Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

En kovin usein. Kotipaikan väkiluku romahti eikä se muutenkaan enää ole samanlainen. Olen Mutkanperältä kotoisin.

Mulla on kaksi lapsuuden maisemaa. Ensimmäinen (ikävuodet 1-6) on jokseenkin tallella, ja siellä asuu sukulaisia. Tuntuu hyvältä käydä siellä, tunnen itseni jotenkin kokonaiseksi. Aion muuttaa takaisin eläkkeellä.

Toinen maisema (ikävuodet 6-18) oli järkytys. Kävin siellä oltuani poissa useamman vuosikymmenen. Paikka oli ihan tärviöllä. Entinen kotitalo ja naapuritalo purettu, uusia rumiluksia tehty, tiet vedetty omituisesti, kaikki pusikoitunut. En meinannut tunnistaa, missä olen. Ei ole tarvetta enää mennä sinne, muistoissa paikka on sellainen kuin pitääkin.

Käyn joka kuukausi lapsuuden kodissa koska äiti vielä asuu siellä. Sitten kun äiti muuttaa palvelutaloon tai multien alle niin joudumme miettimään mitä talolle tehdään. Myyntiin menee koko tontti ja talo purkukuntoisena. Voi tulla sitten ikävä. Joku saa siitä hyvän tontin. Minulla ei ole varaa lunastaa tonttia eikä veljellä.

Olen useastikin, lapsuudenmaisemiin on parikymmentä kilometriä matkaa. Mielenkiintoista käydä välillä katsomassa, vaikka sinnepäin ei olisi asiaa, kaikki on muuttunut ja muuttuu edelleen, vanha koulu sentään vielä pystyssä. Ei herätä sinänsä tunteita, mutta onhan se mukava käydä katselemassa paikkoja. Panee miettimään, mitä ne silloiset tutut tekevät elämässään nykyään.

Muutama vuosi sitten olin kesälomalla viikon perikunnan omistuksessa olleessa lapsuuden talossani. Pyöräilin paljon ympäristössä laajemminkin ja lapsuusaikoja tuli tosiaan mieleen. Mollivoittoisista tunnelmista päällimmäisenä ehdottomasti helpotus siitä että nuo ajat ovat takana ja sääli vanhempiani kohtaan koska he elivat köyhän elämän tuossa surullisessa ympäristössä eivätkä ikinä päässeet paremmalle oksalle. Nyt tuo paikka on onneksi myyty, eikä sinne tarvitse ikinä enää mennä.

Sama ahdistava surkeuden ilmapiiri vallitsee minusta myös muualla liikkuessani autioituvalla maaseudulla. Minusta ketään ei pitäisi rangaista sillä että hän joutuu asumaan noissa oloissa.

Tulee mieleen ne muutamat ikävät jutut lapsuudesta ja nuoruudesta.

Kivat tietysti myös, mutta onhan se sääli kun ne ihanat kirsikkapuut ovat tiessään ym.

Vierailija kirjoitti:

Käyn joka kuukausi lapsuuden kodissa koska äiti vielä asuu siellä. Sitten kun äiti muuttaa palvelutaloon tai multien alle niin joudumme miettimään mitä talolle tehdään. Myyntiin menee koko tontti ja talo purkukuntoisena. Voi tulla sitten ikävä. Joku saa siitä hyvän tontin. Minulla ei ole varaa lunastaa tonttia eikä veljellä.

Eihän teidän tarvitse sitä lunastaa, jos te peritte sen tontin. Sen jälkeen se on teidän. Tontin saa omistaa myös puoliksi. 

Vierailin juuri Google Mapsin kera kokeeksi kadulla, jonka varrella joskus asuin. En muistanut talon numeroa, joten pistin jotain vain summamutikassa ja sitten nuolella eteenpäin. Ei näkynyt mitään tuttua kiintopistettä, kaikki talot uudehkoja - meidän jälkeen rakennettuja. Tulin kadun päähän ja ei sitten muuta kuin ympärin ja nokka toiseen suuntaan ja lopulta löytyi. Meidän talo oli purettu ja uusi talo tilalla, mutta seuraavana oleva vanha liikerakennus oli vielä paikallaan. Siitä tunnistin missä ollaan. Tämä oli mukava vierailu paikkakunnalla ja vaivaton eikä sadekaan haitannut.

