Lue keskustelun säännöt.
Ärsyttää, kun mies on vapaamatkustaja kaikessa perheen yhteisessä
22.10.2022 |
Kaikki synttärit, joulut ja muut juhlahetket joudun suunnittelemaan yksin ja järjestämään yksin. Tekee kyllä jonkun yksittäisen helpon asian niistä, jos käskemällä käsken ja annan tarkat ohjeet niin että ei joudu vaivaamaan päätään yhtään, esim että käy keskiviikkona ostamassa joulukuusi, pituus 230 cm, tuuhea, ja laita se ulkovarastoon sulamaan. Osallistuu juhlaan sitten ihan puolivaloilla, on paikalla mutta ei läsnä, istuu jotenkin vähän sivussa ja ei puhu oikein mitään eikä tee mitään. Vaikka lapsia vartenhan ne joulujutut on ja synttäreiden vietot. Ihan kuin häntä ei voisi vähempää kiinnostaa osallistua siihen, että lapsi puhaltaa synttärikakkunsa kynttilät tai avaa joululahjat. Viime jouluna söi oman joulupuuronsa olohuoneen sohvalla telkkaria katsoen, minä ja lapset ruokapöydässä. Kuopuksen viime synttäreillä ei ottanut edes kakkua, vaikka tykkää paljon kakuista. Kun räjähdän lopulta tällaisesta käytöksestä, hän loukkaantuu verisesti. Erota hän ei halua ja perheen halusi perustaa, jopa enemmän kuin minä. Mitä tämä oikein on?
Kommentit (1808)
En lukenut ihan koko ketjua, mutta mä tunnistan itseni tuosta miehen kuvailusta. Paitsi, että olen nainen eikä mulla ole lapsia. Parisuhde on kyllä, vielä ainakin, mutta miestä ahdistaa kun olen "aina" vaan koneella tai pelaan nettipelejä tms.
En tiedä mikä mua vaivaa, mutta mun päässä vilisee koko ajan enkä vaan pysty olemaan aina läsnä. Sosiaaliset tilanteet ovat yhtä tuskaa kun pään vilinä muuttuu kaaokseksi ellen välillä pakene tuijottamaan puhelinta tms.
Ymmärrän miestäni, mutten pysty muuttumaan. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
perheeseen mahtuu vain yksi päsmäri ja mies on luovuttanut sen homman sinulle, eikä yritä kilpailla paikasta kanssasi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, milloin sinulle selvisi että mies on vätys? Jokinhan hänessä on viehättänyt kun yhteen menitte, vai oliko vahinkoraskaus? Heiluuko peitto enää? Minun on vaikea kuvitella naista, joka olisi kiinnostunut menemään sänkyyn tällaisen tapetun madon kanssa. Onko sielläkin naisella ohjat ja mies vaan makaa? Jos mies alkaa olla lapsen asemassa perheessä, niin se on samaa naiselle kuin kylmä kylpy miehelle. Munasarjat kuivuu ja kutistuu, sillä eihän hoivattavaan saa tuntea vetoa.
Ap ei omistanut kristallipalloa, josta olisi voinut ennustaa miehen käytöksen muuttumisen perheen perustamisen jälkeen.
Ei se mieskään omistanut kristallipalloa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ja mun exästä tuli kontrollifriikki ja riivinrauta heti kun lapset oli saatu maailmaan. Ei siellä pystynyt enää olla eikä asua kun haukka vahti joka askelta, ei noin, vaan näin, anna tänne, et sinä osaa, nämä vaatteet pitää pukea näin, oikea sukka ensin, sitten vasen, juuri niin kuin minä teen. Ei tuota peliä nyt, vaan viikon päästä, tänään me kaikki teemme tätä, ja huomenna tuota. Heti kun pääsin eroon, niin kaikki alkoi menemään oikein mallikkasti lasten kanssa. Meilläkin pelataan paljon pelikoneita, sen pari tuntia joka päivä viikonloppuisin. Se on yhteistä kivaa tekemistä, lisäksi luurejen päässä on myös sisareni pojat.
Kyllä kannattaa erota, pääsee elämään omaa ja lasten elämää sitten ilman kontrollifriikkiä joka määrää mitä jukurttia lasten tulee syödä ja kuinka monta lusikallista. Vieläkin puistattaa.
Ja miten tämä vuodatuksesi sivuaa ap:n ongelmaa edes etäisesti? Ei mitenkään, etkä tainnut lukea koko aloitusta.
Ongelma ei tässä ole vaimon kontrollifriikkiys, eikä halu määrätä kaikesta. Ongelma on täysin mölli mies, joka ei osallistu mihinkään perheen kesken tapahtuvaan tekemiseen, ei edes syömiseen, ei halua tehdä mitään lastensa kanssa. Ei itse ehdota mitään, eikä kysyttäessä kerro, mitä haluaisi. Noin. Nyt on ratakiskosta väännetty, eikä kenenkään tarvitse tulla enää länkyttämään, kuinka ap kontrolloi ja määrää kaikesta.
Siinä olet kyllä oikeassa, että ero on ehkä paras ratkaisu tässä. Jos toinen vanhemmista on tuollainen möllöttäjä, on kaikkien etu, että vanhemmat lähtevät eri teille. Ehkä isää alkaa sitten paremmin kiinnostaa, tai sitten ei.
Ei miehestä tullut eräänä aamuna mitään mölliä. Siinä on tapahtunut aika oaljon kaikenlaista ensin. Tässä on vain yksi kertomus, ja ainoa asia mikä tässä ON fakta on se ettei mies eräänä aamuna vain ollut persiistä. Hän on joko ollut sitä aina, jolloin huutista sellaisen ottamisesta lasten isäksi, tai sitten on tapahtunut asioita joka on muuttanut miestä. Nämä asiat ovat mitä luultavimmin naisen kontrollintarpeinen persoona jolla hän haluaa määritellä myös Oikealaisen Isyyden.
Miksi se isä ei tee isyyttä ihan itse? Niin meille aikanaan sanottiin neuvolassa, että miehen pitää ottaa isyytensä, ei odottaa naisen tekevän sitä hänelle. Hyvin meni, vauvakin jo 21.
Tietääkö sitä edes miehen vaimo? Tuskin, koska jos tietäisi, niin ei olisi täällä ihmettelemässä. Vastuu kuuluu molemmille, mutta joskus ihmisen kanssa vain ei voi enää elää kun hän on lapsensa saanut. Silloin ero on parempi.
Vierailija kirjoitti:
Olen Ap:n kohtalotoveri ja alan olla ihan kohtuuttoman uupunut.
Olen tavannut mieheni todella nuorena ja melkolailla suoraan ihan sairaasta ja toksisesta lapsuuden perheestä.
