Mistä tunnistaa sosiaalisesti kyvyttömän ihmisen? Tästä fraasista: "Puhutaanpa iloisemmista asioista!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En käytä noita sanoja, mutta yritän kyllä muuttaa keskustelun aihetta, mikäli huomaan juuri jutelleeni 2 tuntia kaverini vaikeuksista. Ei sitä nyt terapeutiksi pidä ryhtyä, eikä minulla siihen ole koulutustakaan.

Ammattilaisia on, jos jokin ahdistava asia täysin valtaa mielen.

Mistä keksit tuon kaksi tuntia? Kyse on tilanteesta jossa joku toteaa esimerkiksi puolisonsa sairastuneen vakavasti ja joku muu pian toteaa siihen, että puhutaan mieluummin iloisemmista asioista. Ei ole normaalia käytöstä.

Joku voi hyvinkin loukkaantua puheenaiheen vaihtamisesta, vaikka juuri oltaisiin puhuttu siitä sinun vaikeasta asiasta tosi pitkään. Siinä voi jäädä mielikuva, että on juuri kertonut jonkin vaikean asian ja seuraavalla kommentilla pyritään vaihtamaan puheenaihe, vaikka todellisuudessa olisi tullut pahoittelut ja asiasta olisi juteltukin jo hyvän aikaa.

Jos tilanne alkaa kuormittaa liikaa, mikä silloin estää hetkeksi poistumasta paikalta esimerkiksi vessakäyntiin vedoten? Saa vähän happea ja myöhemmin voi yrittää uudelleen keskustelua toisesta aiheesta?

Jos jollain on vaikea olo, ei se poistu sillä että yrittää kuorruttaa hankalan asian glitterillä toteamalla pian ihmisen olevan kokemuksistaan oppineena entistä vahvempi tms.

Ööö. Poistu hetkeksi vessaan, että jaksat taas kuulla tuntien pituista vuodatusta? Itselläkin on ollut kriisejä ja tiedän, että niissä tilanteissa puhumisen tarve on aivan loputon, eikä useinkaan apua haeta, vaikka se olisi jo ihan paikallaan.

Miksi tämä kriisejä kokeva on automaattisesti aina se hyvä osapuoli, eikä esim. se hänen läheisensä, joka yrittää auttaa, mutta samalla yrittää pitää huolta omasta jaksamisestaan? Tulee mieleeni nuoruuden ex-ystäväni, joka oli aika hankala ihminen ja riitautui aina kaikkien kanssa ja vuodatti sitten ihmissuhdepettymyksiään minulle.

Yritän vain sanoa, että vika siinä, ettei vuorovaikutus onnistu, voi olla ihan kummassa vain tai sitten molemmissa.

No mitä ehdotat? Toisen kriisi ei mene käskemällä ohi. Ellet kestä olla rinnalla, ota etäisyyttä. Älä vaadi kriisissä olevaa sinun vuoksesi kiskomaan tekohymyä naamalleen.

Sinulla ei ole oikeutta kaataa sitä "kriisiä" muiden niskaan.

99% niistä kriiseistä ei ole edes kriisi. Ihmiset tekevät vaan nykyään joka asiasta kriisin.

Onko ainoastaan sinulla todellisia kriisejä ja muut jauhavat joutavia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Summa summarum keskustelulle: pidä ihmisten keskuudessa hymy huulilla ja hankkiudu ongelmistasi eroon saunan takana (känni, köysi, huumeet, pyssy... keinot ovat vapaat). Hymy sitten vain reippaasti päälle vaikka miten hankalalta tuntuisi kun ollaan ihmisten ilmoilla!

Ei noin mustavalkoista. Mieti mitä puhut ja kenelle. Luotettavat ystävät ovat ongelmien jakamista ja lohdun saamista ja antamista varten. Edes maailman ja yhteiskunnan ongelmista ei ole tarpeen saarnata kenelle tahansa, sinulla pitää olla tunneälyä havaita, kiinnostavatko aiheet läsnäolevia. 

