Lue keskustelun säännöt.
Ärsyttää, kun mies on vapaamatkustaja kaikessa perheen yhteisessä
22.10.2022 |
Kaikki synttärit, joulut ja muut juhlahetket joudun suunnittelemaan yksin ja järjestämään yksin. Tekee kyllä jonkun yksittäisen helpon asian niistä, jos käskemällä käsken ja annan tarkat ohjeet niin että ei joudu vaivaamaan päätään yhtään, esim että käy keskiviikkona ostamassa joulukuusi, pituus 230 cm, tuuhea, ja laita se ulkovarastoon sulamaan. Osallistuu juhlaan sitten ihan puolivaloilla, on paikalla mutta ei läsnä, istuu jotenkin vähän sivussa ja ei puhu oikein mitään eikä tee mitään. Vaikka lapsia vartenhan ne joulujutut on ja synttäreiden vietot. Ihan kuin häntä ei voisi vähempää kiinnostaa osallistua siihen, että lapsi puhaltaa synttärikakkunsa kynttilät tai avaa joululahjat. Viime jouluna söi oman joulupuuronsa olohuoneen sohvalla telkkaria katsoen, minä ja lapset ruokapöydässä. Kuopuksen viime synttäreillä ei ottanut edes kakkua, vaikka tykkää paljon kakuista. Kun räjähdän lopulta tällaisesta käytöksestä, hän loukkaantuu verisesti. Erota hän ei halua ja perheen halusi perustaa, jopa enemmän kuin minä. Mitä tämä oikein on?
Kommentit (1808)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla myös samanlainen mies. Turhauttavaa.. esim lapsen synttäreillä sanoi juhlapöydästä synttärikuvia ottaessani, että sinä se vain yrität pitää kulisseja pystyssä. Mitä helvettiä? Jos minä en järjestäisi lapsille synttäreitä tai joulua, ei niitä meillä vietettäisi ollenkaan. Mies ei suostu pariterapiaan ja on itse asiassa sanonut että eroaa mieluummin kuin menee sinne. Monesti mietin että mitä järkeä tässä on, mutta en halua särkeä lasten perhettä kun sitten joutuvat viettämään viikot isän kanssa joka ei ole heistä kiinnostunut paskan vertaa
Luulet vain että isä ei ole kiinnostunut. Isä voi olal lapsistan hyvinkin kiinnostunut kunhan pääsee omaan rauhaan olemaan lastensa kanssa.
Mihin omaan rauhaan? Miksi on halunnut perustaa perheen, jos haluaa vain omaa rauhaa? Eikö olisi silloin kannattanut hankkia lapsia jonkun kumppanuusvanhempi tms kuvion kautta eikä perustaa perhettä.
Omaan rauhaan ilman perhettä tyrannosoivaa vaimoa. Sellaiseen rauhaan jossa saa elää vapaasti omanlaistaan elämää ja olla lasten kanssa rauhassa. Eli niin ettei koko ajan häiritä typeryyksillä.
Häiritä typeryyksillä kuten, että jouluna pitää olla joulukuusi tai lasten synttärinä kakkua? Sitä vaimoa vartenhan ne kuuset ja kakut on? Vai olisiko kenties lapsia varten?
Ei kyse ole yhdestä kuusesta tai kakusta, vaan jatkuvasta kontrolloinnin tarpeesta joka alkaa aamulla kun nainen herää, ja loppuu illalla kun hän nukahtaa.
Mikä sitten on syynä, että mies ei saa laitettua eroa vireille?
Varmaan sama syy kuin tarinan naisella joka ei saa eroa laitettua vireille ?
Aloittajahan yrittää pitää perheen kasassa ja yrittää saada miehen osallistumaan perheen arkeen ja juhlaan, mies yrittää puolestaan rimpuilla perheestä erilleen. Nainen tuskin jaksaa enää kauaa, joten siinä vaiheessa hän ottaa eron. Ihan varmasti mies yllättyy, että miksi, kun kaikki oli niin hyvin.
Aloittaja oli ihmeissään miehen käytöskestä. Hänelle on kerrottu mahdollisia syitä tilanteeseen. Epäselväksi jäi mitkä niistä otti onkeensa, toivottavasti tutkii myös sisintään ja omia toimiaan. Jos ap päätyy eroon, se olkoon sitten niin, toivottavasti seuraavassa suhteessa ollaan pitempään ennen kuin aletaan tekemään lapsia ettei sama toistu.
Suhteen pituudella ei ole merkitystä. Kas, kun kukaan ei voi tietää miten kumppani toimii VANHEMPANA. Ei, ennen kuin lapsi on syntynyt. Vaikka kumppanilla olisi lapsi tai lapsia entuudestaan, niin siltikään ei voi tietää, miten hän toimii uuden lapsen kanssa. Ihmiset muuttuvat.