Nuorena mieheni vaikutti ihan aikaansaavalta, kivalta, huolehtivaiselta ja empaattiselta.
Jotain merkkejä olisi varmasti ollut nähtävillä jos olisin osannut katsoa, mutta en taustastani johtuen vain osannut.
Lapsia on kaksia, pienellä ikäerolla ja vauva,-ja pikkulapsiaika menivät kohtalaisen kivuttomasti, mieheni hoiti lapsia ja teki kotitöitä, mutta alkoi myös viettää yjä enemmän aikaa töissään ja harrastuksissaan.
Lasten hoitaminen oli miehelle kyllä jotenkin sellaista mekaanista suorittamista, eikä koskaan oppinut tuntemaan lapsiaan.
Nyt lapset ovat jo teinejä, eikä mies tunne heitä vieläkään.
Mies ihmettelee aina välillä, kun teinit eivät kauheasti isänsä seurasta välitä, mutta jos ei ole viettänyt aikaa lastensa kanssa, ei lukenut iltasatuja, ei leikkinyt, ei vapaaehtoisesti tai omasta aloitteestaan ole tehnyt mitään lastensa kanssa.
Eroaminenkaan ei välttämättä auta, miehestäni on vuosien aikana paljastunut niin epäempaattisia ja narsistisia piirteitä, että erosta olisi tullut ihan hirveä työmaa ja ehkä myös iso riski monella tapaa.
En halua lasteni, en edes nyt, vaikka ovat jo teinejä jäävän mieheni kanssa ilman minua kovin pitkiksi ajoiksi.
Tilanne on kurja, olen päättänyt pitää perheen kasassa siihen saakka kunnes nuoret lähtevät opiskelemaan.
Olen miettinyt todella paljon miksi mieheni käytös muuttui kivasta ja kivanoloisesta reippaasta ja aikaansaavasta miehestä tuoksi kummajaiseksi, joka oikeastaan ei enää tee mitään tai puhu mitään, ja silti pitää perhettään otteessaan.
Jostain vallankäytöstähän tässä on kysymys, jostain narsistisesta käytösmallista. Ja ihan siitä, että mies vain voi.
Omaa jaksamista täytyy ajatella, vaikka sille nyt ei vain oikein ole sijaa tässä. Tunnen olevani jonkinlainen omaishoitaja ja yksinhuoltaja samassa paketissa. Ja aivan hirvittävän yksinäinen.
Teinieni kanssa olemme hitsautuneet tiiviiksi paketiksi, olen huolehtinut siitä, että järjestän, hoidan, huolehdin, leikin, askartelen, luen, leivon, retkeilen, urheilen, juttelen jne, jne.
Kuten jo mainitsin, olen todella yksinäinen tässä avioliitossa ja perheessä. Teineille täytyy suoda omia menoja ja vapautta, ja äidin pitää olla tuki ja turva, ei toisin päin. Perheestä omaan kuplaansa kadonnut mies on kadonnut myös avioliitostaan. Ja silti kynsin hampain pitää siitä kiinni.
Tässä on hyvä kirjoitus, jossa pohditaan myös sitä omaa osuutta asiaan, ja vastuuta yritetään edes kantaa, vaikka sen kantamisesta voi moni olla montaa mieltä. Miinusta narsisti sanan käytöstä yhteydessä jossa ei ymmärrä itse olevansa läheisriippuvainen. Nämä onvat nimittäin se pari joka jaksaa vuodesta toiseen sellaista elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, milloin sinulle selvisi että mies on vätys? Jokinhan hänessä on viehättänyt kun yhteen menitte, vai oliko vahinkoraskaus? Heiluuko peitto enää? Minun on vaikea kuvitella naista, joka olisi kiinnostunut menemään sänkyyn tällaisen tapetun madon kanssa. Onko sielläkin naisella ohjat ja mies vaan makaa? Jos mies alkaa olla lapsen asemassa perheessä, niin se on samaa naiselle kuin kylmä kylpy miehelle. Munasarjat kuivuu ja kutistuu, sillä eihän hoivattavaan saa tuntea vetoa.
Ap ei omistanut kristallipalloa, josta olisi voinut ennustaa miehen käytöksen muuttumisen perheen perustamisen jälkeen.
Ei se mieskään omistanut kristallipalloa...
Siihen ei kristallipalloa tarvita, että tajuaa, että lapsiperheellisenä on tehtävä myös asioita, jotka eivät itseä kauheasti kiinnosta. Kun hommaan on lähdetty, se hoidetaan kunnolla .
Tunnistan täysin miestyypin. Olen ollut sellaisen kanssa reilusti yli 10 vuotta yhdessä ja tuntuu yhä edelleen että kokoajan pitää opettaa yhtä sun toista, ihan normaaliin elämään kuuluvia asioita. Mies ei jostain ihme syystä ymmärrä??
Mies omasta mielestään nykyään ihannemies ja isä ja muuttunut tosi paljon alkuajoista, kun ei enää valita ja nosta meteliä, kun joku tekeminen ei miellytä. Hänen mielestään minä valitan turhasta, onhan hän kuitenkin tehnyt tosi paljon töitä itsensä eteen. Kyllä totta, hän nykyään siivoaa kun vaadin ja tulee mukaan perheen yhteisiin juttuihin, huom! valittamatta! Aiemmin jos siis suunnittelin perheelle tekemistä esim lomalle tai viikonlopuksi ja mies vastentahtoisesti tuli mukaan (tai jätti tulematta) ja koki tosi tärkeäksi sanoa ääneen kuinka hän ei esim yhtään tykkää uimahalleista. Se, että hän tuli mukaan lastensa kanssa uimahalliin oli asia, josta minun tulisi olla todella kiitollinen, vaikka hän olisi sielläkin ollut täysin poissaoleva ja naama kurtussa. Jossain vaiheessa sanoin, että parempi on ettei tule ollenkaan. Ja siis meidänkin tapauksessa mies ei itse koskaan ehdottanut mitään, tai no, ehkä kerran vuodessa saattoi jotain ehdottaa.
No, nykyään hän siis tulee mukaan valittamatta, mutta ei siis juuri ikinä suunnittele itse mitään tekemistä. Ei oma-aloitteisesti aloita viikkosiivousta (jota tehdäänkin meillä vain 2-3 viikon välein), käy kaupassa, osta lapsille vaatteita tai harrastustarvikkeita, hoida koululääkäri/neuvola/hammaslääkäriasiouta, vastaile Wilma-viesteihin tai hoida muitakaan lasten juttuja.
Lapsilla on tosin ollut isänsä kanssa yhteinen harrastus, isä oli aktiivisena harrastustoiminnassa mukana, mutta sen jälkeen kun lopetti itse, niin tämäkin harrastus on jäänyt aika lailla minun vastuulleni.
