Ystäväni on aina minun tukenani, mutta ei koskaan kerro omasta elämästään

Itse olen samanlainen kuin ystäväsi, en kerro omista asioistani tai huolista koska en koe tarvitsevani koskaan kenekään apua niiden ratkaisemisessa. En myöskään saa mitään siitä, että jaan asioita toisen kanssa. Käyn asiat läpi omassa päässäni itsekseni, näin on aina ollut. Tämä piirre on ollut lähipiirini keskuudessa vaikeaa hyväksyä ja olen joskus yrittänyt olla kuin muut ja puida asioitani toisten kanssa mutta se tuntuu teennäiseltä eikä ole minulle luontaista. Olen kuitenkin hyvä kuuntelija ja nautin jos voin auttaa muita ja kuunnella heidän huoliaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen samanlainen kuin ystäväsi, en kerro omista asioistani tai huolista koska en koe tarvitsevani koskaan kenekään apua niiden ratkaisemisessa. En myöskään saa mitään siitä, että jaan asioita toisen kanssa. Käyn asiat läpi omassa päässäni itsekseni, näin on aina ollut. Tämä piirre on ollut lähipiirini keskuudessa vaikeaa hyväksyä ja olen joskus yrittänyt olla kuin muut ja puida asioitani toisten kanssa mutta se tuntuu teennäiseltä eikä ole minulle luontaista. Olen kuitenkin hyvä kuuntelija ja nautin jos voin auttaa muita ja kuunnella heidän huoliaan.

Juuri näin se on minullakin. En tarvitse apua huolien käsittelyssä, enkä saa mitään niiden jakamisesta. Yleensä myös ihmisten hyvää tarkoittavat ratkaisu- ja auttamisyritykset ovat siinä mielessä väsyttäviä, että ne ehdotukset ovat täysin ennalta arvattavissa.

Mulla on ystävyydet tuollaisia, että kuuntelen kyllä, mutten itse kerro yhtä paljon. Mulla menee aivan hyvin kyllä ja ilot jaan mielelläni. En koe ystävyyssuhteita ollenkaan yksipuolisina ja on omat syyni miksi en tahdo puhua kaikesta yhtä avoimesta. En voi enkä tahdo avautua ystävilleni, tahdon olla lojaali muille läheisilleni, joita asiat koskevat minua enemmän. Suurimmat huolet minulle liittyvät läheisiini ja heidän vakaviin mielenterveysongelmiinsa (skitsofreniaa, alkoholismia, psyykoseja, persoonallisuushäiriöitä) ja kuinka itsekin olen ollut ja olen toisinaan aika koetuksella. Ne ovat kuitenkin aiheita, joita en ala ulkopuolisille avaamaan. Ne eivät paina mieltäni siten, että tahtoisin avautua ja leimata rakkaita ihmisiä hulluiksi. Ehkä kun ovat jo haudassa, mutta en usko, että silloinkaan paljoa kerron.

En välitä retostella oman elämäni iloisilla asioilla jos toisella menee huonosti. Kaikesta kivasta tulee syyllinen olo jos toisella menee huonosti. Ikävyydet niinikään käsittelen mielummin itsekseni ihan jo sen takia etten kaipaa neuvoja.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen samanlainen kuin ystäväsi, en kerro omista asioistani tai huolista koska en koe tarvitsevani koskaan kenekään apua niiden ratkaisemisessa. En myöskään saa mitään siitä, että jaan asioita toisen kanssa. Käyn asiat läpi omassa päässäni itsekseni, näin on aina ollut. Tämä piirre on ollut lähipiirini keskuudessa vaikeaa hyväksyä ja olen joskus yrittänyt olla kuin muut ja puida asioitani toisten kanssa mutta se tuntuu teennäiseltä eikä ole minulle luontaista. Olen kuitenkin hyvä kuuntelija ja nautin jos voin auttaa muita ja kuunnella heidän huoliaan.

