Lue keskustelun säännöt.
Yritin korjata suhdetta
21.10.2022 |
Parisuhde on vuosien myötä laimennut. Ollaan etäisiä, ei ole puhuttavaa toisilla. Molemmin puolin on oltu väinpitämättömiä toista kohtaan.
Aina sanotaan, että aloita muutos itsestä. Niinpä aloitin. Halasin ja annoin suukon, kun mies palasi töistä, ei vastakaikua. Kyselin kuulumisia, ei vastakaikua. Tein pieniä arjen huomiointeja, ei vastakaikua.
Kuukausi nyt näin eikä vastakaikua. Eli ei tuo neuvo toiminut.
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä naisia ja ylipäätänsä ihmisiä jotka väkisin kituu suhteessa jossa ei rakkautta,hellyyttä ,huolenpitoa sittenkäy noin että lääkitys,terapia tms eli suhteessa pitää olla väkisin vaikka kuinka masentuisi ja olis itsarin partaalla??Onko se todella noin että mielummin väkisin suhteessa jossa kumpikaan ei ole onnellinen kuin se että olis onnellinen ja yksin?
Mahtaisinko olla yksinkään sen onnellisempi?
Osa lapsista asuu vielä kotona. Koti on koti (joskin vailla puolisoiden välistä rakkautta). Mikään ei estä minua tapaamasta ystäviäni niin paljon kuin haluan. Parisuhteessa ei ole riitoja tai väkivaltaa (tai no, onko rakkauden puuttuminen psyykkistä väkivaltaa/vallan käyttöä), perheessä ei ole alkoholismia tai muita ongelmia.
Miksi siis eroaisin, mitä sillä saavuttaisin muuta kuin menettäisin kodin ja lapseni lapsuudenkotinsa.
Meillä ainakin oli kuin hajuton ja näkymätön myrkkykaasu kotona, kun asuttiin saman katon alla. Kun vanhemmat muuttivat eri osoitteisiin ja jäätiin äidin kanssa, oli kotoisa ja hyvä tunnelma, stressi laski.
Jos sulla on kivi kengässä niin sulla on kivi kengässä. Kai sen kanssa kävellä voi, mutta ilman on niin paljon mukavampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä naisia ja ylipäätänsä ihmisiä jotka väkisin kituu suhteessa jossa ei rakkautta,hellyyttä ,huolenpitoa sittenkäy noin että lääkitys,terapia tms eli suhteessa pitää olla väkisin vaikka kuinka masentuisi ja olis itsarin partaalla??Onko se todella noin että mielummin väkisin suhteessa jossa kumpikaan ei ole onnellinen kuin se että olis onnellinen ja yksin?
Mahtaisinko olla yksinkään sen onnellisempi?
Osa lapsista asuu vielä kotona. Koti on koti (joskin vailla puolisoiden välistä rakkautta). Mikään ei estä minua tapaamasta ystäviäni niin paljon kuin haluan. Parisuhteessa ei ole riitoja tai väkivaltaa (tai no, onko rakkauden puuttuminen psyykkistä väkivaltaa/vallan käyttöä), perheessä ei ole alkoholismia tai muita ongelmia.
Miksi siis eroaisin, mitä sillä saavuttaisin muuta kuin menettäisin kodin ja lapseni lapsuudenkotinsa.
"Mahtaisinko olla yksinkään sen onnellisempi?"
Tuo on se miljoonan euron kysymys.
Itse erosin sellaisesta pitkästä ja perus laimeasta suhteesta jossa kuitenkin oli seksiä ja läheisyyttä. Tein ison virheen. Olen nykyään paljon yksinäisempi ja onnettomampi kuin mitä olin ex mieheni kanssa.
Ystävätteri erosi myös aika samankaltaisesta suhteesta, josta oli paras kipinä kadonnut vuosia sitten. Hän on nyt onnellisempi kuin koskaan.
