi hetkeksi off-asentoon.

Enhän minä tiedä mitä olet ystäväsi kanssa jutellut. Puhuin neuvosta, joka usein täällä annetaan ja jollainen viestisi mielestäni oli, simppeli ja kaksinapainen, minkä jälkeen pohdin sitä, että houkutus antaa tuollainen neuvo on suuri ystävänkin suhteen. 

Kerroin jo selkosuomella mikä se kohta oli, mikä aiheutti puolustusreaktion eli se, että myös itselläni on noita ulkonäköfiksaatioita. Sen vuoksi tiedän, että ratkaisu sisältää olennaisen virheen. On ylipäätään loukkaavaa sanoa kenellekään, että sinun tulee muuttua saadaksesi toisenlaisen elämän. Eihän se ole mahdollista, et itsekään pysty muuttumaan noin vain, toisen neuvosta, joten ajatusmalli on minusta perimmältään epärealistinen. 

Voidaan jatkaa keskustelua siitä mikä viestini kritiikin sisältö oli, jos haluat, jos kerran pidät tulkintaani yksiuotteisena, niin perustele se. Kuulen mielelläni sinun näkemyksesi.

Voihan se olla, että olen esimerkiksi turhan varovainen esittämään yhtään mitään ystävälleni, joka mielestäni toistaa samaa kaavaa eli en ole kommentoinut yhtään mitään, vain kuunnellut häntä, kun hänellä on otsikon ongelma. Taisin kerran kysyä jotain sellaista, että minusta on hyvä ajatella alkuun, että onko tuo mies sellainen, jonka seurassa tunnet itsesi turvalliseksi ja hyväksi? Vai tuottaako epävarmuutta, pelkoa ja ikäviä tunteita enemmän. Muuta väliintuloa en ole tehnyt.

Ekassa viestissäsi varsinkin tuli selkeästi esille se, että pidät ulkonäköfiksaatiota epäkypsänä teini-ikään kuuluvana juttuna, josta tulisi pyrkiä eroon. Se ei ole minusta hyvä lähtökohta, että sanotaan ihmiselle epäsuorasti, että sinussa on jotain vikaa, varsinkin, kun suhteissa epäonnistuva ihminen muutenkin kokee itsensä epäonnistuneeksi kuten kerroit ystäväsi tuntevan. Vai oletko eri mieltä? Missä raja kulkee sikäli, että varmaan ystävän tehtävä on joskus myös esittää kritiikkiä siitä mitä toinen tekee ja touhuaa? Siis toisen parhaaksi. Kyseessä ei ole mikään psykoterapiasuhde, vaan ystävyys.

Olen pohtinut tuota kysymystä aika paljon, sillä tiedän, että moni antaa hyvinkin suorasukaisia neuvoja ja ohjeita ystävilleen. Itse loukkkaantuisin siitä ja panisin ystävyyden jäähylle, minkä vuoksi olen ollut ehkä ylivarovainenkin. Täällä netissä taas voi naputella huomattavasti suorasukaisemmin kuten nyt tein kohdallasi, koska emme tunne toisiamme. Voidaan puhua mielipiteistä, asioista, menemättä samalla tavalla henkilöön ja puuttuu myös yhteinen historia.

Olet määritellyt sanan "ulkonäköfiksaatio" eri tavalla kuin miten itse tuota sanaa käytin, ja siksi näet kommenttini ongelmallisena. En ole eri mieltä tästä mitä kysyt.

Omissa ystävyyssuhteissani kommentoidaan puolin ja toisin melko suorasukaisesti, koska kumpikin osapuoli ymmärtää olla ottamatta toisen mielipidettä jumalan sanana, ja kykenee ilmaisemaan sanallisesti jos jokin kommentti satuttaa. Sitten pyydetään anteeksi ja palataan pari askelmaa taaksepäin, jotta päästään takaisin yhteisymmärryksen tilaan. Erilaisille mielipiteille ja ajatuskehitelmille annetaan paljon tilaa - usein yksi tai useampi henkilö on itsensäkin kanssa eri mieltä monista omista ajatuksistaan. 

Kommenteissasi koin häiritseväksi lähinnä nuo katteettomat oletukset, eri mieltä saa totta kai olla. Ystävieni kanssa dynamiikka on sellaista, että yhteen oletukseen tai tulkintaan sitoutumisen sijasta hahmotellaan ensin yhdessä mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja sitten henkilöltä itseltään kysytään tuntuuko niistä jokin/jotkut sopivalta. Hänen oman mielipiteensä pohjalta lähdetään sitten etenemään keskustelussa. Ja mielipidettä saa toki aina vaihtaa jos siltä tuntuu.

Minulle on käynyt selväksi, että olet hyväntahtoinen ihminen, joka ei tahdo tahallaan loukata sekä pyrkii aidosti auttamaan, mikä on arvokasta. Eli en ole halunnut kritisoida sinua ystävänä, vaan tuosta itse asiasta pyrin keskustelemaan (= ovatko ulkonäköpreferenssit ongelma vai eivät). Jossain vaiheessa taisit mainita, että ne sinunkin mielestäsi peittävät alleen jotain muuta, tärkeämpää, mistä olemme ihan samaa mieltä.

Ehkä minulta puuttuu luottamusta siihen, että ystävä osaisi ottaa suoremman mielipiteeni kevyemmin, koska minä itse en ottaisi sitä kevyesti kuten tämäkin keskustelu osoittaa. Eli alkoi ärsyttää, vaikka et edes kohdistanut tuota ulkonäköpreferenssijuttua minuun. Saattaahan se olla, että ystäväni jopa toivoisivat minulta suorempia kannanottoja. Jos he kysyvät ihan suoraan mielipidettä olen sanonut sen. Muuten en.

Tämäkin osoittaa, miten oman itsen asettaminen mittatikuksi ei useinkaan toimi. Oletan, että ystävä loukkaantuu samoista asioista kuin minä itse, joka olen hyvin tarkka reviiristäni. Reagoin napakasti, jos joku astuu sinne mestaroimaan. 

ps. Tämä menee nyt jo pitkälle ohi aiheen, mutta kirjoitan, koska kirjoittamalla asiat selkiintyvät omassa päässä. 

Siinä on nimittäin kummallinen ristiriita, kun olen niin varovainen ystävänä, kuuntelijan roolissa, vaikka olen aika napakka tyyppi muuten enkä välttämättä kovinkaan hyväntahtoinen ja mukava ihminen. Tulee mieleen kamala ajatus eli se, että enkö haluakaan pitää ystävästäni yhtä hyvää huolta kuin itsestäni pidän? Tukea häntä pitämään puolensa esittämällä oman näkemykseni sellaisena kuin se on pyöristelemättä liikaa ja jopa haastamalla ystävää näkemään asian ihan toisin. Siinä ottaa riskin, että ystävyys voi kärsiä, mutta mitä tekee ystävällä, joka on aina neutraali eikä hänen mielipiteestään saa selvää. 

Tätä täytyy miettiä. 

Mielenkiintoinen ajatus. Eri ihmisillä on erilaisia ystävyyttä koskevia odotuksia, ja ymmärtääkseni melko moni toivoo ystäviltään nimenomaan tuollaista myötäilevää tukemista eikä tykkäisi avoimesta eri mieltä olemisesta tai edes erilaisten vaihtoehtojen hahmottelemisesta (joka sekin voidaan aiheetta kokea kritiikiksi). Olet ehkä aistinut tai kokemuksen kauttakin oppinut, että sinulta toivotaan juuri myötäilyä. Silloinhan ei ole mitenkään huono asia, että myös annat sitä. Voi myös olla että jos itse torjut eriäviä kommentteja herkästi, niin ystäviksesi on valikoitunut porukkaa, joka ei mielellään tuo eriäviä mielipiteitään esiin. Heillä on varmaan todennäköisemmin itselläkin toiveena että muut eivät ns. astuisi varpaille.

Ainahan voit kysäistä ystäviltäsi miten he toivovat itseään kohdeltavan, jos koet että käsityksesi asiasta voi olla epätarkka.

Jos sinulla sattuu olemaan psykologiaan liittyvää koulutusta tai olet muuten aiheeseen perehtynyt, lienee mahdollista että koet itselläsi olevan tavallista suurempi vastuu siitä miten keskustelet ystäviesi kanssa, koska tiedostat asiaan liittyviä riskejä ammattilaisen näkökulmasta. Silloin voi olla vaikeampaa ilmaista omia yksilöllisiä ja sellaisina puutteellisia mielipiteitä suoraan, varsinkin jos tulisi niillä haastaneeksi ystävän ajattelua.

Miksi ajattelet että et ole "mukava ihminen"?

Kiitos kysymyksistä.

Kysymällähän se selviää, olet ihan oikeassa. Ja nyt kun alan miettiä tuota kysymistä huomaan, että minulta kysytään usein mielipiteitä ja näkemyksiä. Varmaan siinäkin on syy mikä saa kaartelemaan ja pyöristelemään, koska en kuitenkaan halua ottaa suorien neuvojen antamisesta vastuuta. Vaikka olen aika usein arvannut mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, niin en ole silti antanut järkevää neuvoa po. ketjun aiheeseenkaan, vaikka sellainen olisi varmasti kannattanut antaa. Älä lähetä tekstaria, vaan odota ja katso rauhassa -tyyppisesti. Sen olen joskus sanonut, että älä katso sanoja, vaan tekoja. 

Tarkoitan ei-mukavuudella ja ei-hyväntahtoisuudella sitä, että en jaksa ihmisten juttuja määräänsä enempää eli että olen välillä aika kärsimätön ja väsyn ystäviinkin, haluan päästä helpolla mikä tarkoittaa juuri sitä, että vain kuuntelee ja antaa toisen kuulostella omia ajatuksiaan. Silläkin on arvonsa, mutta valitettavasti se välillä on tulosta kärsimättömyydestä ja rasittuneisuudesta, jonka peitän sillä, etten sano yhtään mitään (etten sanoisi jotain terävää ja sarkastista). 

Ei-hyväntahtoisuudella tarkoitan sitäkin, että olen miettinyt omia narsistisuuttani tässä kohtaa, sillä en ole ikinä halunnut varsinaisesti auttaa ihmisiä. En ole auttavainen ihminen, mutta erittäin velvollisuudentuntoinen kyllä. Teen hommani, että voin nukkua rauhassa yöni, mutta en näe itseäni auttavaisena enkä taida edes uskoa siihen, että ketään voi varsinaisesti auttaa.

Jollain tasolla olen jopa vanhemmiten muuttunut fatalistiksi. Ihmiset vain tuppaavat sotkemaan asiansa siksi, että heidän koko historiansa ajaa siihen. Se on kuin juna, joka kulkee asemalta asemalle epäsäännöllisen aikataulun mukaan. Petyn itseeni, petyn muihin, vaikka joskus kyllä yllätynkin todella iloisesti. On hurjaa, miten pienistä asioista joskus seuraa isoja, hyviä asioita. Vaikka nyt sitten tuosta rakkaudestakin, kun aivan yllättäen ja satumaisella tuurilla törmää ihmiseen, joka osaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan (jälkimmäinenhän ei ole mikään itsestäänselvyys myöskään).

Ajatus laukkaa kuin villiponi ja sormet näppiksellä (on kiire laittamaan ruokaa), mutta auttavaisuuden sijasta olen velvollisuudentuntoinen ja erittäin kiinnostunut ihmisistä. He ovat mielenkiintoisia otuksia, olen utelias kuin hyönteistutkija, mutta haluan kuitenkin pysyä ihmisistä vähän kauempana. Sekin on varmaan narsistisuutta, koska tuohon sisältyy valta-asetelma. Pysyn kauempana ihmisistä, ystävistäkin, mutta se on enemmän refleksi kuin pelkoa enää näin vanhempana. Nuorempanahan sitä luuli, että muut ovat kovinkin kiinnostuneita juuri minusta, mutta eihän se niin mene. Ei tarvitse pelätä, koska he suhtautuvat minuun yhtä kevyesti minä minä heihin. Kanssakäyminen on kevyttä eikä siihen tarvitse ladata mitään sen enempää, pelkoja, huolia tai odotuksiakaan. 

(Tämä oli tällaista omien ajatusten selvittelyä vain, joka häviää tänne, mutta jää omaan mieleen.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Eri vastaaja tässä. Olen itse nainen, mutta minulla on useita läheisiä miespuolisia ystäviä ja vastaan siltä pohjalta.

Ystävistäni vain yhdellä on sellainen ns. geneerinen naismaku, eli häntä viehättää eniten sellainen nainen, joka on mahdollisimman monen muun miehen mielestä kaunis ja haluttava. Muilla on toiveita ja mieltymyksiä, jotka voivat poiketa paljonkin yleisestä linjasta. Mielestäni silmiinpistävin ero on näiden miesten itsetunnossa. Tällä kaunottaria havittelevalla on selvästi hauraampi itsetunto kuin muilla. Se näkyy monella tavalla, mm. niin että hän pitää itseään ulkoisesti rumempana kuin onkaan (on oikeasti komea mies). Ilmeisesti kauniina pidetyn naisen seurassa liikkuminen on hänelle itsetuntoa kohottava kokemus, jota hän pyrkii kokemaan aina uudestaan. Hän hyväksyy kauniilta naiselta kaikenlaista myrkyllistä käytöstäkin, ja hänen parisuhteissaan toistuu muutama vahingolliset kaavat.

Muut ystävämieheni ovat itsetunnoltaan enemmän tai vähemmän terveitä, ja heillä on ihan yhtä vaihteleva maku naisten suhteen kuin naispuolisilla ystävilläni. Kumppanilta toivotaan ensisijaisesti tietynlaista persoonallisuutta, ei niinkään tiettyjä ulkonäköpiirteitä. Ulkonäköfiksaatioistakin heillä on kokemusta, mutta ne kokemukset ovat jääneet teini-ikään ja nykyään niille naureskellaan makeasti.

En ole kommentoimasi, mutta tuli mieleen, että ehkä tuon miehen perimmäinen syy valita puoliso ei kuitenkaan ole ulkonäkö, vaikka sinusta se saattaisi näyttää siltä. Ei siitä huolimatta, vaikka mies arvostaa kaunista naista, aina, miehet ovat ulkonäkökeskeisempiä kuin naiset, enemmistö ainakin.

Hieman hätkähdin, kun mies sanoi minulle aivan vähän aikaa sitten, että "olen niin ylpeä sinusta, kun olet niin kaunis". Kauneus on katsojan silmissä (olen 50+), mutta tuohon sisältyi myös se aspekti, että nainen on ihan normaalillekin miehelle ylpeydenaihe, jos hän on miehen mielestä kaunis ja muutenkin edustava. Oli jotenkin todella liikkistä, että hän näkee minut noin, aivan vilpittömästi kuvittelee, että olen muidenkin mielestä ihan noin edustava, että oikein ylpeyttä saa tuntea (olen ihan tavallinen).

En oikeastaan voi kuvitella naista, joka ajattelisi tai sanoisi noin, joten tässä ehkä on sukupuolten ja sukupuoliroolien välillä eroa. (Tällaisista eroista täällä usein väännetään eli kumpi sukupuolista on ulkonäkökeskeisempi ja millä tavalla.) 

Summa summarum, en pidä sitä minään häiriön merkkinä, jos mies haluaa itselleen kauniin naisen - niin kauniin kuin rahkeet riittävät ja tietenkin muut hyvät, itselle mieluisat ominaisuudet myös. Kyllä naisetkin painottavat ulkonäköä, vaikkeivat sitä myöntäisi. 

En minäkään, mutta tämän miehen tapauksessa se ulkonäön painottaminen ajaa muiden ominaisuuksien edelle - erityisesti niiden ominaisuuksien, joita tarvittaisiin hyvään parisuhteeseen. Eikös se ole häiriön lähtökohtainen määritelmä, että ihmisen taipumus/tyyli/asenne johtaa hänen itsensä kannalta ei-toivottuun elämään?

Varmasti tällä miehellä on muitakin (syvempiä) vaikuttimia mieltymystensä taustalla, mutta minä puhun nyt niistä asioista joihin hän itse kertoo kiinnittävänsä huomiota / millä perusteilla hän kertoo lopettaneensa lupaavan tapailun. Siis asioista joista hän on itse tietoinen. Tässä on selkeä ero muihin ystäviini nähden. Muut puhuvat persoonallisuudesta, käytöksestä ja yhteensopivuudesta omien persoonallisuuspiirteiden kanssa, tämä mies puhuu ulkonäöstä ja "markkina-arvosta".

En ole ikinä tavannut tuollaista miestä, mutta äkkiseltään kuulostaa vähän samalta kuin nuo trollit täältä. Eli siinä on takana jonkinlainen tarve tehostaa itseään, omaa arvoaan ärsyttämällä ja käyttäytymällä epäsovinnaisesti. Macho-miestä esittävät voivat tietysti myös oikeasti olla vaarallisia ja tyhmiä (ettei se ole mitään esittämistä pelkästään), minkä vuoksi heistä ei olekaan minulle kokemusta kertynyt, ei edes ystävänä.

Joka tapauksessa ihmisen ulkonäkö ei minusta ole ikinä suhteen vetovoiman takana, vaan muut tekijät. Ei, vaikka kaikki kumppanit olisivat geneerisesti samannäköisiä. Itselläni on ollut samoin kuin miehelläni, mutta kuitenkin he ovat olleet erilaisia luonteeltaan. Joillakin ihmisillä maku pysyy samana, ja voit olla siinä oikeilla jäljillä, että he saattavat olla ulkonäkökeskeisempiä kuin muut. En kuitenkaan pidä sitä häiriön merkkinä. 

Mitä tulee siihen ovatko monet suhteet häiriön merkki, niin en oikeastaan lähde siitäkään, koska minusta se ei ole hyvä kulma ajatella asioita. Elämään mahtuu niin monenlaista enkä aseta monogaamista pitkää suhdetta kaiken yläpuolelle, vaikka itse sellaisessa elänkin. Voisin hyvin olla ikisinkku, koska olen nirso, ehdoton ja monessa muussakin asiassa häiriintyneempi kuin moni muu. Pitkä parisuhde voi syntyä myös hyvin häiriintyneen parisuhdedynamiikan seurauksena, joten senkään vuoksi sitä ei voi ideaaliksi asettaa.

Tämän miehen tapauksessa ei ole kysymys machoilusta, vaan hän ymmärtää itsekin asian ongelmaksi ja puhuu aiheesta sen mukaisesti. Hänen on vain hyvin vaikea päästää irti näistä fyysisiksi kokemistaan mieltymyksistä (tai tarkemmin ajatellen: vaikea saada kiinni siitä mitä niiden takana on - itsekään en usko että olisi pelkästään näistä kysymys). Minäkään en pidä monia suhteita merkkinä häiriöstä, mutta sitä kyllä jos kerta toisensa jälkeen päätyy suhteeseen, joka vahingoittaa omaa mielenterveyttä ja lisäksi omaa kykyä muodostaa jatkossa terveitä suhteita. Sama pätee totta kai siihenkin, jos on yhdessä pitkässä mutta vahingoittavassa suhteessa.

Minä en ymmärrä miksi mielestäsi "ulkonäköfiksaatiosta" pitäisi päästä irti? Ulkonäön takanahan on seksuaalinen viehättyminen eikä preferensseistä kukaan voi luopua noin vain, koska ulkonäkö on kuitenkin seksuaalisen viehätysvoiman syntymisessä tärkeä asia.