Miehen mielestä valitan liikaa, kyllähän hän kuitenkin osallistuu. Aina alkaa siis saivartelu, esim jos sanon suutuspäissäni, en jaksa aina imuroida, kun imuroin 20. kertaa putkeen, niin mies loukkaantuu siitä että kyllähän hänkin imuroi, juu kyllä muutaman kerran vuodessa, eikä koskaan koko taloa oma-aloitteisesti. Sama koskee kaupassa käyntiä, oikeastaan ihan kaikkea. En saa valittaa, koska kyllähän mies kuitenkin tekee. Hän siis oikeuttaa täysin itselleen sen, että käy vaan joka 10. kerta kaupassa tai imuroi joka 20. kerta. Eikä siis tee yhtään mitään korvatakseen näitä tekemättä jättämisiään. Ja mainittakoon vielä, että minä olen myös maksanut aina vähän enemmän perheen menoista, koska vietän enemmän aikaa lasten kanssa, ostan heille vaatteet, ruoan jne.
Juu, eroa olen miettinyt. Mies ei tietenkään halua. Mutta ei halua nähdä itsessään mitään vikaakaan, joten onko ihme että tunteet ovat kuolleet, eikä arvostusta ole. Eihän hänkään arvosta minua, vaan pitää täysin itsestäänselvyytenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, milloin sinulle selvisi että mies on vätys? Jokinhan hänessä on viehättänyt kun yhteen menitte, vai oliko vahinkoraskaus? Heiluuko peitto enää? Minun on vaikea kuvitella naista, joka olisi kiinnostunut menemään sänkyyn tällaisen tapetun madon kanssa. Onko sielläkin naisella ohjat ja mies vaan makaa? Jos mies alkaa olla lapsen asemassa perheessä, niin se on samaa naiselle kuin kylmä kylpy miehelle. Munasarjat kuivuu ja kutistuu, sillä eihän hoivattavaan saa tuntea vetoa.
Ap ei omistanut kristallipalloa, josta olisi voinut ennustaa miehen käytöksen muuttumisen perheen perustamisen jälkeen.
Ei se mieskään omistanut kristallipalloa...
Siihen ei kristallipalloa tarvita, että tajuaa, että lapsiperheellisenä on tehtävä myös asioita, jotka eivät itseä kauheasti kiinnosta. Kun hommaan on lähdetty, se hoidetaan kunnolla .
Niin, kunnolla tarkoittaa niin kuin vaimo määrää. Kyse tuskin on kiinnostamisesta vaan siitä että äiti-ihminen on kontrollintunnoissaan.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan täysin miestyypin. Olen ollut sellaisen kanssa reilusti yli 10 vuotta yhdessä ja tuntuu yhä edelleen että kokoajan pitää opettaa yhtä sun toista, ihan normaaliin elämään kuuluvia asioita. Mies ei jostain ihme syystä ymmärrä??
Mies omasta mielestään nykyään ihannemies ja isä ja muuttunut tosi paljon alkuajoista, kun ei enää valita ja nosta meteliä, kun joku tekeminen ei miellytä. Hänen mielestään minä valitan turhasta, onhan hän kuitenkin tehnyt tosi paljon töitä itsensä eteen. Kyllä totta, hän nykyään siivoaa kun vaadin ja tulee mukaan perheen yhteisiin juttuihin, huom! valittamatta! Aiemmin jos siis suunnittelin perheelle tekemistä esim lomalle tai viikonlopuksi ja mies vastentahtoisesti tuli mukaan (tai jätti tulematta) ja koki tosi tärkeäksi sanoa ääneen kuinka hän ei esim yhtään tykkää uimahalleista. Se, että hän tuli mukaan lastensa kanssa uimahalliin oli asia, josta minun tulisi olla todella kiitollinen, vaikka hän olisi sielläkin ollut täysin poissaoleva ja naama kurtussa. Jossain vaiheessa sanoin, että parempi on ettei tule ollenkaan. Ja siis meidänkin tapauksessa mies ei itse koskaan ehdottanut mitään, tai no, ehkä kerran vuodessa saattoi jotain ehdottaa.
No, nykyään hän siis tulee mukaan valittamatta, mutta ei siis juuri ikinä suunnittele itse mitään tekemistä. Ei oma-aloitteisesti aloita viikkosiivousta (jota tehdäänkin meillä vain 2-3 viikon välein), käy kaupassa, osta lapsille vaatteita tai harrastustarvikkeita, hoida koululääkäri/neuvola/hammaslääkäriasiouta, vastaile Wilma-viesteihin tai hoida muitakaan lasten juttuja.
Lapsilla on tosin ollut isänsä kanssa yhteinen harrastus, isä oli aktiivisena harrastustoiminnassa mukana, mutta sen jälkeen kun lopetti itse, niin tämäkin harrastus on jäänyt aika lailla minun vastuulleni.
Miehen mielestä valitan liikaa, kyllähän hän kuitenkin osallistuu. Aina alkaa siis saivartelu, esim jos sanon suutuspäissäni, en jaksa aina imuroida, kun imuroin 20. kertaa putkeen, niin mies loukkaantuu siitä että kyllähän hänkin imuroi, juu kyllä muutaman kerran vuodessa, eikä koskaan koko taloa oma-aloitteisesti. Sama koskee kaupassa käyntiä, oikeastaan ihan kaikkea. En saa valittaa, koska kyllähän mies kuitenkin tekee. Hän siis oikeuttaa täysin itselleen sen, että käy vaan joka 10. kerta kaupassa tai imuroi joka 20. kerta. Eikä siis tee yhtään mitään korvatakseen näitä tekemättä jättämisiään. Ja mainittakoon vielä, että minä olen myös maksanut aina vähän enemmän perheen menoista, koska vietän enemmän aikaa lasten kanssa, ostan heille vaatteet, ruoan jne.
Juu, eroa olen miettinyt. Mies ei tietenkään halua. Mutta ei halua nähdä itsessään mitään vikaakaan, joten onko ihme että tunteet ovat kuolleet, eikä arvostusta ole. Eihän hänkään arvosta minua, vaan pitää täysin itsestäänselvyytenä.
