Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

Kerran olen käynyt, en halua mennä toiste. Perikunnan tila, ja riitaisa jako, joka vei isältä terveyden ja teki katkeraksi.

Kumpikin lapsuudenkotini Itä-Helsingin lähiössä on ulkonäöllisesti täysin muuttumaton, samanlainen kuin 70-luvulla. Toinen on sisältä autio. Ensin asunnot muutettiin toimistoiksi joskus 90-luvulla, ja sitten ne toimistot lopettivat 2010-luvulla. Nyt ne tilat ovat pimeät ja tyhjät. Valtava kontrasti omaan lapsuuteen.

Olen käynyt todella usein. Lapset ovat viettäneet kesälomaa siellä. Ja aina mentyäni sinne tunne on pakahduttavan nostalgisen onnellinen vaikka matkaa sinne on muutamia satoja kilometrejä.

Vierailija kirjoitti:

Muutin nyt näljäkymppisenä lapsuudenkotiini omakotitaloon takaisin asumaan kun vanhempani muuttivat ikääntymisen ja sairauksien vuoksi pois kerrostaloon. Olen onnellinen. Tämä on KOTI. 

Minulla sama. Muutimme mieheni kanssa lapsuudenkotiini, kun vanhempani muuttivat kerrostaloon. Kauas en siis näistä lapsuudenmaisemista ole päässyt. Joskus mietin, miten hassua että nyt oman tyttäreni huone on joskus ollut minunkin lapsuuteni oma huone. Ja miten poika käy samaa ala-astetta, jonka kävin aikoinaan itsekin.

Muistoja vaan, ei mitään tunteita !

Kaupunki on muuttunut ja ihmiset vaihtuneet kotipaikalla. Ulkopuolinen olo, kun ajelin siellä. En ikävöi sinne.

Google Street Viewlla olen katsellut. Sen lähemmäksi en halua, koska paikan päällä tulee vaan paha mieli. Inhoan paikkoja, joista on huonoja muistoja.

Olen käynyt. Tulee ikävä lapsuutta. Parasta aikaa.

Käyn. Sukulaiseni vie minut aina ajelulle, hänkin on kohta niin vanha että ajelut loppuu. Haikea olo.

Olisi todella erikoinen fiilis muuttaa asumaan takaisin lapsuudenkotiin Itä-Helsingin lähiöön samaan asuntoon, jossa asuimme 70-80 luvuilla. Jos oikein rankasti yrittäisi, niin se saattaisi jopa olla mahdollista.

Täytyisi ensin selvittää, kenen hallinnassa asunto on nykyään jne.

Olen käynyt 27-vuotiaana mieheni kanssa kaupungissa, jossa asuimme perheeni kanssa järven rannalla ja josta muutimme pois, kun olin 5-vuotias. Kun kiertelimme päämäärättömästi talon tuntumassa, tuli yksi mies kysymään, että olenko xxx xxxx. Ihmeellistä! Vaikka muutimme myöhemmin paljon, olen vakuuttunut, että tämä paikka olisi ollut se, missä minun olisi kuulunut asua. Se ei siis ollut syntymäkaupunkini. Aina kun muistelen niitä aikoja, tulee mieleeni laulu, joka kuvaa paikkaa hyvin.

Jo valkenee kaukainen ranta

ja koillisest aurinko nousee

ja auteret kiirehtii pois

kun pohjolan palkeet käyvät

kun mennyt on yö

kun kimmeltää kesäinen aamu

ja linnut ne laulavat.

Sitäkin ihmettelen, kuinka niin pieni lapsi voi tuntea niin suurta surua yön pimeydessä, kun on joutunut muuttamaan pois tutusta paikasta, eikä sitä vanhemmille vanhemmille voi kertoa. Vieläkin nyyh.

Kahden kerrostalon tontti lähiössä. Aiemmin isot pihat on nyt muutettu kapeammaksi mm. rakentamalla niiden läpi pyörätie. Paljon ahtaamman oloinen ei läheskään enää niin avara ja viihtyisä. Lisäksi on ahdettu rivitalo aiemman leikkipaikan tilalle. Pilattu.

Noin 50-vuotiaana se tunneyhteys lapsuudenkotiin katkeaa lopullisesti. Ei tunne enää oikein mitään kun seisoo pihalla. Siitä on jo niin kauan. Noin 40-vuotiaaksi oli sellainen ikäänkuin yhteys siihen pihaan, joku sellainen pieni tunne vielä sisällä millaista siellä oli asua. Nyt 52-vuotiaana se on pyyhkiytynyt jo kokonaan pois. En enää muista sitä aikaa, sitä tunnetta.