Tässä ei ole kyse laimenneesta suhteesta, vaan suhteesta, jossa toinen torjutaan ja ohitetaan toistuvasti. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä naisia ja ylipäätänsä ihmisiä jotka väkisin kituu suhteessa jossa ei rakkautta,hellyyttä ,huolenpitoa sittenkäy noin että lääkitys,terapia tms eli suhteessa pitää olla väkisin vaikka kuinka masentuisi ja olis itsarin partaalla??Onko se todella noin että mielummin väkisin suhteessa jossa kumpikaan ei ole onnellinen kuin se että olis onnellinen ja yksin?
Mahtaisinko olla yksinkään sen onnellisempi?
Osa lapsista asuu vielä kotona. Koti on koti (joskin vailla puolisoiden välistä rakkautta). Mikään ei estä minua tapaamasta ystäviäni niin paljon kuin haluan. Parisuhteessa ei ole riitoja tai väkivaltaa (tai no, onko rakkauden puuttuminen psyykkistä väkivaltaa/vallan käyttöä), perheessä ei ole alkoholismia tai muita ongelmia.
Miksi siis eroaisin, mitä sillä saavuttaisin muuta kuin menettäisin kodin ja lapseni lapsuudenkotinsa.
"Mahtaisinko olla yksinkään sen onnellisempi?"
Tuo on se miljoonan euron kysymys.
Itse erosin sellaisesta pitkästä ja perus laimeasta suhteesta jossa kuitenkin oli seksiä ja läheisyyttä. Tein ison virheen. Olen nykyään paljon yksinäisempi ja onnettomampi kuin mitä olin ex mieheni kanssa.
Ystävätteri erosi myös aika samankaltaisesta suhteesta, josta oli paras kipinä kadonnut vuosia sitten. Hän on nyt onnellisempi kuin koskaan.
Tässä ei ole kyse laimenneesta suhteesta, vaan suhteesta, jossa toinen torjutaan ja ohitetaan toistuvasti. Ap
Lähde pois, pelasta itsesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä naisia ja ylipäätänsä ihmisiä jotka väkisin kituu suhteessa jossa ei rakkautta,hellyyttä ,huolenpitoa sittenkäy noin että lääkitys,terapia tms eli suhteessa pitää olla väkisin vaikka kuinka masentuisi ja olis itsarin partaalla??Onko se todella noin että mielummin väkisin suhteessa jossa kumpikaan ei ole onnellinen kuin se että olis onnellinen ja yksin?
Mahtaisinko olla yksinkään sen onnellisempi?
Osa lapsista asuu vielä kotona. Koti on koti (joskin vailla puolisoiden välistä rakkautta). Mikään ei estä minua tapaamasta ystäviäni niin paljon kuin haluan. Parisuhteessa ei ole riitoja tai väkivaltaa (tai no, onko rakkauden puuttuminen psyykkistä väkivaltaa/vallan käyttöä), perheessä ei ole alkoholismia tai muita ongelmia.
Miksi siis eroaisin, mitä sillä saavuttaisin muuta kuin menettäisin kodin ja lapseni lapsuudenkotinsa.
Meillä ainakin oli kuin hajuton ja näkymätön myrkkykaasu kotona, kun asuttiin saman katon alla. Kun vanhemmat muuttivat eri osoitteisiin ja jäätiin äidin kanssa, oli kotoisa ja hyvä tunnelma, stressi laski.
Jos sulla on kivi kengässä niin sulla on kivi kengässä. Kai sen kanssa kävellä voi, mutta ilman on niin paljon mukavampaa.
Meillä ei ole stressiä tai myrkkykaasua. En usko, että lapset edes huomaavan minkään olevan vinossa. Käytännössä vain olemme puolison kanssa samassa sängyssä nukkuvia kämppiksiä; ei se ole kivi kengässä, vaan enemmänkin hyvin käytetyt lempparikengät, jotka kuitenkin ajavat edelleen asiansa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan toimi. Omalla kohdalla ex yksinkertaisesti torjui kyynärpäällä lähestymiset, nukkui sohvalla ym. Kun yritin kysyä mikä vikana niin oli vain hiljaa tai häipyi autotalliin.
Ei näitä neuvoja jakelevat tiedä mitä on kylmyys, rakkaudettomuus ja henkinen kiusa parisuhteessa. Itse ajattelen, että exällä oli rakkaus loppunut ja lisäksi oli itsekäs ja halusi kiusata. Puhumaan en saanut. Monet yksinäiset itkut tuli suhteessa itkettyä.
