Sisarkateus läpi elämän

Vierailija kirjoitti:

Meillä syynä on se, että meillä sisaruksillani oli hyvin erilainen lapsuus. Minä synnyin esikoisena aikaan, jolloin vanhemmillani oli köyhyyttä,, paljon omia ongelmia, molemminpuolista pettämistä jne. Ilman mummoani olisin ollut aivan tuuliajolla. Jouduin sukulaisen taholta seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, mutta vanhempani eivät tätä uskoneet ja heillä oli sillä hetkellä niin paljon omia ongelmia, että minun hyvinvointini ja turvallisuuteeni ei kiinnostanut. Olin lisäksi välikappaleena pettämiskuvioissa, salailin ja peittelin, kun jommankumman salarakkaan aviomies/-vaimo alkoi soitella mustasukkaisena meille.

Sisarukseni ovat minua 6 ja 7v nuorempia ja heidän ollessa lähellä kouluikää meno meillä kotona rauhoittui. Vanhemmat saivat paremmat työt, alkoi olla rahaa ja koti-elömänkin muuttui turvallisemmaksi.

Itselleni lapsuus aiheutti jonkinlaisia traumoja, joita olen joutunut purkamaan terapiassakin. On ollut ongelmia luottamuksessa toisia ihmisiä kohtaan, ongelma kiintymyssuhteissa ja jotain dissosiaatiohäiriön tapaistakin.

Suhteeni vanhempiin on aina ollut erilainen ja etäisempi. Olen yrittänyt ottaa asian sisarusteni kanssa puheeksikin, mutta ongelma on siinä etteivät he oikein usko, kun olen yrittänyt kertoa millainen lapsuuteni on ollut ja että he eivät itse muista kaikkea varhaislapsuutensa tapahtumia. Vanhempani taas eivät "muista" monia muitakaan heille epäedullisia tapahtumia. Kaikki yritykset ovat päättyneet siihen, että olen vain vaikea luonne ja kateellinen sisaruksillani kun heidän lapsuutensa on ollut taloudellisesti yltäkylläisempi. En voi sanoa, että olisin kateellinen koska ymmärrän kyllä että vanhempani ovat tehneet parhaansa heille annetuilla voimilla.

Mummo oli ainoa joka muisti lapsuuteni tapahtumat, mutta hänellekin tuli muistisairaus, kun sisarukseni olivat nuoria aikuisia. Tuntuu että olen vähän pattitilanteessa. En toki halua kaivella vanhoja turhaan, mutta haluaisin että voisin keskustella asiallisesti sisarusteni kanssa menneistä tapahtumista ilman että minua leimattaisiin valehtelijksi tai vaikeaksi luonteeksi

Onneksi sinulla oli mummo. On mahdotonta saada ketään vastahakoista muuttamaan omia muistojaan ja muistikuviaan asioista, varmaan monilla on vastaavasta kokemusta. Joku muistaa asiat aivan väärin eikä suostu uskomaan olevansa väärässä, jolloin siinä on takana jotain ihan muuta motiivia kuin sellaista, joka olisi sinulle tai kenellekään muullekaan vastaavanlaista kokeneelle avuksi. 

Minulla oli tällainen ystävä, joka muisti aina kaikenlaista ikävää, mitä muka olin tehnyt tai sanonut. Hän pyrki sen avulla mustamaalaamaan minua, usein julkisesti. Vastaavanlaistahan sinäkin koet, eli muistojesi kumoamisella on se motiivi, että sinut koetetaan saada maalatuksi kateelliseksi ja ahneeksi.

Tuollainen voi mennä hyvin pitkälle. Tämä entinen ystäväni väitti, että asun aivan toisessa kaupungissa missä asun ja hänen minulle keksimänsä syntymäpäiväkin oli väärä. Mitta tuli kuitenkin täyteen muista asioista, tuo oli enemmän koomista.

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi/vanhemmat ovat suosineet yhtä lasta tai panneet lapset kilpailemaan keskenään niin silloin välit ovat myöhemminkin vähemmän hyvät. Sen suosikin pitäisi ärähtää että suosiminen ei ollut oikein. Mutta sitähän suosikki ja lellikki ei halua tehdä.

Minun siskoni nautti lellikkiasemastaan, mutta ärähti nelikymppisenä äidille, että oma on vikasi, että pikkusisko (eli minä) aloin ryypätä ja laihdutin itseni olemattomaksi.

