Ystäväni on aina minun tukenani, mutta ei koskaan kerro omasta elämästään

Minulla on yksi ystävä, joka kulkee kriisistä toiseen ja konfliktista konfliktiin. En juurikaan avaudu hänelle omasta elämästäni, koska en oleta saavani mitään hyviä neuvoja.

Ehkä sillä ei jää tilaa kertoa omia asioita, koska olet kokoajan itse hänen tuettavana.

Itse olen ollut aina tossa kuuntelijan roolissa. Kas kun se ei mene ihan niin että *voi voi plaaplaa...* 3 tuntia ja sitten kysyt, niin mitäs sulle muuten kuuluu? :D

Vähän valoja päälle nyt

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sillä ei jää tilaa kertoa omia asioita, koska olet kokoajan itse hänen tuettavana.

Itse olen ollut aina tossa kuuntelijan roolissa. Kas kun se ei mene ihan niin että *voi voi plaaplaa...* 3 tuntia ja sitten kysyt, niin mitäs sulle muuten kuuluu? :D

Vähän valoja päälle nyt

Kiinnostavaa tulkintaa. Missä kohtaa kerroin, että puhun kolmen tunnin monologeja itsestäni eikä ystävä saa suunvuoroa?

Varsinkin siltä pohjalta, kun kerroin, että meidän suhteen laatu on nimenomaan viimeisen 6 kuukauden aikana painottunut enemmän siihen suuntaan, että minulle on tapahtunut raskaita asioita. Tätä ennen yli 10 vuoden ystävyytemme aikana olemme jutelleet enemmän ihan muusta kuin itsestämme.

Se että roolit vaihtuvat luontaisesti niin, että yhdessä elämänvaiheessa toisella on enemmän voimavaroja kuunnella ja tukea kuin toisella, ja sitten taas osat vaihtuvat päikseen, ei tarkoita sitä, että toinen vain vuodattaa 100% ajasta ja puhuu itse 0%. Vaan roolit liikkuvat ja muuttuvat.

Täytyy sanoa, että olen ollut kerran sellaisessa kuviossa mukana kuin sinä ja se ystävyys ei sitten kestänytkään. Yksi aika tuore ystävä alkoi viestitellä yölläkin, soitella jatkuvasti, ja yritti vetää minuakin pahaan oloon mukaan. Ja loukkaantui, jos en aina ollut heti saatavilla. Häntä ei koskaan yhtään kiinnostanut, mitä minulle kuului. Tämä on mielestäni eri asia jo ja raskasta ja epäkiitollista sille kuuntelijalle.

Vähän valoja päälle nyt ;)

Ap

Mulla on tuttu joka ei myös puhu, on hiljaa ja mun pitäisi jutella niitä näitä tai kysyä jotain, johon saa ympäripyöreän vastauksen ja lyhyen. Muuten olisi melko hiljaista. Tulee outo tunne. Ehkä sanoo jotain sentään, jos on itse hiljaa, mutta keskustelu ei oikein etene mihinkään. Ja se menee monologiksi äkkiä. Taas muualla on ihmisiä jotka puhuvat päälle.

En jaksaisi jos toinen ei koskaan jaa itsestään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Yksi kaverini on ihmetellyt kun en oikein jaa enää asioitani enkä kerro kuulumisistani. Se johtuu puhtaasti siitä että on niin kuluttava elämänvaihe etten vaa jaksa puhua ja pohtia. Vapaa-ajan haluaisin kärjistetysti sanottuna maata hiljaisessa huoneessa enkä jaksa puhua. Toisaalta elämässäni ei myöskään tapahdu mitään kertomisen arvoista. Aloitin uuden harrastuksen ja siitä yritin kertoa, mutta jos vastaus on vaan "Aijaa, kiva" niin tulee olo ettei nyt hirveän syvällisesti jaksa siitä kertoa jos toista ei kiinnosta. Toisekseen jos arkielämä koostuu esim pelkistä lapsiin liittyvistä jutuista, niin lapsetonta kaveria ei ehkä hirveästi kiinnosta analysoida aihetta. Ehkä ajattelen liikaakin toisen puolesta, mutta kokemus on opettanut että jos ei vastakysymyksiä tule niin tuskin kuuntelijaa silloin kauheasti kiinnostaa. Siitäpä olen opetellut itse kysymään edes jotain tarkentavaa, jotta kertoja tuntee olonsa mukavaksi.