Saako asiallisesti ja vakavasti miehenä kysyä asiasta. Tuosta voisi tunnistaa osittain itsensä ja kavereiden tuntoja. Mies vetäytyy jos ei saa seksiä tai sille on sanottu todella pahasti tai miestä on yritetty kouluttaa/ahtaa liikaa johonkin muottiin. Se että torjuu miehen sata kertaa ja yrittää ottaa yhteyden parikertaa, ei toimi. Vain minun ajatuksia:)
No pystyiskö se mies avaamaan suunsa, että miksi vetäytyy?
Vois olla helpompi ottaa toinen huomioon että missä mennään ja tulla vastaan?
Tuohon pihtaamiseen en sano muuta, kuin että tyytyväinen ja itsekin seksistä nauttiva nainen ei taatusti pihtaa. Ja se huomiointi tapahtuu muuallakin kuin sängyssä (siis ihan kumpaankin suuntaan).
Jos on niin kamala olla suhteessa ja toinen kohtelee huonosti, niin kannattaisko se kertoa ihan sanoin? Mököttäminen ei oikein toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä naisia ja ylipäätänsä ihmisiä jotka väkisin kituu suhteessa jossa ei rakkautta,hellyyttä ,huolenpitoa sittenkäy noin että lääkitys,terapia tms eli suhteessa pitää olla väkisin vaikka kuinka masentuisi ja olis itsarin partaalla??Onko se todella noin että mielummin väkisin suhteessa jossa kumpikaan ei ole onnellinen kuin se että olis onnellinen ja yksin?
Mahtaisinko olla yksinkään sen onnellisempi?
Osa lapsista asuu vielä kotona. Koti on koti (joskin vailla puolisoiden välistä rakkautta). Mikään ei estä minua tapaamasta ystäviäni niin paljon kuin haluan. Parisuhteessa ei ole riitoja tai väkivaltaa (tai no, onko rakkauden puuttuminen psyykkistä väkivaltaa/vallan käyttöä), perheessä ei ole alkoholismia tai muita ongelmia.
Miksi siis eroaisin, mitä sillä saavuttaisin muuta kuin menettäisin kodin ja lapseni lapsuudenkotinsa.
Meillä ainakin oli kuin hajuton ja näkymätön myrkkykaasu kotona, kun asuttiin saman katon alla. Kun vanhemmat muuttivat eri osoitteisiin ja jäätiin äidin kanssa, oli kotoisa ja hyvä tunnelma, stressi laski.
Jos sulla on kivi kengässä niin sulla on kivi kengässä. Kai sen kanssa kävellä voi, mutta ilman on niin paljon mukavampaa.
Meillä ei ole stressiä tai myrkkykaasua. En usko, että lapset edes huomaavan minkään olevan vinossa. Käytännössä vain olemme puolison kanssa samassa sängyssä nukkuvia kämppiksiä; ei se ole kivi kengässä, vaan enemmänkin hyvin käytetyt lempparikengät, jotka kuitenkin ajavat edelleen asiansa
No eihän tuo sitten edes ole asia, mikä kuuluisi tähän ketjuun. Kyse on siitä, että puoliso ei halua olla lähellä, ei puhu, ei osallistu ja on jopa vihamielinen. Meillä ainakin teini-ikäiset lapset huomasivat suhteemme tilan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä naisia ja ylipäätänsä ihmisiä jotka väkisin kituu suhteessa jossa ei rakkautta,hellyyttä ,huolenpitoa sittenkäy noin että lääkitys,terapia tms eli suhteessa pitää olla väkisin vaikka kuinka masentuisi ja olis itsarin partaalla??Onko se todella noin että mielummin väkisin suhteessa jossa kumpikaan ei ole onnellinen kuin se että olis onnellinen ja yksin?
Mahtaisinko olla yksinkään sen onnellisempi?
Osa lapsista asuu vielä kotona. Koti on koti (joskin vailla puolisoiden välistä rakkautta). Mikään ei estä minua tapaamasta ystäviäni niin paljon kuin haluan. Parisuhteessa ei ole riitoja tai väkivaltaa (tai no, onko rakkauden puuttuminen psyykkistä väkivaltaa/vallan käyttöä), perheessä ei ole alkoholismia tai muita ongelmia.