Naisten ulkonäöllä ei liioin ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämän miehen (ystäväsi) suhteet eivät toimi. Hän hakee naisia, jotka ovat sekä hyvännäköisiä että sopivia hänelle tyypilliseen parisuhdedynamiikkaan. Haemme partneria kiintymyssuhdemallimme mukaisesti eikä siitä ole apua, jos kumppanin ulkonäkö vaihtuu erilaiseksi (luultavasti päinvastoin), kun kiintymyssuhdemalli kuitenkin säilyy. Jos siis joku tapailun aluksi ei viehätä ulkonäön puolesta, niin en näe mitä apua siitä olisi suhteen jatkon suhteen, että hänen tapailuaan jatkaisi? Ei se ole tae paremmasta onnistumisesta kuin ulkoisesti viehättävän kanssa.

Sitäkään en tässä stoorissa ymmärrä, että jos ystäväsi tahtoo "mahdollisimman monen muun miehen ihaileman kauniin naisen" ja puhuu naisten "markkina-arvosta" (kuten kerroit tapahtuvan) niin se ei oikein stemmaa yhteen ongelman tiedostamisen kanssa. Ellei sitten ystäväsi ajattele kuten sinä tunnut ajattelevan, että vain kypsymättömät miehet omaavat ulkonäköpreferenssejä (liitit sellaisen teiniaikoihin, joille sinun tuntemasi aikuiset miehet naureskelevat) ja että kauniit naiset ovat pinnallisempia, kypsymättömämpiä tai jotenkin muuten henkisesti huonompaa parisuhdeainesta.

Jo aiemmin kirjoitin, että minun on vaikea ymmärtää sitä, että ulkonäöstä tehdään päätelmiä toisen luonteesta. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta se on ilmeisesti melko yleistä. 

Jep, tässä on nyt useampi asia joita et ymmärrä sillä tavoin kuin tarkoitan. 

Ulkonäköfiksaatiolla tarkoitan oikeasti haitallista fiksaatiota (kuvailin jo aiemmin miten haitta ilmenee käytännössä), en sitä että ulkonäkö ylipäänsä kiinnostaa tai siihen kiinnitetään huomiota yhtenä asiana muiden joukossa. 

Kumpikaan meistä ei ajattele kauniiden naisten olevan persoonaltaan jotain tiettyä. Ongelma ei liity sellaiseen, vaan ihan siihen että tajuaa ja tiedostaa tapailukumppanin olevan persoonallisuudeltaan harvinaisen lupaava, mutta ei kerta kaikkiaan pääse yli siitä että hänellä on kasvoissaan muutamia pisamia, tai muu vastaava yksittäinen häiritsevä piirre. Ja tämä toistuu kymmeniä kertoja, vaikka henkilö kuitenkin kaipaa parisuhdetta eikä tuollaista aina uusien deittien jatkumoa. Osa tapauksista on toki vähemmän yhteensopivia ja silloin on muitakin syitä lopettaa tapailu, mutta on myös useampia sellaisia, joita vielä vuosienkin jälkeen haikeana muistellaan kun henkilö oli niin poikkeuksellisen mahtava ja kaikin tavoin mieleinen ihminen.

Voisin kirjoittaa laveastikin siitä mitä minun mielestäni tässä on taustalla, mutta se menisi ohi ketjun aiheesta enkä koe muutenkaan asialliseksi kirjoittaa ystäväni yksityisasioista niin yksityiskohtaisesti. Alkuperäisessä kommentissani oli tarkoitus vain vastata sille, joka halusi tietää onko miehille aina naisen ulkonäkö ratkaisevan tärkeää.

Itselläni on kyllä ollut aivan yhtä pieniä ja triviaaleja (pisamiin verrattavissa olevia) asioita, minkä vuoksi en voi ajatellakaan jotain miestä seksuaalisessa mielessä, mutta siitä huolimatta olen pariutunut helposti. Sillä ei mielestäni voi selittää yhtään mitään, senkään vuoksi, että ulkonäkö ei ole vain preferenssi, vaan myös karsiva tekijä, koska jokin ulkonäköpiirre voi todella on vastenmielinen sen vuoksi, että sen näköisen ihmisen on joskus kohdannut huonoissa merkeissä, mistä on jäänyt muistijälki.

Ulkonäkö kantaa merkityksiä, jotka ulottuvat syvälle, joten sitä ei voi pitää pinnallisena eikä sisäisyydestä erillisenä asiana. Ovathan esimerkiksi vauvan ensimmäinen näky äidin kasvot, silmät ja ilmeet. Kehollisuus, sen tyyli ja tunnelmat ovat yhteydessä myös piilotajuntaan. Tietyt ihmiset, heidän piirteensä, tuoksunsa, pukeutumistyylinsä, ruumiinrakenteensa ovat siis paljon enemmän kuin "yleisiä kauneusstandardeja" ja niihin liittyy myös fetissin omaisia kiintymyksiä tai suoranaisia fetissejä kuten suurimmalla osalla meistä on. 

Joten tältäkin pohjalta kyseenalaistan sen ajatuksen, että vika olisi ulkonäköasioiden aiheuttamissa esteissä ja boostereissa. Hellittäminen ulkonäköön liittyvissä mieltymyksissä ja inhokeissa ei auta mitään, vaan se mielestäni jopa voisi johtaa siihen, että suhteet toimivat vielä entistäkin huonommin (kaikki logiikka ja jatkuvuus puuttuu).  

Mutta tuskinpa me tässä ystäväsi ongelmia voidaan ratkaista, kiinnitti vain huomiota sen vuoksi, että täällä niin usein annetaan neuvo unohtaa ulkonäköön liittyvät asiat ja keskittymään sisäisiin asioihin, jos kumppanivalinnat menevät aina pieleen. En usko sekuntiakaan, että siitä olisi mitään apua kenellekään, koska asiat ovat valtavan paljon monimutkaisempia ja ennen kaikkea yksilöllisempiä. Ystäviä (hyviäkin) on myös tosi vaikea neuvoa, minkä vuoksi olen itse jättänyt kokonaan väliin, vaikka se välillä onkin vaatinut itsehillintää. Osallistuin tähän ketjuun alun perin sen takia, että yhdellä ystävälläni on otsikossa mainittu ongelma.

Puhumme niin valtavan paljon ristiin, että en vaivaudu korjaamaan väärinkäsityksiä tästä tulkinnasta. Olisimme palstalla vielä viikonkin päästä jankkaamassa ulkopuolisen ihmisen asioista. 

Yleisemmällä tasolla puhuen, olen eri mieltä tuosta uskomuksestasi etteikö osalle ihmisistä voisi olla hyödyllistä keskittyä muuhun kuin treffikumppanin/seurustelukumppanin ulkonäköön. Joskus tällainen fokusoituminen ulkoisiin piirteisiin on keino välttyä kohtaamasta niitä sisäisiä vaikuttimia, joiden kanssa työskentely veisi ihmistä eteenpäin, kohti autenttista minää. Ei tietenkään aina, mutta tällaisia tapauksia tiedetään olevan, ja huomion suuntaaminen omaan sisäiseen todellisuuteen tiedetään niissä tapauksissa hyödylliseksi.

Tiedän mm. ihmisiä joilla on turvaton kiintymyssuhdetyyli, ja asian järjestelmällinen työstäminen on tuonut aidon muutoksen siihen, minkälaisista kumppaniehdokkaista viehättyy. Ei ole mitenkään poikkeuksellista että tällainen työskentely myös siirtää omien mieltymysten painopistettä pois ulkoisista piirteistä ja enemmän kohti sisäisiä ominaisuuksia. Ei välttämättä kaikilla ja kaikissa tilanteissa, mutta en lähtisi tätä asiaa silti vähättelemäänkään.

Meillä tosiaan on hyvin erilaiset näkökulmat moneen asiaan, mutta muutama asia vielä.

Ainakaan psykoterapian näkökulmasta ei voi lähteä siitä, että joku ulkopuolinen määrittää tavoitteen, johon ihminen pyrkii (= aito muutos siihen, millaisista kumppaniehdokkaista viehättyy). Tavoite kuulostaa enemmän deittivalmennukselta tai muulta vastaavalta self helpiltä simppeleine ratkaisuineen. Eivätkä nuo ulkoiset asiat todella ole sisäisistä erillisiä, vaan monin tavoin lomittain, ristikkäin ja sotkussa niin kuin jo kuvasin. Sen vuoksi psykoterapeutti purkaisi, kääntelisi ja kokoaisi tuollaisen tavoitteen kuin rubikin kuution saadakseen tietää mitä kaikkea se oikeasti sisältää, jos joku asiakas sen tavoitteekseen itse ottaisi.

Minua häiritsi ajatustavassasi esiintyvä kaksinapaisuus (ulkoiset - sisäiset asiat) ja yksinkertaisuus (tee näin, niin asiat paranevat) myös sen vuoksi, että en näe elämää niin, kaksinapaisena ja yksinkertaisten ratkaisujen varaan perustuvana. En myöskään näe sinkkua ihmisenä, jonka tulee muuttua suhteen saadakseen. Aiemminkin tästä oli jo puhetta, että itsetuntemus on mielestäni kokonaan eri asiaa. Yksilölliset ja sellaisina monimutkaiset ja ristiriitaiset kokemukset eivät oikein taivu simppeleihin ratkaisuihin ilman väkivaltaa. Yksinkertaisten ratkaisujen sijasta ennemmin tarjoaisin monia erilaisia näkökulmia ja etenkin kysymyksiä, joiden avulla ihminen hahmottaa itse sitä mistä kaikesta hänen asioissaan voisi olla kysymys.

Kokisin loukkaavana, jos minun tapaani nähdä jokin kumppaniehdokas alettaisiin arvottaa ja nähdä ongelmana ja varmaan sen vuoksi myös tähän tartuinkin, koska minulla on paljonkin kuvatunlaisia ulkonäköfiksaatioita. Eivät ne sinänsä ole ongelmallisia eikä niistä tarvitse päästä eroon tai muuttua. Toisaalta itsellenikin on tuttua se, että on kovin houkuttelevaa tarjota ystävälle sitä omaa simppeliä selitystä ja ratkaisua ongelmaan oman elämän ja arvojen pohjalta. Se on inhimillistä, mutta ei ystävyydelle välttämättä hyväksi, koska silloin astutaan liian pitkälle toisen reviirille. 

Tässä keskustelussa ei ole tullut vastaan yhtään sellaista tekstiä tai kokemusta, jonka olisin nähnyt muistuttavan ystäväni tilannetta. Sekin kertoo, että monet samaltakin kuulostavat ongelmat ovat kuitenkin kokijalleen ihan erilaisia tunnesisältönsä ja historiansa puolesta.

Huomaatko, että teet lukuisia kovin pitkällemeneviä oletuksia siitä, miten minä keskustelen ystäväni kanssa ja minkälainen maailmankuva ja arvot minulla on - tietämättä näistä asioista oikeasti mitään? Nämä oletuksesi sisältävät mustavalkoisuutta, kapeakatseisuutta ja halua kontrolloida muita. Toisaalta kovasti advokoit sen perään, että ihmisiin suhtauduttaisiin avarakatseisesti ja elämän monimutkaisuutta huomioiden.

Moniulotteisesti ajattelevan henkilön tulkinta teksteistäni olisi toisenlainen kuin tämä sinun tekemäsi, joten miksi et itse toimi kuten neuvot minua toimimaan? Uskon sinulla olevan kyllä lähtökohtaisesti kykyä siihen. Ehkä jokin tässä keskustelun aiheessa aktivoi niin primitiivisiä tunteita, että se taito kääntyi hetkeksi off-asentoon.

Enhän minä tiedä mitä olet ystäväsi kanssa jutellut. Puhuin neuvosta, joka usein täällä annetaan ja jollainen viestisi mielestäni oli, simppeli ja kaksinapainen, minkä jälkeen pohdin sitä, että houkutus antaa tuollainen neuvo on suuri ystävänkin suhteen. 

Kerroin jo selkosuomella mikä se kohta oli, mikä aiheutti puolustusreaktion eli se, että myös itselläni on noita ulkonäköfiksaatioita. Sen vuoksi tiedän, että ratkaisu sisältää olennaisen virheen. On ylipäätään loukkaavaa sanoa kenellekään, että sinun tulee muuttua saadaksesi toisenlaisen elämän. Eihän se ole mahdollista, et itsekään pysty muuttumaan noin vain, toisen neuvosta, joten ajatusmalli on minusta perimmältään epärealistinen. 

Voidaan jatkaa keskustelua siitä mikä viestini kritiikin sisältö oli, jos haluat, jos kerran pidät tulkintaani yksiuotteisena, niin perustele se. Kuulen mielelläni sinun näkemyksesi.

Voihan se olla, että olen esimerkiksi turhan varovainen esittämään yhtään mitään ystävälleni, joka mielestäni toistaa samaa kaavaa eli en ole kommentoinut yhtään mitään, vain kuunnellut häntä, kun hänellä on otsikon ongelma. Taisin kerran kysyä jotain sellaista, että minusta on hyvä ajatella alkuun, että onko tuo mies sellainen, jonka seurassa tunnet itsesi turvalliseksi ja hyväksi? Vai tuottaako epävarmuutta, pelkoa ja ikäviä tunteita enemmän. Muuta väliintuloa en ole tehnyt.

Ekassa viestissäsi varsinkin tuli selkeästi esille se, että pidät ulkonäköfiksaatiota epäkypsänä teini-ikään kuuluvana juttuna, josta tulisi pyrkiä eroon. Se ei ole minusta hyvä lähtökohta, että sanotaan ihmiselle epäsuorasti, että sinussa on jotain vikaa, varsinkin, kun suhteissa epäonnistuva ihminen muutenkin kokee itsensä epäonnistuneeksi kuten kerroit ystäväsi tuntevan. Vai oletko eri mieltä? Missä raja kulkee sikäli, että varmaan ystävän tehtävä on joskus myös esittää kritiikkiä siitä mitä toinen tekee ja touhuaa? Siis toisen parhaaksi. Kyseessä ei ole mikään psykoterapiasuhde, vaan ystävyys.

Olen pohtinut tuota kysymystä aika paljon, sillä tiedän, että moni antaa hyvinkin suorasukaisia neuvoja ja ohjeita ystävilleen. Itse loukkkaantuisin siitä ja panisin ystävyyden jäähylle, minkä vuoksi olen ollut ehkä ylivarovainenkin. Täällä netissä taas voi naputella huomattavasti suorasukaisemmin kuten nyt tein kohdallasi, koska emme tunne toisiamme. Voidaan puhua mielipiteistä, asioista, menemättä samalla tavalla henkilöön ja puuttuu myös yhteinen historia.

Olet määritellyt sanan "ulkonäköfiksaatio" eri tavalla kuin miten itse tuota sanaa käytin, ja siksi näet kommenttini ongelmallisena. En ole eri mieltä tästä mitä kysyt.

Omissa ystävyyssuhteissani kommentoidaan puolin ja toisin melko suorasukaisesti, koska kumpikin osapuoli ymmärtää olla ottamatta toisen mielipidettä jumalan sanana, ja kykenee ilmaisemaan sanallisesti jos jokin kommentti satuttaa. Sitten pyydetään anteeksi ja palataan pari askelmaa taaksepäin, jotta päästään takaisin yhteisymmärryksen tilaan. Erilaisille mielipiteille ja ajatuskehitelmille annetaan paljon tilaa - usein yksi tai useampi henkilö on itsensäkin kanssa eri mieltä monista omista ajatuksistaan. 

Kommenteissasi koin häiritseväksi lähinnä nuo katteettomat oletukset, eri mieltä saa totta kai olla. Ystävieni kanssa dynamiikka on sellaista, että yhteen oletukseen tai tulkintaan sitoutumisen sijasta hahmotellaan ensin yhdessä mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja sitten henkilöltä itseltään kysytään tuntuuko niistä jokin/jotkut sopivalta. Hänen oman mielipiteensä pohjalta lähdetään sitten etenemään keskustelussa. Ja mielipidettä saa toki aina vaihtaa jos siltä tuntuu.

Minulle on käynyt selväksi, että olet hyväntahtoinen ihminen, joka ei tahdo tahallaan loukata sekä pyrkii aidosti auttamaan, mikä on arvokasta. Eli en ole halunnut kritisoida sinua ystävänä, vaan tuosta itse asiasta pyrin keskustelemaan (= ovatko ulkonäköpreferenssit ongelma vai eivät). Jossain vaiheessa taisit mainita, että ne sinunkin mielestäsi peittävät alleen jotain muuta, tärkeämpää, mistä olemme ihan samaa mieltä.

Ehkä minulta puuttuu luottamusta siihen, että ystävä osaisi ottaa suoremman mielipiteeni kevyemmin, koska minä itse en ottaisi sitä kevyesti kuten tämäkin keskustelu osoittaa. Eli alkoi ärsyttää, vaikka et edes kohdistanut tuota ulkonäköpreferenssijuttua minuun. Saattaahan se olla, että ystäväni jopa toivoisivat minulta suorempia kannanottoja. Jos he kysyvät ihan suoraan mielipidettä olen sanonut sen. Muuten en.

Tämäkin osoittaa, miten oman itsen asettaminen mittatikuksi ei useinkaan toimi. Oletan, että ystävä loukkaantuu samoista asioista kuin minä itse, joka olen hyvin tarkka reviiristäni. Reagoin napakasti, jos joku astuu sinne mestaroimaan. 

ps. Tämä menee nyt jo pitkälle ohi aiheen, mutta kirjoitan, koska kirjoittamalla asiat selkiintyvät omassa päässä. 

Siinä on nimittäin kummallinen ristiriita, kun olen niin varovainen ystävänä, kuuntelijan roolissa, vaikka olen aika napakka tyyppi muuten enkä välttämättä kovinkaan hyväntahtoinen ja mukava ihminen. Tulee mieleen kamala ajatus eli se, että enkö haluakaan pitää ystävästäni yhtä hyvää huolta kuin itsestäni pidän? Tukea häntä pitämään puolensa esittämällä oman näkemykseni sellaisena kuin se on pyöristelemättä liikaa ja jopa haastamalla ystävää näkemään asian ihan toisin. Siinä ottaa riskin, että ystävyys voi kärsiä, mutta mitä tekee ystävällä, joka on aina neutraali eikä hänen mielipiteestään saa selvää. 

Tätä täytyy miettiä. 

Mielenkiintoinen ajatus. Eri ihmisillä on erilaisia ystävyyttä koskevia odotuksia, ja ymmärtääkseni melko moni toivoo ystäviltään nimenomaan tuollaista myötäilevää tukemista eikä tykkäisi avoimesta eri mieltä olemisesta tai edes erilaisten vaihtoehtojen hahmottelemisesta (joka sekin voidaan aiheetta kokea kritiikiksi). Olet ehkä aistinut tai kokemuksen kauttakin oppinut, että sinulta toivotaan juuri myötäilyä. Silloinhan ei ole mitenkään huono asia, että myös annat sitä. Voi myös olla että jos itse torjut eriäviä kommentteja herkästi, niin ystäviksesi on valikoitunut porukkaa, joka ei mielellään tuo eriäviä mielipiteitään esiin. Heillä on varmaan todennäköisemmin itselläkin toiveena että muut eivät ns. astuisi varpaille.

Ainahan voit kysäistä ystäviltäsi miten he toivovat itseään kohdeltavan, jos koet että käsityksesi asiasta voi olla epätarkka.