Sama täällä. Kuuntelen mielelläni muiden juttuja. Usein huomannut myös ettei ne minun juttuni toista kovasti kiinnostakaan. Mulla on aina sellainen tunne, että sen toiselle kerrottavan jutun on oltava jollain tasolla mielenkiintoinen. Eipä niitä elämää suurempia tapahtumia kerrottavaksi usein ole. Yksi ystävä minulla on, onneksi,  jonka kanssa voi pohdiskella vaikka mitä, kaikkea mitä päässä liikkuu. Niistä puheluista olen aina piristynyt

Vierailija kirjoitti:

et ole antanut suunvuoroa

Olen kyllä. Ja kysyn häneltä säännöllisesti, miten hänellä menee.

Nytkin olemme olleet useamman päivän vaihtamatta sanaakaan.

Voi tietenkin olla, että hän ajattelee, etten oikeasti halua kuulla, kun minulla on ollut raskasta viime aikoina. Vaikka oikeasti olisi ihana kuulla enemmänkin.

Hän on myös huomauttanut minulle siitä, että pyydän liian herkästi anteeksi, kun jaan omia asioitani.

Olen kyllä sanoittanut hänelle senkin, että toivon että jos hänellä joskus on jotain mielen päällä ja kaipaa tukijaa, muista että olen täällä.

Mutta en painosta ketään kertomaan tietenkään. Annan tilan, ja toinen tarttuu aloitteeseen jos haluaa.

Ap

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi keksiä ongelmia, jos niitä ei ole? Ystävyys loppuisi samantien, jos minun pitäisi keksiä jotain ongelmia vain siksi, että toinen haluaa tukea.

En puhunut mistään ongelmien keksimisestä. Se olisi ihan hupsu ajatus.

Vaan ihan tavallisesta elämän, arjen sattumusten, ilojen ja surujen jakamista, joita nyt ystävien kesken harrastetaan.

Ap

Minäkin sain aloituksestasi käsityksen, että kyse oli huolista ja ongelmista puhumisesta. Siis ainakin itse käsitän toiseen ihmiseen tukeutumisen siten. Eikö ystäväsi koskaan puhu mitään omasta elämästään? Kerro , mitä teki viikonloppuna tai mitä aikoo tehdä talvilomalla? Vai onko kyse nyt vain tästä viimeisestä puolesta vuodesta? Kun jollain mun ystävälläni on raskas vaihe elämässään, en mä silloin ala kertoa oman elämäni kivoista arkisista jutuista. Vain siinä tapauksessa, että hän vaikeuksistaan huolimatta itsekin kertoo omistaan. 

Hän on aina puhunut omista asioistaan tosi vähän, ja nyt viimeisen puolen vuoden sisään vielä vähemmän.

Lopetin hänelle "avautumisen" hiljattain, mutta en katkeruutta, vaan haluan vain olla varma siitä, että hän haluaa olla elämässäni, enkä vain vyörytä hänelle omia asioitani.

Emme ole parisuhteessa, joten ajattelen, että kävisi herkästi aika raskaaksi, jos ottaisin ja keskustelisin tästä hänen kanssaan. Olemme kuitenkin toistemme ystäviä omasta halustamme emmekä ole sopineet mistään, että asiat X Y ja Z pitää aina jakaa ja näin usein pitää viestitellä jne. Vaan haluan nähdä, mihin tämä orgaanisesti menee ja haluaako hän olla läsnä. Olenko ollut hänelle lähinnä rasite vai onko tuo vain hänen tyylinsä olla. Mikä on aivan täysin ok, jos niin on.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ystäväsi kuulostaa samanlaiselta kuin minä. Elämässäni ei vain koskaan tapahdu mitään. Työasioista en voi puhua eikä ne kovin kiinnostavia olisikaan. En usko, että toinen haluaa myöskään kuulla miten tein uuden ennätyksen autoaiheisessa videopelissä tai miten nostin salilla rautaa.

No kyllä mua ainakin kiinnostaisi kuulla... 😄

No mitä sinä haluaisit hänen elämästään kuulla?

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi keksiä ongelmia, jos niitä ei ole? Ystävyys loppuisi samantien, jos minun pitäisi keksiä jotain ongelmia vain siksi, että toinen haluaa tukea.

