Uskaltaako kukaan muu myöntää, että v***taa, kun miehen

Meillä asuu vakituisesti mieheni syrjähypyn seurauksena syntynyt lapsi.

Lapsella oli vaihtoehtoina joko sijaisperhe tai isänsä perhe (lapsen äiti ei halunnut hoitaa lasta).

en aina edes tykkää siitä ja olen kyllä lapsellisen mustasukkainen sen äidistä jotenkin varmaan, myönnänkin, mutta vaikka noitakin negatiivisia tunteita tunnen, yllätän itseni usein silti ikävöimästä lasta kun hän on äidillään eikä meillä, mun lapsi pitää hänestä ihan mielettömästi ja ovat parhaat kaverukset, lähes kuin sisko ja veli, ja kyllähän mäkin siitä ihan tykkään ja kyllä se "kuuluu kalustoon" vaikkei aina ihanaa olekaan (lapsellisesti kyllä) muistaa miten on saanut alkunsa ja ketä tyttö muistuttaa välillä kovinkin ;)

Siksi kaikki pahat äitipuolet pitäisi viedä ladon taakse ja...

[/quote]

Mä olen äitipuoli ja yritä ja yritän mut muikään ei kelpaa eikä ole hyvin. kai siin nyt vähemmästäkin rupee vituttaa....

Miehelläni on myös äitipuoli, joka heti taloon tultuaan teki selväksi, että "En paskaakaan välitä teistä ja voitte mun puolesta painua v*ttuun." Mieheni oli tuolloin 11, veljensä 9 ja siskonsa 6. Tämä äitipuoli oli 21-vuotias (mieheni isä oli 32). Voitte vain kuvitella millainen tunnelma tässä perheessä oli. Mieheni muutti pois kotoa 16-vuotiaana, eikä vieläkään näin 30-vuotiaana ole minkäänlaisissa väleissä äitipuolensa kanssa.

Karmeaa tekstiä joiltain n. aikuisilta. Sairasta. Saahan sitä vituttaa, mutta se tunne pitää tunnistaa ja työstää veke. Ihan oikeasti pitää, se on velvollisuus ja terveen aikuisuuden mitta, että sen tekee.



Lapsi ei todellakaan ole pyytänyt päästä uusioperheeseen äiti- tai isäpuolen inhottavaks. Lapsuutta pitää aikuisen osata suojella. Ei siinä oo jossittelemista eikä vaihtoehtoja. Se on ihmisyyden mitta ja velvollisuus, no matter what, oli omat traumat ja angstit millasia hyvänsä.

Ongelmat on alkaneet oikeastaan kun lapset alkaa olla murroikäisiä. Heillä on oma huone, mutta kun ei ole niitä kavereita täällä vieraalla paikkakunnalla eivät viihdy. Äiti tarvitsee "lomapäivänsä", joten lasten on tultava halusivat tai eivät.



Perhedynamiikkamme on jatkuvassa muutoksessa, joka näkyy perheemme pienimmissä lapsissa. vaihtuvat kokoonpanot ym. aiheuttavat levottomuutta alle kouluikäisissä.



Itseäni häiritsee, en voi pukeutua samoin kuin puolison lasten poissa ollessa. en halua hämmentää murrosikäisiä hillumalla esim. yöpuvussa. Lapset ovat vetäytyviä ja hiljaisia, eivät puhu kenellekään perheemme jäsenistä jos emme "jututa".



Parisuhteemme on ollut kasassa 10-vuotta, joten ujostelua tämä tuskin on. Edes miehelleni eivät juttele. Ovat käyneet aina meillä joka toinen vk-loppu, lomilla. Nuorempana lisäksi arkisin, kun pystyimme viemään tarhaan aamuisin.



Olen ratkaissut pulman olemalla töissä mahdollisimman paljon näinä viikonloppuina. Odotan aikaa, kun eivät enää vieraile meillä. Valitettavaa todeta näin. Emme ole saanet ylle sellaista ME-henkeä. Onneksi tähän ei kulu enää montaa vuotta.



Joskus toivoisi niiltä äideltä myös ajattelua lasten hyväksi, onko murroikäisen pakko vierrailla jos ei halua joka toinen viikonloppu. Riitäisikö harvemmin? Oma lapsenie ex-suhteesta ei enää käy isällään joka toinen viikonloppu. Lpasena kävi, mutta nyt kavereiden merkitys on suurempi. Itse en käynyt murrosiässä isälläni kuin 2krt ylä-asteen aikana. Juuri kavereiden tärkeyden vuoksi+harrastukset.