Jos sinulla sattuu olemaan psykologiaan liittyvää koulutusta tai olet muuten aiheeseen perehtynyt, lienee mahdollista että koet itselläsi olevan tavallista suurempi vastuu siitä miten keskustelet ystäviesi kanssa, koska tiedostat asiaan liittyviä riskejä ammattilaisen näkökulmasta. Silloin voi olla vaikeampaa ilmaista omia yksilöllisiä ja sellaisina puutteellisia mielipiteitä suoraan, varsinkin jos tulisi niillä haastaneeksi ystävän ajattelua.

Miksi ajattelet että et ole "mukava ihminen"?

Kiitos kysymyksistä.

Kysymällähän se selviää, olet ihan oikeassa. Ja nyt kun alan miettiä tuota kysymistä huomaan, että minulta kysytään usein mielipiteitä ja näkemyksiä. Varmaan siinäkin on syy mikä saa kaartelemaan ja pyöristelemään, koska en kuitenkaan halua ottaa suorien neuvojen antamisesta vastuuta. Vaikka olen aika usein arvannut mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, niin en ole silti antanut järkevää neuvoa po. ketjun aiheeseenkaan, vaikka sellainen olisi varmasti kannattanut antaa. Älä lähetä tekstaria, vaan odota ja katso rauhassa -tyyppisesti. Sen olen joskus sanonut, että älä katso sanoja, vaan tekoja. 

Tarkoitan ei-mukavuudella ja ei-hyväntahtoisuudella sitä, että en jaksa ihmisten juttuja määräänsä enempää eli että olen välillä aika kärsimätön ja väsyn ystäviinkin, haluan päästä helpolla mikä tarkoittaa juuri sitä, että vain kuuntelee ja antaa toisen kuulostella omia ajatuksiaan. Silläkin on arvonsa, mutta valitettavasti se välillä on tulosta kärsimättömyydestä ja rasittuneisuudesta, jonka peitän sillä, etten sano yhtään mitään (etten sanoisi jotain terävää ja sarkastista). 

Oikein mielenkiintoista pohdintaa sinulla, johon tekee mieli kommentoida vaikka meneekin OT:n puolelle.

Minullekin tulee se kuva, että olet hyvin vastuuntuntoinen. Neuvon antaminen tuntuu vaikealta, koska koet ehkä olevasi sitten vastuussa lopputuloksesta. Itse kun jakelen neuvoja vasemmalle ja oikealle, olen havainnut että neuvojani ei suinkaan välttämättä noudateta - ei edes niitä parhaita, joiden suhteen minulla on suuri varmuus neuvon osuvuudesta. Ja hyvä niin! Jokainen meistä on kuitenkin itse vastuussa omista valinnoistaan, olipa niiden tueksi saatu neuvoja tai ei.

Mietin voisiko sellainenkin dynamiikka jonkun ystäväpiirissä olla, että yksi henkilö koetaan jonkinlaisena auktoriteettina ja omia valintoja ulkoistetaan tälle ihmiselle liiankin kanssa. Asia varmaan ilmenisi tämän henkilön syyttelynä silloin, jos neuvon noudattaminen ei johtanutkaan toivottuun tulokseen. Silloinhan olisi realististakin tältä henkilöltä varoa antamasta suoria neuvoja, ja pelätä että ystävyys katkeaa jos niitä menee antamaan. 

Kerrot että et jaksa loputtomiin kuunnella etkä siitäkään syystä halua panostaa olemalla aktiivisempi osapuoli keskustelussa. Loputonta kuunteluahan ei kukaan jaksakaan, vaan jokaisella tulee jossakin kohdassa raja vastaan. Jos kuuntelemiseen sisältyy kohdallasi stressaantumista siitä, että haluat hallita osallistumistasi varmistaaksesi että toimit vastuullisesti, niin jaksaminen loppuu tietysti vielä nopeammin. Ennen kaikkea ehdottaisin miettimään sitä, miten voit rajata tilanteet kestoltaan ja intensiteetiltään sellaisiksi, että jaksat olla niissä ja olet niissä sen aikaa jopa mielelläsi. Kun väsyt (mieluiten jo hieman ennen sitä) on aika siirtyä tilanteesta pois, lepäämään tai puuhaamaan muuta. Näin jaksat olla “mukava” sitten taas seuraavalla kerralla. Ethän ainakaan ajattele, että ollaksesi mukava ihminen, sinun olisi jaksettava aina ja kaikissa tilanteissa olla toisille läsnä, niin pitkään kuin he haluaisivat? En usko että kukaan meistä oikeasti on ihan niin mukava.

Vielä tuosta, että ihmisiä ei voi auttaa. Olen samoilla linjoilla siitäkin, jos auttamiseksi määritellään sellainen että yhden keskustelun aikana ikään kuin taikasauvaa heilauttamalla autettava ihminen muuttuu ajattelultaan tai asenteeltaan toisenlaiseksi. Tämä ei ole mahdollista. Ihmisille voi kuitenkin tarjota itsellä olevaa tietoa ja työkaluja, niin että heillä on mahdollisuus ottaa niitä halutessaan käyttöön. 

Itse olen saanut tällaista apua muilta ja toivottavasti myös muut minulta. Sen vaikutukset ovat hitaampia, mutta usein kuitenkin hyvin todellisia. Kun samasta aiheesta keskustellaan esim. kymmenettä kertaa, ja henkilö on siinä välissä tehnyt valintojaan ollen samalla aiempaa tietoisempi tästä keskustelun aiheesta, niin sillä kymmenennellä kerralla saattaa joku hieman isompikin lamppu mielessä syttyä! Ehkä se sellainen odotus, että oman neuvon tulisi johtaa välittömään valaistumiseen toisen ihmisen mielessä voi olla hieman turhan egoistinen. Mitä paremmin siedämme sitä, että välitöntä vaikutusta ei tapahdu, ja sittenkin kun ihminen aidosti oppii ja omaksuu jotain uutta niin suurimmaksi osaksi se on hänen omaa ansiotaan, sitä helpompaa noissa tilanteissa on olla osallisena.

Vierailija kirjoitti:

Ei-hyväntahtoisuudella tarkoitan sitäkin, että olen miettinyt omia narsistisuuttani tässä kohtaa, sillä en ole ikinä halunnut varsinaisesti auttaa ihmisiä. En ole auttavainen ihminen, mutta erittäin velvollisuudentuntoinen kyllä. Teen hommani, että voin nukkua rauhassa yöni, mutta en näe itseäni auttavaisena enkä taida edes uskoa siihen, että ketään voi varsinaisesti auttaa.

Jollain tasolla olen jopa vanhemmiten muuttunut fatalistiksi. Ihmiset vain tuppaavat sotkemaan asiansa siksi, että heidän koko historiansa ajaa siihen. Se on kuin juna, joka kulkee asemalta asemalle epäsäännöllisen aikataulun mukaan. Petyn itseeni, petyn muihin, vaikka joskus kyllä yllätynkin todella iloisesti. On hurjaa, miten pienistä asioista joskus seuraa isoja, hyviä asioita. Vaikka nyt sitten tuosta rakkaudestakin, kun aivan yllättäen ja satumaisella tuurilla törmää ihmiseen, joka osaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan (jälkimmäinenhän ei ole mikään itsestäänselvyys myöskään).

Ajatus laukkaa kuin villiponi ja sormet näppiksellä (on kiire laittamaan ruokaa), mutta auttavaisuuden sijasta olen velvollisuudentuntoinen ja erittäin kiinnostunut ihmisistä. He ovat mielenkiintoisia otuksia, olen utelias kuin hyönteistutkija, mutta haluan kuitenkin pysyä ihmisistä vähän kauempana. Sekin on varmaan narsistisuutta, koska tuohon sisältyy valta-asetelma. Pysyn kauempana ihmisistä, ystävistäkin, mutta se on enemmän refleksi kuin pelkoa enää näin vanhempana. Nuorempanahan sitä luuli, että muut ovat kovinkin kiinnostuneita juuri minusta, mutta eihän se niin mene. Ei tarvitse pelätä, koska he suhtautuvat minuun yhtä kevyesti minä minä heihin. Kanssakäyminen on kevyttä eikä siihen tarvitse ladata mitään sen enempää, pelkoja, huolia tai odotuksiakaan. 

(Tämä oli tällaista omien ajatusten selvittelyä vain, joka häviää tänne, mutta jää omaan mieleen.)

Kieltämättä kakkostyypin (haavoittuva n.) narsismi huokuu tekstistäsi rivien välistä. He pyytävät apua lähinnä huomiota saadakseen ja ihmisiä manipuloidakseen, joten sen vuoksi he eivät usko toistenkaan oikeasti tarvitsevan apua, vaan että siinä on kyse samanlaisesta keinosta saada huomiota kuin mitä se heille itselleen merkitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei-hyväntahtoisuudella tarkoitan sitäkin, että olen miettinyt omia narsistisuuttani tässä kohtaa, sillä en ole ikinä halunnut varsinaisesti auttaa ihmisiä. En ole auttavainen ihminen, mutta erittäin velvollisuudentuntoinen kyllä. Teen hommani, että voin nukkua rauhassa yöni, mutta en näe itseäni auttavaisena enkä taida edes uskoa siihen, että ketään voi varsinaisesti auttaa.

Jollain tasolla olen jopa vanhemmiten muuttunut fatalistiksi. Ihmiset vain tuppaavat sotkemaan asiansa siksi, että heidän koko historiansa ajaa siihen. Se on kuin juna, joka kulkee asemalta asemalle epäsäännöllisen aikataulun mukaan. Petyn itseeni, petyn muihin, vaikka joskus kyllä yllätynkin todella iloisesti. On hurjaa, miten pienistä asioista joskus seuraa isoja, hyviä asioita. Vaikka nyt sitten tuosta rakkaudestakin, kun aivan yllättäen ja satumaisella tuurilla törmää ihmiseen, joka osaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan (jälkimmäinenhän ei ole mikään itsestäänselvyys myöskään).

Ajatus laukkaa kuin villiponi ja sormet näppiksellä (on kiire laittamaan ruokaa), mutta auttavaisuuden sijasta olen velvollisuudentuntoinen ja erittäin kiinnostunut ihmisistä. He ovat mielenkiintoisia otuksia, olen utelias kuin hyönteistutkija, mutta haluan kuitenkin pysyä ihmisistä vähän kauempana. Sekin on varmaan narsistisuutta, koska tuohon sisältyy valta-asetelma. Pysyn kauempana ihmisistä, ystävistäkin, mutta se on enemmän refleksi kuin pelkoa enää näin vanhempana. Nuorempanahan sitä luuli, että muut ovat kovinkin kiinnostuneita juuri minusta, mutta eihän se niin mene. Ei tarvitse pelätä, koska he suhtautuvat minuun yhtä kevyesti minä minä heihin. Kanssakäyminen on kevyttä eikä siihen tarvitse ladata mitään sen enempää, pelkoja, huolia tai odotuksiakaan. 

(Tämä oli tällaista omien ajatusten selvittelyä vain, joka häviää tänne, mutta jää omaan mieleen.)

Kieltämättä kakkostyypin (haavoittuva n.) narsismi huokuu tekstistäsi rivien välistä. He pyytävät apua lähinnä huomiota saadakseen ja ihmisiä manipuloidakseen, joten sen vuoksi he eivät usko toistenkaan oikeasti tarvitsevan apua, vaan että siinä on kyse samanlaisesta keinosta saada huomiota kuin mitä se heille itselleen merkitsee.

Saatiin sitten yksi narsisti tähänkin ketjuun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Eri vastaaja tässä. Olen itse nainen, mutta minulla on useita läheisiä miespuolisia ystäviä ja vastaan siltä pohjalta.

Ystävistäni vain yhdellä on sellainen ns. geneerinen naismaku, eli häntä viehättää eniten sellainen nainen, joka on mahdollisimman monen muun miehen mielestä kaunis ja haluttava. Muilla on toiveita ja mieltymyksiä, jotka voivat poiketa paljonkin yleisestä linjasta. Mielestäni silmiinpistävin ero on näiden miesten itsetunnossa. Tällä kaunottaria havittelevalla on selvästi hauraampi itsetunto kuin muilla. Se näkyy monella tavalla, mm. niin että hän pitää itseään ulkoisesti rumempana kuin onkaan (on oikeasti komea mies). Ilmeisesti kauniina pidetyn naisen seurassa liikkuminen on hänelle itsetuntoa kohottava kokemus, jota hän pyrkii kokemaan aina uudestaan. Hän hyväksyy kauniilta naiselta kaikenlaista myrkyllistä käytöstäkin, ja hänen parisuhteissaan toistuu muutama vahingolliset kaavat.

Muut ystävämieheni ovat itsetunnoltaan enemmän tai vähemmän terveitä, ja heillä on ihan yhtä vaihteleva maku naisten suhteen kuin naispuolisilla ystävilläni. Kumppanilta toivotaan ensisijaisesti tietynlaista persoonallisuutta, ei niinkään tiettyjä ulkonäköpiirteitä. Ulkonäköfiksaatioistakin heillä on kokemusta, mutta ne kokemukset ovat jääneet teini-ikään ja nykyään niille naureskellaan makeasti.

En ole kommentoimasi, mutta tuli mieleen, että ehkä tuon miehen perimmäinen syy valita puoliso ei kuitenkaan ole ulkonäkö, vaikka sinusta se saattaisi näyttää siltä. Ei siitä huolimatta, vaikka mies arvostaa kaunista naista, aina, miehet ovat ulkonäkökeskeisempiä kuin naiset, enemmistö ainakin.

Hieman hätkähdin, kun mies sanoi minulle aivan vähän aikaa sitten, että "olen niin ylpeä sinusta, kun olet niin kaunis". Kauneus on katsojan silmissä (olen 50+), mutta tuohon sisältyi myös se aspekti, että nainen on ihan normaalillekin miehelle ylpeydenaihe, jos hän on miehen mielestä kaunis ja muutenkin edustava. Oli jotenkin todella liikkistä, että hän näkee minut noin, aivan vilpittömästi kuvittelee, että olen muidenkin mielestä ihan noin edustava, että oikein ylpeyttä saa tuntea (olen ihan tavallinen).

En oikeastaan voi kuvitella naista, joka ajattelisi tai sanoisi noin, joten tässä ehkä on sukupuolten ja sukupuoliroolien välillä eroa. (Tällaisista eroista täällä usein väännetään eli kumpi sukupuolista on ulkonäkökeskeisempi ja millä tavalla.) 

Summa summarum, en pidä sitä minään häiriön merkkinä, jos mies haluaa itselleen kauniin naisen - niin kauniin kuin rahkeet riittävät ja tietenkin muut hyvät, itselle mieluisat ominaisuudet myös. Kyllä naisetkin painottavat ulkonäköä, vaikkeivat sitä myöntäisi. 

En minäkään, mutta tämän miehen tapauksessa se ulkonäön painottaminen ajaa muiden ominaisuuksien edelle - erityisesti niiden ominaisuuksien, joita tarvittaisiin hyvään parisuhteeseen. Eikös se ole häiriön lähtökohtainen määritelmä, että ihmisen taipumus/tyyli/asenne johtaa hänen itsensä kannalta ei-toivottuun elämään?

Varmasti tällä miehellä on muitakin (syvempiä) vaikuttimia mieltymystensä taustalla, mutta minä puhun nyt niistä asioista joihin hän itse kertoo kiinnittävänsä huomiota / millä perusteilla hän kertoo lopettaneensa lupaavan tapailun. Siis asioista joista hän on itse tietoinen. Tässä on selkeä ero muihin ystäviini nähden. Muut puhuvat persoonallisuudesta, käytöksestä ja yhteensopivuudesta omien persoonallisuuspiirteiden kanssa, tämä mies puhuu ulkonäöstä ja "markkina-arvosta".

En ole ikinä tavannut tuollaista miestä, mutta äkkiseltään kuulostaa vähän samalta kuin nuo trollit täältä. Eli siinä on takana jonkinlainen tarve tehostaa itseään, omaa arvoaan ärsyttämällä ja käyttäytymällä epäsovinnaisesti. Macho-miestä esittävät voivat tietysti myös oikeasti olla vaarallisia ja tyhmiä (ettei se ole mitään esittämistä pelkästään), minkä vuoksi heistä ei olekaan minulle kokemusta kertynyt, ei edes ystävänä.

Joka tapauksessa ihmisen ulkonäkö ei minusta ole ikinä suhteen vetovoiman takana, vaan muut tekijät. Ei, vaikka kaikki kumppanit olisivat geneerisesti samannäköisiä. Itselläni on ollut samoin kuin miehelläni, mutta kuitenkin he ovat olleet erilaisia luonteeltaan. Joillakin ihmisillä maku pysyy samana, ja voit olla siinä oikeilla jäljillä, että he saattavat olla ulkonäkökeskeisempiä kuin muut. En kuitenkaan pidä sitä häiriön merkkinä. 

Mitä tulee siihen ovatko monet suhteet häiriön merkki, niin en oikeastaan lähde siitäkään, koska minusta se ei ole hyvä kulma ajatella asioita. Elämään mahtuu niin monenlaista enkä aseta monogaamista pitkää suhdetta kaiken yläpuolelle, vaikka itse sellaisessa elänkin. Voisin hyvin olla ikisinkku, koska olen nirso, ehdoton ja monessa muussakin asiassa häiriintyneempi kuin moni muu. Pitkä parisuhde voi syntyä myös hyvin häiriintyneen parisuhdedynamiikan seurauksena, joten senkään vuoksi sitä ei voi ideaaliksi asettaa.

Tämän miehen tapauksessa ei ole kysymys machoilusta, vaan hän ymmärtää itsekin asian ongelmaksi ja puhuu aiheesta sen mukaisesti. Hänen on vain hyvin vaikea päästää irti näistä fyysisiksi kokemistaan mieltymyksistä (tai tarkemmin ajatellen: vaikea saada kiinni siitä mitä niiden takana on - itsekään en usko että olisi pelkästään näistä kysymys). Minäkään en pidä monia suhteita merkkinä häiriöstä, mutta sitä kyllä jos kerta toisensa jälkeen päätyy suhteeseen, joka vahingoittaa omaa mielenterveyttä ja lisäksi omaa kykyä muodostaa jatkossa terveitä suhteita. Sama pätee totta kai siihenkin, jos on yhdessä pitkässä mutta vahingoittavassa suhteessa.

Minä en ymmärrä miksi mielestäsi "ulkonäköfiksaatiosta" pitäisi päästä irti? Ulkonäön takanahan on seksuaalinen viehättyminen eikä preferensseistä kukaan voi luopua noin vain, koska ulkonäkö on kuitenkin seksuaalisen viehätysvoiman syntymisessä tärkeä asia.

Naisten ulkonäöllä ei liioin ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämän miehen (ystäväsi) suhteet eivät toimi. Hän hakee naisia, jotka ovat sekä hyvännäköisiä että sopivia hänelle tyypilliseen parisuhdedynamiikkaan. Haemme partneria kiintymyssuhdemallimme mukaisesti eikä siitä ole apua, jos kumppanin ulkonäkö vaihtuu erilaiseksi (luultavasti päinvastoin), kun kiintymyssuhdemalli kuitenkin säilyy. Jos siis joku tapailun aluksi ei viehätä ulkonäön puolesta, niin en näe mitä apua siitä olisi suhteen jatkon suhteen, että hänen tapailuaan jatkaisi? Ei se ole tae paremmasta onnistumisesta kuin ulkoisesti viehättävän kanssa.