Kun sisar tuon sanoi alkoi minun tervehtymiseni. Siitäkin huolimatta, että sisar sanoi minulle aina tietäneensä asemansa

Kateus on yksi kuolensynneistä. 

Ihan mielenkiinnosta teille, joiden mielestä tämä toisen suosimiseen oirehtiminen (jota kateudeksi tässä nimitetään) on se paha juttu, niin MITEN teidän mielestä tämän ei-suositun pitäisi olla?

Ja kun kyse ei ole yksittäisestä suosimisketrasta, vaan koko lapsuuden kestäneestä.

Tämän takia itse aikuisena elän yhä sitä todellisuutta, etten ole yhtä arvokas kuin muut. Että olen huonompi, enkä ansaitse yhtään mitään hyvää koskaan, ikinä. 

Jopa kun lääkäriin on jostain syystä mentävä, niin eka ajatukseni on, että toivottavasti en vie lääkärin aikaa joltain tärkeämmältä. 

Tämä on aika raskas taakka kantaa, enkä usko tämän tunteen koskaan menevän pois.

Oliko joku kateellinen vai kuvittelitko vain niin? Kyllähän taannoinen seiskatyrkkykin kuvitteli että hänelle ollaan kateellisia.

Vierailija kirjoitti:

Kateus on yksi kuolensynneistä. 

Lasten epätasa-arvoinen kohtelu on lähinnä rikollista. Sitä harrastaa narsistinen vanhempi. 

Vanhimmalla ja nuoremmalla sisaruksella on ikäeroa 20 vuotta.  Kyllä heidän lapsuutensa ja vanhempien suhtautuminen on kovin erilaista ihan olosuhteiden vuoksi.

Sisarusten kesken suosimista voisi verrata siihen, että työpaikalla tekisit työkaverin kanssa täsmälleen samoja työtehtäviä, täsmälleen samalla osaamisella.

Mutta työkaverisi saisi enemmän palkkaa kuin sinä, paremmat työsuhde-edut, laajemman työterveyden, ja loma-aikojen tullessa hän valitsisi haluamansa lomat. Sinä saisit tasan ne, mitä hän ei huoli.

Kun valittaisit asiasta, saisit pomolta vain kyllästyneen huokauksen ja tiuskaisun "älä ole aina niin kateellinen!".

Lähde pois tälläisestä asetelmasta ja aseta rajat sille miten annat itseäsi kohdella!

Tämä tottakai ärsyttää eniten niitä jotka sinua ovat koittaneet määräillä ja konrolloida. Mutta oma hyvinvointi on tärkeintä. Suurimmat loukkaantujat ovat niitä jotka ovat kohdelleet sinua väärin. Rakasta itseäsi sen verran ettet anna kohdella itseäsi huonosti! 

Tässä viittaan sisaruskateuteen, siihen miten usein sisaruksista yksi nostaa itsensä muita määräileväksi kontrolloijaksi, kuka mistäkin lähtökohdasta!

Vierailija kirjoitti:

Ihan mielenkiinnosta teille, joiden mielestä tämä toisen suosimiseen oirehtiminen (jota kateudeksi tässä nimitetään) on se paha juttu, niin MITEN teidän mielestä tämän ei-suositun pitäisi olla?

Ja kun kyse ei ole yksittäisestä suosimisketrasta, vaan koko lapsuuden kestäneestä.

Tämän takia itse aikuisena elän yhä sitä todellisuutta, etten ole yhtä arvokas kuin muut. Että olen huonompi, enkä ansaitse yhtään mitään hyvää koskaan, ikinä. 

Jopa kun lääkäriin on jostain syystä mentävä, niin eka ajatukseni on, että toivottavasti en vie lääkärin aikaa joltain tärkeämmältä. 

Tämä on aika raskas taakka kantaa, enkä usko tämän tunteen koskaan menevän pois.

Kyllä kai tuon tunteen käsittelyyn terapiaa saisi ja voisi auttaakin? 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan mielenkiinnosta teille, joiden mielestä tämä toisen suosimiseen oirehtiminen (jota kateudeksi tässä nimitetään) on se paha juttu, niin MITEN teidän mielestä tämän ei-suositun pitäisi olla?

Ja kun kyse ei ole yksittäisestä suosimisketrasta, vaan koko lapsuuden kestäneestä.