Miksi siis eroaisin, mitä sillä saavuttaisin muuta kuin menettäisin kodin ja lapseni lapsuudenkotinsa.
Meillä ainakin oli kuin hajuton ja näkymätön myrkkykaasu kotona, kun asuttiin saman katon alla. Kun vanhemmat muuttivat eri osoitteisiin ja jäätiin äidin kanssa, oli kotoisa ja hyvä tunnelma, stressi laski.
Jos sulla on kivi kengässä niin sulla on kivi kengässä. Kai sen kanssa kävellä voi, mutta ilman on niin paljon mukavampaa.
Meillä ei ole stressiä tai myrkkykaasua. En usko, että lapset edes huomaavan minkään olevan vinossa. Käytännössä vain olemme puolison kanssa samassa sängyssä nukkuvia kämppiksiä; ei se ole kivi kengässä, vaan enemmänkin hyvin käytetyt lempparikengät, jotka kuitenkin ajavat edelleen asiansa
No mitäpä sitten teen tässä ketjussa? Tulit huviksesi kirjoittelemaan itsestäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä naisia ja ylipäätänsä ihmisiä jotka väkisin kituu suhteessa jossa ei rakkautta,hellyyttä ,huolenpitoa sittenkäy noin että lääkitys,terapia tms eli suhteessa pitää olla väkisin vaikka kuinka masentuisi ja olis itsarin partaalla??Onko se todella noin että mielummin väkisin suhteessa jossa kumpikaan ei ole onnellinen kuin se että olis onnellinen ja yksin?
Näitä väkisten yhdessä roikkuvia taitaa olla pilvin pimein, vaikka somessa ja muualla annetaan ymmärtää että hyvin menee. Totuus kulissien takana voikin sitten olla jotain ihan muuta siellä kauniiksi rakennetussa vankilassa.
Kai sitä moni ajattelee, että parempi olla yhdessä onneton kuin yksin onneton tai onnellinen, eikä uskalla ottaa riskiä että eron jälkeen löytyykin jossain vaiheessa todella kiva kumppani.
Moni siis valitsee mieluummin sitä vanhaa tuttua ja turvallista p*skaa kuin mahdollisuuden löytää onnellinen elämä ja ehkä se ihana uusi suhdekin tulevaisuudessa.
Monesti ajatellaan että pahinta mitä naiselle on, on olla yksin, sinkku, ilman miestä. Meidät on saatu uskomaan että elämä on kunnollista vasta kun saa miehen, pääsee naimisiin. Avioero on monelle yhä häpeä. Kun pääsisi vapaaksi tuosta ajatuksesta että pitää olla parisuhde, voisi keskittää elämänsä ja energiansa itseä miellyttäviin asioihin ja olla onnellisempi. Tutkimustenkin mukaan naiset ovat onnellisempia ilman parisuhdetta, kun taas miehet ovat onnellisempia parisuhteessa. Naiset parantaa miesten elämää, miehet huonontaa naisten.
Olen asunut yksin vuodesta 1999. Ei kukaan ole suoraan osoittanut, että tässä olisi jotain vikaa. Just mietin, että tietty olen toivonut parisuhdetta, mutten ole törmännyt mieheen, jonka kanssa voisin mennä naimisiin. Mua on kohdeltava hyvin, koska kohtelen itsekin muita hyvin ja minusta on kiinnostunut aina vain miehet, jotka eivät skarppaa.
Ap myös ennätti elää 30-vuotiaaksi saakka enimmäkseen sinkkuna ennen tätä parisuhdetta. Aika vanhanaikaiselta kuulostaa ajatus, että nainen tarvitsee suhteen.
Kyllähän eroamisen vaikeus liittyy tunteisiin. Siinä menee aikansa, ennen kuin ne kuoleutuu. Pitkään haluaa uskoa, toivoa ja yrittää.