Tunnistan miestäni noista, mutta sillä erolla että olemme puhuneet asiasta ja olen tullut ymmärretyksi, ja mies on tullut ymmärretyksi myös. Lapsia en olisi ikinä mennyt hänen kanssaan tekemään, jotain rajaa sentään :D
Minun mieheni ei kuitenkaan koskaan sano minulle ei. Ei mihinkään mitä sanon. Se on hänen paras puolensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mieheni ei ole vapaamatkustaja kaikessa, vaan tekee kiitettävän paljon asioita. Välillä ei silti hoksottimet jotenkin pelaa, ja tietyt asiat jää kerta toisensa jälkeen huolehtimatta. Pitäisi varmaan keskustella hyvässä hengessä, onko kyse esimerkiksi väsymyksestä tai stressistä. Keskustelenkin heti, kunhan oma pinna ei enää ole niin kireällä, muuten juttelu ei johda mihinkään.
Ollaan molemmat työelämässä, vapaat on välillä yhtä aikaa ja välillä eri aikaan.
Mutta siis kyllä jokseenkin harmittaa, kun mun poissa ollessa ei hoksaa ulkoilla lasten kanssa ollenkaan ja ihmettelee sitten raivoissaan, kun lapset riehuvat. Tai jos ulkoilee, niin ei jotenkin tajua antaa huomiotaan lapsille. Yrittää tehdä jotain omaa juttuaan ja ihmettelee raivona kun lapset yllätys, yllätys, haluavat auttaa tai keksivät vaihtoehtoisesti jotain muuta millä varmasti saa iskän irti projekteistaan. Olen yrittänyt ystävällisesti sanoa, että näinhän se menee minunkin kohdalla ja että itse olen havainnut asiaan auttavan sen, että keskittyy ihan täysillä lapsiin. Myöhemmin haluavatkin leikkiä keskenään. Itse tosin aidosti nautin hetkistä lasten kanssa, miehestäni en tiedä.
Vanhin lapsi kertoilee mulle töihin ja työpäivien jälkeen, että iskä oli lähinnä äkäinen, selaili puhelintaan tai puhui puhelimessa. Voin hyvin uskoa tämän, koska se saatanan kapistus soi useimpina päivinä monta kertaa: isä, äiti, mummo, veli, kaveri, työkaveri asialla x, työkaveri asialla y, naapuri asialla z. Eikä siinäkään mitään, mutta puhelut kestävät oikeasti pitkiäkin aikoja, jolloin ei näe eikä kuule ympärilleen. Kuunneltuaan isänsä suunnitelmia veneen päivittämisestä tai äitinsä huolia tädin terveyshuolista, voikin sitten olla pahalla päällä lapsille, kun nämä ovatkin keksineet jotain sangen lystikästä. Syy on usein aivan jonkun muun, kuin hänen.
Olen koettanut jutella tästäkin miehen kanssa. Kysynyt, eikö voi olla vastaamatta tai vastata ja sanoa, että soitellaanko hieman myöhemmin uudestaan - jos siis tilanne on sellainen. Tai että eikö puhelua voi lopettaa kohteliaasti lyhyeen sanomalla, että jatketaan toisen kerran, nyt pitää mennä x. Näin minä ainakin itse teen, eikä kukaan ole suuttunut.
Olen miettinyt, johtuuko oma vitutukseni siitä, että olen liian kontrolloiva, tai haluaisin asiat tehtävän juuri minun tavallani. Mutta en ole sitäkään mieltä. Minulle on aivan sama, mihin väreihin mies lapset pukee (usein oikein kivasti) tai missä järjestyksessä jonkin asian tekee. Lähinnä tympii, jos joku asia jää jatkuvasti tekemättä (joku pyykinpesu esimerkiksi jää aina minulle, sama minkälaisen työpäivän jälkeen raahaudun kotiin - samoin joku hampaanpesu tuntuu jumalauta olevan täyttä hepreaa) tai jotain asiaa ei millään voi hoitaa kunnolla, ja sitten juttu kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
Lähinnä siis kai toivoisin miestä mukaan puuhailemaan lastensa kanssa, en puhumaan puhelimessa appiukkoni kanssa siitä, kuinka naapurin Martilla todettiin viime viikolla sepelvaltimotauti. Kun lapsia kiinnostaisi enemmän esitellä iskälle se maja, upea hiekkakakku tai kutsua iskä juomaan leikisti kaakaota leikkinuotion ääreen.
Eniten tämä harmittaa lasten puolesta, mutta myös siksi, että tuntuu ettei minulla ole koskaan lupa olla väsynyt ja vain antaa jonkun asian olla.
Kiitos ja anteeksi. Tämä helpotti. Puhun mieheni kanssa jo tänään :)
Ei meillä 80-90 lukujen lapsilla ollut todellakaan kaikilla mitään leikkeihin osallistuvaa vanhempaa :D Oma mieheni ja minäkin olemme ihna samaa mieltä siitä että lapsille kuuluu leikki, ja vanhemmat ovat lähinnä leikin mahdollistajia. Ihan hyvin on saatu 2000-luvun alussa syntyneet lapsemme aikuiseksi ilman että koko ajan on keskitytty lapsiin 100%, ja opetettu että kaikkia ihmisiä saa koko ajan jopa puhelun aikana häiritä omilla jutuillaan. Teillä on erilainen käsitys siitä miten lapset sijoittuvat elämään. sinä ehkä olet opettanut lapset roikkumaan jatkuvasti vanhemman mielenkiinnon varassa ja hakemaan jatkuvaa huomiota, ja miehesi haluaisi että lapset osaisivat leikkiä myös yksin.
Tässä on prototyyppi 80-luvun vanhempi. Näin juuri ajateltiin ja luoja miten yksinäisiä me lapset oltiin ja vailla henkistä tukea kaikissa elämän asioissa.
Mitenkään näiden äitejä syyllistämättä syyllistän kuitenkin. Moni mies on ollut se äidin pikku prinssi jonka ei ole tarvinnut tehdä mitään kotitöitä, ikinä tarvinnut korjata omia sotkujaan, pakata laukkuaan, huolehtia yhtään mistään.. Äiti on vain nostanut pikku prinssinsä jalustalle. Ei kai sellaisesta pikku prinssistä ikinä voi kasvaa kunnon miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juhlat on ihan perseestä jos omaan kotiin tulossa vieraita. Lapset rikkoo lelut ja sotkee. Aikuiset koluaa kaapit läpi ja istuu ulkovaatteilla sängylle, jne..
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan täysin miestyypin. Olen ollut sellaisen kanssa reilusti yli 10 vuotta yhdessä ja tuntuu yhä edelleen että kokoajan pitää opettaa yhtä sun toista, ihan normaaliin elämään kuuluvia asioita. Mies ei jostain ihme syystä ymmärrä??