Tämän takia itse aikuisena elän yhä sitä todellisuutta, etten ole yhtä arvokas kuin muut. Että olen huonompi, enkä ansaitse yhtään mitään hyvää koskaan, ikinä. 

Jopa kun lääkäriin on jostain syystä mentävä, niin eka ajatukseni on, että toivottavasti en vie lääkärin aikaa joltain tärkeämmältä. 

Tämä on aika raskas taakka kantaa, enkä usko tämän tunteen koskaan menevän pois.

 

Kyllä kai tuon tunteen käsittelyyn terapiaa saisi ja voisi auttaakin? 🤔

Pointti nyt oli, että mitä vahinkoa tuo sisarusten välinen suosiminen/sorsiminen voi tehdä. 

Ja olen tätä tunnetta työstänyt oikeastaan koko aikuisuuden, mutta se ei mene pois. Kun jokin asetelma on ollut niin jo lähes syntymästäni lähtien, niin alan epäillä, ettei tätä saa korjattua. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani kohtelivat niin minua kuin nuorempaa sisartanikin hyvin tasa-arvoisesti.
Itse tosin muutin heti lukion jälkeen ulkomaille opiskelemaan; jäin sille tielle, sisareni jäädessä asumaan vanhempiemme lähelle.
Oma elämäni täällä ulkomailla on ollut hyvää niin taloudellisesti kuin muutenkin.
Sisartani taas elämä on kohdellut kaltoin (avioero, sairaudet, yksinäisyys, taloudelliset ongelmat).
Olen yrittänyt pitää häneen yhteyttä; hän ei kuitenkaan halua tätä nykyä olla missään tekemisissä kanssani.
Kun vanhempamme olivat vielä elossa, näimme sisarenikin kanssa ainakin sen kerran, pari vuodessa; vaikka tapaamisemme eivät kovin lämpimiä usein olleetkaan...
Sisareni ei vain voi sulattaa sitä, että itselläni on ollut/ on asiat hyvin; pelkkääauringonpaistetta ei kenenkään ihmisen elämä tietenkään ole- kerropa se vain hänelle!?
ap.

Suosittu ei välttämättä edes tunnista sitä suosimista, kun siitä on tullut pienestä pitäen normaalia.

Tuollaisten hyvin eri suuntiin menevien elämien juurisyynä voi olla se, että toinen on saanut kotoa kaiken tuen ja kannustuksen, ja toista sitten suunniteltu vanhuuspäiville omaishoitajan rooliin. Näin nyt esimerkkinä.

Ei sitä varmaan kannattais surra mutta kyllä se normaalilla ihmisellä käy mielessä. Sisarkateus on eri asia se pitää vain kestää ja oppia elämään sen kanssa.

Sisaruskateus ei välttämättä mene koskaan ohi, vaan pahenee vain iän myötä. Siksi kannattaa ottaa reilusti etäisyyttä. Kateuden kohteelle pyritään nimittäin tekemään vahinkoa eri tavoin.

Kateellinen on lapsellinen ja itsekeskeinen ihminen, ei kasva koskaan aikuisen elämään, vaan usein märehtii vanhoja juttuja vielä melkein satavuotiaanakin. Taitaa alun perin olla luonteesta ja älykkyysosamäärästä kiinni tämäkin asia eikä niinkään lapsuudesta. Jos ei olisi sisaruskateutta, olisi jotain muuta mistä uhriutua ja usein onkin.

Tyly näkemys, mutta pakko todeta sen perusteella mitä näitä olen nähnyt.

En kadehdi vaan säälin siskoani. Isosiskoni asuu edesmenneen mummomme vanhassa kodissa, koska muuhun ei pysty. Syyttää kaikkia muita ympärillään siitä miten hirveää hänen elämänsä on, muttei tee itse mitään korjatakseen tilannettaan. Siskoni elää tuilla ja rahalla jota saa huijattua elossa olevilta isovanhemmiltamme ja äidiltämme. Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Sisaruskateus ei välttämättä mene koskaan ohi, vaan pahenee vain iän myötä. Siksi kannattaa ottaa reilusti etäisyyttä. Kateuden kohteelle pyritään nimittäin tekemään vahinkoa eri tavoin.