Toki myös ajatus parisuhteeseen ryhdyttäessä on ollut, että kaksin olisi parempi kuin yksin. Ja nyt joutuu toteamaan, että tässä suhteessa on enemmän yksin kuin koskaan yksin eläessään oli. Ap
Samanlainen kokemus: en ole milloinkaan kokenut itseäni niin yksinäiseksi kuin toimimattomassa avioliitossa.
Ero oli valtava helpotus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä naisia ja ylipäätänsä ihmisiä jotka väkisin kituu suhteessa jossa ei rakkautta,hellyyttä ,huolenpitoa sittenkäy noin että lääkitys,terapia tms eli suhteessa pitää olla väkisin vaikka kuinka masentuisi ja olis itsarin partaalla??Onko se todella noin että mielummin väkisin suhteessa jossa kumpikaan ei ole onnellinen kuin se että olis onnellinen ja yksin?
Mahtaisinko olla yksinkään sen onnellisempi?
Osa lapsista asuu vielä kotona. Koti on koti (joskin vailla puolisoiden välistä rakkautta). Mikään ei estä minua tapaamasta ystäviäni niin paljon kuin haluan. Parisuhteessa ei ole riitoja tai väkivaltaa (tai no, onko rakkauden puuttuminen psyykkistä väkivaltaa/vallan käyttöä), perheessä ei ole alkoholismia tai muita ongelmia.
Miksi siis eroaisin, mitä sillä saavuttaisin muuta kuin menettäisin kodin ja lapseni lapsuudenkotinsa.
Meillä ainakin oli kuin hajuton ja näkymätön myrkkykaasu kotona, kun asuttiin saman katon alla. Kun vanhemmat muuttivat eri osoitteisiin ja jäätiin äidin kanssa, oli kotoisa ja hyvä tunnelma, stressi laski.
Jos sulla on kivi kengässä niin sulla on kivi kengässä. Kai sen kanssa kävellä voi, mutta ilman on niin paljon mukavampaa.
Meillä ei ole stressiä tai myrkkykaasua. En usko, että lapset edes huomaavan minkään olevan vinossa. Käytännössä vain olemme puolison kanssa samassa sängyssä nukkuvia kämppiksiä; ei se ole kivi kengässä, vaan enemmänkin hyvin käytetyt lempparikengät, jotka kuitenkin ajavat edelleen asiansa
No eihän tuo sitten edes ole asia, mikä kuuluisi tähän ketjuun. Kyse on siitä, että puoliso ei halua olla lähellä, ei puhu, ei osallistu ja on jopa vihamielinen. Meillä ainakin teini-ikäiset lapset huomasivat suhteemme tilan.
Ap ei maininnut mitään vihamielisyydestä vain välinpitämättömyydestä ja kylmyydestä. Mielestäni ovat eri asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan toimi. Omalla kohdalla ex yksinkertaisesti torjui kyynärpäällä lähestymiset, nukkui sohvalla ym. Kun yritin kysyä mikä vikana niin oli vain hiljaa tai häipyi autotalliin.
Ei näitä neuvoja jakelevat tiedä mitä on kylmyys, rakkaudettomuus ja henkinen kiusa parisuhteessa. Itse ajattelen, että exällä oli rakkaus loppunut ja lisäksi oli itsekäs ja halusi kiusata. Puhumaan en saanut. Monet yksinäiset itkut tuli suhteessa itkettyä.
Saako asiallisesti ja vakavasti miehenä kysyä asiasta. Tuosta voisi tunnistaa osittain itsensä ja kavereiden tuntoja. Mies vetäytyy jos ei saa seksiä tai sille on sanottu todella pahasti tai miestä on yritetty kouluttaa/ahtaa liikaa johonkin muottiin. Se että torjuu miehen sata kertaa ja yrittää ottaa yhteyden parikertaa, ei toimi. Vain minun ajatuksia:)
Saanko kysyä, että miten noin miehenä olet nämä lähestymisyritykset tehnyt?
Ja mitä toinen sanoi, kun kerroit loukkaantuneesi?
Ja mikä ihmeen koulutus/muottiin ahtaminen?