Kyllä ainakin itse kuulen toisen uusista harrastuksista jne. tosi mielelläni. Mutta kun toinen vastaa kyselyihin vain "ihan hyvää" tai "ei mitään ihmeellistä", ja jatkokysymyksiin kuten "miten ootte viihtyneet teidän uudessa kämpässä", "mitä meinaat tehdä lomalla" yms. perusjuttuihin samalla parin sanan kaavalla, niin se on aika selvä viesti, ettei halua puhua itsestään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi kaverini on ihmetellyt kun en oikein jaa enää asioitani enkä kerro kuulumisistani. Se johtuu puhtaasti siitä että on niin kuluttava elämänvaihe etten vaa jaksa puhua ja pohtia. Vapaa-ajan haluaisin kärjistetysti sanottuna maata hiljaisessa huoneessa enkä jaksa puhua. Toisaalta elämässäni ei myöskään tapahdu mitään kertomisen arvoista. Aloitin uuden harrastuksen ja siitä yritin kertoa, mutta jos vastaus on vaan "Aijaa, kiva" niin tulee olo ettei nyt hirveän syvällisesti jaksa siitä kertoa jos toista ei kiinnosta. Toisekseen jos arkielämä koostuu esim pelkistä lapsiin liittyvistä jutuista, niin lapsetonta kaveria ei ehkä hirveästi kiinnosta analysoida aihetta. Ehkä ajattelen liikaakin toisen puolesta, mutta kokemus on opettanut että jos ei vastakysymyksiä tule niin tuskin kuuntelijaa silloin kauheasti kiinnostaa. Siitäpä olen opetellut itse kysymään edes jotain tarkentavaa, jotta kertoja tuntee olonsa mukavaksi.

Kyllä ainakin itse kuulen toisen uusista harrastuksista jne. tosi mielelläni. Mutta kun toinen vastaa kyselyihin vain "ihan hyvää" tai "ei mitään ihmeellistä", ja jatkokysymyksiin kuten "miten ootte viihtyneet teidän uudessa kämpässä", "mitä meinaat tehdä lomalla" yms. perusjuttuihin samalla parin sanan kaavalla, niin se on aika selvä viesti, ettei halua puhua itsestään.

Ap

Tai sitten hän ei pidä niitä asioita sellaisina, joista keksisi enemmän puhuttavaa. Jospa hänen elämänsä on tosiaan niin tasaista, ettei siinä ole mitään erityistä kerrottavaa? Mä vastaan kuulumisten kyselyihin lähes aina juuri noin, koska mun arkeni on samanlaista. Ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Olisi kiva tietää, millaista vastausta toivoisit esimerkiksi kysymykseen "miten ootte viihtyneet teidän uudessa kämpässä". Mä itsekin nimittäin vastaisin varmaan, että ihan hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki pienetkin vastoinkäymiset pitäisi jakaa ja sitten se toinen tukisi siinä kovasti. Pitäisi soitella monta kertaa viikossa ja tukea ja olla tuettavana, vaikkei mitään tukea kaipaisikaan. Se toinen saisi voimaa siitä että onneksi tuollakaan ei ole ruusuilla tanssimista. Kaikki tunteet pitäisi avata, sanoittaa, jakaa ja sitten pitäisi olla tuettavana. Olen mieluummin yksin kuin tuon tyyppisessä ystävyydessä.

Mäkin ahdistun siitä että jotain juttuja pitäisi avoimesti vatvoa niin hirveästi. Tulee vaan pahempi olo.

Kuunteletko todella, vai alatko heti kertoa omista, samanlaisista asioista?

Ja tosiaan, häneltä asiasta kysyminen on mahdotonta. Sehän saattaisi jopa selvittää asioita.

Ehkä huomaamattasi puhut pelkästään ongelmistasi. Ystävä ei halua vaivata/kuormittaa sinua omilla ongelmillaan. Hän ajattelee, että sinä loukkaannut tai pidät hänen vaivojaan vähäpätöisempinä.

Ei kaikki tarvitse tukea tai tunne tarvetta avautua. En minäkään ole monesti ongelmistani puhunut, tosin ei niitä paljon ole ollutkaan, ehkä siksi, että en koe normaaleja elämän vastoinkäymisiä ongelmana. Asioita tulee ja menee, eikä kaikkiiin voi itse vaikuttaa vaan ne pitää kestää.

Kai ystävälle voi sanoa esim. "Olet ollut tavallista hiljaisempi viime aikoina - onko sulla jotain huolia?"