Omia lapsia rakastaa luonnollisesti eri tavalla kuin muiden lapsia. Omilta lapsilta sietää sellaista käytöstä, mitä muilta lapsilta ei sietäisi. "Äitipuolelle" miehen lapset eivät ole omia, mutta heidän kanssaan joutuu elämään läheisessä suhteessa. Mun mielestä ongelma on se, että äitipuolet eivät uskalla myöntää ääneen sitä, että heidän on toisinaan vaikea rakastaa tai edes sietää miehen lapsia. Ei sitä tietysti lapsille täydy myöntää, mutta miehelle kylläkin. Jos myöntää oman inhimillisen vajaavaisuuden, on helpompi elää asian kanssa ja yrittää tulla toimeen tilanteen kanssa. Ajan kanssa heitä voi sietää paremmin ja myös heitä voi oppia rakastamaan, tai edes välittämään.

uusperhekuvion haastavuuden ja sen, ettei miehen lapsesta pitäminen todellakaan ole automaattista. Mutta että tämä keskustelun taso taas:



"En tykkää miehen kakaroista - onneks mies ei ota niitä tänne enää".



Voi tsiisus, ei voi muuta sanoa - ei sitten yhtään syvällisemmin asiaa voida analysoida vaikkapa siitä näkökulmasta, mitä lapselle aiheuttaa se, että isä hylkää uuden perheen myötä tai sitä, mistä omat negatiiviset tunteet lasta kohtaan kumpuaa tai miten asian voisi kuitenkin sumplia niin, ettei lapsi joudu kärsimään. Mutta eihän tähän roskaväki pysty - kunhan toisen kakara pysyy poissa silmistä, niin kaikki hyvin.

lapsi kasvoi. On jo 12 ja ei oikeastaan mitenkään vaivaksi. Pian alkaa kaverit olla tärkeämpiä ja varmaan tapaamiset sitä myöten vähenee tai ainakin lyhentyy. Kyllä mun mies tykkää vanhemmasta lapsestaan, muttei erityisesti kaipaa, vaikka tapaamisissa olisi pitkäkin väli ja itsekin tykkää järjestää kaikkea hauskaa vain meille kolmelle. On kuin kiva sukulaislapsi ja en siitä miestä syytä. Lapsi on syntynyt lyhyestä suhteesta ja eivät ole edes seurustelleet lapsen syntymän aikaan enää. Lisäksi mies näki lasta pienenä vain pari kertaa vuodessa, koska äiti asui kaukana ja ei halunnut antaa lasta isälleen. Lähinnä isän rooli oli nähdä nopeasti jossain kahvilassa ja lähettää joulu- ja synttärilahjat + maksaa elarit. Lapsen ollessa 3-4 -vuotias äiti muutti takaisin tälle seudulle uuden miehen kanssa ja ehdotti silloin rytmiä, jossa lapsi käy joka 3. viikonloppu isällään. No, on sitä tavattu nyt sitten siitä asti, mutta huomaa vaan, että lapsen ja miehen suhde on aika etäinen ja ei kovin tunteikas. Veikkaan, että lapselle tämäkin isyys on tärkeä ja sen takia ei mies tietenkään lopettaisi tapaamisia, vaikka itselle asia on hiukan yhdentekevä. Ei se biologia kenestäkään vanhempaa tee vaan se yhteinen elämä. Ei mies rakastu kaukana olevaan vauvaa, koska se on oma vaan siksi, että elää ja näkee häntä. Tämä kannattaa myös muistaa äitien, jotka estää tapaamiset. "poissa silmistä, poissa mielestä"

tässäkin ketjussa on tullut jo esille. En suinkaan kiellä tai muutenkaan vaikeuta miehen ja lapsensa tapaamisia, mutta ei se mukavalle tunnu, kun joka toinen vkl tulee teini, joka on lähinnä ainaisella "lomalla" meillä.



Isänsä keksii aina jotakin kivaa tekemista eikä oikeaa arkea ole ollenkaan. Ja "virikkeet" senkun kasvaa iän kasvaessa, kohta varmaan tarjoaa viinaa, että saa lapsen tulemaan.



Tällä järjellä ja elämänkokemuksella en enää ikinä menisi naimisiin miehen kanssa, jolla on jo lapsi.

elävät varmaan sellaista elämää, ettei ole mitään haittaa siitä ettei lapset enää tapaa isäänsä. Kuten tämä "vitutus johtui lähinnä siitä, kun mies petti minua lasten äidin kanssa". Siis pannaan siellä ja täällä ja tuolla...Luultavasti mies on myös sellaista "ainesta" ettei hänestä olisi isäksi, vaikka elettäisiin ydinperheessäkin.

Tai sitten tämä toinen. Todennäköisesti tämänkään naisen lapsilla ei ole isää, jota he tapaisivat.

"

eikä tule, en tykkää miehen lapsista niin paljoa että haluaisin oman lapseni heidän sisaruspuolekseen :/

Mulla on omat lapset joita rakastan yli kaiken, eivät he tarvite mitään puolisisaruksia, ja miehen kakaroille en sisaruksia synnytä, se on varma, lapseni ansaitsee parempaa.

"

niin metsä vastaa, kun sinne huudetaan. miksiköhän sitten lapset pitävät minusta?

Kyllä osoittaa jo aikamoista järjen puutetta mieheltä jos naisen valitsee....