Mököttävää kumppania on tosiaan aika vaikea lähestyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä naisia ja ylipäätänsä ihmisiä jotka väkisin kituu suhteessa jossa ei rakkautta,hellyyttä ,huolenpitoa sittenkäy noin että lääkitys,terapia tms eli suhteessa pitää olla väkisin vaikka kuinka masentuisi ja olis itsarin partaalla??Onko se todella noin että mielummin väkisin suhteessa jossa kumpikaan ei ole onnellinen kuin se että olis onnellinen ja yksin?
Mahtaisinko olla yksinkään sen onnellisempi?
Osa lapsista asuu vielä kotona. Koti on koti (joskin vailla puolisoiden välistä rakkautta). Mikään ei estä minua tapaamasta ystäviäni niin paljon kuin haluan. Parisuhteessa ei ole riitoja tai väkivaltaa (tai no, onko rakkauden puuttuminen psyykkistä väkivaltaa/vallan käyttöä), perheessä ei ole alkoholismia tai muita ongelmia.
Miksi siis eroaisin, mitä sillä saavuttaisin muuta kuin menettäisin kodin ja lapseni lapsuudenkotinsa.
Meillä ainakin oli kuin hajuton ja näkymätön myrkkykaasu kotona, kun asuttiin saman katon alla. Kun vanhemmat muuttivat eri osoitteisiin ja jäätiin äidin kanssa, oli kotoisa ja hyvä tunnelma, stressi laski.
Jos sulla on kivi kengässä niin sulla on kivi kengässä. Kai sen kanssa kävellä voi, mutta ilman on niin paljon mukavampaa.
Meillä ei ole stressiä tai myrkkykaasua. En usko, että lapset edes huomaavan minkään olevan vinossa. Käytännössä vain olemme puolison kanssa samassa sängyssä nukkuvia kämppiksiä; ei se ole kivi kengässä, vaan enemmänkin hyvin käytetyt lempparikengät, jotka kuitenkin ajavat edelleen asiansa
No mitäpä sitten teen tässä ketjussa? Tulit huviksesi kirjoittelemaan itsestäsi?
Kyllä! Hyvin usein keskusteluun osallistutaan omista lähtökohdista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutos on kyllä ihan hyvä aloittaa itsestä eikä odottaa, että toinen muuttuisi ensin. Olipa kyse mistä tahansa ihmissuhteesta tai asiasta. Ei niissä oppaissa kuitenkaan väitetä, että suhde satavarmasti muuttuisi paremmaksi, jos itse muuttuu. Parisuhde on aina kahden kauppa ja jos toinen on jo siinä pisteessä, ettei enää kiinnosta, ei siihen oma muutos enää auta mitään. Mutta jos toisella kuitenkin on vielä halua jatkaa, voi oman käytöksen muuttaminen antaa toiselle positiivisen viestin ja toinenkin haluaa alkaa tehdä jotain suhteen parantamiseksi. Vaikka olenkin nainen, mulla on silti ihan sama juttu eli kun olen saanut tarpeekseni, olen saanut tarpeekseni, eikä toisen muuttumiset enää siinä vaiheessa auta enää mitään. Myöhäistä katua, kun maitolasi on jo kaatunut. Ja ksymykseen miksi mies ei sitten itse hae eroa, niin aikoinaan eräs keski-ikäinen mies sanoi mulle, että monelle miehelle on loppujen lopuksi ihan sama, kuka "Liisa" keittiössä häärii. Haluttomuus erota johtuu lähinnä vain siitä, että asunto on laitettava myyntiin tai ainakin pankin kanssa sovittava, kumpi saa sellaisen lainan, että pystyy lunastamaan toisen asunnosta ulos, lapsista pitää tehdä elatus- ja tapaamissopimukset, muutto itsessään ja irtaimiston jakaminen on työlästä jne.