En puhunut mistään ongelmien keksimisestä. Se olisi ihan hupsu ajatus.

Vaan ihan tavallisesta elämän, arjen sattumusten, ilojen ja surujen jakamista, joita nyt ystävien kesken harrastetaan.

Ap

Minäkin sain aloituksestasi käsityksen, että kyse oli huolista ja ongelmista puhumisesta. Siis ainakin itse käsitän toiseen ihmiseen tukeutumisen siten. Eikö ystäväsi koskaan puhu mitään omasta elämästään? Kerro , mitä teki viikonloppuna tai mitä aikoo tehdä talvilomalla? Vai onko kyse nyt vain tästä viimeisestä puolesta vuodesta? Kun jollain mun ystävälläni on raskas vaihe elämässään, en mä silloin ala kertoa oman elämäni kivoista arkisista jutuista. Vain siinä tapauksessa, että hän vaikeuksistaan huolimatta itsekin kertoo omistaan. 

Hän on aina puhunut omista asioistaan tosi vähän, ja nyt viimeisen puolen vuoden sisään vielä vähemmän.

Lopetin hänelle "avautumisen" hiljattain, mutta en katkeruutta, vaan haluan vain olla varma siitä, että hän haluaa olla elämässäni, enkä vain vyörytä hänelle omia asioitani.

Emme ole parisuhteessa, joten ajattelen, että kävisi herkästi aika raskaaksi, jos ottaisin ja keskustelisin tästä hänen kanssaan. Olemme kuitenkin toistemme ystäviä omasta halustamme emmekä ole sopineet mistään, että asiat X Y ja Z pitää aina jakaa ja näin usein pitää viestitellä jne. Vaan haluan nähdä, mihin tämä orgaanisesti menee ja haluaako hän olla läsnä. Olenko ollut hänelle lähinnä rasite vai onko tuo vain hänen tyylinsä olla. Mikä on aivan täysin ok, jos niin on.

Ap

Viimeisen puolen vuoden aikana saattaa olla hyvinkin kyse tuosta, mistä nro 24 kirjoitti. On mullakin jäänyt kertomatta ystävilleni elämäni kivoista asioista, jos ystävälläni on ollut silloin vaikeaa. Ja koska mun iloni eivät nyt mitään Eurojackpot -voittoja ole olleet vaan ohimeneviä kivoja asioita, niin asiasta kertominen on sitten vaan jäänyt. Mä uskon, että ystäväsi kohdalla kyse on vain hänen tyylistään. Jos siis hä on aiemminkin ollut suunnilleen samanlainen. 

Oma kokemukseni samanlaisesta tilanteesta (ystäväsi näkökulmasta) on se, että ei oikein halua kertoa keveän kivoja ja piristäviä juttuja tai sitten huoliakaan jos toinen pitäisi asiattomana kun hänelläkin vaikeaa. Sitten kun kk ja vuodet melkein vierii niin ei enää tiedä mistä aloittaisi kun se toinen ei enää tiedä elämästäsi mitään eikä ole oppinut sille siitä kertomaankaan, toisesta tulee vähän vieras.

Menkää vaikka jonnekin hotelliin, mökille tms. vähän pidemmäksi toviksi (yö-kaksi) ja keskity ystävääsi rauhassa. Anna hänelle tilaa.

Osoita kiinnostusta ja kuuntele. Kysy mitä hän ajattelee siitä tai tästä, miltä hänestä tuntuu tämä tai tuo asia. Itse olen tuollainen vähän hitaampi avautuja, ja jos huomaan toisen vain odottavan päästäkseen itse taas ääneen, puhehaluni loppuu siihen.

Ymmärrän sinua ap. Minulla oli samanlainen tilanne ja vaikka ystävä oli hyvä kuuntelemaan ja luotettava, niin huomasin jossain vaiheessa yksipuolisuuden olevan minulle vaikeaa. Kaipasin vastavuoroisuutta asioiden jakamisessa ja aloin panostamaan enemmän sellaisiin suhteisiin, joissa se toteutui. Tämä ystävä sitten jäi. Surullista toki, koska hän oli ja on hyvä ihminen. Halusin kuitenkin olla rehellinen tunteelleni.