Niin. Ap on siis muuttunut.
Takuulla. Lapsettomasta naisesta vastuulliseksi vanhemmaksi. Miehen olisi myös pitänyt kasvaa aikuiseksi viimeistään lapsen saatuaan, mutta niin ei tapahtunut.
Tai kontrollihirmuksi joka otiää tuota uutta ominaisuuttaan vastuullisuutena. Sitähän me emme tiedä.
En minä teistä muista tiedä, mutta kyllä mulle ainakin lapsen saamisen jälkeen tuli paljon lisää kontrollissa pidettäviä asioita vrt. elämään ennen lasta. Piti huolehtia lapsen aterioista, nukkumisesta, vaatettamisesta ja tarvittavista välineistä ja niin edelleen. Elämä ei todellakaan ollut samanlaista kuin aikaisemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap teet itsestäsi ja kaikista tapahtumista noin helvetinmoisen numeron? Ketä tahansa normaalia miestä alkaisi ahdistaa!
Tapahtumista? Eli että lauantaina käydään perheen kesken jätskillä? Tai tiistai-iltana pelattaisiin perheen kesken seurapeliä? Tai että lasten synttäriaamuina on synttärikakku? Kertoisitko mikä sellaisessa ahdistaa normaalia miestä?
ApNo tuo on just numeroiden tekemistä. Sinä haluat sanoa että mitä tehdään milloin ja miten, miksi perheen pitää käydä jäätelöllä tiettynä päivänä, miksi sitäkään ei voi tehdä ilman aikatauluja ja mennä ihan vaan jäätelölle joskus ei mitenkään suunnitellusti. Miksi se kakku pitää aamulla olla ? Miksei päivällä tai illalla esim päivällisen jälkeen ? Itse en ainakaan söisi edes aamulla kakkua, kun en aamulla voi makeaa syödä. Ihmiset on erilaisia ja kyllä kun töissä on tietyt ajat ja rutiinit, lapsilla on koulussa ja päivähoidossa rutiinit, miksi pitäisi olla kalenteri ja kellon ajat vielä vapaalla ? Ahdistaisi minuakin tuollaisen kanssa elää, vaikka ole nainen.
Mikä kumma ihmisiä oikein vaivaa, kun eivät ollenkaan ymmärrä lukemaansa? AP on täällä monta kertaa kertonut, että hänelle kävisi mikä vain mitä mies ehdottaa, mutta kun mies ei ehdota mitään. Eikä AP ole missään kohdin antanut vaikutelmaa, että kakku pitää olla klo 8:47 tai että juuri lauantai on pakollinen jäätelöpäivä. Olen aivan varma, että AP:lle kävisi jäätelöreissu yhtä hyvin sunnuntaina tai kakku puolilta päivin tai klo 15.
Voisiko olla niin, että mies on jostain syystä henkisesti väsynyt eikä hänen kotoaan saamassa mallissa ei ole ollut mitään tapahtumia, joita olisi jotenkin järjestetty. Ehkä heillä ei ole ollut tapana viettää edes lasten nimi- ja syntymäpäiviä. Lapset on jotenkin sivuutettu. Ja kyllä, tämä on mahdollista. Jos syy on tämänkaltainen, ei tilanne parane miestä sättimällä. Miksei voi tehdä niin, että se joka haluaa järjestää, järjestää itse, eikä ala vainoamaan sitä, jolle muutenkin tilanne herättää ahdistusta. Esimerkissä, jossa mies ei syönyt jäätelöä vaikka siitä tunnetusti tykkää, ja rouva jälkikasvuineen nautti annoksensa korostuneen nokkiintuneena, sanoisin, että mies tunsi itsensä sivuutetuksi. Oli kaksi leiriä, rouva lapsineen ja mies yksin. Puolisoiden on oltava sanalla puolella. Anna sen miehesi levätä ja nauttia elämästä omalla tavallaan. Koti on se paikka, jossa on voitava olla rauhassa ilman puolison päsmäröintiä.
Vaikka syyt olisikin siellä omassa lapsuudessa, niin miksi ne samat kokemukset pitää sinne omille lapsille siirtää? Siirtääkö nämä lapset ne taas omille lapsilleen? He omilleen? Kuinka monta sukupolvea jatketaan?
Mutta nuokaan syyt ei poista sitä faktaa, että se mies on myös vastuussa lapsista ja lasten asioista. Ei huoltajana vaan voi aina käpertyä sinne omaan mukavaan ja mieluisaan nurkkaan, vaikka miten tekisi mieli.