Sitäkään en tässä stoorissa ymmärrä, että jos ystäväsi tahtoo "mahdollisimman monen muun miehen ihaileman kauniin naisen" ja puhuu naisten "markkina-arvosta" (kuten kerroit tapahtuvan) niin se ei oikein stemmaa yhteen ongelman tiedostamisen kanssa. Ellei sitten ystäväsi ajattele kuten sinä tunnut ajattelevan, että vain kypsymättömät miehet omaavat ulkonäköpreferenssejä (liitit sellaisen teiniaikoihin, joille sinun tuntemasi aikuiset miehet naureskelevat) ja että kauniit naiset ovat pinnallisempia, kypsymättömämpiä tai jotenkin muuten henkisesti huonompaa parisuhdeainesta.

Jo aiemmin kirjoitin, että minun on vaikea ymmärtää sitä, että ulkonäöstä tehdään päätelmiä toisen luonteesta. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta se on ilmeisesti melko yleistä. 

Jep, tässä on nyt useampi asia joita et ymmärrä sillä tavoin kuin tarkoitan. 

Ulkonäköfiksaatiolla tarkoitan oikeasti haitallista fiksaatiota (kuvailin jo aiemmin miten haitta ilmenee käytännössä), en sitä että ulkonäkö ylipäänsä kiinnostaa tai siihen kiinnitetään huomiota yhtenä asiana muiden joukossa. 

Kumpikaan meistä ei ajattele kauniiden naisten olevan persoonaltaan jotain tiettyä. Ongelma ei liity sellaiseen, vaan ihan siihen että tajuaa ja tiedostaa tapailukumppanin olevan persoonallisuudeltaan harvinaisen lupaava, mutta ei kerta kaikkiaan pääse yli siitä että hänellä on kasvoissaan muutamia pisamia, tai muu vastaava yksittäinen häiritsevä piirre. Ja tämä toistuu kymmeniä kertoja, vaikka henkilö kuitenkin kaipaa parisuhdetta eikä tuollaista aina uusien deittien jatkumoa. Osa tapauksista on toki vähemmän yhteensopivia ja silloin on muitakin syitä lopettaa tapailu, mutta on myös useampia sellaisia, joita vielä vuosienkin jälkeen haikeana muistellaan kun henkilö oli niin poikkeuksellisen mahtava ja kaikin tavoin mieleinen ihminen.

Voisin kirjoittaa laveastikin siitä mitä minun mielestäni tässä on taustalla, mutta se menisi ohi ketjun aiheesta enkä koe muutenkaan asialliseksi kirjoittaa ystäväni yksityisasioista niin yksityiskohtaisesti. Alkuperäisessä kommentissani oli tarkoitus vain vastata sille, joka halusi tietää onko miehille aina naisen ulkonäkö ratkaisevan tärkeää.

Itselläni on kyllä ollut aivan yhtä pieniä ja triviaaleja (pisamiin verrattavissa olevia) asioita, minkä vuoksi en voi ajatellakaan jotain miestä seksuaalisessa mielessä, mutta siitä huolimatta olen pariutunut helposti. Sillä ei mielestäni voi selittää yhtään mitään, senkään vuoksi, että ulkonäkö ei ole vain preferenssi, vaan myös karsiva tekijä, koska jokin ulkonäköpiirre voi todella on vastenmielinen sen vuoksi, että sen näköisen ihmisen on joskus kohdannut huonoissa merkeissä, mistä on jäänyt muistijälki.

Ulkonäkö kantaa merkityksiä, jotka ulottuvat syvälle, joten sitä ei voi pitää pinnallisena eikä sisäisyydestä erillisenä asiana. Ovathan esimerkiksi vauvan ensimmäinen näky äidin kasvot, silmät ja ilmeet. Kehollisuus, sen tyyli ja tunnelmat ovat yhteydessä myös piilotajuntaan. Tietyt ihmiset, heidän piirteensä, tuoksunsa, pukeutumistyylinsä, ruumiinrakenteensa ovat siis paljon enemmän kuin "yleisiä kauneusstandardeja" ja niihin liittyy myös fetissin omaisia kiintymyksiä tai suoranaisia fetissejä kuten suurimmalla osalla meistä on. 

Joten tältäkin pohjalta kyseenalaistan sen ajatuksen, että vika olisi ulkonäköasioiden aiheuttamissa esteissä ja boostereissa. Hellittäminen ulkonäköön liittyvissä mieltymyksissä ja inhokeissa ei auta mitään, vaan se mielestäni jopa voisi johtaa siihen, että suhteet toimivat vielä entistäkin huonommin (kaikki logiikka ja jatkuvuus puuttuu).  

Mutta tuskinpa me tässä ystäväsi ongelmia voidaan ratkaista, kiinnitti vain huomiota sen vuoksi, että täällä niin usein annetaan neuvo unohtaa ulkonäköön liittyvät asiat ja keskittymään sisäisiin asioihin, jos kumppanivalinnat menevät aina pieleen. En usko sekuntiakaan, että siitä olisi mitään apua kenellekään, koska asiat ovat valtavan paljon monimutkaisempia ja ennen kaikkea yksilöllisempiä. Ystäviä (hyviäkin) on myös tosi vaikea neuvoa, minkä vuoksi olen itse jättänyt kokonaan väliin, vaikka se välillä onkin vaatinut itsehillintää. Osallistuin tähän ketjuun alun perin sen takia, että yhdellä ystävälläni on otsikossa mainittu ongelma.

Puhumme niin valtavan paljon ristiin, että en vaivaudu korjaamaan väärinkäsityksiä tästä tulkinnasta. Olisimme palstalla vielä viikonkin päästä jankkaamassa ulkopuolisen ihmisen asioista. 

Yleisemmällä tasolla puhuen, olen eri mieltä tuosta uskomuksestasi etteikö osalle ihmisistä voisi olla hyödyllistä keskittyä muuhun kuin treffikumppanin/seurustelukumppanin ulkonäköön. Joskus tällainen fokusoituminen ulkoisiin piirteisiin on keino välttyä kohtaamasta niitä sisäisiä vaikuttimia, joiden kanssa työskentely veisi ihmistä eteenpäin, kohti autenttista minää. Ei tietenkään aina, mutta tällaisia tapauksia tiedetään olevan, ja huomion suuntaaminen omaan sisäiseen todellisuuteen tiedetään niissä tapauksissa hyödylliseksi.

Tiedän mm. ihmisiä joilla on turvaton kiintymyssuhdetyyli, ja asian järjestelmällinen työstäminen on tuonut aidon muutoksen siihen, minkälaisista kumppaniehdokkaista viehättyy. Ei ole mitenkään poikkeuksellista että tällainen työskentely myös siirtää omien mieltymysten painopistettä pois ulkoisista piirteistä ja enemmän kohti sisäisiä ominaisuuksia. Ei välttämättä kaikilla ja kaikissa tilanteissa, mutta en lähtisi tätä asiaa silti vähättelemäänkään.

Meillä tosiaan on hyvin erilaiset näkökulmat moneen asiaan, mutta muutama asia vielä.

Ainakaan psykoterapian näkökulmasta ei voi lähteä siitä, että joku ulkopuolinen määrittää tavoitteen, johon ihminen pyrkii (= aito muutos siihen, millaisista kumppaniehdokkaista viehättyy). Tavoite kuulostaa enemmän deittivalmennukselta tai muulta vastaavalta self helpiltä simppeleine ratkaisuineen. Eivätkä nuo ulkoiset asiat todella ole sisäisistä erillisiä, vaan monin tavoin lomittain, ristikkäin ja sotkussa niin kuin jo kuvasin. Sen vuoksi psykoterapeutti purkaisi, kääntelisi ja kokoaisi tuollaisen tavoitteen kuin rubikin kuution saadakseen tietää mitä kaikkea se oikeasti sisältää, jos joku asiakas sen tavoitteekseen itse ottaisi.

Minua häiritsi ajatustavassasi esiintyvä kaksinapaisuus (ulkoiset - sisäiset asiat) ja yksinkertaisuus (tee näin, niin asiat paranevat) myös sen vuoksi, että en näe elämää niin, kaksinapaisena ja yksinkertaisten ratkaisujen varaan perustuvana. En myöskään näe sinkkua ihmisenä, jonka tulee muuttua suhteen saadakseen. Aiemminkin tästä oli jo puhetta, että itsetuntemus on mielestäni kokonaan eri asiaa. Yksilölliset ja sellaisina monimutkaiset ja ristiriitaiset kokemukset eivät oikein taivu simppeleihin ratkaisuihin ilman väkivaltaa. Yksinkertaisten ratkaisujen sijasta ennemmin tarjoaisin monia erilaisia näkökulmia ja etenkin kysymyksiä, joiden avulla ihminen hahmottaa itse sitä mistä kaikesta hänen asioissaan voisi olla kysymys.

Kokisin loukkaavana, jos minun tapaani nähdä jokin kumppaniehdokas alettaisiin arvottaa ja nähdä ongelmana ja varmaan sen vuoksi myös tähän tartuinkin, koska minulla on paljonkin kuvatunlaisia ulkonäköfiksaatioita. Eivät ne sinänsä ole ongelmallisia eikä niistä tarvitse päästä eroon tai muuttua. Toisaalta itsellenikin on tuttua se, että on kovin houkuttelevaa tarjota ystävälle sitä omaa simppeliä selitystä ja ratkaisua ongelmaan oman elämän ja arvojen pohjalta. Se on inhimillistä, mutta ei ystävyydelle välttämättä hyväksi, koska silloin astutaan liian pitkälle toisen reviirille. 

Tässä keskustelussa ei ole tullut vastaan yhtään sellaista tekstiä tai kokemusta, jonka olisin nähnyt muistuttavan ystäväni tilannetta. Sekin kertoo, että monet samaltakin kuulostavat ongelmat ovat kuitenkin kokijalleen ihan erilaisia tunnesisältönsä ja historiansa puolesta.

Huomaatko, että teet lukuisia kovin pitkällemeneviä oletuksia siitä, miten minä keskustelen ystäväni kanssa ja minkälainen maailmankuva ja arvot minulla on - tietämättä näistä asioista oikeasti mitään? Nämä oletuksesi sisältävät mustavalkoisuutta, kapeakatseisuutta ja halua kontrolloida muita. Toisaalta kovasti advokoit sen perään, että ihmisiin suhtauduttaisiin avarakatseisesti ja elämän monimutkaisuutta huomioiden.

Moniulotteisesti ajattelevan henkilön tulkinta teksteistäni olisi toisenlainen kuin tämä sinun tekemäsi, joten miksi et itse toimi kuten neuvot minua toimimaan? Uskon sinulla olevan kyllä lähtökohtaisesti kykyä siihen. Ehkä jokin tässä keskustelun aiheessa aktivoi niin primitiivisiä tunteita, että se taito kääntyi hetkeksi off-asentoon.

Enhän minä tiedä mitä olet ystäväsi kanssa jutellut. Puhuin neuvosta, joka usein täällä annetaan ja jollainen viestisi mielestäni oli, simppeli ja kaksinapainen, minkä jälkeen pohdin sitä, että houkutus antaa tuollainen neuvo on suuri ystävänkin suhteen. 

Kerroin jo selkosuomella mikä se kohta oli, mikä aiheutti puolustusreaktion eli se, että myös itselläni on noita ulkonäköfiksaatioita. Sen vuoksi tiedän, että ratkaisu sisältää olennaisen virheen. On ylipäätään loukkaavaa sanoa kenellekään, että sinun tulee muuttua saadaksesi toisenlaisen elämän. Eihän se ole mahdollista, et itsekään pysty muuttumaan noin vain, toisen neuvosta, joten ajatusmalli on minusta perimmältään epärealistinen. 

Voidaan jatkaa keskustelua siitä mikä viestini kritiikin sisältö oli, jos haluat, jos kerran pidät tulkintaani yksiuotteisena, niin perustele se. Kuulen mielelläni sinun näkemyksesi.

Voihan se olla, että olen esimerkiksi turhan varovainen esittämään yhtään mitään ystävälleni, joka mielestäni toistaa samaa kaavaa eli en ole kommentoinut yhtään mitään, vain kuunnellut häntä, kun hänellä on otsikon ongelma. Taisin kerran kysyä jotain sellaista, että minusta on hyvä ajatella alkuun, että onko tuo mies sellainen, jonka seurassa tunnet itsesi turvalliseksi ja hyväksi? Vai tuottaako epävarmuutta, pelkoa ja ikäviä tunteita enemmän. Muuta väliintuloa en ole tehnyt.

Ekassa viestissäsi varsinkin tuli selkeästi esille se, että pidät ulkonäköfiksaatiota epäkypsänä teini-ikään kuuluvana juttuna, josta tulisi pyrkiä eroon. Se ei ole minusta hyvä lähtökohta, että sanotaan ihmiselle epäsuorasti, että sinussa on jotain vikaa, varsinkin, kun suhteissa epäonnistuva ihminen muutenkin kokee itsensä epäonnistuneeksi kuten kerroit ystäväsi tuntevan. Vai oletko eri mieltä? Missä raja kulkee sikäli, että varmaan ystävän tehtävä on joskus myös esittää kritiikkiä siitä mitä toinen tekee ja touhuaa? Siis toisen parhaaksi. Kyseessä ei ole mikään psykoterapiasuhde, vaan ystävyys.

Olen pohtinut tuota kysymystä aika paljon, sillä tiedän, että moni antaa hyvinkin suorasukaisia neuvoja ja ohjeita ystävilleen. Itse loukkkaantuisin siitä ja panisin ystävyyden jäähylle, minkä vuoksi olen ollut ehkä ylivarovainenkin. Täällä netissä taas voi naputella huomattavasti suorasukaisemmin kuten nyt tein kohdallasi, koska emme tunne toisiamme. Voidaan puhua mielipiteistä, asioista, menemättä samalla tavalla henkilöön ja puuttuu myös yhteinen historia.

Olet määritellyt sanan "ulkonäköfiksaatio" eri tavalla kuin miten itse tuota sanaa käytin, ja siksi näet kommenttini ongelmallisena. En ole eri mieltä tästä mitä kysyt.

Omissa ystävyyssuhteissani kommentoidaan puolin ja toisin melko suorasukaisesti, koska kumpikin osapuoli ymmärtää olla ottamatta toisen mielipidettä jumalan sanana, ja kykenee ilmaisemaan sanallisesti jos jokin kommentti satuttaa. Sitten pyydetään anteeksi ja palataan pari askelmaa taaksepäin, jotta päästään takaisin yhteisymmärryksen tilaan. Erilaisille mielipiteille ja ajatuskehitelmille annetaan paljon tilaa - usein yksi tai useampi henkilö on itsensäkin kanssa eri mieltä monista omista ajatuksistaan. 

Kommenteissasi koin häiritseväksi lähinnä nuo katteettomat oletukset, eri mieltä saa totta kai olla. Ystävieni kanssa dynamiikka on sellaista, että yhteen oletukseen tai tulkintaan sitoutumisen sijasta hahmotellaan ensin yhdessä mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja sitten henkilöltä itseltään kysytään tuntuuko niistä jokin/jotkut sopivalta. Hänen oman mielipiteensä pohjalta lähdetään sitten etenemään keskustelussa. Ja mielipidettä saa toki aina vaihtaa jos siltä tuntuu.

Minulle on käynyt selväksi, että olet hyväntahtoinen ihminen, joka ei tahdo tahallaan loukata sekä pyrkii aidosti auttamaan, mikä on arvokasta. Eli en ole halunnut kritisoida sinua ystävänä, vaan tuosta itse asiasta pyrin keskustelemaan (= ovatko ulkonäköpreferenssit ongelma vai eivät). Jossain vaiheessa taisit mainita, että ne sinunkin mielestäsi peittävät alleen jotain muuta, tärkeämpää, mistä olemme ihan samaa mieltä.

Ehkä minulta puuttuu luottamusta siihen, että ystävä osaisi ottaa suoremman mielipiteeni kevyemmin, koska minä itse en ottaisi sitä kevyesti kuten tämäkin keskustelu osoittaa. Eli alkoi ärsyttää, vaikka et edes kohdistanut tuota ulkonäköpreferenssijuttua minuun. Saattaahan se olla, että ystäväni jopa toivoisivat minulta suorempia kannanottoja. Jos he kysyvät ihan suoraan mielipidettä olen sanonut sen. Muuten en.

Tämäkin osoittaa, miten oman itsen asettaminen mittatikuksi ei useinkaan toimi. Oletan, että ystävä loukkaantuu samoista asioista kuin minä itse, joka olen hyvin tarkka reviiristäni. Reagoin napakasti, jos joku astuu sinne mestaroimaan. 

ps. Tämä menee nyt jo pitkälle ohi aiheen, mutta kirjoitan, koska kirjoittamalla asiat selkiintyvät omassa päässä. 

Siinä on nimittäin kummallinen ristiriita, kun olen niin varovainen ystävänä, kuuntelijan roolissa, vaikka olen aika napakka tyyppi muuten enkä välttämättä kovinkaan hyväntahtoinen ja mukava ihminen. Tulee mieleen kamala ajatus eli se, että enkö haluakaan pitää ystävästäni yhtä hyvää huolta kuin itsestäni pidän? Tukea häntä pitämään puolensa esittämällä oman näkemykseni sellaisena kuin se on pyöristelemättä liikaa ja jopa haastamalla ystävää näkemään asian ihan toisin. Siinä ottaa riskin, että ystävyys voi kärsiä, mutta mitä tekee ystävällä, joka on aina neutraali eikä hänen mielipiteestään saa selvää. 

Tätä täytyy miettiä. 

Mielenkiintoinen ajatus. Eri ihmisillä on erilaisia ystävyyttä koskevia odotuksia, ja ymmärtääkseni melko moni toivoo ystäviltään nimenomaan tuollaista myötäilevää tukemista eikä tykkäisi avoimesta eri mieltä olemisesta tai edes erilaisten vaihtoehtojen hahmottelemisesta (joka sekin voidaan aiheetta kokea kritiikiksi). Olet ehkä aistinut tai kokemuksen kauttakin oppinut, että sinulta toivotaan juuri myötäilyä. Silloinhan ei ole mitenkään huono asia, että myös annat sitä. Voi myös olla että jos itse torjut eriäviä kommentteja herkästi, niin ystäviksesi on valikoitunut porukkaa, joka ei mielellään tuo eriäviä mielipiteitään esiin. Heillä on varmaan todennäköisemmin itselläkin toiveena että muut eivät ns. astuisi varpaille.

Ainahan voit kysäistä ystäviltäsi miten he toivovat itseään kohdeltavan, jos koet että käsityksesi asiasta voi olla epätarkka.

Jos sinulla sattuu olemaan psykologiaan liittyvää koulutusta tai olet muuten aiheeseen perehtynyt, lienee mahdollista että koet itselläsi olevan tavallista suurempi vastuu siitä miten keskustelet ystäviesi kanssa, koska tiedostat asiaan liittyviä riskejä ammattilaisen näkökulmasta. Silloin voi olla vaikeampaa ilmaista omia yksilöllisiä ja sellaisina puutteellisia mielipiteitä suoraan, varsinkin jos tulisi niillä haastaneeksi ystävän ajattelua.

Miksi ajattelet että et ole "mukava ihminen"?

Kiitos kysymyksistä.

Kysymällähän se selviää, olet ihan oikeassa. Ja nyt kun alan miettiä tuota kysymistä huomaan, että minulta kysytään usein mielipiteitä ja näkemyksiä. Varmaan siinäkin on syy mikä saa kaartelemaan ja pyöristelemään, koska en kuitenkaan halua ottaa suorien neuvojen antamisesta vastuuta. Vaikka olen aika usein arvannut mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, niin en ole silti antanut järkevää neuvoa po. ketjun aiheeseenkaan, vaikka sellainen olisi varmasti kannattanut antaa. Älä lähetä tekstaria, vaan odota ja katso rauhassa -tyyppisesti. Sen olen joskus sanonut, että älä katso sanoja, vaan tekoja. 