Vieroksun hieman tuota, mikä on tässä ketjussa muutamassakin vastauksessa noussut esille. Eli sitä, että jos toisella on vaikea vaihe, niin häntä suojellaan oman elämän kivoilta kokemuksilta. Minun mielestä se on toisen aliarvioimista ja vääränlaisen tunnetyön tekemistä toisen puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni samanlaisesta tilanteesta (ystäväsi näkökulmasta) on se, että ei oikein halua kertoa keveän kivoja ja piristäviä juttuja tai sitten huoliakaan jos toinen pitäisi asiattomana kun hänelläkin vaikeaa. Sitten kun kk ja vuodet melkein vierii niin ei enää tiedä mistä aloittaisi kun se toinen ei enää tiedä elämästäsi mitään eikä ole oppinut sille siitä kertomaankaan, toisesta tulee vähän vieras.

Menkää vaikka jonnekin hotelliin, mökille tms. vähän pidemmäksi toviksi (yö-kaksi) ja keskity ystävääsi rauhassa. Anna hänelle tilaa.

Ymmärrän hyvin tämän ja ajattelun siellä taustalla.

Mistä tuli mieleen, että meillä on livenä hirveän kivaa aina. Ja jos joskus harvoin soittelemme niin voimme puhua ihan lakkaamatta. Kolmekin tuntia. Meidän "erikoisuus" on se, että voimme puhua ihan mistä tahansa maan ja taivaan väliltä. Ystäväni on hirveän älykäs ja utelias ihminen ja itse tykkään myös pohdiskella ihan satunnaisia asioita usein. Minulla on läheisiä ystäviä useampia, mutta kukaan ei ole hänen veroisensa "pohdiskelukumppani". Se on älyllisesti stimuloivaa. Minkä lisäksi toki hän on kaikin puolin tosi ihana ihminen.

Mutta viime aikoina hän ei ole näihin pohdintoihinkaan oikein lähtenyt mukaan, kun bongaan jotain kiinnostavaa, jonka ajattelen kiinnostavan häntäkin. Ja tuntuisi mälsältä molemmille puhua vain minun vaikeuksistani. Lopputulos on se, että emme puhu mistään. Ja kyllä se kieltämättä surettaa ja vähän huolestuttaakin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vieroksun hieman tuota, mikä on tässä ketjussa muutamassakin vastauksessa noussut esille. Eli sitä, että jos toisella on vaikea vaihe, niin häntä suojellaan oman elämän kivoilta kokemuksilta. Minun mielestä se on toisen aliarvioimista ja vääränlaisen tunnetyön tekemistä toisen puolesta.

Olet varmasti oikeassa, mutta voi olla aika vaikea kertoa toiselle jostain kivasta, mitä itse on just tehnyt tai jutellut äitisä kanssa, jos ystävän äiti on hiljattain kuollut tai vakavasti sairaana. Tilannetajua pitää olla ja jos ei ole aivan varma, että toisesta olisi mukava kuulla iloisista asioista, sitten on mun mielestä parempi olla kertomatta. Tarkoitan, että ei pidä laittaa suolaa toisen haavoihinkaan. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vieroksun hieman tuota, mikä on tässä ketjussa muutamassakin vastauksessa noussut esille. Eli sitä, että jos toisella on vaikea vaihe, niin häntä suojellaan oman elämän kivoilta kokemuksilta. Minun mielestä se on toisen aliarvioimista ja vääränlaisen tunnetyön tekemistä toisen puolesta.

Olet varmasti oikeassa, mutta voi olla aika vaikea kertoa toiselle jostain kivasta, mitä itse on just tehnyt tai jutellut äitisä kanssa, jos ystävän äiti on hiljattain kuollut tai vakavasti sairaana. Tilannetajua pitää olla ja jos ei ole aivan varma, että toisesta olisi mukava kuulla iloisista asioista, sitten on mun mielestä parempi olla kertomatta. Tarkoitan, että ei pidä laittaa suolaa toisen haavoihinkaan. 