No eiväthän toisten jutut yleensä lähtökohtaisesti ole ikinä kovin kiinnostavia. Ihmiset jauhavat omia arkipäiväisiä asioitaan päivästä toiseen. Spinning-tunneista, tv-ohjelmista, syömistään ruoista... Silti tällaista puhetta kuunnellaan hetki kohteliaisuudesta eikä huudella että keksi jotain hauskempaa.

Joskus toki keskustelun sekaan voi sattumalta osua jotain aidosti mielenkiintoista, mutta suurin osa vuorovaikutuksesta on melko yhdentekevää. Sen arvo on lähinnä siinä, että sillä osoitetaan jonkinlaista kiinnostusta toisia kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Summa summarum keskustelulle: pidä ihmisten keskuudessa hymy huulilla ja hankkiudu ongelmistasi eroon saunan takana (känni, köysi, huumeet, pyssy... keinot ovat vapaat). Hymy sitten vain reippaasti päälle vaikka miten hankalalta tuntuisi kun ollaan ihmisten ilmoilla!

Ei noin mustavalkoista. Mieti mitä puhut ja kenelle. Luotettavat ystävät ovat ongelmien jakamista ja lohdun saamista ja antamista varten. Edes maailman ja yhteiskunnan ongelmista ei ole tarpeen saarnata kenelle tahansa, sinulla pitää olla tunneälyä havaita, kiinnostavatko aiheet läsnäolevia. 

No eiväthän toisten jutut yleensä lähtökohtaisesti ole ikinä kovin kiinnostavia. Ihmiset jauhavat omia arkipäiväisiä asioitaan päivästä toiseen. Spinning-tunneista, tv-ohjelmista, syömistään ruoista... Silti tällaista puhetta kuunnellaan hetki kohteliaisuudesta eikä huudella että keksi jotain hauskempaa.

Henkilökohtaisesti en ole ikinä tajunnut miten ihmisillä riittää tuntikausia päivittäin aikaa katsoa televisiota sekä mielenkiintoa vielä sen jälkeen käydä seuraavana päivänä läpi kuka juontaja sanoo milloin mitäkin. Ei ihme, että aika tuntuu olevan monilla tiukilla. Mutta tätä ajatusta en yleensä sano ääneen.

Sanat ovat vapaat mutta rajat pitää jokaisen itse oppia. Ellei ole halua tai kykyä oppia niin muut kyllä laittavat ne rajat ja ne sitten pitävät.

Vierailija kirjoitti:

Sanat ovat vapaat mutta rajat pitää jokaisen itse oppia. Ellei ole halua tai kykyä oppia niin muut kyllä laittavat ne rajat ja ne sitten pitävät.

Äkkiä huomaa olevansa hyvin yksin, jos on usein komentelemassa mistä muut saavat keskenään jutella ja mistä eivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista kuulla millä perusteella joku määrittää itsensä sellaiseksi opettajahenkiseksi auktoriteetiksi, joka kokee olevansa oikeutettu sanomaan muille mistä toisten on sopivaa keskustella ja millä tavalla. Haluaisivatko tällaiset ihmiset haaveissaan jonkun keskustelupalstan moderaattoreiksi, mutta hommia ei ole tarjottu ja pitää sitten yrittää livenä moderoida keskusteluja?

Miten tällainen moderaattorin rooli ihmiselle kehittyy? Mikä on syynä haluun yrittää kontrolloida mitä toiset puhuvat?

Onko tuo käytös malliopittu yleensä lapsuudenkodissa?

Mielellään autan ja kuuntelen kohtuudella, vaikeitakin aiheita.

Sosiaalinen kyvyttömyys on kyllä sitäkin että ottaa ystävistä kaikki mehut irti, ei osaa puhua muusta kuin itsestään ja kaataa kaikki ongelmat toisen niskaan kun tavataan. Yleensä pui loputtomiin samoja asioita. Jäljelle jää vain uupumus ja helpotus siitä että tapaaminen on ohi viimein.