Vierailija kirjoitti:

Kuunteletko todella, vai alatko heti kertoa omista, samanlaisista asioista?

Kukaan ei ole täydellinen, eikä kukaan pysty näkemään omaa toimintaansa puhtaan objektiivisesti.

Eli voin tietysti kertoa vain oman näkökulmani tähän.

Kuitenkin se miksi minut on kotona kasvatettu, on sellainen, jonka pitää olla kiltisti ja hiljaa. Vanhemmillani oli aina mt-ongelmia kun olin lapsi, ja kumpikin käytti meitä lapsia terapeutteina. Sairastuin mm. OCD:hen lapsena ja olin osastollakin sen takia. Yksi monista tähän johtaneista tekijöistä varmasti oli se, ettei kotona saanut näyttää tunteita.

No mutta se siitä pohjustuksesta. Pointtina on se, että on vaatinut aikuisena hirveän työn avautua yhtään kenellekään, niin että saan itsekin päästää joskus tunteeni ulos. Yksi ystäväni oli järkyttynyt, kun hänellä oli ollut vaikeaa ja hän sai vasta jälkikäteen kuulla minulta, miten huonossa kunnossa itse olin hetki sitten (nyt menee jo paljon paremmin).

Tämä aloituksessa mainitsemani ystävä on yksi harvoista läheisistä, joiden kanssa menee niin päin, että hän ei juuri puhu itsestään.

Toisin sanoen: kuuntelutaitoja voi aina parantaa ja kyllä sitä joskus kiireessä cardinkin saattaa havahtua, että ai kamala, mjka kuuntelin kun oikeasti vain halusin itse päästä puhumaan. Mutta ainakaan ystäviltäni en ole aistinut sellaista, ettenkö osaisi kuunnella noin niinkuin pääsääntöisesti. Enemmän pelkään olla vaivaksi.

Esim. omissa häissäni moni nosti esiin kuuntelutaidot ja myötäelämisen, kun kysyttiin vahvuuksia.

Ap

Olet alkanut epäillä suhteenne tasapainoa.

Kirjoitit: "Hän on myös joka "itse kehottanut ja kannustanut minua tukeutumaan häneen."  (ilman että sinä aiheesta puhuit?) Samalla ilmeisesti koet, ettei hän pyytämälläkään anna "pantiksi" omia heikkouksiaan ("salaisuus salaisuudesta"), jotta sinä voisit kokea itsesi hyödylliseksi et "syylliseksi" - ja  turvallisemmaksi?

Tuentarpeen osoittaminen vastavuoroisesti lisäisi tunnettasi tasaveroisuudesta, sen sijaan, että vain sinä olet kuukaudesta toiseen "heikko osapuoli".

Onko yksipuolisessa "kaveriterapiassa" riskejä? Mietitkö, kuinka järkevää on kertoa itsestään vaikeita asioita ja missä menee raja, että kannattaisikin olla hiljaa? Pystytkö kontrolloimaan mistä puhut ja mistä et? Voiko  puhuminen tuntua pidemmän päälle pahalta, jos tuletkin puhuneeksi traumaattisita kokemuksista, ts. vaikeutatko asioita itsellesi tottumuksesta kertoa kaiken? Olisiko joskus parempi antaa ajan hoitaa, ja silyttää parempi riippumattomuuden tunne?

Onko tueen käytöstä tullut sinulle pyristelyä osoittaa, että olet kyllin hyvä, ts. onko suhteenne muuttunut jotenkin sairaalloiseksi? Miltä "tukihenkilösi" tuntuu? Onko suhteenne mielestäsi liian kuormittunut sinulle vaikeilla asioilla?

Ovatko nämä kysymykset mielestäsi absurdeja? Miten olet ajatellut jatkaa suhdettanne? Mitä teet, elle ystäväsi muutu?

Vierailija kirjoitti:

Olet alkanut epäillä suhteenne tasapainoa.

Kirjoitit: "Hän on myös joka "itse kehottanut ja kannustanut minua tukeutumaan häneen."  (ilman että sinä aiheesta puhuit?) Samalla ilmeisesti koet, ettei hän pyytämälläkään anna "pantiksi" omia heikkouksiaan ("salaisuus salaisuudesta"), jotta sinä voisit kokea itsesi hyödylliseksi et "syylliseksi" - ja  turvallisemmaksi?