Olen samaa mieltä tilannetajusta yksittäisen yhteydenoton osalta, mutta mielestäni se on eri asia kun häivyttää oma elämä pois keskustelusta pitkäksi aikaa. Ap:n esimerkkiä lainatakseni, puoli vuotta on mielestäni pitkä aika, että toista alkaisi suojelemaan omilta asioiltaan. Olettaen, että tuohon ajanjaksoon kuuluu useampi yhteydenotto.

itse koen ystäväsi toiminnan kunnioittavana tiettyyn pisteeseen saakka. mutta jossain vaiheessa tulee hetki että kerro sinäkin omasta elämästäsi ja silloin haluaa kuulla toisenkin kuulumisia ja tuntoja

minulla on ystävyyssuhteita joissa itse olen hiljaisempi ja taas sellaisia joissa olen aktiivisempi. koen ,että ystävyyssuhdekin muotoutuu sellaiseksi dynamiikaltaan kuin sen osalliset ovat ja sopivat "yhteen".

joskus myös puheliaampi voi opetella antamaan tilaa hiljaisemmalle ystävälle sillä kaikki kyllä ymmärtääkseni haluavat tulla kuulluksi ja nähdyksi

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vieroksun hieman tuota, mikä on tässä ketjussa muutamassakin vastauksessa noussut esille. Eli sitä, että jos toisella on vaikea vaihe, niin häntä suojellaan oman elämän kivoilta kokemuksilta. Minun mielestä se on toisen aliarvioimista ja vääränlaisen tunnetyön tekemistä toisen puolesta.

Olet varmasti oikeassa, mutta voi olla aika vaikea kertoa toiselle jostain kivasta, mitä itse on just tehnyt tai jutellut äitisä kanssa, jos ystävän äiti on hiljattain kuollut tai vakavasti sairaana. Tilannetajua pitää olla ja jos ei ole aivan varma, että toisesta olisi mukava kuulla iloisista asioista, sitten on mun mielestä parempi olla kertomatta. Tarkoitan, että ei pidä laittaa suolaa toisen haavoihinkaan. 

Olen samaa mieltä tilannetajusta yksittäisen yhteydenoton osalta, mutta mielestäni se on eri asia kun häivyttää oma elämä pois keskustelusta pitkäksi aikaa. Ap:n esimerkkiä lainatakseni, puoli vuotta on mielestäni pitkä aika, että toista alkaisi suojelemaan omilta asioiltaan. Olettaen, että tuohon ajanjaksoon kuuluu useampi yhteydenotto.

Tämäkin on vähän kinkkinen tilanne. Jos puolen vuoden aikana ap:n kaikki keskustelut ystävänsä kanssa ovat liittyneet vain ap:n vaikeuksiin ts hän itsekään ei ole puhunut mistään muusta, ei ole ehkä kovin helppoa vaihtaa puheenaihetta johonkin mukavampaan. Tosin ap jo tuossa aiemmin kertoi, että myös pohdiskelut erilaisista aiheista ovat vähentyneet. Mietin sitäkin mahdollisuutta, että ystävän elämään on voinut tulla uusia ihmisiä ja hän sitten on heidän kanssaan jutellut enemmän. Kyllähän ystävyyssuhteet voivat hiipuakin, kun elämään tulee uusia ihmisiä tai jonkun toisen ystävän kanssa lähentyy enemmän. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki pienetkin vastoinkäymiset pitäisi jakaa ja sitten se toinen tukisi siinä kovasti. Pitäisi soitella monta kertaa viikossa ja tukea ja olla tuettavana, vaikkei mitään tukea kaipaisikaan. Se toinen saisi voimaa siitä että onneksi tuollakaan ei ole ruusuilla tanssimista. Kaikki tunteet pitäisi avata, sanoittaa, jakaa ja sitten pitäisi olla tuettavana. Olen mieluummin yksin kuin tuon tyyppisessä ystävyydessä.

Koska mitään välimuotojahan ei ole olemassa, eikö niin 🙈

Ap