Mies omasta mielestään nykyään ihannemies ja isä ja muuttunut tosi paljon alkuajoista, kun ei enää valita ja nosta meteliä, kun joku tekeminen ei miellytä. Hänen mielestään minä valitan turhasta, onhan hän kuitenkin tehnyt tosi paljon töitä itsensä eteen. Kyllä totta, hän nykyään siivoaa kun vaadin ja tulee mukaan perheen yhteisiin juttuihin, huom! valittamatta! Aiemmin jos siis suunnittelin perheelle tekemistä esim lomalle tai viikonlopuksi ja mies vastentahtoisesti tuli mukaan (tai jätti tulematta) ja koki tosi tärkeäksi sanoa ääneen kuinka hän ei esim yhtään tykkää uimahalleista. Se, että hän tuli mukaan lastensa kanssa uimahalliin oli asia, josta minun tulisi olla todella kiitollinen, vaikka hän olisi sielläkin ollut täysin poissaoleva ja naama kurtussa. Jossain vaiheessa sanoin, että parempi on ettei tule ollenkaan. Ja siis meidänkin tapauksessa mies ei itse koskaan ehdottanut mitään, tai no, ehkä kerran vuodessa saattoi jotain ehdottaa.
No, nykyään hän siis tulee mukaan valittamatta, mutta ei siis juuri ikinä suunnittele itse mitään tekemistä. Ei oma-aloitteisesti aloita viikkosiivousta (jota tehdäänkin meillä vain 2-3 viikon välein), käy kaupassa, osta lapsille vaatteita tai harrastustarvikkeita, hoida koululääkäri/neuvola/hammaslääkäriasiouta, vastaile Wilma-viesteihin tai hoida muitakaan lasten juttuja.
Lapsilla on tosin ollut isänsä kanssa yhteinen harrastus, isä oli aktiivisena harrastustoiminnassa mukana, mutta sen jälkeen kun lopetti itse, niin tämäkin harrastus on jäänyt aika lailla minun vastuulleni.
Miehen mielestä valitan liikaa, kyllähän hän kuitenkin osallistuu. Aina alkaa siis saivartelu, esim jos sanon suutuspäissäni, en jaksa aina imuroida, kun imuroin 20. kertaa putkeen, niin mies loukkaantuu siitä että kyllähän hänkin imuroi, juu kyllä muutaman kerran vuodessa, eikä koskaan koko taloa oma-aloitteisesti. Sama koskee kaupassa käyntiä, oikeastaan ihan kaikkea. En saa valittaa, koska kyllähän mies kuitenkin tekee. Hän siis oikeuttaa täysin itselleen sen, että käy vaan joka 10. kerta kaupassa tai imuroi joka 20. kerta. Eikä siis tee yhtään mitään korvatakseen näitä tekemättä jättämisiään. Ja mainittakoon vielä, että minä olen myös maksanut aina vähän enemmän perheen menoista, koska vietän enemmän aikaa lasten kanssa, ostan heille vaatteet, ruoan jne.
Juu, eroa olen miettinyt. Mies ei tietenkään halua. Mutta ei halua nähdä itsessään mitään vikaakaan, joten onko ihme että tunteet ovat kuolleet, eikä arvostusta ole. Eihän hänkään arvosta minua, vaan pitää täysin itsestäänselvyytenä.
Oma mieheni on aivan samanlainen, ja eroa olen miettinyt.
Joskus tuntuu, että sanomani on mennyt perille, mutta sitten mies luisuu taas samaan tekemöttömyyteen. Hän myös samalla tavalla oikeuttaa tekemättömyytensä sillä, että on joskus tehnyt asian x. Tai on juuri hetki sitten esimerkiksi imuroinut yhden huoneen ja sitten erittäin tietävänä ja itseriittoisena sanoo, että katso nyt, kyllä minä teen kotitöitä!
Aaaargh. Ja ei tosiaan koskaan suunnittele mitään perheen yhteistä, paitsi että voi joskus mennä käymään lapsuuden kodissaan lasten kanssa. Tämä on hänen mielestään kivaa tekemistä. Ja kun lapset oli pieniä ja olin heidän kanssaan kotona, ja ulkoilin joka hemmetin aamupäivä ja iltapäivisinkin usein, mies ehdotti viikonloppuna suureen ääneen että mennään yhdessä koko perhe leikkipuistoon! Mitään muuta ei voinut ehdottaa ja sitten suuttui kun itse en olisi millään jaksanut katsella samaa puistoa jälleen.
Nyt myöhemmin on tehnyt sitä, että ehdottaa uimahalliin menemistä aina silloin, kun minulla on kuukautiset. Minulla ne on säännölliset, ja joka toinen kuukausi mies katselee kun lämmitän vehnätyynyä ja otan Buranaa ja keksii että hei, mennään uimaan! Ja taas loukkaantuu, kun "sulle ei kelpaa mikään".
Ihan uskomatonta. Eikä tässä ole läheskään kaikki, tietenkään. En vain halua enempää ajatella asiaa.
Ainiin, osti kerran yllärinä liput Savonlinnan Oopperajuhlille. Sain liput joululahjaksi - sähköpostiini. Loppu jäi minulle: anopilta lastenhoidon kysymyminen ja hotellin varaaminen (jotenkin ajattelin että tuollaiseen lahjaan kuuluisi se, että mies olisi sen hotellin varannut, kun oltiin vuosia puhuttu että olisi mukava jos hänkin joskus jotain järjestäisi meille kahdelle).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mieheni ei ole vapaamatkustaja kaikessa, vaan tekee kiitettävän paljon asioita. Välillä ei silti hoksottimet jotenkin pelaa, ja tietyt asiat jää kerta toisensa jälkeen huolehtimatta. Pitäisi varmaan keskustella hyvässä hengessä, onko kyse esimerkiksi väsymyksestä tai stressistä. Keskustelenkin heti, kunhan oma pinna ei enää ole niin kireällä, muuten juttelu ei johda mihinkään.
Ollaan molemmat työelämässä, vapaat on välillä yhtä aikaa ja välillä eri aikaan.
Mutta siis kyllä jokseenkin harmittaa, kun mun poissa ollessa ei hoksaa ulkoilla lasten kanssa ollenkaan ja ihmettelee sitten raivoissaan, kun lapset riehuvat. Tai jos ulkoilee, niin ei jotenkin tajua antaa huomiotaan lapsille. Yrittää tehdä jotain omaa juttuaan ja ihmettelee raivona kun lapset yllätys, yllätys, haluavat auttaa tai keksivät vaihtoehtoisesti jotain muuta millä varmasti saa iskän irti projekteistaan. Olen yrittänyt ystävällisesti sanoa, että näinhän se menee minunkin kohdalla ja että itse olen havainnut asiaan auttavan sen, että keskittyy ihan täysillä lapsiin. Myöhemmin haluavatkin leikkiä keskenään. Itse tosin aidosti nautin hetkistä lasten kanssa, miehestäni en tiedä.