Voi olla pakko käpertyä, kun justiina pitää koko perhettä hirmuvallassaan. Miehellee parasta tuossa tilanteessa on ero, niin saa olla lastensa kanssa rauhassa.
Tuollainen mies ei kuule juuri lapsiaan eron jälkeen tapaa. Mutta senhän oikeasti tiesitkin jo, eikös niin.
Todellakin tapaa, tiedän niin monta esimerkkiä ihan elävästä elämästä. Toki jos nainen ei jätä kontrollointiaan eronkaan jälkeen, niin miehen voi olla pakko erota myös lapsistaan jotta pysyisi ityse hengissä.
Miten tämä liittyy keskustelun aiheeseen? Voit avata erillisen keskustelun kontrolloivista puolisoista, joille ei kelpaa mikään. AP:n aloittamassa keskustelussa aiheena on, että hänen puolisonsa ei ole kiinnostunut käytöksensä perusteella perheestään millään tavalla. Ei siis, että hän yrittäisi väärin. Vaan ettei edes yritä.
Eri
Liittyy väkevästi aiheeseen, koska syy miehen käytökseen on mitä luultavimmin ap:n oma käytös.
Mikään ap:n kirjoituksissa ei viittaa siihen, että hän olisi kontrolloiva tai hänelle ei mikään kelpaisi. Päinvastoin hän kertoo aivan päinvastaista. Että ilolla ottaisi vastaan mieheltä ehdotuksia, jos niitä joskus tulisi. Ja että ne kelpaisi hänelle.
No eipä tietenkään ihminen itse myönnä tekevänsä (tai edes näe) mitään väärin. Tämähän on ihan selvä asia. Se ei silti poista todennäköisyyttä sille että ap on itse yhtä syyllinen. Tai jopa syyllisempi.
Höpöhöpö. Mun exästä tuli tuollainen samanlainen lapsiarjen myöyä ja eron jälkeen hän ei halua lapsia ollenkaan arkena luokseen. Ei siis todellakaan ole kyse siitä, että haluaisi toimia lasten kanssa omalla tavallaan tms., vaan ihan yksinkertaisesti ei halua toimia lasten kanssa, vaan haluaa viettää omaa itsekästä arkeaan omassa rauhassaan.
Sentään joka toinen viikonloppu ottaa lapset luokseen (vaatteet yms. minä, lasten äiti siis, toimitan sinne). Ja kuulema siellä useimmiten lähinnä pelataan pleikkaria, että sellaista panostusta yhdessäoloon.
On niin kulunut juttu syyllistää puolisoa omasta haluttomuudestaan kantaa vastuuta. Jos lasten äiditkin lopettaisivat vastuunkannon heti, kun puolisolla on asiaan joku eriävä mielipide, ei lapsista huolehtisi kukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
Mun isäni oli johtaja ja teki pitkää päivää töissä. Mutta koska häntä ei arjessa paljoa näkynyt, niin sitä suuremmalla syyllä hän oli erittäin läsnä ja osallistuva isä viikonloppuina ja lomilla. Todellakin aina sunnuntaipöydässä aktiivisesti keskustelemassa, yhdessä koko perheenä harrastamassa jne. Eli se, että työn vuoksi on paljon poissa näkyvistä, ei ole yhtään sama asia kuin se, että suhtautuu välttelevästi perheeseensä aina.
Jos oikeasti ei perheen seura koskaan kiinnosta, niin miksi ihmeessä sellaista pitäisi väkisin roikottaa kuviossa mukana? Ja joo, siinä olet oikeassa, että lapsuus voi olla hyvää ilman isääkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
Mun mutsi oli alkoholisti eikä huolehtinut meistä lapsista ollenkaan. Isä on meidät kasvattanut. Siitä huolimatta pystyn olemaan lapsilleni vastuullinen äiti mitä ei voi omasta äidistäni sanoa. Jotain vastuunkantoa kyllä edellyttäisin miehiltä nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
Eli miesten pitää antaa jatkaa samalla tavalla kuin vuosisatoja sitten, vain koska ovat miehiä. Naiset ovat siirtyneet työelämään, mutta kodin vastuut ovat yhä naisilla. Eikö miehiltä voi todellakaan odottaa mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
Mun mutsi oli alkoholisti eikä huolehtinut meistä lapsista ollenkaan. Isä on meidät kasvattanut. Siitä huolimatta pystyn olemaan lapsilleni vastuullinen äiti mitä ei voi omasta äidistäni sanoa. Jotain vastuunkantoa kyllä edellyttäisin miehiltä nyt.