Vierailija kirjoitti:

Mielellään autan ja kuuntelen kohtuudella, vaikeitakin aiheita.

Sosiaalinen kyvyttömyys on kyllä sitäkin että ottaa ystävistä kaikki mehut irti, ei osaa puhua muusta kuin itsestään ja kaataa kaikki ongelmat toisen niskaan kun tavataan. Yleensä pui loputtomiin samoja asioita. Jäljelle jää vain uupumus ja helpotus siitä että tapaaminen on ohi viimein.

Mikä saa sinut pysymään tuollaisissa ystävyyssuhteissa? Sinun on itse määriteltävä omat rajasi. Kukaan muu ei voi tietää mitä sinä jaksat ja mitä et. Varsinkaan kriisissä oleva henkilö ei välttämättä edes pysty tuollaista miettimään, jos pään täyttävät vaikeat tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut jättävät esim. Tekstaillessa reagoimatta mihinkään negatiivisempaan kommenttiin. Aina pitäisi vain puhua pumpuliasioista.

Mulla on tällainen kaveri, joka todella usein sivuuttaa täysin mun kuulumiset. Varsinkin silloin, jos aihe on vähääkään vakavampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut jättävät esim. Tekstaillessa reagoimatta mihinkään negatiivisempaan kommenttiin. Aina pitäisi vain puhua pumpuliasioista.

Mulla on tällainen kaveri, joka todella usein sivuuttaa täysin mun kuulumiset. Varsinkin silloin, jos aihe on vähääkään vakavampi.

Oletko vielä kyennyt ottamaan asiaa puheeksi ystävän kanssa? Voi ajan myötä alkaa tuntua aika ikävältä.

Tekstailu on aika kehno väline "puhua" mistään vaikeasta.

"Puhutaanpa iloisemmista asioista" on fraasi, jonka tarkoitukseksi olen olettanut vaihtaa puheenaihetta, jonka on itse vahingossa vienyt tilanteeseen sopimattoman ankeaksi. Esimerkiksi toisen ihmisen juhlissa huomaa puhuvansa liikaa omista koettelemuksistaan ja korjaa mokansa kääntämällä aiheen takaisin kepeämmäksi.

Vierailija kirjoitti:

"Puhutaanpa iloisemmista asioista" on fraasi, jonka tarkoitukseksi olen olettanut vaihtaa puheenaihetta, jonka on itse vahingossa vienyt tilanteeseen sopimattoman ankeaksi. Esimerkiksi toisen ihmisen juhlissa huomaa puhuvansa liikaa omista koettelemuksistaan ja korjaa mokansa kääntämällä aiheen takaisin kepeämmäksi.

Tuo on kieltämättä parempi tapa käyttää kyseistä fraasia kuin se, että sen avulla yritetään käskeä muut vaihtamaan puheenaihetta.

Vierailija kirjoitti:

Tekstailu on aika kehno väline "puhua" mistään vaikeasta.

Ei välttämättä ole paras väline tuohon. Osa kuitenkin sivuuttaa täysin vaikeat aiheet myös kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa joko vaikenemalla vastaukseksi tai alkamalla

ihan yhtäkkiä puhua teennäisen innostuneesti vaikka Salattujen elämien viimeisimmistä käänteistä.

Onko kukaan omaksunut tuollaista puhetapaa vanhemmiltaan ja myöhemmin aikuisena huomannut että on pohjimmiltaan turhaa puuttua toisten puheisiin? Se herättää vain pahaa verta ihmisissä.

Vierailija kirjoitti:

"Mutta mitä me sille voidaan". "Eiii hän se niin ole".. "Minä kyllä hyväksyn kaikki". Tai eivät sano mitään sellainen outo toljotus vaan silmissään. Tällaisia vastauksia olen saanut. Vain turhan päivästä jonnin joutuvaa lörpöttelyä noiden ihmisten kanssa.