Vanhin lapsi kertoilee mulle töihin ja työpäivien jälkeen, että iskä oli lähinnä äkäinen, selaili puhelintaan tai puhui puhelimessa. Voin hyvin uskoa tämän, koska se saatanan kapistus soi useimpina päivinä monta kertaa: isä, äiti, mummo, veli, kaveri, työkaveri asialla x, työkaveri asialla y, naapuri asialla z. Eikä siinäkään mitään, mutta puhelut kestävät oikeasti pitkiäkin aikoja, jolloin ei näe eikä kuule ympärilleen. Kuunneltuaan isänsä suunnitelmia veneen päivittämisestä tai äitinsä huolia tädin terveyshuolista, voikin sitten olla pahalla päällä lapsille, kun nämä ovatkin keksineet jotain sangen lystikästä. Syy on usein aivan jonkun muun, kuin hänen.
Olen koettanut jutella tästäkin miehen kanssa. Kysynyt, eikö voi olla vastaamatta tai vastata ja sanoa, että soitellaanko hieman myöhemmin uudestaan - jos siis tilanne on sellainen. Tai että eikö puhelua voi lopettaa kohteliaasti lyhyeen sanomalla, että jatketaan toisen kerran, nyt pitää mennä x. Näin minä ainakin itse teen, eikä kukaan ole suuttunut.
Olen miettinyt, johtuuko oma vitutukseni siitä, että olen liian kontrolloiva, tai haluaisin asiat tehtävän juuri minun tavallani. Mutta en ole sitäkään mieltä. Minulle on aivan sama, mihin väreihin mies lapset pukee (usein oikein kivasti) tai missä järjestyksessä jonkin asian tekee. Lähinnä tympii, jos joku asia jää jatkuvasti tekemättä (joku pyykinpesu esimerkiksi jää aina minulle, sama minkälaisen työpäivän jälkeen raahaudun kotiin - samoin joku hampaanpesu tuntuu jumalauta olevan täyttä hepreaa) tai jotain asiaa ei millään voi hoitaa kunnolla, ja sitten juttu kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
Lähinnä siis kai toivoisin miestä mukaan puuhailemaan lastensa kanssa, en puhumaan puhelimessa appiukkoni kanssa siitä, kuinka naapurin Martilla todettiin viime viikolla sepelvaltimotauti. Kun lapsia kiinnostaisi enemmän esitellä iskälle se maja, upea hiekkakakku tai kutsua iskä juomaan leikisti kaakaota leikkinuotion ääreen.
Eniten tämä harmittaa lasten puolesta, mutta myös siksi, että tuntuu ettei minulla ole koskaan lupa olla väsynyt ja vain antaa jonkun asian olla.
Kiitos ja anteeksi. Tämä helpotti. Puhun mieheni kanssa jo tänään :)
Ei meillä 80-90 lukujen lapsilla ollut todellakaan kaikilla mitään leikkeihin osallistuvaa vanhempaa :D Oma mieheni ja minäkin olemme ihna samaa mieltä siitä että lapsille kuuluu leikki, ja vanhemmat ovat lähinnä leikin mahdollistajia. Ihan hyvin on saatu 2000-luvun alussa syntyneet lapsemme aikuiseksi ilman että koko ajan on keskitytty lapsiin 100%, ja opetettu että kaikkia ihmisiä saa koko ajan jopa puhelun aikana häiritä omilla jutuillaan. Teillä on erilainen käsitys siitä miten lapset sijoittuvat elämään. sinä ehkä olet opettanut lapset roikkumaan jatkuvasti vanhemman mielenkiinnon varassa ja hakemaan jatkuvaa huomiota, ja miehesi haluaisi että lapset osaisivat leikkiä myös yksin.
Tässä on prototyyppi 80-luvun vanhempi. Näin juuri ajateltiin ja luoja miten yksinäisiä me lapset oltiin ja vailla henkistä tukea kaikissa elämän asioissa.
Voi iten ikävää kannaltasi :( Meillä on ollut tasapainoiset perheet molemmilla, ja nyt meidän lapsillamme, ja välit hyvät aina, vaikka lapset eivät ole koko ajan olleet keskipisteinä. Henkinen, taloudellinen ja muu tuki ja turva on jatkuvasti ollut läsnä, se ei meillä ole vaatinut sitä että lapsen pitää saada keskeyttää aikuiset joka tilanteesa ja millä tahansa syyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä kyllä sitte naisetkaan osallistu usein sellaseen miehelle mieluisampaan juhlatyyliin että vähemmän krumeluuria ja enemmän relaa. Tyypillisesti ainoastaan justiinan mielipide pätee ja muita ei lasketa.
Just tätä minä, 8, yritin sanoa. Ihan yhtälailla muijat nyrpistää nenäänsä miehen ehdottamille saunailloille kuin mies naisen ehdottamille synttäreille. Miehet on vaan sen verran fiksuja, että antavat useimmiten vaan periksi, kun eivät jaksa vääntää ja draamailla. Pidemmän päälle tuollainen joustaminen vaan menee siihen, ettei mielipidettä huomioida lopulta ollenkaan ja silloin toisen odotukset jää kokonaan täyttämättä ja siitä se eristäytyminen lähtee.
Mutta kun niissä synttäreissä olisi kyse _lapsista_ ja heidän haluistaan ja tarpeistaan, ei mistään naisen omasta huvituksesta. Vai vertaatko nyt tosissaan jotain poikien saunailtaa lasten synttäreihin? Jos haluaa lapsia niin pitää vaan sitten tehdä asioita lasten takia vaikka ei välttämättä huvittaisikaan, ja olla niistä lapsista ja heidän tarpeistaan kiinnostunut, niin se vaan menee.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan täysin miestyypin. Olen ollut sellaisen kanssa reilusti yli 10 vuotta yhdessä ja tuntuu yhä edelleen että kokoajan pitää opettaa yhtä sun toista, ihan normaaliin elämään kuuluvia asioita. Mies ei jostain ihme syystä ymmärrä??
Mies omasta mielestään nykyään ihannemies ja isä ja muuttunut tosi paljon alkuajoista, kun ei enää valita ja nosta meteliä, kun joku tekeminen ei miellytä. Hänen mielestään minä valitan turhasta, onhan hän kuitenkin tehnyt tosi paljon töitä itsensä eteen. Kyllä totta, hän nykyään siivoaa kun vaadin ja tulee mukaan perheen yhteisiin juttuihin, huom! valittamatta! Aiemmin jos siis suunnittelin perheelle tekemistä esim lomalle tai viikonlopuksi ja mies vastentahtoisesti tuli mukaan (tai jätti tulematta) ja koki tosi tärkeäksi sanoa ääneen kuinka hän ei esim yhtään tykkää uimahalleista. Se, että hän tuli mukaan lastensa kanssa uimahalliin oli asia, josta minun tulisi olla todella kiitollinen, vaikka hän olisi sielläkin ollut täysin poissaoleva ja naama kurtussa. Jossain vaiheessa sanoin, että parempi on ettei tule ollenkaan. Ja siis meidänkin tapauksessa mies ei itse koskaan ehdottanut mitään, tai no, ehkä kerran vuodessa saattoi jotain ehdottaa.