Vierailija kirjoitti:
Muutos on kyllä ihan hyvä aloittaa itsestä eikä odottaa, että toinen muuttuisi ensin. Olipa kyse mistä tahansa ihmissuhteesta tai asiasta. Ei niissä oppaissa kuitenkaan väitetä, että suhde satavarmasti muuttuisi paremmaksi, jos itse muuttuu. Parisuhde on aina kahden kauppa ja jos toinen on jo siinä pisteessä, ettei enää kiinnosta, ei siihen oma muutos enää auta mitään. Mutta jos toisella kuitenkin on vielä halua jatkaa, voi oman käytöksen muuttaminen antaa toiselle positiivisen viestin ja toinenkin haluaa alkaa tehdä jotain suhteen parantamiseksi. Vaikka olenkin nainen, mulla on silti ihan sama juttu eli kun olen saanut tarpeekseni, olen saanut tarpeekseni, eikä toisen muuttumiset enää siinä vaiheessa auta enää mitään. Myöhäistä katua, kun maitolasi on jo kaatunut. Ja ksymykseen miksi mies ei sitten itse hae eroa, niin aikoinaan eräs keski-ikäinen mies sanoi mulle, että monelle miehelle on loppujen lopuksi ihan sama, kuka "Liisa" keittiössä häärii. Haluttomuus erota johtuu lähinnä vain siitä, että asunto on laitettava myyntiin tai ainakin pankin kanssa sovittava, kumpi saa sellaisen lainan, että pystyy lunastamaan toisen asunnosta ulos, lapsista pitää tehdä elatus- ja tapaamissopimukset, muutto itsessään ja irtaimiston jakaminen on työlästä jne.
Itsekin uskon, että melko harva mies oikeasti rakastuu. Monille vain on sama kuka on ja kunhan joku on. Exäni sanoi suoraan eroilmoituksestani, että hänhän ei yksin jää. Kahden viikon kuluttua oli uusi nainen. Oli vätys mies, joka ei osannut tehdä mitään yksin. Tarvi mamman siihen vierelle opastaan.
Itse seurustelen nyt miehen kanssa, joka puolisosta eroamisen jälkeen asui ja oli yksin kuusi vuotta. Aivan ihana suhde on. Uskon, että hällä on oikeat tunteekin mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan toimi. Omalla kohdalla ex yksinkertaisesti torjui kyynärpäällä lähestymiset, nukkui sohvalla ym. Kun yritin kysyä mikä vikana niin oli vain hiljaa tai häipyi autotalliin.
Ei näitä neuvoja jakelevat tiedä mitä on kylmyys, rakkaudettomuus ja henkinen kiusa parisuhteessa. Itse ajattelen, että exällä oli rakkaus loppunut ja lisäksi oli itsekäs ja halusi kiusata. Puhumaan en saanut. Monet yksinäiset itkut tuli suhteessa itkettyä.
Saako asiallisesti ja vakavasti miehenä kysyä asiasta. Tuosta voisi tunnistaa osittain itsensä ja kavereiden tuntoja. Mies vetäytyy jos ei saa seksiä tai sille on sanottu todella pahasti tai miestä on yritetty kouluttaa/ahtaa liikaa johonkin muottiin. Se että torjuu miehen sata kertaa ja yrittää ottaa yhteyden parikertaa, ei toimi. Vain minun ajatuksia:)
Yli 20 vuoden suhteessa en ole koskaan kieltäytynyt seksistä. Miehen puolelta kyllä näitä kuivia kausia oli useita ja sitten se lopullinen 2,5 vuoden seksittömyys, jonka jälkeen hain eron.
Puhumaan mies ei alkanut. Samassa huoneessa ei viihtynyt. Yritin puhua miltä minusta tuntuu ja sain vastaukseksi "minäminäminä..eikä kukaan muu". Niin kylmä ja vihamielinen oli.
En tiedä miksi ex ei itse eroa hakenut. Olen ajatellut, että varmaan siksi, kun olin niin kiltti. Hiljaa tyydyin, parempi tuloisena maksoin laskut, huolehdin lapset, hoidin asiat. Mies vain oli.
Miksi valitsit tämän miehen?
Meillä ei ole stressiä tai myrkkykaasua. En usko, että lapset edes huomaavan minkään olevan vinossa. Käytännössä vain olemme puolison kanssa samassa sängyssä nukkuvia kämppiksiä; ei se ole kivi kengässä, vaan enemmänkin hyvin käytetyt lempparikengät, jotka kuitenkin ajavat edelleen asiansa
Olen samaa mieltä, että koti kannattaisi pitää koossa kun lapset on vielä kotona. Mutta ei kannata luulla, että lapset ei huomaa mitään.