Mulle lapsuuden nostalgisin paikka oli vanha pappila, jossa toimi päiväkotini. Leikin asuvani siellä linnassa. Varsinaisiin koteihin ei ole ikävä, vaikka ei mitään vikaa niissä, paritalo ja okt. Ainoastaan päiväkotiin jotain nostalgista vetoa.

Hellandudelis, miten matalia silloiset korkeat mäet ovat ja miten lyhyitä suuret etäisyydet. Kotijärven kaukaiset saaret ovat nyt lähellä.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat olivat ala-asteen opettajia, ja asuimme lähes aina kyläkouluilla keskellä ei mitään. Noissa kahdessa lapsuuden asuinpaikassa olen käynyt ja niistä vierailuista on aina tullut kauhea suru ja ikävä. Lapsuuteni oli pääasiassa onnellinen, joskin vanhempien alko-ongelmat ja riitely jättivät jälkensä. Noihin asuinpaikkoihin liittyy kuitenkin niin paljon onnellisia muistoja, että kyläkoulun ja koko ympäröivän kylän rapistuminen (kauppojen katoaminen, maatilojen autioituminen...) surettaa aivan järkyttävän paljon. Onneksi on muistot. Joskus toivoisi, että voisi palata lapsuuteen - niihin onnellisiin aikoihin. Mutta eihän mennyt aika palaa.

Ed. voisi olla minun kirjoittamani! Olen katsonut lapsuuteni maisemia vain Google Earthista. Surullista,  lapsuudessani virkeä kylä näyttää kuolleelta, autiotaloja ja ruohottuneita pihoja, siellä ei ole enää mitään. Koulu, jossa asuin ja kävin alaluokat on kesäisin marjanpoimijoiden  asuntola. En halua mennä käymään.                

Äiti muutti takaisin sille paikkakunnalle, jossa asuin kouluvuoteni. Käymme siellä säännöllisesti. Joskus kierrän pikkutien kautta, että näen vanhan kodin. Näyttää edelleen tutulta. Paljon herättää muistoja.

Syntymäkotini paloi jo kauan sitten. Seuraavassakin asuin niin pienenä, että en tunnista paikkaa. Tiedän suunnilleen, missä talo sijaitsee, mutta alue on sittemmin rakennettu täyteen.

Olen käynyt ja joka ikinen kerta tulee tunne, että haluan elämääni enemmän tätä ja vähemmän (eli en lainkaan) sitä mitä tässä oikeasti on.

Jotenkin sitä vaan nuorena ajautui aivan vääränlaiselle polulle joka ei tosiaan ole ollut oikea itselle. Ilmankos kaikki on niin tahmeaa aina ollutkin ja jotenkin kamalan raskasta ja sellaista tahkoamista jossa mikään ei ole koskaan mennyt jouhevasti vaan kaikesta on selvinnyt vain sinnikkyydellä. Koko ajan takaraivossa on vaan jyskyttänyt ajatus, että joku päivä vielä kaikki muuttuu hyväksi ja se oma elämä vihdoin alkaa. Mutta eihän se ala eikä alkanut ja nyt on myöhäistä.

Harmittaa. Jos kaiken tämän ajan, energian ja sisun olisikin saanut käyttää omannäköisen elämän rakentamiseen niin sitähän olisi voinut saavuttaa vaikka mitä.

Kävin juuri vähän aika sitten ystäväni kanssa minun lapsuudenkodissa. Ajoimme pihaan ja kysyimme saako tulla käymään.

Oli ihana käydä näkemässä ja kaunis koti edelleen ja oli sinne pientä uusimista tehty.

Usado kirjoitti:

Hellandudelis, miten matalia silloiset korkeat mäet ovat ja miten lyhyitä suuret etäisyydet. Kotijärven kaukaiset saaret ovat nyt lähellä.

Tää on kyllä jännä efekti. Yhden lapsuudenkotini vieressä oleva urheilukenttä tuntui teininä valtavalta. Nyt se näyttää aika vaatimattomalta. Vanhoista ilmakuvista kyllä näkee, että kenttää ympäröivä puusto on kasvanut noin 1-2 metriä kohti kenttää vuosikymmenien kuluessa. Puhun Kumianpään urheilukentästä Laajasalossa.

Samoin isän työpaikalla eräs käytävä tuntui lapsena valtavan pitkältä. Pari vuotta sitten kävin fiilistelemässä sitä, pääsin katsomaan. Ei millään lailla mitenkään kummoinen käytävä.