No mutta sä et varmaan pitänytkään äitiäsi hyvänä äitinä, vai mitä? Halusit olla omille lapsillesi erilainen äiti kuin mitä oma äitisi oli sulle? Mä ajoin aiemmalla kommentillani sitä, että ap:n mies on saattanut pitää omaa isäänsä ihan hyvänä isänä ja omaa lapsuuttaan ihan hyvänä ja onnellisena lapsuutena. Sen vuoksi hän ei nyt näe tarvetta toimia toisinkaan. Tilanne olisi tietenkin eri, jos hän olisi pitänyt omaa isäänsä huonona isänä tai omaa lapsuuttaan onnettomana lapsuutena. Mutta jos hänen käsityksensä hyvästä lapsuudesta on se, millainen hänen lastensa lapsuus nyt on, hän ei näe mitään tarvetta muuttaa omaa toimintaansa.
Toi taitaa olla mun pahin pelko. Jos viimein saisin oman perheen ja selviäisi että toinen ei ole mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
Mun mutsi oli alkoholisti eikä huolehtinut meistä lapsista ollenkaan. Isä on meidät kasvattanut. Siitä huolimatta pystyn olemaan lapsilleni vastuullinen äiti mitä ei voi omasta äidistäni sanoa. Jotain vastuunkantoa kyllä edellyttäisin miehiltä nyt.
No mutta sä et varmaan pitänytkään äitiäsi hyvänä äitinä, vai mitä? Halusit olla omille lapsillesi erilainen äiti kuin mitä oma äitisi oli sulle? Mä ajoin aiemmalla kommentillani sitä, että ap:n mies on saattanut pitää omaa isäänsä ihan hyvänä isänä ja omaa lapsuuttaan ihan hyvänä ja onnellisena lapsuutena. Sen vuoksi hän ei nyt näe tarvetta toimia toisinkaan. Tilanne olisi tietenkin eri, jos hän olisi pitänyt omaa isäänsä huonona isänä tai omaa lapsuuttaan onnettomana lapsuutena. Mutta jos hänen käsityksensä hyvästä lapsuudesta on se, millainen hänen lastensa lapsuus nyt on, hän ei näe mitään tarvetta muuttaa omaa toimintaansa.
Mutta siis jos hänen mielestä hänen oma etäinen, poissaoleva isä oli oikein hyvä isä ja hän haluaa olla samanlainen, niin mikä hänet sitten muuttaisi? Ei terapiakaan muuta ihmistä, jolla ei ole motivaatiota muuttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
Eli miesten pitää antaa jatkaa samalla tavalla kuin vuosisatoja sitten, vain koska ovat miehiä. Naiset ovat siirtyneet työelämään, mutta kodin vastuut ovat yhä naisilla. Eikö miehiltä voi todellakaan odottaa mitään?
Naisille ei kelpaa pienituloinen mies. Keskustellaan sitten kun naisille kelpaa 800-1200e kk työtä tekevä mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
No mitä muuta se olisi, jos mies heittäytyisi vaan sinne omaan lapsuuteensa takaisin samalla, eikä pyrkisi mitenkään muuttamaan itseään tai toimintaansa, vaan perustelisi kaiken vaan sille, että no kun munkin isä oli tällainen ja teki näin? Ap:lla olisi yksi huollettava lapsi lisää.
Ei kaikkea voi perustella sillä, että näin oli, kun itse olin lapsi. Eihän mikään silloin ikinä muuttuisi. Varmasti on ollut vielä joitain vuosikymmeniä sitten sellaisiakin perheitä, missä äiti hoitaa kodin ja lapset, eikä isä osallistu näistä mihinkään. Mutta koko ajan suunta on ollut se, että isät ovat yhä osallistuvampia lastenkin asioihin ja sinne kotiasioiden hoitamiseen. Toisaalta, joissain perheissä on toimittu jo useamman sukupolven ajan niin, että molemmat vanhemmat osallistuu lastenhoitoon ja lasten asioihin. Se, että omassa lapsuudessa oli tai ei ollut jotain, ei ole syy jurnuttaa samoissa olosuhteissa omakin elämänsä ja siirtää kaikki itse kokemansa lapsilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
Eli miesten pitää antaa jatkaa samalla tavalla kuin vuosisatoja sitten, vain koska ovat miehiä. Naiset ovat siirtyneet työelämään, mutta kodin vastuut ovat yhä naisilla. Eikö miehiltä voi todellakaan odottaa mitään?