Tarkoitan ei-mukavuudella ja ei-hyväntahtoisuudella sitä, että en jaksa ihmisten juttuja määräänsä enempää eli että olen välillä aika kärsimätön ja väsyn ystäviinkin, haluan päästä helpolla mikä tarkoittaa juuri sitä, että vain kuuntelee ja antaa toisen kuulostella omia ajatuksiaan. Silläkin on arvonsa, mutta valitettavasti se välillä on tulosta kärsimättömyydestä ja rasittuneisuudesta, jonka peitän sillä, etten sano yhtään mitään (etten sanoisi jotain terävää ja sarkastista). 

Oikein mielenkiintoista pohdintaa sinulla, johon tekee mieli kommentoida vaikka meneekin OT:n puolelle.

Minullekin tulee se kuva, että olet hyvin vastuuntuntoinen. Neuvon antaminen tuntuu vaikealta, koska koet ehkä olevasi sitten vastuussa lopputuloksesta. Itse kun jakelen neuvoja vasemmalle ja oikealle, olen havainnut että neuvojani ei suinkaan välttämättä noudateta - ei edes niitä parhaita, joiden suhteen minulla on suuri varmuus neuvon osuvuudesta. Ja hyvä niin! Jokainen meistä on kuitenkin itse vastuussa omista valinnoistaan, olipa niiden tueksi saatu neuvoja tai ei.

Mietin voisiko sellainenkin dynamiikka jonkun ystäväpiirissä olla, että yksi henkilö koetaan jonkinlaisena auktoriteettina ja omia valintoja ulkoistetaan tälle ihmiselle liiankin kanssa. Asia varmaan ilmenisi tämän henkilön syyttelynä silloin, jos neuvon noudattaminen ei johtanutkaan toivottuun tulokseen. Silloinhan olisi realististakin tältä henkilöltä varoa antamasta suoria neuvoja, ja pelätä että ystävyys katkeaa jos niitä menee antamaan. 

Kerrot että et jaksa loputtomiin kuunnella etkä siitäkään syystä halua panostaa olemalla aktiivisempi osapuoli keskustelussa. Loputonta kuunteluahan ei kukaan jaksakaan, vaan jokaisella tulee jossakin kohdassa raja vastaan. Jos kuuntelemiseen sisältyy kohdallasi stressaantumista siitä, että haluat hallita osallistumistasi varmistaaksesi että toimit vastuullisesti, niin jaksaminen loppuu tietysti vielä nopeammin. Ennen kaikkea ehdottaisin miettimään sitä, miten voit rajata tilanteet kestoltaan ja intensiteetiltään sellaisiksi, että jaksat olla niissä ja olet niissä sen aikaa jopa mielelläsi. Kun väsyt (mieluiten jo hieman ennen sitä) on aika siirtyä tilanteesta pois, lepäämään tai puuhaamaan muuta. Näin jaksat olla “mukava” sitten taas seuraavalla kerralla. Ethän ainakaan ajattele, että ollaksesi mukava ihminen, sinun olisi jaksettava aina ja kaikissa tilanteissa olla toisille läsnä, niin pitkään kuin he haluaisivat? En usko että kukaan meistä oikeasti on ihan niin mukava.

Vielä tuosta, että ihmisiä ei voi auttaa. Olen samoilla linjoilla siitäkin, jos auttamiseksi määritellään sellainen että yhden keskustelun aikana ikään kuin taikasauvaa heilauttamalla autettava ihminen muuttuu ajattelultaan tai asenteeltaan toisenlaiseksi. Tämä ei ole mahdollista. Ihmisille voi kuitenkin tarjota itsellä olevaa tietoa ja työkaluja, niin että heillä on mahdollisuus ottaa niitä halutessaan käyttöön. 

Itse olen saanut tällaista apua muilta ja toivottavasti myös muut minulta. Sen vaikutukset ovat hitaampia, mutta usein kuitenkin hyvin todellisia. Kun samasta aiheesta keskustellaan esim. kymmenettä kertaa, ja henkilö on siinä välissä tehnyt valintojaan ollen samalla aiempaa tietoisempi tästä keskustelun aiheesta, niin sillä kymmenennellä kerralla saattaa joku hieman isompikin lamppu mielessä syttyä! Ehkä se sellainen odotus, että oman neuvon tulisi johtaa välittömään valaistumiseen toisen ihmisen mielessä voi olla hieman turhan egoistinen. Mitä paremmin siedämme sitä, että välitöntä vaikutusta ei tapahdu, ja sittenkin kun ihminen aidosti oppii ja omaksuu jotain uutta niin suurimmaksi osaksi se on hänen omaa ansiotaan, sitä helpompaa noissa tilanteissa on olla osallisena.

Kiitokset pohdinnoista. Luulen, että olen vähän väsynyt ihmisiin ja itseeni myös. En usko, että olen auktoriteetti, vaan olen vähän kuin villamatto, johon voi kääriytyä miettimään itseään. Kysymyksiin ei varmaankaan odoteta mitään vastausta, vaan odotetaan kysymyksiä, joita voi pohtia. Osittain se johtuu siitäkin, että nykyisin emme niinkään tee mitään (aktiviteetttia kuten ennen), vaan istumme sohvan nurkassa, jolloin puheenaiheet alkavat kiertyä erilaisten ongelmatilanteiden pohdintoihin hyvin herkästi. Oma vikahan se on, että ei itse halua vastavuoroisesti uskoutua tai ehdottaa muuta, toiminnallisempaa tekemistä. 

Mutta nyt varmaan täytyy lopettaa tämä, kun menee niin pahasti aiheen vierestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei-hyväntahtoisuudella tarkoitan sitäkin, että olen miettinyt omia narsistisuuttani tässä kohtaa, sillä en ole ikinä halunnut varsinaisesti auttaa ihmisiä. En ole auttavainen ihminen, mutta erittäin velvollisuudentuntoinen kyllä. Teen hommani, että voin nukkua rauhassa yöni, mutta en näe itseäni auttavaisena enkä taida edes uskoa siihen, että ketään voi varsinaisesti auttaa.

Jollain tasolla olen jopa vanhemmiten muuttunut fatalistiksi. Ihmiset vain tuppaavat sotkemaan asiansa siksi, että heidän koko historiansa ajaa siihen. Se on kuin juna, joka kulkee asemalta asemalle epäsäännöllisen aikataulun mukaan. Petyn itseeni, petyn muihin, vaikka joskus kyllä yllätynkin todella iloisesti. On hurjaa, miten pienistä asioista joskus seuraa isoja, hyviä asioita. Vaikka nyt sitten tuosta rakkaudestakin, kun aivan yllättäen ja satumaisella tuurilla törmää ihmiseen, joka osaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan (jälkimmäinenhän ei ole mikään itsestäänselvyys myöskään).

Ajatus laukkaa kuin villiponi ja sormet näppiksellä (on kiire laittamaan ruokaa), mutta auttavaisuuden sijasta olen velvollisuudentuntoinen ja erittäin kiinnostunut ihmisistä. He ovat mielenkiintoisia otuksia, olen utelias kuin hyönteistutkija, mutta haluan kuitenkin pysyä ihmisistä vähän kauempana. Sekin on varmaan narsistisuutta, koska tuohon sisältyy valta-asetelma. Pysyn kauempana ihmisistä, ystävistäkin, mutta se on enemmän refleksi kuin pelkoa enää näin vanhempana. Nuorempanahan sitä luuli, että muut ovat kovinkin kiinnostuneita juuri minusta, mutta eihän se niin mene. Ei tarvitse pelätä, koska he suhtautuvat minuun yhtä kevyesti minä minä heihin. Kanssakäyminen on kevyttä eikä siihen tarvitse ladata mitään sen enempää, pelkoja, huolia tai odotuksiakaan. 

(Tämä oli tällaista omien ajatusten selvittelyä vain, joka häviää tänne, mutta jää omaan mieleen.)

Kieltämättä kakkostyypin (haavoittuva n.) narsismi huokuu tekstistäsi rivien välistä. He pyytävät apua lähinnä huomiota saadakseen ja ihmisiä manipuloidakseen, joten sen vuoksi he eivät usko toistenkaan oikeasti tarvitsevan apua, vaan että siinä on kyse samanlaisesta keinosta saada huomiota kuin mitä se heille itselleen merkitsee.

Narsismi on kuitenkin aivan eri asia kuin narsisti. Puhut tuossa iloisesti sekoittaen nämä käsitteet. Narsismi on persoonallisuuden piirre, jota meillä kaikilla on enemmän tai vähemmän. Narsisti taas on arkikielen termi henkilöstä jolla on persoonallisuushäiriö.

Persoonallisuushäiriöitä ei ole mahdollista diagnosoida nettikeskustelun perusteella, vaikka arvioimassa olisi alan ammattilainen. Narsistiselta näyttävän käytöksen takana taas voi olla monta muutakin asiaa kuin p-häiriö, esimerkiksi erilaiset neurokirjon poikkeavuudet. Järkevintä olisi jättää tällaiset narsistivihjailut kokonaan väliin.

t. Tälle henkilölle pidempään vastaillut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Eri vastaaja tässä. Olen itse nainen, mutta minulla on useita läheisiä miespuolisia ystäviä ja vastaan siltä pohjalta.

Ystävistäni vain yhdellä on sellainen ns. geneerinen naismaku, eli häntä viehättää eniten sellainen nainen, joka on mahdollisimman monen muun miehen mielestä kaunis ja haluttava. Muilla on toiveita ja mieltymyksiä, jotka voivat poiketa paljonkin yleisestä linjasta. Mielestäni silmiinpistävin ero on näiden miesten itsetunnossa. Tällä kaunottaria havittelevalla on selvästi hauraampi itsetunto kuin muilla. Se näkyy monella tavalla, mm. niin että hän pitää itseään ulkoisesti rumempana kuin onkaan (on oikeasti komea mies). Ilmeisesti kauniina pidetyn naisen seurassa liikkuminen on hänelle itsetuntoa kohottava kokemus, jota hän pyrkii kokemaan aina uudestaan. Hän hyväksyy kauniilta naiselta kaikenlaista myrkyllistä käytöstäkin, ja hänen parisuhteissaan toistuu muutama vahingolliset kaavat.

Muut ystävämieheni ovat itsetunnoltaan enemmän tai vähemmän terveitä, ja heillä on ihan yhtä vaihteleva maku naisten suhteen kuin naispuolisilla ystävilläni. Kumppanilta toivotaan ensisijaisesti tietynlaista persoonallisuutta, ei niinkään tiettyjä ulkonäköpiirteitä. Ulkonäköfiksaatioistakin heillä on kokemusta, mutta ne kokemukset ovat jääneet teini-ikään ja nykyään niille naureskellaan makeasti.

En ole kommentoimasi, mutta tuli mieleen, että ehkä tuon miehen perimmäinen syy valita puoliso ei kuitenkaan ole ulkonäkö, vaikka sinusta se saattaisi näyttää siltä. Ei siitä huolimatta, vaikka mies arvostaa kaunista naista, aina, miehet ovat ulkonäkökeskeisempiä kuin naiset, enemmistö ainakin.

Hieman hätkähdin, kun mies sanoi minulle aivan vähän aikaa sitten, että "olen niin ylpeä sinusta, kun olet niin kaunis". Kauneus on katsojan silmissä (olen 50+), mutta tuohon sisältyi myös se aspekti, että nainen on ihan normaalillekin miehelle ylpeydenaihe, jos hän on miehen mielestä kaunis ja muutenkin edustava. Oli jotenkin todella liikkistä, että hän näkee minut noin, aivan vilpittömästi kuvittelee, että olen muidenkin mielestä ihan noin edustava, että oikein ylpeyttä saa tuntea (olen ihan tavallinen).

En oikeastaan voi kuvitella naista, joka ajattelisi tai sanoisi noin, joten tässä ehkä on sukupuolten ja sukupuoliroolien välillä eroa. (Tällaisista eroista täällä usein väännetään eli kumpi sukupuolista on ulkonäkökeskeisempi ja millä tavalla.) 

Summa summarum, en pidä sitä minään häiriön merkkinä, jos mies haluaa itselleen kauniin naisen - niin kauniin kuin rahkeet riittävät ja tietenkin muut hyvät, itselle mieluisat ominaisuudet myös. Kyllä naisetkin painottavat ulkonäköä, vaikkeivat sitä myöntäisi. 

En minäkään, mutta tämän miehen tapauksessa se ulkonäön painottaminen ajaa muiden ominaisuuksien edelle - erityisesti niiden ominaisuuksien, joita tarvittaisiin hyvään parisuhteeseen. Eikös se ole häiriön lähtökohtainen määritelmä, että ihmisen taipumus/tyyli/asenne johtaa hänen itsensä kannalta ei-toivottuun elämään?

Varmasti tällä miehellä on muitakin (syvempiä) vaikuttimia mieltymystensä taustalla, mutta minä puhun nyt niistä asioista joihin hän itse kertoo kiinnittävänsä huomiota / millä perusteilla hän kertoo lopettaneensa lupaavan tapailun. Siis asioista joista hän on itse tietoinen. Tässä on selkeä ero muihin ystäviini nähden. Muut puhuvat persoonallisuudesta, käytöksestä ja yhteensopivuudesta omien persoonallisuuspiirteiden kanssa, tämä mies puhuu ulkonäöstä ja "markkina-arvosta".

En ole ikinä tavannut tuollaista miestä, mutta äkkiseltään kuulostaa vähän samalta kuin nuo trollit täältä. Eli siinä on takana jonkinlainen tarve tehostaa itseään, omaa arvoaan ärsyttämällä ja käyttäytymällä epäsovinnaisesti. Macho-miestä esittävät voivat tietysti myös oikeasti olla vaarallisia ja tyhmiä (ettei se ole mitään esittämistä pelkästään), minkä vuoksi heistä ei olekaan minulle kokemusta kertynyt, ei edes ystävänä.

Joka tapauksessa ihmisen ulkonäkö ei minusta ole ikinä suhteen vetovoiman takana, vaan muut tekijät. Ei, vaikka kaikki kumppanit olisivat geneerisesti samannäköisiä. Itselläni on ollut samoin kuin miehelläni, mutta kuitenkin he ovat olleet erilaisia luonteeltaan. Joillakin ihmisillä maku pysyy samana, ja voit olla siinä oikeilla jäljillä, että he saattavat olla ulkonäkökeskeisempiä kuin muut. En kuitenkaan pidä sitä häiriön merkkinä. 

Mitä tulee siihen ovatko monet suhteet häiriön merkki, niin en oikeastaan lähde siitäkään, koska minusta se ei ole hyvä kulma ajatella asioita. Elämään mahtuu niin monenlaista enkä aseta monogaamista pitkää suhdetta kaiken yläpuolelle, vaikka itse sellaisessa elänkin. Voisin hyvin olla ikisinkku, koska olen nirso, ehdoton ja monessa muussakin asiassa häiriintyneempi kuin moni muu. Pitkä parisuhde voi syntyä myös hyvin häiriintyneen parisuhdedynamiikan seurauksena, joten senkään vuoksi sitä ei voi ideaaliksi asettaa.

Tämän miehen tapauksessa ei ole kysymys machoilusta, vaan hän ymmärtää itsekin asian ongelmaksi ja puhuu aiheesta sen mukaisesti. Hänen on vain hyvin vaikea päästää irti näistä fyysisiksi kokemistaan mieltymyksistä (tai tarkemmin ajatellen: vaikea saada kiinni siitä mitä niiden takana on - itsekään en usko että olisi pelkästään näistä kysymys). Minäkään en pidä monia suhteita merkkinä häiriöstä, mutta sitä kyllä jos kerta toisensa jälkeen päätyy suhteeseen, joka vahingoittaa omaa mielenterveyttä ja lisäksi omaa kykyä muodostaa jatkossa terveitä suhteita. Sama pätee totta kai siihenkin, jos on yhdessä pitkässä mutta vahingoittavassa suhteessa.

Minä en ymmärrä miksi mielestäsi "ulkonäköfiksaatiosta" pitäisi päästä irti? Ulkonäön takanahan on seksuaalinen viehättyminen eikä preferensseistä kukaan voi luopua noin vain, koska ulkonäkö on kuitenkin seksuaalisen viehätysvoiman syntymisessä tärkeä asia.

Naisten ulkonäöllä ei liioin ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämän miehen (ystäväsi) suhteet eivät toimi. Hän hakee naisia, jotka ovat sekä hyvännäköisiä että sopivia hänelle tyypilliseen parisuhdedynamiikkaan. Haemme partneria kiintymyssuhdemallimme mukaisesti eikä siitä ole apua, jos kumppanin ulkonäkö vaihtuu erilaiseksi (luultavasti päinvastoin), kun kiintymyssuhdemalli kuitenkin säilyy. Jos siis joku tapailun aluksi ei viehätä ulkonäön puolesta, niin en näe mitä apua siitä olisi suhteen jatkon suhteen, että hänen tapailuaan jatkaisi? Ei se ole tae paremmasta onnistumisesta kuin ulkoisesti viehättävän kanssa.

Sitäkään en tässä stoorissa ymmärrä, että jos ystäväsi tahtoo "mahdollisimman monen muun miehen ihaileman kauniin naisen" ja puhuu naisten "markkina-arvosta" (kuten kerroit tapahtuvan) niin se ei oikein stemmaa yhteen ongelman tiedostamisen kanssa. Ellei sitten ystäväsi ajattele kuten sinä tunnut ajattelevan, että vain kypsymättömät miehet omaavat ulkonäköpreferenssejä (liitit sellaisen teiniaikoihin, joille sinun tuntemasi aikuiset miehet naureskelevat) ja että kauniit naiset ovat pinnallisempia, kypsymättömämpiä tai jotenkin muuten henkisesti huonompaa parisuhdeainesta.

Jo aiemmin kirjoitin, että minun on vaikea ymmärtää sitä, että ulkonäöstä tehdään päätelmiä toisen luonteesta. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta se on ilmeisesti melko yleistä. 

Jep, tässä on nyt useampi asia joita et ymmärrä sillä tavoin kuin tarkoitan. 

Ulkonäköfiksaatiolla tarkoitan oikeasti haitallista fiksaatiota (kuvailin jo aiemmin miten haitta ilmenee käytännössä), en sitä että ulkonäkö ylipäänsä kiinnostaa tai siihen kiinnitetään huomiota yhtenä asiana muiden joukossa. 

Kumpikaan meistä ei ajattele kauniiden naisten olevan persoonaltaan jotain tiettyä. Ongelma ei liity sellaiseen, vaan ihan siihen että tajuaa ja tiedostaa tapailukumppanin olevan persoonallisuudeltaan harvinaisen lupaava, mutta ei kerta kaikkiaan pääse yli siitä että hänellä on kasvoissaan muutamia pisamia, tai muu vastaava yksittäinen häiritsevä piirre. Ja tämä toistuu kymmeniä kertoja, vaikka henkilö kuitenkin kaipaa parisuhdetta eikä tuollaista aina uusien deittien jatkumoa. Osa tapauksista on toki vähemmän yhteensopivia ja silloin on muitakin syitä lopettaa tapailu, mutta on myös useampia sellaisia, joita vielä vuosienkin jälkeen haikeana muistellaan kun henkilö oli niin poikkeuksellisen mahtava ja kaikin tavoin mieleinen ihminen.

