Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

Jos meillä olisi ollut enemmän lapsia niin vanha hirsi talo olisi käytössä nk vapaa-ajan asuntona

En ole päässyt katsomaan, olisin halunnut ainakin sitä taloa, jossa olen syntynytkin (kotisynnytys). Tosin voi olla, ettei se ole enää pystyssa, 70-luvun alussa kävin siellä, katselin vaan tieltä.

Olisi kiva tarkistaa, onko muistikuvat kotikylästä oikeat. Näen (kuvittelen) silmissäni kyllä niitä maisemia, mutta onko muistini oikeassa enää. 

 Muitakin lapsuusajan koteja voisi samalla vilkaista, me muutimme aika usein lapsuudessani. Autottomuus on este monelle asialle nykyään.  Viimeksi kierrätysyhtiön asiakaspalvelija (tyly) kehotti pyytämään ystäviltä SER-romun kuljetukseen apua. No juu, suurin osa asuu muualla,ei korttia/autoa.  Ei kaikkia ns. ystäviä edes kiinnosta tarjota apua, vaikka maksaisinkin. Sori OT.

Kaikki oli niin vanhaa ja kulahtanutta siellä vanhalla asuinalueella. Eipä tee yhtään mieli enää takaisin.

Olen käynyt, kun vanhempani asuvat alueella edelleen. Nykyisin fiilis on jo ihan positiivinen ja jopa nostalginen, sen ahdistuksen ja masennuksen sijaan mitä oli kun siellä aikoinaan asuin. Menossa parempaan suuntaan siis.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki oli niin vanhaa ja kulahtanutta siellä vanhalla asuinalueella. Eipä tee yhtään mieli enää takaisin.

Sama. 70-/80-lukujen, ennen vireä ja uusi, alue oli kyllä niin tympeän rähjäinen kuin olla ja voi. Aikoinaan pihat täynnä lapsia ja elämää, nyt puski paikat rikkaruohoa ja vahva kuoleman haju koko alueen yllä.

Semmoista se. Ihmiset lakkaavat olemasta ja samaan tapaan näköjään poistuvat myös heille tärkeät paikat ja paikkakunnat.

Vietin viime viikon kaupungissa, jossa asuin kouluvuoteni 70-luvulla. Vähän ristiriitaiset fiilikset. Tuntuu, että kaikki lapsuuteni mielipaikat oli tärvelty rakentamalla jotain muuta päälle. Vanha kouluni oli purettu, samoin parhaan kaverin kotitalo. Ei päässyt enää kävelemään niitä reittejä joita ennen. Omaan kotitaloomme oli rakennettu lisäosa, ikkunoittemme eteen toinen (ruma) talo maisemaa peittämään, jne.

Toisaalta tunteita lieventää se, etten ole alun perin tuosta kaupungista kotoisin, enkä aina kovin hyvin siellä edes viihtynyt. Ei ole ollut ikävä takaisin.

Muistan kun kävin, siitä on aikaa. Niin puut olivat humahtaneet pitkiksi, myös kävelytien varrella. Ja pensaat. Ellei siistitty jo puskat. Kaupungin puoleinen alueen osa täyteen rakennettu järkyttävän korkeita rakennuksia (että huimaa) ja muualla ne vanhat talot. Vanhemmalla paras kasaririvari, sellainen englantilainen tyyli. Mutta alueella ei ole rantaa ihan lähellä, kävelijälle sopivaa. Autolla varmaan pääsisi lähemmäs rantoja, jos on. Ison marketin alue on ihan täynnä ihmisiä, kuten kaikki kaupat isossa kaupungissa, ennen oli hieman vähemmän väkeä.

Lapsena asuimme parikymmentä kilometriä kirkonkylän uklkopuolella ja kun sinne joskus pääsi niin näytti lapsen silmissä isolta. Samoin kirkonkylän koulu jonne piti mennä kun aloitti ylä luokan. Tiili rakennuksinen koulu näytti jo silloin vankila rakennukselta ja niin myös kun sitä myöhemmin aikuisiässä olen nähnyt. Kirkonkylä on kutistunut tosi paljon lapsuuden ajoista ja aika äkkiä huomasi miten kaikki jotenkin 'vahtivat' toisiaan, niinkuin pienissä paikoissa on tapana,, En muuttaisi takaisin.

Lähes joka päivä ajan ohi. Toinen poika perheineen asuu ihan lähellä lapsuudenkotiani.

Toki, vanhemmat asuvat vielä lapsuudenkodissa niin miksen kävisi. Samassa paikassa asuimme minun syntymästä lähtien. Itse varmaan asun tuolla eläkepäivillä kun omakotitaloa on vaalittu ja pidetty hyvässä kunnossa.