Ei helv.... viitsinkö edes vastata? No tämän kerran vielä. JOS HALUAA MUUTOSTA TOISEN IHMISEN TAPAAN TOIMIA, pitää ensin ymmärtää, mistä se nykyinen toimintatapa johtuu. Myös miehen itsensä. Onhan sekin toki mahdollista, että kyse ei ap:n miehen kohdalla ole hänen kasvatuksestaan ja lapsuudenkodin mallista vaan siitä, ettei vaimo, lapset ja perhe-elämä ihan oikeasti kiinnosta. Ehkä on tajunnut tehneensä virheen, kun on perheen perustanut, ja nyt koittaa vaan lusia mahdollisimman vähällä vaivalla siihen asti, että lapset ovat aikuisia. Mutta tähänkin voisi auttaa pariterapia.
Muutos lähtee aina itsestä. Toinen ei voi toista muuksi muuttaa, jos tämä ei halua. Vaatimalla, odottamalla ja naputtamalla ei saa toista lopettamaan tupakanpolttoa, vähentämään alkoholinkäyttöä, laihduttamaan, käymään kuntosalilla jne jne. Eikä myöskään osallistumaan enemmän perheen elämään. Motivaatio muutokseen syntyy sen tajuamalla, että muutoksella elämästä tulee parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
Pakko nyt todeta että kyllä isä voi olla osallistuva vaikka olisi pakosti poissa osan perhearjesta. Oma isäni teki reissutöitä arkisin ja oli kotona lähinnä lomat ja viikonloput. Kotona ollessaan hän järjesti niitä lautapelejä meille lapsille, luki satuja, köllöteltiin yhdessä sängyllä kuuntelemassa jääkiekkoa, vei luistelemaan ja uimahalliin, leikki meidän kanssa pihalla ulkoleikkejä ja pelasi jalkapalloa. Äidille nämä varmaan olivat tarpeellisia hengähdyshetkiä, hän sai rauhassa nukkua päiväunet tai tavata ystäviään kun isä oli meidän kanssa. Isä myös aina soitti reissuiltaan ja toivotti iltaisin hyvää yötä. Perheen yhteistä tekemistä olivat vierailut sukulaisilla, elokuvissa käyminen, retket ym.
Sanoisin että se on ihan halusta kiinni miten sitä aikaa perheen kanssa veitetään. Ap:n mies ei selvästikään halua viettää aikaa perheensä kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap vieläkään kertonut, millainen miehen oma lapsuus oli? Millainen on anopin ja apen suhde nyt, kun lapsensa ovat aikuisia? Miten appi toimii laatenlastensa kanssa? Entä anoppi? Syyttelemisen sijasta voisi miettiä, onko miehen käytös yksinkertaisesti vain kasvatuksen ja mallioppimisen tulos. Ja jos on, pariterapia saattaisi olla hyvä keino saada molemmat paremmin ymmärtämään toisiaan.
Ei koko perheen elämää voi silti muokata toisen vanhemman traumaterapiaksi ja velvoittaa toista vanhempaa lasten lisäksi hoitamaan vielä puolisoakin. Ei parisuhde ole mikään hoitosuhde.
Väitinkö jossain niin?
Ihan oikeasti tilanne voi olla se, että mies on lapsuudenkodissaan tottunut juuri tuollaiseen vanhemmuuteen. Siitä huolimatta, että isä on ollut etäinen tai osallistumaton, mies on voinut kokea lapsuutensa oikein hyvänä ja onnellisena. Hyökkäämällä tuota vanhemmuuden toimintamallia vastaan hyökkää myös samalla miehen lapsuudenperhettä ja miehen käsitystä omasta lapsuudestaan vastaan. Mun isäni oli yksityisyrittäjä ja siten paljon töissä. Isä kuitenkin mahdollisti sen, että äiti saattoi olla kotiäitinä. Tietenkään en voi tietää, olisiko mun alpsuuteni ollut jollain tavalla parempi, jos mut olisi 2kk iässä laitettu vieraalle hoitoon (siihen aikaan äitiysloma oli vain 2 kk) ja äitikin olisi mennyt töihin. Voi olla tai sitten ei. Jos joku tulisi sanomaan mulle, että mun lapsuuteni on ollut huono tai isäni huono isä tai jotain muuta vastaavaa, niin en mä nyt ihan suoralta kädeltä toteaisi, että no niinpäs olikin. Ja suhtautuisin muuten aika torjuvasti sellaiseen ihmiseen, joka näin tulisi mulle edes sanomaan.