 

Kateellinen on lapsellinen ja itsekeskeinen ihminen, ei kasva koskaan aikuisen elämään, vaan usein märehtii vanhoja juttuja vielä melkein satavuotiaanakin. Taitaa alun perin olla luonteesta ja älykkyysosamäärästä kiinni tämäkin asia eikä niinkään lapsuudesta. Jos ei olisi sisaruskateutta, olisi jotain muuta mistä uhriutua ja usein onkin.

 

Tyly näkemys, mutta pakko todeta sen perusteella mitä näitä olen nähnyt.

Tässä hyvin nähtävissä se, että kun lapsesta pitäen pidetty parempana kuin toista, niin se sama ylenkatsominen jatkuu aikuisenakin.

"Kateellinen on lapsellinen ja itsekeskeinen ihminen, ei kasva koskaan aikuisen elämään, vaan usein märehtii vanhoja juttuja vielä melkein satavuotiaanakin. "

Oletkohan koskaan kuullut sanasta trauma?

Kyllä, se jättää oman lapsuudentraumansa, jos tulet kotona kohdelluksi aina toista huonompana.

Itse olen melko nuorena ekoja kertoja miettinyt, että miksi vanhemmat edes hankkivat kaksi lasta, kun näyttivät minua niin inhoavan.

Sisarukseni sen sijaan oli yhtä ylistyksen kohdetta.

Ja se on oikeasti surullista, että nuo traumat kuitataan "kateutena". 

Onko kiusattu kiusaajalle kateellinen, jos ei kaiken jälkeen olekaan yhtä riemua ja parhaita kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisaruskateus ei välttämättä mene koskaan ohi, vaan pahenee vain iän myötä. Siksi kannattaa ottaa reilusti etäisyyttä. Kateuden kohteelle pyritään nimittäin tekemään vahinkoa eri tavoin.

 

Kateellinen on lapsellinen ja itsekeskeinen ihminen, ei kasva koskaan aikuisen elämään, vaan usein märehtii vanhoja juttuja vielä melkein satavuotiaanakin. Taitaa alun perin olla luonteesta ja älykkyysosamäärästä kiinni tämäkin asia eikä niinkään lapsuudesta. Jos ei olisi sisaruskateutta, olisi jotain muuta mistä uhriutua ja usein onkin.

 

Tyly näkemys, mutta pakko todeta sen perusteella mitä näitä olen nähnyt.

 

Tässä hyvin nähtävissä se, että kun lapsesta pitäen pidetty parempana kuin toista, niin se sama ylenkatsominen jatkuu aikuisenakin.

Itselläni ei ole sisarkateudesta kokemusta sisaren roolissa, koska olen ainoa lapsi. Sivusta olen touhua seuraillut. Kaikki eivät koskaan aikuistu. Simple as that.

Ei vanhempi tiedä kaikkea mitä lapsen päässä liikkuu ja ketä milloinkin kiusataan kun kaikki tuntuvat kiusaavan toistaan. Meillä ei annettu tällaiselle aikaa vaan mentiin eteenpäin ja puhuttiin. Ei kaikkeen ehtinyt puuttua kun vanhemmilta edellytettiin toimeentuloa ym.

Vierailija kirjoitti:

"Kateellinen on lapsellinen ja itsekeskeinen ihminen, ei kasva koskaan aikuisen elämään, vaan usein märehtii vanhoja juttuja vielä melkein satavuotiaanakin. "

Oletkohan koskaan kuullut sanasta trauma?

Kyllä, se jättää oman lapsuudentraumansa, jos tulet kotona kohdelluksi aina toista huonompana.

Itse olen melko nuorena ekoja kertoja miettinyt, että miksi vanhemmat edes hankkivat kaksi lasta, kun näyttivät minua niin inhoavan.

Sisarukseni sen sijaan oli yhtä ylistyksen kohdetta.

 

Ja se on oikeasti surullista, että nuo traumat kuitataan "kateutena". 

Onko kiusattu kiusaajalle kateellinen, jos ei kaiken jälkeen olekaan yhtä riemua ja parhaita kavereita?

Kaikille on tapahtunut jotakin traumaattista. Jos sinua on kohdeltu väärin, niin pyri rakentamaan oma elämäsi parempaan suuntaan ja pysy erossa tällaisista ihmisistä, niin kaikki pääsevät helpommalla. 

Sisaruskateuteen näyttää kuuluvan usein se, että kateellinen ei halua päästää irti kateuden kohteestaan, koska lapsuuden tarinasta on tullut tapa selittää nykyisyyttä.