Voisin kirjoittaa laveastikin siitä mitä minun mielestäni tässä on taustalla, mutta se menisi ohi ketjun aiheesta enkä koe muutenkaan asialliseksi kirjoittaa ystäväni yksityisasioista niin yksityiskohtaisesti. Alkuperäisessä kommentissani oli tarkoitus vain vastata sille, joka halusi tietää onko miehille aina naisen ulkonäkö ratkaisevan tärkeää.

Itselläni on kyllä ollut aivan yhtä pieniä ja triviaaleja (pisamiin verrattavissa olevia) asioita, minkä vuoksi en voi ajatellakaan jotain miestä seksuaalisessa mielessä, mutta siitä huolimatta olen pariutunut helposti. Sillä ei mielestäni voi selittää yhtään mitään, senkään vuoksi, että ulkonäkö ei ole vain preferenssi, vaan myös karsiva tekijä, koska jokin ulkonäköpiirre voi todella on vastenmielinen sen vuoksi, että sen näköisen ihmisen on joskus kohdannut huonoissa merkeissä, mistä on jäänyt muistijälki.

Ulkonäkö kantaa merkityksiä, jotka ulottuvat syvälle, joten sitä ei voi pitää pinnallisena eikä sisäisyydestä erillisenä asiana. Ovathan esimerkiksi vauvan ensimmäinen näky äidin kasvot, silmät ja ilmeet. Kehollisuus, sen tyyli ja tunnelmat ovat yhteydessä myös piilotajuntaan. Tietyt ihmiset, heidän piirteensä, tuoksunsa, pukeutumistyylinsä, ruumiinrakenteensa ovat siis paljon enemmän kuin "yleisiä kauneusstandardeja" ja niihin liittyy myös fetissin omaisia kiintymyksiä tai suoranaisia fetissejä kuten suurimmalla osalla meistä on. 

Joten tältäkin pohjalta kyseenalaistan sen ajatuksen, että vika olisi ulkonäköasioiden aiheuttamissa esteissä ja boostereissa. Hellittäminen ulkonäköön liittyvissä mieltymyksissä ja inhokeissa ei auta mitään, vaan se mielestäni jopa voisi johtaa siihen, että suhteet toimivat vielä entistäkin huonommin (kaikki logiikka ja jatkuvuus puuttuu).  

Mutta tuskinpa me tässä ystäväsi ongelmia voidaan ratkaista, kiinnitti vain huomiota sen vuoksi, että täällä niin usein annetaan neuvo unohtaa ulkonäköön liittyvät asiat ja keskittymään sisäisiin asioihin, jos kumppanivalinnat menevät aina pieleen. En usko sekuntiakaan, että siitä olisi mitään apua kenellekään, koska asiat ovat valtavan paljon monimutkaisempia ja ennen kaikkea yksilöllisempiä. Ystäviä (hyviäkin) on myös tosi vaikea neuvoa, minkä vuoksi olen itse jättänyt kokonaan väliin, vaikka se välillä onkin vaatinut itsehillintää. Osallistuin tähän ketjuun alun perin sen takia, että yhdellä ystävälläni on otsikossa mainittu ongelma.

Puhumme niin valtavan paljon ristiin, että en vaivaudu korjaamaan väärinkäsityksiä tästä tulkinnasta. Olisimme palstalla vielä viikonkin päästä jankkaamassa ulkopuolisen ihmisen asioista. 

Yleisemmällä tasolla puhuen, olen eri mieltä tuosta uskomuksestasi etteikö osalle ihmisistä voisi olla hyödyllistä keskittyä muuhun kuin treffikumppanin/seurustelukumppanin ulkonäköön. Joskus tällainen fokusoituminen ulkoisiin piirteisiin on keino välttyä kohtaamasta niitä sisäisiä vaikuttimia, joiden kanssa työskentely veisi ihmistä eteenpäin, kohti autenttista minää. Ei tietenkään aina, mutta tällaisia tapauksia tiedetään olevan, ja huomion suuntaaminen omaan sisäiseen todellisuuteen tiedetään niissä tapauksissa hyödylliseksi.

Tiedän mm. ihmisiä joilla on turvaton kiintymyssuhdetyyli, ja asian järjestelmällinen työstäminen on tuonut aidon muutoksen siihen, minkälaisista kumppaniehdokkaista viehättyy. Ei ole mitenkään poikkeuksellista että tällainen työskentely myös siirtää omien mieltymysten painopistettä pois ulkoisista piirteistä ja enemmän kohti sisäisiä ominaisuuksia. Ei välttämättä kaikilla ja kaikissa tilanteissa, mutta en lähtisi tätä asiaa silti vähättelemäänkään.

Meillä tosiaan on hyvin erilaiset näkökulmat moneen asiaan, mutta muutama asia vielä.

Ainakaan psykoterapian näkökulmasta ei voi lähteä siitä, että joku ulkopuolinen määrittää tavoitteen, johon ihminen pyrkii (= aito muutos siihen, millaisista kumppaniehdokkaista viehättyy). Tavoite kuulostaa enemmän deittivalmennukselta tai muulta vastaavalta self helpiltä simppeleine ratkaisuineen. Eivätkä nuo ulkoiset asiat todella ole sisäisistä erillisiä, vaan monin tavoin lomittain, ristikkäin ja sotkussa niin kuin jo kuvasin. Sen vuoksi psykoterapeutti purkaisi, kääntelisi ja kokoaisi tuollaisen tavoitteen kuin rubikin kuution saadakseen tietää mitä kaikkea se oikeasti sisältää, jos joku asiakas sen tavoitteekseen itse ottaisi.

Minua häiritsi ajatustavassasi esiintyvä kaksinapaisuus (ulkoiset - sisäiset asiat) ja yksinkertaisuus (tee näin, niin asiat paranevat) myös sen vuoksi, että en näe elämää niin, kaksinapaisena ja yksinkertaisten ratkaisujen varaan perustuvana. En myöskään näe sinkkua ihmisenä, jonka tulee muuttua suhteen saadakseen. Aiemminkin tästä oli jo puhetta, että itsetuntemus on mielestäni kokonaan eri asiaa. Yksilölliset ja sellaisina monimutkaiset ja ristiriitaiset kokemukset eivät oikein taivu simppeleihin ratkaisuihin ilman väkivaltaa. Yksinkertaisten ratkaisujen sijasta ennemmin tarjoaisin monia erilaisia näkökulmia ja etenkin kysymyksiä, joiden avulla ihminen hahmottaa itse sitä mistä kaikesta hänen asioissaan voisi olla kysymys.

Kokisin loukkaavana, jos minun tapaani nähdä jokin kumppaniehdokas alettaisiin arvottaa ja nähdä ongelmana ja varmaan sen vuoksi myös tähän tartuinkin, koska minulla on paljonkin kuvatunlaisia ulkonäköfiksaatioita. Eivät ne sinänsä ole ongelmallisia eikä niistä tarvitse päästä eroon tai muuttua. Toisaalta itsellenikin on tuttua se, että on kovin houkuttelevaa tarjota ystävälle sitä omaa simppeliä selitystä ja ratkaisua ongelmaan oman elämän ja arvojen pohjalta. Se on inhimillistä, mutta ei ystävyydelle välttämättä hyväksi, koska silloin astutaan liian pitkälle toisen reviirille. 

Tässä keskustelussa ei ole tullut vastaan yhtään sellaista tekstiä tai kokemusta, jonka olisin nähnyt muistuttavan ystäväni tilannetta. Sekin kertoo, että monet samaltakin kuulostavat ongelmat ovat kuitenkin kokijalleen ihan erilaisia tunnesisältönsä ja historiansa puolesta.

Huomaatko, että teet lukuisia kovin pitkällemeneviä oletuksia siitä, miten minä keskustelen ystäväni kanssa ja minkälainen maailmankuva ja arvot minulla on - tietämättä näistä asioista oikeasti mitään? Nämä oletuksesi sisältävät mustavalkoisuutta, kapeakatseisuutta ja halua kontrolloida muita. Toisaalta kovasti advokoit sen perään, että ihmisiin suhtauduttaisiin avarakatseisesti ja elämän monimutkaisuutta huomioiden.

Moniulotteisesti ajattelevan henkilön tulkinta teksteistäni olisi toisenlainen kuin tämä sinun tekemäsi, joten miksi et itse toimi kuten neuvot minua toimimaan? Uskon sinulla olevan kyllä lähtökohtaisesti kykyä siihen. Ehkä jokin tässä keskustelun aiheessa aktivoi niin primitiivisiä tunteita, että se taito kääntyi hetkeksi off-asentoon.

Enhän minä tiedä mitä olet ystäväsi kanssa jutellut. Puhuin neuvosta, joka usein täällä annetaan ja jollainen viestisi mielestäni oli, simppeli ja kaksinapainen, minkä jälkeen pohdin sitä, että houkutus antaa tuollainen neuvo on suuri ystävänkin suhteen. 

Kerroin jo selkosuomella mikä se kohta oli, mikä aiheutti puolustusreaktion eli se, että myös itselläni on noita ulkonäköfiksaatioita. Sen vuoksi tiedän, että ratkaisu sisältää olennaisen virheen. On ylipäätään loukkaavaa sanoa kenellekään, että sinun tulee muuttua saadaksesi toisenlaisen elämän. Eihän se ole mahdollista, et itsekään pysty muuttumaan noin vain, toisen neuvosta, joten ajatusmalli on minusta perimmältään epärealistinen. 

Voidaan jatkaa keskustelua siitä mikä viestini kritiikin sisältö oli, jos haluat, jos kerran pidät tulkintaani yksiuotteisena, niin perustele se. Kuulen mielelläni sinun näkemyksesi.

Voihan se olla, että olen esimerkiksi turhan varovainen esittämään yhtään mitään ystävälleni, joka mielestäni toistaa samaa kaavaa eli en ole kommentoinut yhtään mitään, vain kuunnellut häntä, kun hänellä on otsikon ongelma. Taisin kerran kysyä jotain sellaista, että minusta on hyvä ajatella alkuun, että onko tuo mies sellainen, jonka seurassa tunnet itsesi turvalliseksi ja hyväksi? Vai tuottaako epävarmuutta, pelkoa ja ikäviä tunteita enemmän. Muuta väliintuloa en ole tehnyt.

Ekassa viestissäsi varsinkin tuli selkeästi esille se, että pidät ulkonäköfiksaatiota epäkypsänä teini-ikään kuuluvana juttuna, josta tulisi pyrkiä eroon. Se ei ole minusta hyvä lähtökohta, että sanotaan ihmiselle epäsuorasti, että sinussa on jotain vikaa, varsinkin, kun suhteissa epäonnistuva ihminen muutenkin kokee itsensä epäonnistuneeksi kuten kerroit ystäväsi tuntevan. Vai oletko eri mieltä? Missä raja kulkee sikäli, että varmaan ystävän tehtävä on joskus myös esittää kritiikkiä siitä mitä toinen tekee ja touhuaa? Siis toisen parhaaksi. Kyseessä ei ole mikään psykoterapiasuhde, vaan ystävyys.

Olen pohtinut tuota kysymystä aika paljon, sillä tiedän, että moni antaa hyvinkin suorasukaisia neuvoja ja ohjeita ystävilleen. Itse loukkkaantuisin siitä ja panisin ystävyyden jäähylle, minkä vuoksi olen ollut ehkä ylivarovainenkin. Täällä netissä taas voi naputella huomattavasti suorasukaisemmin kuten nyt tein kohdallasi, koska emme tunne toisiamme. Voidaan puhua mielipiteistä, asioista, menemättä samalla tavalla henkilöön ja puuttuu myös yhteinen historia.

Olet määritellyt sanan "ulkonäköfiksaatio" eri tavalla kuin miten itse tuota sanaa käytin, ja siksi näet kommenttini ongelmallisena. En ole eri mieltä tästä mitä kysyt.

Omissa ystävyyssuhteissani kommentoidaan puolin ja toisin melko suorasukaisesti, koska kumpikin osapuoli ymmärtää olla ottamatta toisen mielipidettä jumalan sanana, ja kykenee ilmaisemaan sanallisesti jos jokin kommentti satuttaa. Sitten pyydetään anteeksi ja palataan pari askelmaa taaksepäin, jotta päästään takaisin yhteisymmärryksen tilaan. Erilaisille mielipiteille ja ajatuskehitelmille annetaan paljon tilaa - usein yksi tai useampi henkilö on itsensäkin kanssa eri mieltä monista omista ajatuksistaan. 

Kommenteissasi koin häiritseväksi lähinnä nuo katteettomat oletukset, eri mieltä saa totta kai olla. Ystävieni kanssa dynamiikka on sellaista, että yhteen oletukseen tai tulkintaan sitoutumisen sijasta hahmotellaan ensin yhdessä mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja sitten henkilöltä itseltään kysytään tuntuuko niistä jokin/jotkut sopivalta. Hänen oman mielipiteensä pohjalta lähdetään sitten etenemään keskustelussa. Ja mielipidettä saa toki aina vaihtaa jos siltä tuntuu.

Minulle on käynyt selväksi, että olet hyväntahtoinen ihminen, joka ei tahdo tahallaan loukata sekä pyrkii aidosti auttamaan, mikä on arvokasta. Eli en ole halunnut kritisoida sinua ystävänä, vaan tuosta itse asiasta pyrin keskustelemaan (= ovatko ulkonäköpreferenssit ongelma vai eivät). Jossain vaiheessa taisit mainita, että ne sinunkin mielestäsi peittävät alleen jotain muuta, tärkeämpää, mistä olemme ihan samaa mieltä.

Ehkä minulta puuttuu luottamusta siihen, että ystävä osaisi ottaa suoremman mielipiteeni kevyemmin, koska minä itse en ottaisi sitä kevyesti kuten tämäkin keskustelu osoittaa. Eli alkoi ärsyttää, vaikka et edes kohdistanut tuota ulkonäköpreferenssijuttua minuun. Saattaahan se olla, että ystäväni jopa toivoisivat minulta suorempia kannanottoja. Jos he kysyvät ihan suoraan mielipidettä olen sanonut sen. Muuten en.

Tämäkin osoittaa, miten oman itsen asettaminen mittatikuksi ei useinkaan toimi. Oletan, että ystävä loukkaantuu samoista asioista kuin minä itse, joka olen hyvin tarkka reviiristäni. Reagoin napakasti, jos joku astuu sinne mestaroimaan. 

ps. Tämä menee nyt jo pitkälle ohi aiheen, mutta kirjoitan, koska kirjoittamalla asiat selkiintyvät omassa päässä. 

Siinä on nimittäin kummallinen ristiriita, kun olen niin varovainen ystävänä, kuuntelijan roolissa, vaikka olen aika napakka tyyppi muuten enkä välttämättä kovinkaan hyväntahtoinen ja mukava ihminen. Tulee mieleen kamala ajatus eli se, että enkö haluakaan pitää ystävästäni yhtä hyvää huolta kuin itsestäni pidän? Tukea häntä pitämään puolensa esittämällä oman näkemykseni sellaisena kuin se on pyöristelemättä liikaa ja jopa haastamalla ystävää näkemään asian ihan toisin. Siinä ottaa riskin, että ystävyys voi kärsiä, mutta mitä tekee ystävällä, joka on aina neutraali eikä hänen mielipiteestään saa selvää. 

Tätä täytyy miettiä. 

Mielenkiintoinen ajatus. Eri ihmisillä on erilaisia ystävyyttä koskevia odotuksia, ja ymmärtääkseni melko moni toivoo ystäviltään nimenomaan tuollaista myötäilevää tukemista eikä tykkäisi avoimesta eri mieltä olemisesta tai edes erilaisten vaihtoehtojen hahmottelemisesta (joka sekin voidaan aiheetta kokea kritiikiksi). Olet ehkä aistinut tai kokemuksen kauttakin oppinut, että sinulta toivotaan juuri myötäilyä. Silloinhan ei ole mitenkään huono asia, että myös annat sitä. Voi myös olla että jos itse torjut eriäviä kommentteja herkästi, niin ystäviksesi on valikoitunut porukkaa, joka ei mielellään tuo eriäviä mielipiteitään esiin. Heillä on varmaan todennäköisemmin itselläkin toiveena että muut eivät ns. astuisi varpaille.

Ainahan voit kysäistä ystäviltäsi miten he toivovat itseään kohdeltavan, jos koet että käsityksesi asiasta voi olla epätarkka.

Jos sinulla sattuu olemaan psykologiaan liittyvää koulutusta tai olet muuten aiheeseen perehtynyt, lienee mahdollista että koet itselläsi olevan tavallista suurempi vastuu siitä miten keskustelet ystäviesi kanssa, koska tiedostat asiaan liittyviä riskejä ammattilaisen näkökulmasta. Silloin voi olla vaikeampaa ilmaista omia yksilöllisiä ja sellaisina puutteellisia mielipiteitä suoraan, varsinkin jos tulisi niillä haastaneeksi ystävän ajattelua.

Miksi ajattelet että et ole "mukava ihminen"?

Kiitos kysymyksistä.

Kysymällähän se selviää, olet ihan oikeassa. Ja nyt kun alan miettiä tuota kysymistä huomaan, että minulta kysytään usein mielipiteitä ja näkemyksiä. Varmaan siinäkin on syy mikä saa kaartelemaan ja pyöristelemään, koska en kuitenkaan halua ottaa suorien neuvojen antamisesta vastuuta. Vaikka olen aika usein arvannut mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, niin en ole silti antanut järkevää neuvoa po. ketjun aiheeseenkaan, vaikka sellainen olisi varmasti kannattanut antaa. Älä lähetä tekstaria, vaan odota ja katso rauhassa -tyyppisesti. Sen olen joskus sanonut, että älä katso sanoja, vaan tekoja. 

Tarkoitan ei-mukavuudella ja ei-hyväntahtoisuudella sitä, että en jaksa ihmisten juttuja määräänsä enempää eli että olen välillä aika kärsimätön ja väsyn ystäviinkin, haluan päästä helpolla mikä tarkoittaa juuri sitä, että vain kuuntelee ja antaa toisen kuulostella omia ajatuksiaan. Silläkin on arvonsa, mutta valitettavasti se välillä on tulosta kärsimättömyydestä ja rasittuneisuudesta, jonka peitän sillä, etten sano yhtään mitään (etten sanoisi jotain terävää ja sarkastista). 

Oikein mielenkiintoista pohdintaa sinulla, johon tekee mieli kommentoida vaikka meneekin OT:n puolelle.

Minullekin tulee se kuva, että olet hyvin vastuuntuntoinen. Neuvon antaminen tuntuu vaikealta, koska koet ehkä olevasi sitten vastuussa lopputuloksesta. Itse kun jakelen neuvoja vasemmalle ja oikealle, olen havainnut että neuvojani ei suinkaan välttämättä noudateta - ei edes niitä parhaita, joiden suhteen minulla on suuri varmuus neuvon osuvuudesta. Ja hyvä niin! Jokainen meistä on kuitenkin itse vastuussa omista valinnoistaan, olipa niiden tueksi saatu neuvoja tai ei.

Mietin voisiko sellainenkin dynamiikka jonkun ystäväpiirissä olla, että yksi henkilö koetaan jonkinlaisena auktoriteettina ja omia valintoja ulkoistetaan tälle ihmiselle liiankin kanssa. Asia varmaan ilmenisi tämän henkilön syyttelynä silloin, jos neuvon noudattaminen ei johtanutkaan toivottuun tulokseen. Silloinhan olisi realististakin tältä henkilöltä varoa antamasta suoria neuvoja, ja pelätä että ystävyys katkeaa jos niitä menee antamaan. 