Jos haluaa saada toisen ihmisen toimimaan tavalla, jota tämä ihminen ei pidä mitenkään tarpeellisena tai edes parempana kuin nykyistä tapaansa, pitää ensin ymmärtää syyt, miksi näin on. Tyrmäämättä ja väheksymättä. Pitää myös saada toinen huomaamaan, että vaikka hänen oma lapsuutensa olikin oikein hyvä, hänen omien lasten lapsuus voisi olla vieläkin parempi. Useimpia suomalaisia miehiä ei ole kasvatettu pohtimaan ja analysoimaan omaa lapsuuttaan eikä perheen dynamiikkaa. Se, että isät osallistuvat enemmän lapsiperheen arkeen on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö. Vain muutama sukupolvi sitten miehillä oli perheissä ihan eri roolit ja tehtävät kuin naisilla. Oman kokemukseni mukaan osallistuvien isien pojista tulee osallistuvia isejä. Hekin noudattavat samaa mallia kuin mikä oli heidän lapsuudenkodeissaan. Jos parisuhteessa ja perheessä eletään "pattitilanteessa" asian kanssa, yksi varsin hyvä vaihtoehto on mennä keskustelemaan pariterapiaan. Yhdessä ja myös molemmat erikseen.
Mä en yhtään ihmettelisi, jos ap:n miehen mielestä hänen lapsuutensa oli oikein hyvä, vaikka isä ei osallistunutkaan. Ja että kaikki sujui lasten kannalta erinomaisesti, vaikka ainoastaan äiti hoiti kaiken nk metatyön ja päätti, millaisia virikkeitä ja huvituksia lapsille tarjotaan. Sitten on olemassa vielä sekin mahdollisuus, että ap:n miehellä ei edes ole ollut isää. Korkeintaan viikonloppuisä. Yksinhuoltajaäitien lapset helposti tottuvat siihen, että äiti on se, joka hoitaa kaiken, koska hei eivät ole nähteet toisenlaistakaan toimintamallia. Jos lasten - ja varsinkin poikien - ei tarvitse pienestä pitäen osallistua esimerkiksi kotitöihin, eivät he teini-iässäkään riemastu, kun vanhempi alkaakin vaatia osallistumista. Mitä nuorempana lapsi pääsee osalliseksi kaikesta kotiin ja perheeseen liittyvästä, sitä normaalimpana ja luonnollisempana hän pitää sitä, että kaikki saman katon alla osallistuvat.
Eli miesten pitää antaa jatkaa samalla tavalla kuin vuosisatoja sitten, vain koska ovat miehiä. Naiset ovat siirtyneet työelämään, mutta kodin vastuut ovat yhä naisilla. Eikö miehiltä voi todellakaan odottaa mitään?
Ei helv.... viitsinkö edes vastata? No tämän kerran vielä. JOS HALUAA MUUTOSTA TOISEN IHMISEN TAPAAN TOIMIA, pitää ensin ymmärtää, mistä se nykyinen toimintatapa johtuu. Myös miehen itsensä. Onhan sekin toki mahdollista, että kyse ei ap:n miehen kohdalla ole hänen kasvatuksestaan ja lapsuudenkodin mallista vaan siitä, ettei vaimo, lapset ja perhe-elämä ihan oikeasti kiinnosta. Ehkä on tajunnut tehneensä virheen, kun on perheen perustanut, ja nyt koittaa vaan lusia mahdollisimman vähällä vaivalla siihen asti, että lapset ovat aikuisia. Mutta tähänkin voisi auttaa pariterapia.
Muutos lähtee aina itsestä. Toinen ei voi toista muuksi muuttaa, jos tämä ei halua. Vaatimalla, odottamalla ja naputtamalla ei saa toista lopettamaan tupakanpolttoa, vähentämään alkoholinkäyttöä, laihduttamaan, käymään kuntosalilla jne jne. Eikä myöskään osallistumaan enemmän perheen elämään. Motivaatio muutokseen syntyy sen tajuamalla, että muutoksella elämästä tulee parempaa.
Eksäni oli väkivaltainen erimielisyystilanteissa. Sinustako minun olisi pitänyt alkaa setvitellä ja ymmärtää, että mistä moinen toimintatapa johtuu?
Eiköhän se ole sen ihmisen itsensä vastuulla selvitellä ja ymmärtää se, mistä ne omat toimintapansa johtuu, sekä keksiä ratkaisu siihen, miten niistä haitallisista toimintatavoista pääsisi pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap teet itsestäsi ja kaikista tapahtumista noin helvetinmoisen numeron? Ketä tahansa normaalia miestä alkaisi ahdistaa!
Tapahtumista? Eli että lauantaina käydään perheen kesken jätskillä? Tai tiistai-iltana pelattaisiin perheen kesken seurapeliä? Tai että lasten synttäriaamuina on synttärikakku? Kertoisitko mikä sellaisessa ahdistaa normaalia miestä?