No, nykyään hän siis tulee mukaan valittamatta, mutta ei siis juuri ikinä suunnittele itse mitään tekemistä. Ei oma-aloitteisesti aloita viikkosiivousta (jota tehdäänkin meillä vain 2-3 viikon välein), käy kaupassa, osta lapsille vaatteita tai harrastustarvikkeita, hoida koululääkäri/neuvola/hammaslääkäriasiouta, vastaile Wilma-viesteihin tai hoida muitakaan lasten juttuja.
Lapsilla on tosin ollut isänsä kanssa yhteinen harrastus, isä oli aktiivisena harrastustoiminnassa mukana, mutta sen jälkeen kun lopetti itse, niin tämäkin harrastus on jäänyt aika lailla minun vastuulleni.
Miehen mielestä valitan liikaa, kyllähän hän kuitenkin osallistuu. Aina alkaa siis saivartelu, esim jos sanon suutuspäissäni, en jaksa aina imuroida, kun imuroin 20. kertaa putkeen, niin mies loukkaantuu siitä että kyllähän hänkin imuroi, juu kyllä muutaman kerran vuodessa, eikä koskaan koko taloa oma-aloitteisesti. Sama koskee kaupassa käyntiä, oikeastaan ihan kaikkea. En saa valittaa, koska kyllähän mies kuitenkin tekee. Hän siis oikeuttaa täysin itselleen sen, että käy vaan joka 10. kerta kaupassa tai imuroi joka 20. kerta. Eikä siis tee yhtään mitään korvatakseen näitä tekemättä jättämisiään. Ja mainittakoon vielä, että minä olen myös maksanut aina vähän enemmän perheen menoista, koska vietän enemmän aikaa lasten kanssa, ostan heille vaatteet, ruoan jne.
Juu, eroa olen miettinyt. Mies ei tietenkään halua. Mutta ei halua nähdä itsessään mitään vikaakaan, joten onko ihme että tunteet ovat kuolleet, eikä arvostusta ole. Eihän hänkään arvosta minua, vaan pitää täysin itsestäänselvyytenä.
Tässäpä oiva esimerkki. Nimittäin siitä, kun nainen uhriutuu. Minä sitä ja tätä. Mies ei mitään. Elämän tärkein asia tuntuu olevan imurointi. Jos tätä ei tapahdu naisen haluamalla aikataululla, niin helvettihän silloin pääsee irti. Ei ihme, jos miestä ei asiat kiinnosta.
Vikaa on ihan varmasti myös sinussa. Ei ainoastaan miehessäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mieheni ei ole vapaamatkustaja kaikessa, vaan tekee kiitettävän paljon asioita. Välillä ei silti hoksottimet jotenkin pelaa, ja tietyt asiat jää kerta toisensa jälkeen huolehtimatta. Pitäisi varmaan keskustella hyvässä hengessä, onko kyse esimerkiksi väsymyksestä tai stressistä. Keskustelenkin heti, kunhan oma pinna ei enää ole niin kireällä, muuten juttelu ei johda mihinkään.
Ollaan molemmat työelämässä, vapaat on välillä yhtä aikaa ja välillä eri aikaan.
Mutta siis kyllä jokseenkin harmittaa, kun mun poissa ollessa ei hoksaa ulkoilla lasten kanssa ollenkaan ja ihmettelee sitten raivoissaan, kun lapset riehuvat. Tai jos ulkoilee, niin ei jotenkin tajua antaa huomiotaan lapsille. Yrittää tehdä jotain omaa juttuaan ja ihmettelee raivona kun lapset yllätys, yllätys, haluavat auttaa tai keksivät vaihtoehtoisesti jotain muuta millä varmasti saa iskän irti projekteistaan. Olen yrittänyt ystävällisesti sanoa, että näinhän se menee minunkin kohdalla ja että itse olen havainnut asiaan auttavan sen, että keskittyy ihan täysillä lapsiin. Myöhemmin haluavatkin leikkiä keskenään. Itse tosin aidosti nautin hetkistä lasten kanssa, miehestäni en tiedä.
Vanhin lapsi kertoilee mulle töihin ja työpäivien jälkeen, että iskä oli lähinnä äkäinen, selaili puhelintaan tai puhui puhelimessa. Voin hyvin uskoa tämän, koska se saatanan kapistus soi useimpina päivinä monta kertaa: isä, äiti, mummo, veli, kaveri, työkaveri asialla x, työkaveri asialla y, naapuri asialla z. Eikä siinäkään mitään, mutta puhelut kestävät oikeasti pitkiäkin aikoja, jolloin ei näe eikä kuule ympärilleen. Kuunneltuaan isänsä suunnitelmia veneen päivittämisestä tai äitinsä huolia tädin terveyshuolista, voikin sitten olla pahalla päällä lapsille, kun nämä ovatkin keksineet jotain sangen lystikästä. Syy on usein aivan jonkun muun, kuin hänen.
Olen koettanut jutella tästäkin miehen kanssa. Kysynyt, eikö voi olla vastaamatta tai vastata ja sanoa, että soitellaanko hieman myöhemmin uudestaan - jos siis tilanne on sellainen. Tai että eikö puhelua voi lopettaa kohteliaasti lyhyeen sanomalla, että jatketaan toisen kerran, nyt pitää mennä x. Näin minä ainakin itse teen, eikä kukaan ole suuttunut.
Olen miettinyt, johtuuko oma vitutukseni siitä, että olen liian kontrolloiva, tai haluaisin asiat tehtävän juuri minun tavallani. Mutta en ole sitäkään mieltä. Minulle on aivan sama, mihin väreihin mies lapset pukee (usein oikein kivasti) tai missä järjestyksessä jonkin asian tekee. Lähinnä tympii, jos joku asia jää jatkuvasti tekemättä (joku pyykinpesu esimerkiksi jää aina minulle, sama minkälaisen työpäivän jälkeen raahaudun kotiin - samoin joku hampaanpesu tuntuu jumalauta olevan täyttä hepreaa) tai jotain asiaa ei millään voi hoitaa kunnolla, ja sitten juttu kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
Lähinnä siis kai toivoisin miestä mukaan puuhailemaan lastensa kanssa, en puhumaan puhelimessa appiukkoni kanssa siitä, kuinka naapurin Martilla todettiin viime viikolla sepelvaltimotauti. Kun lapsia kiinnostaisi enemmän esitellä iskälle se maja, upea hiekkakakku tai kutsua iskä juomaan leikisti kaakaota leikkinuotion ääreen.