Olen käynyt useammankin kerran. Lapsuudenkotini, omakotitalo, on pystyssä edelleen ja siellä asuu nyt vieraat ihmiset.

Ympäristö on kaunis, mutta sinne on rakennettu lisää ja koko ajan rakennetaan, joten sama paikka se ei enää ole. Olen käynyt kävelemässä niissä tutuissa paikoissa, mitä on jäljellä.

En ole mennyt lapsuudenkotini pihalle, enkä oikeastaan haluaisi nähdäkään sitä sisältä. Haluan visusti säilyttää vain ne muistot, mitkä minulla on talosta, kun me asuimme siellä. Ne muistot on rakkaat.

Kerran nuorena aikuisena. Ei tarvitse mennä toiste. Karsea betonilähiö josta myös huonoja muistoja.

Olemme. Paikat ovat pienentyneet ja ränsistyneetkin siltä osin kun niistä on jotain muutakin kuin maasto jäljellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyn joka kuukausi lapsuuden kodissa koska äiti vielä asuu siellä. Sitten kun äiti muuttaa palvelutaloon tai multien alle niin joudumme miettimään mitä talolle tehdään. Myyntiin menee koko tontti ja talo purkukuntoisena. Voi tulla sitten ikävä. Joku saa siitä hyvän tontin. Minulla ei ole varaa lunastaa tonttia eikä veljellä.

Eihän teidän tarvitse sitä lunastaa, jos te peritte sen tontin. Sen jälkeen se on teidän. Tontin saa omistaa myös puoliksi. 

Mitä sillä puolikkaalla tontilla tekee? Perustaa sinne kasvimaan? Taloa ei ole varaa rakentaa.😂No, voisi myydä sen pottumaan ja pitää röttelön, joka on niin huonokuntoinen ettei kannata remonteerata. En tiedä haluaisko edes veljeni sitä. Minä en ainakaan.

Olen ja vaikka sinne kaipaankin, niin tiedostan kaipaavani oikeasti ihmisiä, en rakennuksia. Voisin muuttaa lapsuusmaisemiin mummolani lähelle mutta se ei silti toisi takaisin sitä lämpöä ja rakkautta. Mummolani siirtyi perinnönjaossa toiselle puolelle sukua ja he kyllä sen ansaitsevatkin, koska he ovat iso perhe monessa sukupolvessa.

Asun lapsuudenmaisemissa. Eivät herätä sen kummempia tunteita.

En ole käynyt vuosiin. Olisi kiva joskus kulkea tutut reitit, käydä uimassa tutulla rannalla, marjametsässä ja vanamokivellä, jossa kävin pienenä äidin kanssa katsomassa, joko vanamo kukkii.

Luonto kaunis, paikkakunta kuihtunut. Äitiä ei enää ole ja talossa uusi omistaja.

Pääsin joskus 50kymmen vuoden päästä katsomaan miltä Synnyinkotini tai  se mitä välirauhan aikana, ehdittiin rakentaa kun lähtö tuli lopullisesti Karjalasta. No senhän tietää kaikki oli harmaata, pelloille oli rakennettu pieniä harmaita mökkejä.  Ja ilmeisesti ei mennyt kovin hyvin, kun läheltä olevasta mökistä tuli Rouva ja pyysi ruokaa? Kodissani  oli iso Puutarha joka oli tuhottu.  Ei mieli mettä keittänyt kun katsoin sitä ympäristöä, ja mietin millanen se olisi jos olisimme itse hallineet ja kunnossa pitäneet kaiken. 

Jostain syystä näen ajoittain painajaisia lapsuudenkodistani. Se on outoa, sillä muistelen niitä aikoja ihan hyvällä. En ole kuitenkaan käynyt pariin vuosikymmeneen

paikkaa katsomassa, vaikka asun muutaman kilometrin päässä.

Ihme kaiho tuli.

Olen ja se valtava omakotitalo oli hemmetin pieni.

Onpa todellisuus tylsää. Ei olisi kannattanut nollata nostalgisia muistikuvia.