ApNo tuo on just numeroiden tekemistä. Sinä haluat sanoa että mitä tehdään milloin ja miten, miksi perheen pitää käydä jäätelöllä tiettynä päivänä, miksi sitäkään ei voi tehdä ilman aikatauluja ja mennä ihan vaan jäätelölle joskus ei mitenkään suunnitellusti. Miksi se kakku pitää aamulla olla ? Miksei päivällä tai illalla esim päivällisen jälkeen ? Itse en ainakaan söisi edes aamulla kakkua, kun en aamulla voi makeaa syödä. Ihmiset on erilaisia ja kyllä kun töissä on tietyt ajat ja rutiinit, lapsilla on koulussa ja päivähoidossa rutiinit, miksi pitäisi olla kalenteri ja kellon ajat vielä vapaalla ? Ahdistaisi minuakin tuollaisen kanssa elää, vaikka ole nainen.
Mikä kumma ihmisiä oikein vaivaa, kun eivät ollenkaan ymmärrä lukemaansa? AP on täällä monta kertaa kertonut, että hänelle kävisi mikä vain mitä mies ehdottaa, mutta kun mies ei ehdota mitään. Eikä AP ole missään kohdin antanut vaikutelmaa, että kakku pitää olla klo 8:47 tai että juuri lauantai on pakollinen jäätelöpäivä. Olen aivan varma, että AP:lle kävisi jäätelöreissu yhtä hyvin sunnuntaina tai kakku puolilta päivin tai klo 15.
Voisiko olla niin, että mies on jostain syystä henkisesti väsynyt eikä hänen kotoaan saamassa mallissa ei ole ollut mitään tapahtumia, joita olisi jotenkin järjestetty. Ehkä heillä ei ole ollut tapana viettää edes lasten nimi- ja syntymäpäiviä. Lapset on jotenkin sivuutettu. Ja kyllä, tämä on mahdollista. Jos syy on tämänkaltainen, ei tilanne parane miestä sättimällä. Miksei voi tehdä niin, että se joka haluaa järjestää, järjestää itse, eikä ala vainoamaan sitä, jolle muutenkin tilanne herättää ahdistusta. Esimerkissä, jossa mies ei syönyt jäätelöä vaikka siitä tunnetusti tykkää, ja rouva jälkikasvuineen nautti annoksensa korostuneen nokkiintuneena, sanoisin, että mies tunsi itsensä sivuutetuksi. Oli kaksi leiriä, rouva lapsineen ja mies yksin. Puolisoiden on oltava sanalla puolella. Anna sen miehesi levätä ja nauttia elämästä omalla tavallaan. Koti on se paikka, jossa on voitava olla rauhassa ilman puolison päsmäröintiä.
Vaikka syyt olisikin siellä omassa lapsuudessa, niin miksi ne samat kokemukset pitää sinne omille lapsille siirtää? Siirtääkö nämä lapset ne taas omille lapsilleen? He omilleen? Kuinka monta sukupolvea jatketaan?
Mutta nuokaan syyt ei poista sitä faktaa, että se mies on myös vastuussa lapsista ja lasten asioista. Ei huoltajana vaan voi aina käpertyä sinne omaan mukavaan ja mieluisaan nurkkaan, vaikka miten tekisi mieli.
Voi olla pakko käpertyä, kun justiina pitää koko perhettä hirmuvallassaan. Miehellee parasta tuossa tilanteessa on ero, niin saa olla lastensa kanssa rauhassa.
Tuollainen mies ei kuule juuri lapsiaan eron jälkeen tapaa. Mutta senhän oikeasti tiesitkin jo, eikös niin.
Todellakin tapaa, tiedän niin monta esimerkkiä ihan elävästä elämästä. Toki jos nainen ei jätä kontrollointiaan eronkaan jälkeen, niin miehen voi olla pakko erota myös lapsistaan jotta pysyisi ityse hengissä.
Miten tämä liittyy keskustelun aiheeseen? Voit avata erillisen keskustelun kontrolloivista puolisoista, joille ei kelpaa mikään. AP:n aloittamassa keskustelussa aiheena on, että hänen puolisonsa ei ole kiinnostunut käytöksensä perusteella perheestään millään tavalla. Ei siis, että hän yrittäisi väärin. Vaan ettei edes yritä.
Eri
Liittyy väkevästi aiheeseen, koska syy miehen käytökseen on mitä luultavimmin ap:n oma käytös.
Mikään ap:n kirjoituksissa ei viittaa siihen, että hän olisi kontrolloiva tai hänelle ei mikään kelpaisi. Päinvastoin hän kertoo aivan päinvastaista. Että ilolla ottaisi vastaan mieheltä ehdotuksia, jos niitä joskus tulisi. Ja että ne kelpaisi hänelle.