Eniten tämä harmittaa lasten puolesta, mutta myös siksi, että tuntuu ettei minulla ole koskaan lupa olla väsynyt ja vain antaa jonkun asian olla.
Kiitos ja anteeksi. Tämä helpotti. Puhun mieheni kanssa jo tänään :)
Ei meillä 80-90 lukujen lapsilla ollut todellakaan kaikilla mitään leikkeihin osallistuvaa vanhempaa :D Oma mieheni ja minäkin olemme ihna samaa mieltä siitä että lapsille kuuluu leikki, ja vanhemmat ovat lähinnä leikin mahdollistajia. Ihan hyvin on saatu 2000-luvun alussa syntyneet lapsemme aikuiseksi ilman että koko ajan on keskitytty lapsiin 100%, ja opetettu että kaikkia ihmisiä saa koko ajan jopa puhelun aikana häiritä omilla jutuillaan. Teillä on erilainen käsitys siitä miten lapset sijoittuvat elämään. sinä ehkä olet opettanut lapset roikkumaan jatkuvasti vanhemman mielenkiinnon varassa ja hakemaan jatkuvaa huomiota, ja miehesi haluaisi että lapset osaisivat leikkiä myös yksin.
Tässä on prototyyppi 80-luvun vanhempi. Näin juuri ajateltiin ja luoja miten yksinäisiä me lapset oltiin ja vailla henkistä tukea kaikissa elämän asioissa.
Voi iten ikävää kannaltasi :( Meillä on ollut tasapainoiset perheet molemmilla, ja nyt meidän lapsillamme, ja välit hyvät aina, vaikka lapset eivät ole koko ajan olleet keskipisteinä. Henkinen, taloudellinen ja muu tuki ja turva on jatkuvasti ollut läsnä, se ei meillä ole vaatinut sitä että lapsen pitää saada keskeyttää aikuiset joka tilanteesa ja millä tahansa syyllä.
No ei nyt tuommoinen kuvattu ollut ollenkaan normaalia käytöstä ainakaan enää ysärillä. Kyllä minun vanhemmat oli minulle läsnä ja otti mukaan tekemään asioita, sekä isä että äiti, eikä aina vaan olettanut että olen yksin kiltisti ja hiljaa. Ei tietenkään lasten pidä aina olla keskipisteenä, mutta jos vanhempi ei tee mitään lasten kanssa, ei vie ulos tai pese hampaita vaan lätisee puhelimessa ja tiuskii lapsille, niin kyllä siinä vanhemmuudessa on jokin pahasti pielessä.
Kylläpä on taas ollut huvittavaa lukea naisten valitusta ja ruikutusta asioista. Mies ei tee sitä ja tätä. Ei osaa sitä ja tätä. Ei osallistu siihen ja tähän. Sitten kun mies tekee ja osallistuu, niin sitten valitetaan vaikka siitä, että eihän se edes tiedä lapsen kengänkokoa.
Valitetaan, valitetaan ja valitetaan. Silti vaan jatketaan saman kumppanin kanssa. Vuodesta toiseen. Ja valitetaan lisää. Asialle ei tehdä mitään. Valitetaan ja haukutaan. Muututaan katkeriksi. Pian kaikki miehet ovatkin samanlaisia sikoja.
Kuka pakottaa teitä elämään tollasten kumppanien kanssa. Ei kukaan. Erotkaa ja vaihtakaa parempaan. Näin minä olen tehnyt. Kaikki siivousfriikit, nalkuttajat ja pihtarit ovat saaneet lähteä. Parempiakin naisia maailmassa onneksi on. Ja voi kuinka hyvää elämä voikaan olla hyvän kumppanin kanssa. Ollut jo yli 20 vuotta.
Olette kyllä aika vässyköitä. Mahdollisesti masokisteja. Ette vaan uskalla ottaa asioita omiin käsiinne ja tehdä ratkaisuja oman elämän parantamiseksi. Ja kohta joku tulee avautumaan, että ei se ero ole helppoa, kun on lapsia ja asuntolainaakin. Ei kai sen helppoa kuulukaan olla. Vaikeampaa se on silloin, jos ei ole rohkeutta siihen. Jatketaan paskan miehen kanssa ja valitetaan. Vuodesta toiseen.
Kyllä mä jotenkin säälin teitä. Ja jotenkin ajattelen, että saatte juuri sen minkä ansaitsette. Voimia pimeään talveen paskan kumppaninne kanssa. Voimia tulettekin tarvitsemaan. Vertaistukea voi aina tulla vauva-palstalle hakemaan. Sitä täällä tapahtuukin ihan joka viikko.
Mikä teitä oikein vaivaa? Ja nyt saatte alkaa haukkumaan minua...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä kyllä sitte naisetkaan osallistu usein sellaseen miehelle mieluisampaan juhlatyyliin että vähemmän krumeluuria ja enemmän relaa. Tyypillisesti ainoastaan justiinan mielipide pätee ja muita ei lasketa.
Just tätä minä, 8, yritin sanoa. Ihan yhtälailla muijat nyrpistää nenäänsä miehen ehdottamille saunailloille kuin mies naisen ehdottamille synttäreille. Miehet on vaan sen verran fiksuja, että antavat useimmiten vaan periksi, kun eivät jaksa vääntää ja draamailla. Pidemmän päälle tuollainen joustaminen vaan menee siihen, ettei mielipidettä huomioida lopulta ollenkaan ja silloin toisen odotukset jää kokonaan täyttämättä ja siitä se eristäytyminen lähtee.
Mutta kun niissä synttäreissä olisi kyse _lapsista_ ja heidän haluistaan ja tarpeistaan, ei mistään naisen omasta huvituksesta. Vai vertaatko nyt tosissaan jotain poikien saunailtaa lasten synttäreihin? Jos haluaa lapsia niin pitää vaan sitten tehdä asioita lasten takia vaikka ei välttämättä huvittaisikaan, ja olla niistä lapsista ja heidän tarpeistaan kiinnostunut, niin se vaan menee.
Monesti lasten synttäreissä on kyse siitä että äiti pääsee pätemään ja näyttämään.
On olemassa miehiä, jotka eivät korvaansa lotkauta millekään niin kauan kuin saavat ruokaa ja etenkin pillua. Etenkin jälkimmäisen loppuessa tämä etsii jonkun joka antaa ja asiasta puhuttaessa syyttää vaimoaan, joka on tommonen.