Tuentarpeen osoittaminen vastavuoroisesti lisäisi tunnettasi tasaveroisuudesta, sen sijaan, että vain sinä olet kuukaudesta toiseen "heikko osapuoli".

Onko yksipuolisessa "kaveriterapiassa" riskejä? Mietitkö, kuinka järkevää on kertoa itsestään vaikeita asioita ja missä menee raja, että kannattaisikin olla hiljaa? Pystytkö kontrolloimaan mistä puhut ja mistä et? Voiko  puhuminen tuntua pidemmän päälle pahalta, jos tuletkin puhuneeksi traumaattisita kokemuksista, ts. vaikeutatko asioita itsellesi tottumuksesta kertoa kaiken? Olisiko joskus parempi antaa ajan hoitaa, ja silyttää parempi riippumattomuuden tunne?

Onko tueen käytöstä tullut sinulle pyristelyä osoittaa, että olet kyllin hyvä, ts. onko suhteenne muuttunut jotenkin sairaalloiseksi? Miltä "tukihenkilösi" tuntuu? Onko suhteenne mielestäsi liian kuormittunut sinulle vaikeilla asioilla?

Ovatko nämä kysymykset mielestäsi absurdeja? Miten olet ajatellut jatkaa suhdettanne? Mitä teet, elle ystäväsi muutu?

Lisään vielä, että jaksaisitko, jos kaverillasi olisi yhtä vaikeaa/helppoa kuin sinulla?

Nyt kun luin viestisi, jonka kirjoitit klo 18:18, mietin myös, että ehkä kaverisi rakastaa sinua nimeonomaan tietäessään, kuinka vaikea lapsuus sinulla on ollut. Olette tunteneet jo pitkään, ja hän ilmeisesti kokee, että kuulut hänen elämäänsä oli vaikeaa tai ei. Hänellä ei ole tarvetta puhua, kuten sinulla, kuinka voisit sen muuttaa ja miksi, jos hän vain on erilainen kuin sinä.

Mieti enemmän omaa tarvettasi puhua, sen sijaan että mietit ystäväsi puhumisen määrää suhteessa omaasi. On jotenkin hassu lähtökohta muuten.

Ehkä kaverisi elämä on "tylsää" eikä hänellä ole sellaisia harrastuksia tai porukoita, joista olisi helppo kertoa muille. Voi olla merkki, että ystävälläsi menee elämässä hyvin, ja siihen viittaisi sekin että jaksaa olla tukenasi. 

Minä olen paljon yksin kotona ja puuhailen kissojen kanssa. Työni on salassapidettävää ja teen etänä, joten siinä ei ole juuri puhumista. Kävelen luonnossa, katselen paljon suoratoistoja ja saan niistä elämyksiä. Olen kuitenkin huomannut, ettei monia ihmisiä kiinnosta kissat eikä TV-sarjat. Yksinkertaisesti kyllästyvät jos yritän kertoa mitä söpöä kissa teki tai miksi vaikka The Handmaid's Tale on niin tärkeä. Kirjoitan niistä sitten mieluummin Redditiin ja puhun nettikavereiden kanssa, joilla on samat kiinnostuksen kohteet.  Olen ihan tyytyväinen hiljaiseen elämääni, mutta ei siinä mitään kerrottavaa ole. 

Vaikutat kuitenkin olevan hyvä ystävä, joka välittää aidosti toisesta, etkä hyväksikäyttäjä jota ei toisen asiat kiinnosta. Jos toinen ei luontevasti halua kertoa asioistaan, niin voit hyvällä omallatunnolla puhua itsestäsi. Ystävyytenne kuulostaa antavan voimaa sinulle ja se on varmasti ystävällesikin tärkeää, että saa auttaa sinua. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Itse olen samanlainen kuin ystäväsi, en kerro omista asioistani tai huolista koska en koe tarvitsevani koskaan kenekään apua niiden ratkaisemisessa. En myöskään saa mitään siitä, että jaan asioita toisen kanssa. Käyn asiat läpi omassa päässäni itsekseni, näin on aina ollut. Tämä piirre on ollut lähipiirini keskuudessa vaikeaa hyväksyä ja olen joskus yrittänyt olla kuin muut ja puida asioitani toisten kanssa mutta se tuntuu teennäiseltä eikä ole minulle luontaista. Olen kuitenkin hyvä kuuntelija ja nautin jos voin auttaa muita ja kuunnella heidän huoliaan.

Ihan kuin minun kirjoittamani! Tämmöinen minäkin olen.