Noinhan se silloin valitettavasti menee. Eivät kaikki osaa kovin hyvin samaistua ihmisten erilaisiin tilanteisiin. Eivätkä välttämättä kaikki ymmärrä sitä ettei toisten ongelmia edes tarvitse yrittää ulkopuolisena ratkoa.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin sanoin töissä, että isäni kuoli niin työkaveri vastasi, että kuuluu elämään. Itsellä hänellä on oma isä elossa.

Ehkä työkaveri halusi lähestyä asiaa filosofisesti tarkoittaen vain, että jokaisella meistä se on edessä. Ehkä ei halunnut käyttää tavanomaisempaa fraasia ("otan osaa"), koska ainakin minusta se on hyvin teennäinen sisällöltään.

Saattoi tuntua tylyltä, mutta tiesitkö hänestä enempää kuin sen, että isänsä oli elossa - ehkäpä oli menettänyt jonkun itselleen isäänsä tärkeämmän ihmisen ja siksi tuntui kyyniseltä, tai ei kestänyt aihetta yhtään omien kokemustensa tai elämäntilanteensa vuoksi.

Olen ollut kuolevien kanssa tekemisissä ja ollut myös omaishoitajana läheiselle, jonka tiedettiin pian kuolevan. Minullakin on se näkemys, että "kuuluu elämään".

Tapaan työssä ihmisiä, jotka ovat juuri menettäneet läheisen kuolemalle. Siihen ei välttämättä osaa paljon sanoa, muuta kuin tuon "otan osaa". Voi myös jatkaa kysymällä "miten voit?" tai "miten jaksat?". Toivotan "voimia sinulle", kun siinä erotaan.

Vaikka minulla on ns. kokemusta asiasta, on joka kerta tyhjä olo, kun toinen kertoo läheisensä kuolemasta. Sen olen oppinut, että jotain on heti sanottava (vähintään se "otan osaa") ja ehkä taputan olalle. Ihminen siinä sitten kertoo enemmän, jos haluaa, luonteensa mukaan. Itse aina pelkään vaikuttavani kyyniseltä tai kylmältä, mutta yleensä kertoja saa helpotusta siitä, että hän saa sanoa sen asian, joka on nyt mielessä ja elämässä päällimmäisenä. Kun nämä kipeät muodollisuudet (saa sanotuksi, että läheinen on kuollut ja toinen lausuu osanottonsa) on ohitettu, on helpompi jatkaa keskustelua, kun molemmat ovat tilanteen tasalla.

Entä jos toinen viikosta ja vuodesta toiseen vatvoo ja soutaa niitä t-o-d-e-l-l-a raskaita ja oikeasti todella helposti ratkaistavia vatvomisiaan?

Tällaisille olen sanonut että eiköhän riitä tältä erää tämä aihe, kun on jo kuullut samat ulinat vuosien ajan.

Mietippä ap. Mitä jos vanhempasi olisivat sanoneet sinulle lapsena, että olet sosiaalisesti kyvytön?. Mitkä jäljet se olisi jättänyt sinuun. Me ihmiset olemme erilaisia, toiset ovat sosiaalisempia ja toiset epäsosiaalisia, se nyt vaan on hyväksyttävä.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos toinen viikosta ja vuodesta toiseen vatvoo ja soutaa niitä t-o-d-e-l-l-a raskaita ja oikeasti todella helposti ratkaistavia vatvomisiaan?

Tällaisille olen sanonut että eiköhän riitä tältä erää tämä aihe, kun on jo kuullut samat ulinat vuosien ajan.

Aloitus ei käsitellyt tuollaista tilannetta. Suosittelisin kuitenkin arvioimaan uusiksi sen missä seurassa haluat aikaasi viettää. On ihan turha olla vapaaehtoisesti vuosi toisensa jälkeen ikävältä tuntuvasta seurassa ja jälkikäteen valittaa että tuntuu kurjalta.