Kerrot että et jaksa loputtomiin kuunnella etkä siitäkään syystä halua panostaa olemalla aktiivisempi osapuoli keskustelussa. Loputonta kuunteluahan ei kukaan jaksakaan, vaan jokaisella tulee jossakin kohdassa raja vastaan. Jos kuuntelemiseen sisältyy kohdallasi stressaantumista siitä, että haluat hallita osallistumistasi varmistaaksesi että toimit vastuullisesti, niin jaksaminen loppuu tietysti vielä nopeammin. Ennen kaikkea ehdottaisin miettimään sitä, miten voit rajata tilanteet kestoltaan ja intensiteetiltään sellaisiksi, että jaksat olla niissä ja olet niissä sen aikaa jopa mielelläsi. Kun väsyt (mieluiten jo hieman ennen sitä) on aika siirtyä tilanteesta pois, lepäämään tai puuhaamaan muuta. Näin jaksat olla “mukava” sitten taas seuraavalla kerralla. Ethän ainakaan ajattele, että ollaksesi mukava ihminen, sinun olisi jaksettava aina ja kaikissa tilanteissa olla toisille läsnä, niin pitkään kuin he haluaisivat? En usko että kukaan meistä oikeasti on ihan niin mukava.

Vielä tuosta, että ihmisiä ei voi auttaa. Olen samoilla linjoilla siitäkin, jos auttamiseksi määritellään sellainen että yhden keskustelun aikana ikään kuin taikasauvaa heilauttamalla autettava ihminen muuttuu ajattelultaan tai asenteeltaan toisenlaiseksi. Tämä ei ole mahdollista. Ihmisille voi kuitenkin tarjota itsellä olevaa tietoa ja työkaluja, niin että heillä on mahdollisuus ottaa niitä halutessaan käyttöön. 

Itse olen saanut tällaista apua muilta ja toivottavasti myös muut minulta. Sen vaikutukset ovat hitaampia, mutta usein kuitenkin hyvin todellisia. Kun samasta aiheesta keskustellaan esim. kymmenettä kertaa, ja henkilö on siinä välissä tehnyt valintojaan ollen samalla aiempaa tietoisempi tästä keskustelun aiheesta, niin sillä kymmenennellä kerralla saattaa joku hieman isompikin lamppu mielessä syttyä! Ehkä se sellainen odotus, että oman neuvon tulisi johtaa välittömään valaistumiseen toisen ihmisen mielessä voi olla hieman turhan egoistinen. Mitä paremmin siedämme sitä, että välitöntä vaikutusta ei tapahdu, ja sittenkin kun ihminen aidosti oppii ja omaksuu jotain uutta niin suurimmaksi osaksi se on hänen omaa ansiotaan, sitä helpompaa noissa tilanteissa on olla osallisena.

Kiitokset pohdinnoista. Luulen, että olen vähän väsynyt ihmisiin ja itseeni myös. En usko, että olen auktoriteetti, vaan olen vähän kuin villamatto, johon voi kääriytyä miettimään itseään. Kysymyksiin ei varmaankaan odoteta mitään vastausta, vaan odotetaan kysymyksiä, joita voi pohtia. Osittain se johtuu siitäkin, että nykyisin emme niinkään tee mitään (aktiviteetttia kuten ennen), vaan istumme sohvan nurkassa, jolloin puheenaiheet alkavat kiertyä erilaisten ongelmatilanteiden pohdintoihin hyvin herkästi. Oma vikahan se on, että ei itse halua vastavuoroisesti uskoutua tai ehdottaa muuta, toiminnallisempaa tekemistä. 

Mutta nyt varmaan täytyy lopettaa tämä, kun menee niin pahasti aiheen vierestä. 

Kiitos keskustelusta ja hyvää jatkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikki ovat kokeneet sen, että ei saa sitä jonka haluaa. Nuorena vain yksi sai sen kauneimman/komeimman, opiskeluaikana vain yksi sain sen karismaattisimman, aikuisena vain yksi sai sen parhaan mies/vaimomatskun.

Onneksi realismi kasvaa vanhetessa ja jokaisella on oma makunsa. Ja tärkeintä, ihmiset ymmärtävät, että voi olla onnellinen vaikka ei saisi sitä ns kaikista parhainta. Joku voisi kutsua tätä rumasti tyytymiseksi, mutta luonnollisesti kyse ei ole tyytymistä vaan elämän ymmärtämisestä. Tässä vaiheessa suurin osa löytää sen oikean.

Ja sitten on ne, jotka joko jatkavat sen komeimman/kauneimman jahtaamista. Ja tietenkin ne surulliset, jotka eivät löydä ketään.

Ymmärrän ajatuksesi, onhan tässäkin pointtinsa. Silti olen sitä mieltä, et ei se naisilla ainakaan noin mene. En ole ollut ystävieni kanssa kiinnostunut samoista pojista, vaan meillä on ollut hyvinkin erilaiset miesmaut. 

Mutta onko miehillä noin, että kaikki haluavat vain sen yhden kaunottaren? Kieltämättä lapselliselta kuulostaa, olis kiinnostava tutkimusaihe. Ja kypsän ja terveen miehen merkki, et sitten kuitenkin löytää sen oman rouvan ja kokee onnea, vaikkei tämä olekaan se huippukaunotar.

Eri vastaaja tässä. Olen itse nainen, mutta minulla on useita läheisiä miespuolisia ystäviä ja vastaan siltä pohjalta.

Ystävistäni vain yhdellä on sellainen ns. geneerinen naismaku, eli häntä viehättää eniten sellainen nainen, joka on mahdollisimman monen muun miehen mielestä kaunis ja haluttava. Muilla on toiveita ja mieltymyksiä, jotka voivat poiketa paljonkin yleisestä linjasta. Mielestäni silmiinpistävin ero on näiden miesten itsetunnossa. Tällä kaunottaria havittelevalla on selvästi hauraampi itsetunto kuin muilla. Se näkyy monella tavalla, mm. niin että hän pitää itseään ulkoisesti rumempana kuin onkaan (on oikeasti komea mies). Ilmeisesti kauniina pidetyn naisen seurassa liikkuminen on hänelle itsetuntoa kohottava kokemus, jota hän pyrkii kokemaan aina uudestaan. Hän hyväksyy kauniilta naiselta kaikenlaista myrkyllistä käytöstäkin, ja hänen parisuhteissaan toistuu muutama vahingolliset kaavat.

Muut ystävämieheni ovat itsetunnoltaan enemmän tai vähemmän terveitä, ja heillä on ihan yhtä vaihteleva maku naisten suhteen kuin naispuolisilla ystävilläni. Kumppanilta toivotaan ensisijaisesti tietynlaista persoonallisuutta, ei niinkään tiettyjä ulkonäköpiirteitä. Ulkonäköfiksaatioistakin heillä on kokemusta, mutta ne kokemukset ovat jääneet teini-ikään ja nykyään niille naureskellaan makeasti.

En ole kommentoimasi, mutta tuli mieleen, että ehkä tuon miehen perimmäinen syy valita puoliso ei kuitenkaan ole ulkonäkö, vaikka sinusta se saattaisi näyttää siltä. Ei siitä huolimatta, vaikka mies arvostaa kaunista naista, aina, miehet ovat ulkonäkökeskeisempiä kuin naiset, enemmistö ainakin.

Hieman hätkähdin, kun mies sanoi minulle aivan vähän aikaa sitten, että "olen niin ylpeä sinusta, kun olet niin kaunis". Kauneus on katsojan silmissä (olen 50+), mutta tuohon sisältyi myös se aspekti, että nainen on ihan normaalillekin miehelle ylpeydenaihe, jos hän on miehen mielestä kaunis ja muutenkin edustava. Oli jotenkin todella liikkistä, että hän näkee minut noin, aivan vilpittömästi kuvittelee, että olen muidenkin mielestä ihan noin edustava, että oikein ylpeyttä saa tuntea (olen ihan tavallinen).

En oikeastaan voi kuvitella naista, joka ajattelisi tai sanoisi noin, joten tässä ehkä on sukupuolten ja sukupuoliroolien välillä eroa. (Tällaisista eroista täällä usein väännetään eli kumpi sukupuolista on ulkonäkökeskeisempi ja millä tavalla.) 

Summa summarum, en pidä sitä minään häiriön merkkinä, jos mies haluaa itselleen kauniin naisen - niin kauniin kuin rahkeet riittävät ja tietenkin muut hyvät, itselle mieluisat ominaisuudet myös. Kyllä naisetkin painottavat ulkonäköä, vaikkeivat sitä myöntäisi. 

En minäkään, mutta tämän miehen tapauksessa se ulkonäön painottaminen ajaa muiden ominaisuuksien edelle - erityisesti niiden ominaisuuksien, joita tarvittaisiin hyvään parisuhteeseen. Eikös se ole häiriön lähtökohtainen määritelmä, että ihmisen taipumus/tyyli/asenne johtaa hänen itsensä kannalta ei-toivottuun elämään?

Varmasti tällä miehellä on muitakin (syvempiä) vaikuttimia mieltymystensä taustalla, mutta minä puhun nyt niistä asioista joihin hän itse kertoo kiinnittävänsä huomiota / millä perusteilla hän kertoo lopettaneensa lupaavan tapailun. Siis asioista joista hän on itse tietoinen. Tässä on selkeä ero muihin ystäviini nähden. Muut puhuvat persoonallisuudesta, käytöksestä ja yhteensopivuudesta omien persoonallisuuspiirteiden kanssa, tämä mies puhuu ulkonäöstä ja "markkina-arvosta".

En ole ikinä tavannut tuollaista miestä, mutta äkkiseltään kuulostaa vähän samalta kuin nuo trollit täältä. Eli siinä on takana jonkinlainen tarve tehostaa itseään, omaa arvoaan ärsyttämällä ja käyttäytymällä epäsovinnaisesti. Macho-miestä esittävät voivat tietysti myös oikeasti olla vaarallisia ja tyhmiä (ettei se ole mitään esittämistä pelkästään), minkä vuoksi heistä ei olekaan minulle kokemusta kertynyt, ei edes ystävänä.

Joka tapauksessa ihmisen ulkonäkö ei minusta ole ikinä suhteen vetovoiman takana, vaan muut tekijät. Ei, vaikka kaikki kumppanit olisivat geneerisesti samannäköisiä. Itselläni on ollut samoin kuin miehelläni, mutta kuitenkin he ovat olleet erilaisia luonteeltaan. Joillakin ihmisillä maku pysyy samana, ja voit olla siinä oikeilla jäljillä, että he saattavat olla ulkonäkökeskeisempiä kuin muut. En kuitenkaan pidä sitä häiriön merkkinä. 

Mitä tulee siihen ovatko monet suhteet häiriön merkki, niin en oikeastaan lähde siitäkään, koska minusta se ei ole hyvä kulma ajatella asioita. Elämään mahtuu niin monenlaista enkä aseta monogaamista pitkää suhdetta kaiken yläpuolelle, vaikka itse sellaisessa elänkin. Voisin hyvin olla ikisinkku, koska olen nirso, ehdoton ja monessa muussakin asiassa häiriintyneempi kuin moni muu. Pitkä parisuhde voi syntyä myös hyvin häiriintyneen parisuhdedynamiikan seurauksena, joten senkään vuoksi sitä ei voi ideaaliksi asettaa.

Tämän miehen tapauksessa ei ole kysymys machoilusta, vaan hän ymmärtää itsekin asian ongelmaksi ja puhuu aiheesta sen mukaisesti. Hänen on vain hyvin vaikea päästää irti näistä fyysisiksi kokemistaan mieltymyksistä (tai tarkemmin ajatellen: vaikea saada kiinni siitä mitä niiden takana on - itsekään en usko että olisi pelkästään näistä kysymys). Minäkään en pidä monia suhteita merkkinä häiriöstä, mutta sitä kyllä jos kerta toisensa jälkeen päätyy suhteeseen, joka vahingoittaa omaa mielenterveyttä ja lisäksi omaa kykyä muodostaa jatkossa terveitä suhteita. Sama pätee totta kai siihenkin, jos on yhdessä pitkässä mutta vahingoittavassa suhteessa.

Minä en ymmärrä miksi mielestäsi "ulkonäköfiksaatiosta" pitäisi päästä irti? Ulkonäön takanahan on seksuaalinen viehättyminen eikä preferensseistä kukaan voi luopua noin vain, koska ulkonäkö on kuitenkin seksuaalisen viehätysvoiman syntymisessä tärkeä asia.

Naisten ulkonäöllä ei liioin ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämän miehen (ystäväsi) suhteet eivät toimi. Hän hakee naisia, jotka ovat sekä hyvännäköisiä että sopivia hänelle tyypilliseen parisuhdedynamiikkaan. Haemme partneria kiintymyssuhdemallimme mukaisesti eikä siitä ole apua, jos kumppanin ulkonäkö vaihtuu erilaiseksi (luultavasti päinvastoin), kun kiintymyssuhdemalli kuitenkin säilyy. Jos siis joku tapailun aluksi ei viehätä ulkonäön puolesta, niin en näe mitä apua siitä olisi suhteen jatkon suhteen, että hänen tapailuaan jatkaisi? Ei se ole tae paremmasta onnistumisesta kuin ulkoisesti viehättävän kanssa.

Sitäkään en tässä stoorissa ymmärrä, että jos ystäväsi tahtoo "mahdollisimman monen muun miehen ihaileman kauniin naisen" ja puhuu naisten "markkina-arvosta" (kuten kerroit tapahtuvan) niin se ei oikein stemmaa yhteen ongelman tiedostamisen kanssa. Ellei sitten ystäväsi ajattele kuten sinä tunnut ajattelevan, että vain kypsymättömät miehet omaavat ulkonäköpreferenssejä (liitit sellaisen teiniaikoihin, joille sinun tuntemasi aikuiset miehet naureskelevat) ja että kauniit naiset ovat pinnallisempia, kypsymättömämpiä tai jotenkin muuten henkisesti huonompaa parisuhdeainesta.

Jo aiemmin kirjoitin, että minun on vaikea ymmärtää sitä, että ulkonäöstä tehdään päätelmiä toisen luonteesta. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta se on ilmeisesti melko yleistä. 

Jep, tässä on nyt useampi asia joita et ymmärrä sillä tavoin kuin tarkoitan. 

Ulkonäköfiksaatiolla tarkoitan oikeasti haitallista fiksaatiota (kuvailin jo aiemmin miten haitta ilmenee käytännössä), en sitä että ulkonäkö ylipäänsä kiinnostaa tai siihen kiinnitetään huomiota yhtenä asiana muiden joukossa. 

Kumpikaan meistä ei ajattele kauniiden naisten olevan persoonaltaan jotain tiettyä. Ongelma ei liity sellaiseen, vaan ihan siihen että tajuaa ja tiedostaa tapailukumppanin olevan persoonallisuudeltaan harvinaisen lupaava, mutta ei kerta kaikkiaan pääse yli siitä että hänellä on kasvoissaan muutamia pisamia, tai muu vastaava yksittäinen häiritsevä piirre. Ja tämä toistuu kymmeniä kertoja, vaikka henkilö kuitenkin kaipaa parisuhdetta eikä tuollaista aina uusien deittien jatkumoa. Osa tapauksista on toki vähemmän yhteensopivia ja silloin on muitakin syitä lopettaa tapailu, mutta on myös useampia sellaisia, joita vielä vuosienkin jälkeen haikeana muistellaan kun henkilö oli niin poikkeuksellisen mahtava ja kaikin tavoin mieleinen ihminen.

Voisin kirjoittaa laveastikin siitä mitä minun mielestäni tässä on taustalla, mutta se menisi ohi ketjun aiheesta enkä koe muutenkaan asialliseksi kirjoittaa ystäväni yksityisasioista niin yksityiskohtaisesti. Alkuperäisessä kommentissani oli tarkoitus vain vastata sille, joka halusi tietää onko miehille aina naisen ulkonäkö ratkaisevan tärkeää.

Itselläni on kyllä ollut aivan yhtä pieniä ja triviaaleja (pisamiin verrattavissa olevia) asioita, minkä vuoksi en voi ajatellakaan jotain miestä seksuaalisessa mielessä, mutta siitä huolimatta olen pariutunut helposti. Sillä ei mielestäni voi selittää yhtään mitään, senkään vuoksi, että ulkonäkö ei ole vain preferenssi, vaan myös karsiva tekijä, koska jokin ulkonäköpiirre voi todella on vastenmielinen sen vuoksi, että sen näköisen ihmisen on joskus kohdannut huonoissa merkeissä, mistä on jäänyt muistijälki.

Ulkonäkö kantaa merkityksiä, jotka ulottuvat syvälle, joten sitä ei voi pitää pinnallisena eikä sisäisyydestä erillisenä asiana. Ovathan esimerkiksi vauvan ensimmäinen näky äidin kasvot, silmät ja ilmeet. Kehollisuus, sen tyyli ja tunnelmat ovat yhteydessä myös piilotajuntaan. Tietyt ihmiset, heidän piirteensä, tuoksunsa, pukeutumistyylinsä, ruumiinrakenteensa ovat siis paljon enemmän kuin "yleisiä kauneusstandardeja" ja niihin liittyy myös fetissin omaisia kiintymyksiä tai suoranaisia fetissejä kuten suurimmalla osalla meistä on. 

Joten tältäkin pohjalta kyseenalaistan sen ajatuksen, että vika olisi ulkonäköasioiden aiheuttamissa esteissä ja boostereissa. Hellittäminen ulkonäköön liittyvissä mieltymyksissä ja inhokeissa ei auta mitään, vaan se mielestäni jopa voisi johtaa siihen, että suhteet toimivat vielä entistäkin huonommin (kaikki logiikka ja jatkuvuus puuttuu).  

Mutta tuskinpa me tässä ystäväsi ongelmia voidaan ratkaista, kiinnitti vain huomiota sen vuoksi, että täällä niin usein annetaan neuvo unohtaa ulkonäköön liittyvät asiat ja keskittymään sisäisiin asioihin, jos kumppanivalinnat menevät aina pieleen. En usko sekuntiakaan, että siitä olisi mitään apua kenellekään, koska asiat ovat valtavan paljon monimutkaisempia ja ennen kaikkea yksilöllisempiä. Ystäviä (hyviäkin) on myös tosi vaikea neuvoa, minkä vuoksi olen itse jättänyt kokonaan väliin, vaikka se välillä onkin vaatinut itsehillintää. Osallistuin tähän ketjuun alun perin sen takia, että yhdellä ystävälläni on otsikossa mainittu ongelma.

Puhumme niin valtavan paljon ristiin, että en vaivaudu korjaamaan väärinkäsityksiä tästä tulkinnasta. Olisimme palstalla vielä viikonkin päästä jankkaamassa ulkopuolisen ihmisen asioista. 

Yleisemmällä tasolla puhuen, olen eri mieltä tuosta uskomuksestasi etteikö osalle ihmisistä voisi olla hyödyllistä keskittyä muuhun kuin treffikumppanin/seurustelukumppanin ulkonäköön. Joskus tällainen fokusoituminen ulkoisiin piirteisiin on keino välttyä kohtaamasta niitä sisäisiä vaikuttimia, joiden kanssa työskentely veisi ihmistä eteenpäin, kohti autenttista minää. Ei tietenkään aina, mutta tällaisia tapauksia tiedetään olevan, ja huomion suuntaaminen omaan sisäiseen todellisuuteen tiedetään niissä tapauksissa hyödylliseksi.