Lapset ammentaa siitä, mitä näkee kotona, omiin tuleviin parisuhteisiinsa. Jos lapset huomaa, että vanhemmat ei koskaan osoita hellyyttä toisilleen, siitä tulee helposti käyttäytymismalli heidän omassa parisuhteessaan.
Olisit jättänyt halauksen ja suukon väliin ja antanut suihinoton.
Naisia syyllistetään hirveästi parisuhteen toimimattomuudesta. Kun mies tekee jotain sikamaista, kysytään: "Mutta, oletko puhunut hänen kanssaan? Pitää puhua asiat selviksi!" Sitten on ne muut perinteiset neuvot: "Parisuhteen eteen on tehtävä töitä" ja "Voi kun ihmiset eroavat nykyään niin helposti".
Nainen ei välttämättä edes huomaa, että yrittää ja tekee työtä yksin, ja toinen ottaa vaan passiivisena kaiken vastaan. Miehen passiivisuus on naiselle lähinnä signaali, ettei hän yritä vielä tarpeeksi, kun mitään ei tapahdu. Pitää siis pukeutua seksikkäästi muttei liian halvasti, laihtua ja olla muutenkin kauniimpi, lakata nalkuttamasta, silitellä miehen egoa eikä murskata sitä.
Lopulta sitten, pitkän ja hankalan eron jälkeen, naiselta kysytään: "Miksi ihmeessä et lähtenyt aiemmin!". Ja mutistaan selän takana, että minulle ei ainakaan kävisi noin, mitäs oli tuommoinen kynnysmatto.
Kyllä tässä on vaikeita päätöksiä edessä, kun suhteessa ei ole väkivaltaa tai isompia riitoja, mutta olemme niin erilaiset ihmiset. Alkaa olla selvää, etteivät tarpeemme tule koskaan kohtaamaan ja yhdessäolo vaatisi niin isoja kompromisseja molemmilta, ettei kumpikaan voi olla onnellinen. Tilanne surettaa minua kovasti, koska mieheni on kaverini (ei kuitenkaan ystävä) ja "hyvä kämppis", se ei vaan riitä minulle loppuelämäksi enkä halua tinkiä minulle tärkeistä asioista.
Tunsin piston sydämessäni tämän ketjun myötä ja pohdin, olenko kohdellut miestä viime aikoina kylmästi ja huonosti, kun olen alkanut ymmärtää tämän matkan tulleen päätepysäkille ja asia painaa minua paljon. En ole enää jaksanut panostaa suhteeseen ollenkaan enkä kauheasti edes puhua miehen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan toimi. Omalla kohdalla ex yksinkertaisesti torjui kyynärpäällä lähestymiset, nukkui sohvalla ym. Kun yritin kysyä mikä vikana niin oli vain hiljaa tai häipyi autotalliin.
Ei näitä neuvoja jakelevat tiedä mitä on kylmyys, rakkaudettomuus ja henkinen kiusa parisuhteessa. Itse ajattelen, että exällä oli rakkaus loppunut ja lisäksi oli itsekäs ja halusi kiusata. Puhumaan en saanut. Monet yksinäiset itkut tuli suhteessa itkettyä.
Saako asiallisesti ja vakavasti miehenä kysyä asiasta. Tuosta voisi tunnistaa osittain itsensä ja kavereiden tuntoja. Mies vetäytyy jos ei saa seksiä tai sille on sanottu todella pahasti tai miestä on yritetty kouluttaa/ahtaa liikaa johonkin muottiin. Se että torjuu miehen sata kertaa ja yrittää ottaa yhteyden parikertaa, ei toimi. Vain minun ajatuksia:)
Kuulostaa ihan joltain hiekkalaatikkotason mieslapselta. Mies murjottaa itsekseen nurkassa, eikä saa suutaan auki. Jos käyttäytyy kuin äidin päänsilitystä odottava murjottava pikkupoika, niin ei tarvitse ihmetellä jos naisen kiinnostus seksiin lopahtaa. Mieslapsitason käytös ei kiihota.
*Ystävättäreni, piti kirjoittaa 😀