Kävin. Mieleeni muistui se ikuinen köyhyys, aamuisin jäässä olevat ikkunat ja vesikorvo. Odottaminen, että hella lämmittäisi pirttiä sen verran, että voisi otta pipon pois päästä aamuvelliä syödessä. Kesistä muistui mieleen kylän ökytalollisten ivailu ja pröystäily. Eipä ollut samat lähtökohdat ja mahdollisuudet kuin ökyjen pennuilla. 

Pitäisi käydä pyörimässä vanhoilla kulmilla pitkästä aikaa, mutta kun päivät töissä toisella paikkakunnalla, niin lähde tästä muuta kuin kesälomalla. Viime kesäloma meni taas siinä missä joulun pyhät, niin paljo mitään taas kerennyt. Paljon kaikkea muuta paitsi aikaa.

Koulun iso piha osoittautui postimerkiksi. Synkkä metsä on joku normaali ryteikkö. Iso järvenselkä on suo-ojassa oleva suvantokohta.

Vierailija kirjoitti:

Vietin viime viikon kaupungissa, jossa asuin kouluvuoteni 70-luvulla. Vähän ristiriitaiset fiilikset. Tuntuu, että kaikki lapsuuteni mielipaikat oli tärvelty rakentamalla jotain muuta päälle. Vanha kouluni oli purettu, samoin parhaan kaverin kotitalo. Ei päässyt enää kävelemään niitä reittejä joita ennen. Omaan kotitaloomme oli rakennettu lisäosa, ikkunoittemme eteen toinen (ruma) talo maisemaa peittämään, jne.

Toisaalta tunteita lieventää se, etten ole alun perin tuosta kaupungista kotoisin, enkä aina kovin hyvin siellä edes viihtynyt. Ei ole ollut ikävä takaisin.

Sitä tuntee itsensä vanhaksi, kun fiilistelee sitä, kuinka lapsuudesta on jo yli 40 vuotta ja parit silloiset koulutkin ovat jo purettu. Melkein 24 vuotta siitä, kun meikäläisen parasta ennen päiväys meni umpeen. Ullakolta ruvennut jo hometta löytymään.

Vierailija kirjoitti:

Koulun iso piha osoittautui postimerkiksi. Synkkä metsä on joku normaali ryteikkö. Iso järvenselkä on suo-ojassa oleva suvantokohta.

Tenavana kävin vähän aikaa Vuorikadun koulua ja se piha tuntui jo silloin pieneltä.

Lapsena vietin kaikki kesät mummolassa ja nyt asun pysyvästi täällä. Useinkin palaan lapsuustunnelmiin kun kävelen pihassa tai navetassa. Tai aamulla jos herään siihen kun mies avaa vanhan kuistin oven ja kuuluu tuttu rasahdus, tuntuu että olen hetkessä taas se alakoululainen joka kuuntelee kun mummo hiippailee, ettei "herätä tyttöä". Ihania muistoja.

Olen. Kaikki oli pienempää ja välimatkat lyhyempiä. Tuolla alueella oli myös tehty niin paljon muutoksia, ettei se ihan entiseltään tuntunut siksikään. Pari isoa rakennusta oli purettu, isot, avarat nurmialueet oli muutettu viheralueiksi ja sielläkin puut oli jo ehtineet kasvaa näkymiä peittäviksi. Ne lapsuuteni aikaiset muutamat puut oli poistettu, leikkipaikat nykyaikaistettu. 70-luvun kolkko lähiöidylli suurine parkkialueineen oli onnistuttu täysin kääntämään tälle vuosituhannelle. Vähän tuli kyllä haikea fiilis, vaikka arvostankin nykyaikaista runsaasti kasvillisuutta sisältävää pihojen rakentamista. Ja kyllä, muistot liittyy vahvasti juurikin piha-alueisiin, koska ulkonahan me aina oltiin, pitkin pihoja juosten. Välillä äidit huusi parvekkeilta syömään.

Olen Jalasjärven eräästä pikkukylästä lähtöisin ja sitä ala ja yläasteen kiusaamisen määrää ja kaikesta ulos jättämistä ei vaan unohda.

En ole ainut jonka mielestä on uranuksesta koko muumilaakso ja muutin jo nuorena pois sieltä ja olen asunut kymmeniä vuosia muualla. On mielestäni vain positiivista että ainoat kunnan osat jotka siellä nykyään laajenee on hautausmaat.

Eipä noilla nälkämailla ole huvittanut käydä. Alkaisi ahdistaa.

Olen käynyt Espoon lähiössä vanhoilla kotiseuduilla, mutta niin hirveä ahdistus tuli, että onneksi ei tarvitse sinne suunnalle enää mennä.