Tiedän mm. ihmisiä joilla on turvaton kiintymyssuhdetyyli, ja asian järjestelmällinen työstäminen on tuonut aidon muutoksen siihen, minkälaisista kumppaniehdokkaista viehättyy. Ei ole mitenkään poikkeuksellista että tällainen työskentely myös siirtää omien mieltymysten painopistettä pois ulkoisista piirteistä ja enemmän kohti sisäisiä ominaisuuksia. Ei välttämättä kaikilla ja kaikissa tilanteissa, mutta en lähtisi tätä asiaa silti vähättelemäänkään.

Meillä tosiaan on hyvin erilaiset näkökulmat moneen asiaan, mutta muutama asia vielä.

Ainakaan psykoterapian näkökulmasta ei voi lähteä siitä, että joku ulkopuolinen määrittää tavoitteen, johon ihminen pyrkii (= aito muutos siihen, millaisista kumppaniehdokkaista viehättyy). Tavoite kuulostaa enemmän deittivalmennukselta tai muulta vastaavalta self helpiltä simppeleine ratkaisuineen. Eivätkä nuo ulkoiset asiat todella ole sisäisistä erillisiä, vaan monin tavoin lomittain, ristikkäin ja sotkussa niin kuin jo kuvasin. Sen vuoksi psykoterapeutti purkaisi, kääntelisi ja kokoaisi tuollaisen tavoitteen kuin rubikin kuution saadakseen tietää mitä kaikkea se oikeasti sisältää, jos joku asiakas sen tavoitteekseen itse ottaisi.

Minua häiritsi ajatustavassasi esiintyvä kaksinapaisuus (ulkoiset - sisäiset asiat) ja yksinkertaisuus (tee näin, niin asiat paranevat) myös sen vuoksi, että en näe elämää niin, kaksinapaisena ja yksinkertaisten ratkaisujen varaan perustuvana. En myöskään näe sinkkua ihmisenä, jonka tulee muuttua suhteen saadakseen. Aiemminkin tästä oli jo puhetta, että itsetuntemus on mielestäni kokonaan eri asiaa. Yksilölliset ja sellaisina monimutkaiset ja ristiriitaiset kokemukset eivät oikein taivu simppeleihin ratkaisuihin ilman väkivaltaa. Yksinkertaisten ratkaisujen sijasta ennemmin tarjoaisin monia erilaisia näkökulmia ja etenkin kysymyksiä, joiden avulla ihminen hahmottaa itse sitä mistä kaikesta hänen asioissaan voisi olla kysymys.

Kokisin loukkaavana, jos minun tapaani nähdä jokin kumppaniehdokas alettaisiin arvottaa ja nähdä ongelmana ja varmaan sen vuoksi myös tähän tartuinkin, koska minulla on paljonkin kuvatunlaisia ulkonäköfiksaatioita. Eivät ne sinänsä ole ongelmallisia eikä niistä tarvitse päästä eroon tai muuttua. Toisaalta itsellenikin on tuttua se, että on kovin houkuttelevaa tarjota ystävälle sitä omaa simppeliä selitystä ja ratkaisua ongelmaan oman elämän ja arvojen pohjalta. Se on inhimillistä, mutta ei ystävyydelle välttämättä hyväksi, koska silloin astutaan liian pitkälle toisen reviirille. 

Tässä keskustelussa ei ole tullut vastaan yhtään sellaista tekstiä tai kokemusta, jonka olisin nähnyt muistuttavan ystäväni tilannetta. Sekin kertoo, että monet samaltakin kuulostavat ongelmat ovat kuitenkin kokijalleen ihan erilaisia tunnesisältönsä ja historiansa puolesta.

Huomaatko, että teet lukuisia kovin pitkällemeneviä oletuksia siitä, miten minä keskustelen ystäväni kanssa ja minkälainen maailmankuva ja arvot minulla on - tietämättä näistä asioista oikeasti mitään? Nämä oletuksesi sisältävät mustavalkoisuutta, kapeakatseisuutta ja halua kontrolloida muita. Toisaalta kovasti advokoit sen perään, että ihmisiin suhtauduttaisiin avarakatseisesti ja elämän monimutkaisuutta huomioiden.

Moniulotteisesti ajattelevan henkilön tulkinta teksteistäni olisi toisenlainen kuin tämä sinun tekemäsi, joten miksi et itse toimi kuten neuvot minua toimimaan? Uskon sinulla olevan kyllä lähtökohtaisesti kykyä siihen. Ehkä jokin tässä keskustelun aiheessa aktivoi niin primitiivisiä tunteita, että se taito kääntyi hetkeksi off-asentoon.

Enhän minä tiedä mitä olet ystäväsi kanssa jutellut. Puhuin neuvosta, joka usein täällä annetaan ja jollainen viestisi mielestäni oli, simppeli ja kaksinapainen, minkä jälkeen pohdin sitä, että houkutus antaa tuollainen neuvo on suuri ystävänkin suhteen. 

Kerroin jo selkosuomella mikä se kohta oli, mikä aiheutti puolustusreaktion eli se, että myös itselläni on noita ulkonäköfiksaatioita. Sen vuoksi tiedän, että ratkaisu sisältää olennaisen virheen. On ylipäätään loukkaavaa sanoa kenellekään, että sinun tulee muuttua saadaksesi toisenlaisen elämän. Eihän se ole mahdollista, et itsekään pysty muuttumaan noin vain, toisen neuvosta, joten ajatusmalli on minusta perimmältään epärealistinen. 

Voidaan jatkaa keskustelua siitä mikä viestini kritiikin sisältö oli, jos haluat, jos kerran pidät tulkintaani yksiuotteisena, niin perustele se. Kuulen mielelläni sinun näkemyksesi.

Voihan se olla, että olen esimerkiksi turhan varovainen esittämään yhtään mitään ystävälleni, joka mielestäni toistaa samaa kaavaa eli en ole kommentoinut yhtään mitään, vain kuunnellut häntä, kun hänellä on otsikon ongelma. Taisin kerran kysyä jotain sellaista, että minusta on hyvä ajatella alkuun, että onko tuo mies sellainen, jonka seurassa tunnet itsesi turvalliseksi ja hyväksi? Vai tuottaako epävarmuutta, pelkoa ja ikäviä tunteita enemmän. Muuta väliintuloa en ole tehnyt.

Ekassa viestissäsi varsinkin tuli selkeästi esille se, että pidät ulkonäköfiksaatiota epäkypsänä teini-ikään kuuluvana juttuna, josta tulisi pyrkiä eroon. Se ei ole minusta hyvä lähtökohta, että sanotaan ihmiselle epäsuorasti, että sinussa on jotain vikaa, varsinkin, kun suhteissa epäonnistuva ihminen muutenkin kokee itsensä epäonnistuneeksi kuten kerroit ystäväsi tuntevan. Vai oletko eri mieltä? Missä raja kulkee sikäli, että varmaan ystävän tehtävä on joskus myös esittää kritiikkiä siitä mitä toinen tekee ja touhuaa? Siis toisen parhaaksi. Kyseessä ei ole mikään psykoterapiasuhde, vaan ystävyys.

Olen pohtinut tuota kysymystä aika paljon, sillä tiedän, että moni antaa hyvinkin suorasukaisia neuvoja ja ohjeita ystävilleen. Itse loukkkaantuisin siitä ja panisin ystävyyden jäähylle, minkä vuoksi olen ollut ehkä ylivarovainenkin. Täällä netissä taas voi naputella huomattavasti suorasukaisemmin kuten nyt tein kohdallasi, koska emme tunne toisiamme. Voidaan puhua mielipiteistä, asioista, menemättä samalla tavalla henkilöön ja puuttuu myös yhteinen historia.

Olet määritellyt sanan "ulkonäköfiksaatio" eri tavalla kuin miten itse tuota sanaa käytin, ja siksi näet kommenttini ongelmallisena. En ole eri mieltä tästä mitä kysyt.

Omissa ystävyyssuhteissani kommentoidaan puolin ja toisin melko suorasukaisesti, koska kumpikin osapuoli ymmärtää olla ottamatta toisen mielipidettä jumalan sanana, ja kykenee ilmaisemaan sanallisesti jos jokin kommentti satuttaa. Sitten pyydetään anteeksi ja palataan pari askelmaa taaksepäin, jotta päästään takaisin yhteisymmärryksen tilaan. Erilaisille mielipiteille ja ajatuskehitelmille annetaan paljon tilaa - usein yksi tai useampi henkilö on itsensäkin kanssa eri mieltä monista omista ajatuksistaan. 

Kommenteissasi koin häiritseväksi lähinnä nuo katteettomat oletukset, eri mieltä saa totta kai olla. Ystävieni kanssa dynamiikka on sellaista, että yhteen oletukseen tai tulkintaan sitoutumisen sijasta hahmotellaan ensin yhdessä mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja sitten henkilöltä itseltään kysytään tuntuuko niistä jokin/jotkut sopivalta. Hänen oman mielipiteensä pohjalta lähdetään sitten etenemään keskustelussa. Ja mielipidettä saa toki aina vaihtaa jos siltä tuntuu.

Minulle on käynyt selväksi, että olet hyväntahtoinen ihminen, joka ei tahdo tahallaan loukata sekä pyrkii aidosti auttamaan, mikä on arvokasta. Eli en ole halunnut kritisoida sinua ystävänä, vaan tuosta itse asiasta pyrin keskustelemaan (= ovatko ulkonäköpreferenssit ongelma vai eivät). Jossain vaiheessa taisit mainita, että ne sinunkin mielestäsi peittävät alleen jotain muuta, tärkeämpää, mistä olemme ihan samaa mieltä.

Ehkä minulta puuttuu luottamusta siihen, että ystävä osaisi ottaa suoremman mielipiteeni kevyemmin, koska minä itse en ottaisi sitä kevyesti kuten tämäkin keskustelu osoittaa. Eli alkoi ärsyttää, vaikka et edes kohdistanut tuota ulkonäköpreferenssijuttua minuun. Saattaahan se olla, että ystäväni jopa toivoisivat minulta suorempia kannanottoja. Jos he kysyvät ihan suoraan mielipidettä olen sanonut sen. Muuten en.

Tämäkin osoittaa, miten oman itsen asettaminen mittatikuksi ei useinkaan toimi. Oletan, että ystävä loukkaantuu samoista asioista kuin minä itse, joka olen hyvin tarkka reviiristäni. Reagoin napakasti, jos joku astuu sinne mestaroimaan. 

ps. Tämä menee nyt jo pitkälle ohi aiheen, mutta kirjoitan, koska kirjoittamalla asiat selkiintyvät omassa päässä. 

Siinä on nimittäin kummallinen ristiriita, kun olen niin varovainen ystävänä, kuuntelijan roolissa, vaikka olen aika napakka tyyppi muuten enkä välttämättä kovinkaan hyväntahtoinen ja mukava ihminen. Tulee mieleen kamala ajatus eli se, että enkö haluakaan pitää ystävästäni yhtä hyvää huolta kuin itsestäni pidän? Tukea häntä pitämään puolensa esittämällä oman näkemykseni sellaisena kuin se on pyöristelemättä liikaa ja jopa haastamalla ystävää näkemään asian ihan toisin. Siinä ottaa riskin, että ystävyys voi kärsiä, mutta mitä tekee ystävällä, joka on aina neutraali eikä hänen mielipiteestään saa selvää. 

Tätä täytyy miettiä. 

Mielenkiintoinen ajatus. Eri ihmisillä on erilaisia ystävyyttä koskevia odotuksia, ja ymmärtääkseni melko moni toivoo ystäviltään nimenomaan tuollaista myötäilevää tukemista eikä tykkäisi avoimesta eri mieltä olemisesta tai edes erilaisten vaihtoehtojen hahmottelemisesta (joka sekin voidaan aiheetta kokea kritiikiksi). Olet ehkä aistinut tai kokemuksen kauttakin oppinut, että sinulta toivotaan juuri myötäilyä. Silloinhan ei ole mitenkään huono asia, että myös annat sitä. Voi myös olla että jos itse torjut eriäviä kommentteja herkästi, niin ystäviksesi on valikoitunut porukkaa, joka ei mielellään tuo eriäviä mielipiteitään esiin. Heillä on varmaan todennäköisemmin itselläkin toiveena että muut eivät ns. astuisi varpaille.

Ainahan voit kysäistä ystäviltäsi miten he toivovat itseään kohdeltavan, jos koet että käsityksesi asiasta voi olla epätarkka.

Jos sinulla sattuu olemaan psykologiaan liittyvää koulutusta tai olet muuten aiheeseen perehtynyt, lienee mahdollista että koet itselläsi olevan tavallista suurempi vastuu siitä miten keskustelet ystäviesi kanssa, koska tiedostat asiaan liittyviä riskejä ammattilaisen näkökulmasta. Silloin voi olla vaikeampaa ilmaista omia yksilöllisiä ja sellaisina puutteellisia mielipiteitä suoraan, varsinkin jos tulisi niillä haastaneeksi ystävän ajattelua.

Miksi ajattelet että et ole "mukava ihminen"?

Kiitos kysymyksistä.

Kysymällähän se selviää, olet ihan oikeassa. Ja nyt kun alan miettiä tuota kysymistä huomaan, että minulta kysytään usein mielipiteitä ja näkemyksiä. Varmaan siinäkin on syy mikä saa kaartelemaan ja pyöristelemään, koska en kuitenkaan halua ottaa suorien neuvojen antamisesta vastuuta. Vaikka olen aika usein arvannut mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, niin en ole silti antanut järkevää neuvoa po. ketjun aiheeseenkaan, vaikka sellainen olisi varmasti kannattanut antaa. Älä lähetä tekstaria, vaan odota ja katso rauhassa -tyyppisesti. Sen olen joskus sanonut, että älä katso sanoja, vaan tekoja. 

Tarkoitan ei-mukavuudella ja ei-hyväntahtoisuudella sitä, että en jaksa ihmisten juttuja määräänsä enempää eli että olen välillä aika kärsimätön ja väsyn ystäviinkin, haluan päästä helpolla mikä tarkoittaa juuri sitä, että vain kuuntelee ja antaa toisen kuulostella omia ajatuksiaan. Silläkin on arvonsa, mutta valitettavasti se välillä on tulosta kärsimättömyydestä ja rasittuneisuudesta, jonka peitän sillä, etten sano yhtään mitään (etten sanoisi jotain terävää ja sarkastista). 

Oikein mielenkiintoista pohdintaa sinulla, johon tekee mieli kommentoida vaikka meneekin OT:n puolelle.

Minullekin tulee se kuva, että olet hyvin vastuuntuntoinen. Neuvon antaminen tuntuu vaikealta, koska koet ehkä olevasi sitten vastuussa lopputuloksesta. Itse kun jakelen neuvoja vasemmalle ja oikealle, olen havainnut että neuvojani ei suinkaan välttämättä noudateta - ei edes niitä parhaita, joiden suhteen minulla on suuri varmuus neuvon osuvuudesta. Ja hyvä niin! Jokainen meistä on kuitenkin itse vastuussa omista valinnoistaan, olipa niiden tueksi saatu neuvoja tai ei.

Mietin voisiko sellainenkin dynamiikka jonkun ystäväpiirissä olla, että yksi henkilö koetaan jonkinlaisena auktoriteettina ja omia valintoja ulkoistetaan tälle ihmiselle liiankin kanssa. Asia varmaan ilmenisi tämän henkilön syyttelynä silloin, jos neuvon noudattaminen ei johtanutkaan toivottuun tulokseen. Silloinhan olisi realististakin tältä henkilöltä varoa antamasta suoria neuvoja, ja pelätä että ystävyys katkeaa jos niitä menee antamaan. 

Kerrot että et jaksa loputtomiin kuunnella etkä siitäkään syystä halua panostaa olemalla aktiivisempi osapuoli keskustelussa. Loputonta kuunteluahan ei kukaan jaksakaan, vaan jokaisella tulee jossakin kohdassa raja vastaan. Jos kuuntelemiseen sisältyy kohdallasi stressaantumista siitä, että haluat hallita osallistumistasi varmistaaksesi että toimit vastuullisesti, niin jaksaminen loppuu tietysti vielä nopeammin. Ennen kaikkea ehdottaisin miettimään sitä, miten voit rajata tilanteet kestoltaan ja intensiteetiltään sellaisiksi, että jaksat olla niissä ja olet niissä sen aikaa jopa mielelläsi. Kun väsyt (mieluiten jo hieman ennen sitä) on aika siirtyä tilanteesta pois, lepäämään tai puuhaamaan muuta. Näin jaksat olla “mukava” sitten taas seuraavalla kerralla. Ethän ainakaan ajattele, että ollaksesi mukava ihminen, sinun olisi jaksettava aina ja kaikissa tilanteissa olla toisille läsnä, niin pitkään kuin he haluaisivat? En usko että kukaan meistä oikeasti on ihan niin mukava.

Vielä tuosta, että ihmisiä ei voi auttaa. Olen samoilla linjoilla siitäkin, jos auttamiseksi määritellään sellainen että yhden keskustelun aikana ikään kuin taikasauvaa heilauttamalla autettava ihminen muuttuu ajattelultaan tai asenteeltaan toisenlaiseksi. Tämä ei ole mahdollista. Ihmisille voi kuitenkin tarjota itsellä olevaa tietoa ja työkaluja, niin että heillä on mahdollisuus ottaa niitä halutessaan käyttöön. 

Itse olen saanut tällaista apua muilta ja toivottavasti myös muut minulta. Sen vaikutukset ovat hitaampia, mutta usein kuitenkin hyvin todellisia. Kun samasta aiheesta keskustellaan esim. kymmenettä kertaa, ja henkilö on siinä välissä tehnyt valintojaan ollen samalla aiempaa tietoisempi tästä keskustelun aiheesta, niin sillä kymmenennellä kerralla saattaa joku hieman isompikin lamppu mielessä syttyä! Ehkä se sellainen odotus, että oman neuvon tulisi johtaa välittömään valaistumiseen toisen ihmisen mielessä voi olla hieman turhan egoistinen. Mitä paremmin siedämme sitä, että välitöntä vaikutusta ei tapahdu, ja sittenkin kun ihminen aidosti oppii ja omaksuu jotain uutta niin suurimmaksi osaksi se on hänen omaa ansiotaan, sitä helpompaa noissa tilanteissa on olla osallisena.

Kiitokset pohdinnoista. Luulen, että olen vähän väsynyt ihmisiin ja itseeni myös. En usko, että olen auktoriteetti, vaan olen vähän kuin villamatto, johon voi kääriytyä miettimään itseään. Kysymyksiin ei varmaankaan odoteta mitään vastausta, vaan odotetaan kysymyksiä, joita voi pohtia. Osittain se johtuu siitäkin, että nykyisin emme niinkään tee mitään (aktiviteetttia kuten ennen), vaan istumme sohvan nurkassa, jolloin puheenaiheet alkavat kiertyä erilaisten ongelmatilanteiden pohdintoihin hyvin herkästi. Oma vikahan se on, että ei itse halua vastavuoroisesti uskoutua tai ehdottaa muuta, toiminnallisempaa tekemistä. 

Mutta nyt varmaan täytyy lopettaa tämä, kun menee niin pahasti aiheen vierestä. 

Kiitos keskustelusta ja hyvää jatkoa.

Kiitos samoin sinulle, kiitos hyvistä kysymyksistä ja huomioista.

Mun kaikki suhteet on alkaneet niin etten ole halunnut yhtään ketään...Miehet tulee juttelemaan ja joku niistä sitten vaan valikoituu syystä jota itse en tiedosta. Kuulostaa vieraalta tuollainen tietyn ihmisen "haluaminen".  Asiat vaan menee oikeaan suuntaan jos on mennäkseen. Yrität varmaan liikaa?