No eipä tietenkään ihminen itse myönnä tekevänsä (tai edes näe) mitään väärin. Tämähän on ihan selvä asia. Se ei silti poista todennäköisyyttä sille että ap on itse yhtä syyllinen. Tai jopa syyllisempi.
Höpöhöpö. Mun exästä tuli tuollainen samanlainen lapsiarjen myöyä ja eron jälkeen hän ei halua lapsia ollenkaan arkena luokseen. Ei siis todellakaan ole kyse siitä, että haluaisi toimia lasten kanssa omalla tavallaan tms., vaan ihan yksinkertaisesti ei halua toimia lasten kanssa, vaan haluaa viettää omaa itsekästä arkeaan omassa rauhassaan.
Sentään joka toinen viikonloppu ottaa lapset luokseen (vaatteet yms. minä, lasten äiti siis, toimitan sinne). Ja kuulema siellä useimmiten lähinnä pelataan pleikkaria, että sellaista panostusta yhdessäoloon.
On niin kulunut juttu syyllistää puolisoa omasta haluttomuudestaan kantaa vastuuta. Jos lasten äiditkin lopettaisivat vastuunkannon heti, kun puolisolla on asiaan joku eriävä mielipide, ei lapsista huolehtisi kukaan.
Niin, ja mun exästä tuli kontrollifriikki ja riivinrauta heti kun lapset oli saatu maailmaan. Ei siellä pystynyt enää olla eikä asua kun haukka vahti joka askelta, ei noin, vaan näin, anna tänne, et sinä osaa, nämä vaatteet pitää pukea näin, oikea sukka ensin, sitten vasen, juuri niin kuin minä teen. Ei tuota peliä nyt, vaan viikon päästä, tänään me kaikki teemme tätä, ja huomenna tuota. Heti kun pääsin eroon, niin kaikki alkoi menemään oikein mallikkasti lasten kanssa. Meilläkin pelataan paljon pelikoneita, sen pari tuntia joka päivä viikonloppuisin. Se on yhteistä kivaa tekemistä, lisäksi luurejen päässä on myös sisareni pojat.
Kyllä kannattaa erota, pääsee elämään omaa ja lasten elämää sitten ilman kontrollifriikkiä joka määrää mitä jukurttia lasten tulee syödä ja kuinka monta lusikallista. Vieläkin puistattaa.
Vierailija kirjoitti:
Toi taitaa olla mun pahin pelko. Jos viimein saisin oman perheen ja selviäisi että toinen ei ole mukana.
Kullanarvoinen vinkki sinulle:
Lapset tehdään vain ja ainoastan itselle, ei millekään oletetulle perheelle tai miehelle, tai prosenttiosuuskina niin kuin nykyään. 50% sulle, 50% mulle. Maitoa on sitten enää turha itkeä kun se on maassa, kannattaa etukäteen jo ymmärtää tämä.
Itsellä kokemusta vaikeasta isäsuhteesta, muttei tuollaisesta lainkaan. Olin nelikymppisten vanhempien toivottu, ainoa lapsi. Ensimmäiset muistoni ovat Helsingissä, missä asuimme joitain vuosia silloin -70-luvun alussa. Isäni teki kanssani kahdestaan kaiken, hän opetti minut uimaan, luistelemaan, hiihtämään, käytti Lintsillä, Korkeasaaressa, museossa, elokuvissa, jääkiekkomatseissa, omilla sukulaisillaan ja jopa kantabaarissaan (otti vain pari)... Sukulaisten luona maaseudulla opin onkimaan ym. Äidin kanssa kävin käytännössä vain sukulaisilla/ystävillä ja kirkossa (ja kerran teatterissa). No, tämä "unelmaiskä" oli kotoisin todella köyhistä, kamalista oloista, mm. oli kerjännyt ruokaa lapsuudessaan ja osallistunut 17-vuotiaana jatkosotaan... Tästä kaikesta oli muistona hoitamattomia mt-ongelmia, maanis-depressiivisiä piirteitä, jotka haittasivat perheonnea ajoittain kovastikin. Mutta anyway: hän itse oli halunnut naimisiin ja lapsen, ja hän halusi osallistua ja tehdä lapsensa kanssa paljon asioita, niitäkin joita hänellä itsellään ei lapsuudessa todellakaan ollut. Sitä jaksan ihmetellä nykyäänkin, vuosia kuolemansa jälkeen.
N54
Tai kontrollihirmuksi joka otiää tuota uutta ominaisuuttaan vastuullisuutena. Sitähän me emme tiedä.