Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

Ajoin yhtenä kesänä asiakseni entiselle asuinpaikalle, jätin auton erään kaupan pihaan ja kävelin lenkin, jonka varrella oli ala-asteen koulumatkani aikoinaan 80-luvulla. Paikat  on säilyneet pääpiirteissään samanlaisina, mutta tietysti aikuisena se kuvakulma on paljon korkeammalta ja matkan kävelee paljon nopeammin. Kyllähän tietysti joitain muistoja mieleen tuli, aurinkoinen alkukesän päivä oli niin tuli mieleen lähinnä kuin joskus koulun kevätjuhlaan olisi ollut menossa, suvivirsi, pian koittava vapauden tunne kesälomalle päästessä, jne. :D

Kävin katsomassa vanhaa ala-astettani. Kyseinen kyläkoulu lakkautettiin reilut 15 vuotta sitten ja myytiin jokin aika sitten kunnalta uudelle omistajalle.

Koulun ympärillä oli aivan ihana vanha metsä, jossa leikimme lapsena välitunneilla. Muistan edelleen miten tunnelmallisia olivat tuon koulun joulujuhlat, kun suuret kuuset piirtyivät tähtitaivasta vasten.

Uusi omistaja oli päättänyt laittaa rahoiksi ja hakkauttanut koko metsän maan tasalle. Koko paikka oli ihan r*iskattu. Yhtään ainutta puuta ei ollut jätetty pystyyn.

Yllätyin itsekin miten koville tuhotun paikan näkeminen otti. Itkin varmaan pari päivää kotona sen metsän ja tyhjän koulurakennuksen kohtaloa.

Muutin lapsena 11 kertaa muutaman lähikunnnan aiueella. Muistoja on siis paljon.

Ehkä kaihoisin paikka on se, jossa isä ja äiti olivat vielä yhdessä ja kaikki oli hyvin. Vihloo ajaa siitä ohi, mutta ei siellä ole minulle enää mitään. Suuri osa sen ajan naapureista on kuollut, mutta hämmästyttävän monen lapset jatkoivat maatilojaan - edelleen.

asun melkein näköetäisyydellä lapsuudenkodista. metsää välissä. en ole kuitenkaan käynyt siellä 60 vuoteen.sen omistavat vieraat ihmiset. omat vanhemmat jo mullan alla.

Lapsuudenkodissani asuu nyt veljeni perheineen, he ovat tietysti remontoineet taloa mieleisekseen, sisustaneet aivan eri tavalla ja laittaneet pihan uuteen uskoon. Siinä mielessä entistä lapsuuden kotiani ei enää ole,vaikka rakennukset ja paikka on sama. En tunne sitä enää kodikseni, ja välillä kaipaan sitä entistä kotia sekä sen ilmapiiriäkin. Asiaan vaikuttaa tietysti myös, että molemmat vanhempanikin ovat jo kuolleet, ydinperheestä on jäljellä vain sisarukseni. Vanhasta kodista kaipaan myös ympäröivää luontoa, joka on myös muuttunut lapsuusajoista esim. metsänhakkuiden myötä, eikä pellollakaan enää ole vasikkahakaa ja heinälatoja, vaan peltoaukeaa viljelee naapurin isäntä suurilla koneillaan. Mietin joskus, että eniten kaipaan ehkä lapsuuden huolettomuutta ja turvallista, onnellista elämää. Mahtaakohan omille lapsilleni jäädä läheskään yhtä onnellisia lapsuusmuistoja omasta lapsuudenkodistaan?

Muuttoa tekemässä samoihin maisemiin

Asuimme Lauttasaaressa, muutimme Espooseen kun olin 4. Noin kolmivuotiaana menin mummin kanssa hautausmaalle joka oli lähellä. Satoi valtavia lumihiutaleita ja oli pimeää. Mummi puhui kuolemasta ja kuolleista. Kokemus oli outo ja mystinen. Ihmettelin sitä viisikymmentä vuotta koska ei Lauttasaaressa ole hautausmaata. Ei kertakaikkiaan ole. Missä siis kävin vai näinkö unta? Minulla ei normaalisti ole mitään asiaa Lauttasaareen mutta kerran oli ja kävelin Lauttasaaren kirkon ohi. Sen pihalla oli pieni määrä sankarihautoja. Siellä siis ilmeisesti kävin mummin kanssa.

Eipä ole ollut mitään pysyvää lapsuuden kotia kun muutettiin jatkuvasti. Nyt vasta itsellä on ollut pysyvä koti yli 30 vuotta. Toivottavasti omat lapset kokevat tämän tärkeäksi paikaksi, josta on paljon hyviä muistoja

Kotipaikkakunnalla on tietysti hyvää se, että se on todella kaunis paikka. Löytyy joenrantaa, merenrantaa, vanhaa kaupunkia, ihania puutaloja, mukulakivikatuja, upeita maisemia. Nostalgisia tunteita tulee Edelfeltin maalauksista. Helsingistä pääsee bussilla jopa alle tunnissa sille alueelle, missä asuin lapsena.

Jännästi siihen viereen on rakennettu kokonaan uusi omakotitaloista ja paritaloista koostuva asuinalue viimeisen 10 v. kuluessa. Se ei tunnu haikealta vaan hyvältä, lapsiperheen unelmapaikalta. Yleensä en pidä uusista asuinalueista, liian kliinistä ja luontomaisema puuttuu.

Toisaalta mielellään asuisin itse kotipaikkakunnalla, mutta toisaalta vihaan pitkiä työmatkoja yli kaiken. Pari, kolme tuntia päivässä työmatkoihin on täysin hukkaan heitettyä aikaa. Pk-seudulla kehäkolmosen sisäpuolella hyvää on kattava ja nopea julkinen liikenne ja laaja palveluvalikoima. En tarkoita jättimäisiä ostoskeskuksia, vaan esim. hyviä museoita, teatteritarjontaa, konsertteja, tapahtumia, pitkillä aukioloajoilla olevia kahviloita, laajaa ravintolatarjontaa myös kasvissyöjälle.

Käyn nyt autiona olevassa kotimökissäni kesäisin.

Alussa siellä käynnit olivat enimmäkseen haikeaa, surumielistä ja vähän ahdistavaakin .

Lapsuuteni siellä -60 luvulla oli todella köyhää, perheessäni oli moniongelmaisia aikuisia sisaruksiani.

En muista lapsuudestani paljoakaan alle kouluiän.

Pelkäsin paljon. Olin sivusta seuraaja ja arka .

Häpesin köyhyttämne ja kaikkea muutakin.

En saanut olla lapsi .Enkä nuori.

Kannoin kaikkien murheita mielessäni.

Aika on helpottanut muistojani.

Se oli minun tieni. Se piti vaan kestää. Silloin.

Lapsuudenkotini ja samalla koko lapsuuteni leikkautui pois elämästäni kun olin seitsemän vuoden ikäinen. Muutimme toisen vanhempani lapsuudenkotiin, entiseen jäi matkaa valtameren verran.

Kului jokseenkin päivälleen 30 vuotta, ja seisoin taas lapsuudenkotini pihassa. Oli elokuun ilta, lämpöä ilmassa, hämärä laskeutumassa. Olin lukuisat kerrat nähnyt ensimmäisestä kodistani unta, miten olin palannut sinne, päässyt talon sisälle ja löytänyt lapsuuden tavaroitani. Nyt tunne oli yhtä unenomainen, mutta niin vahvatunnelmainen, että en voinut muuta kuin antaa vuosikymmenten ikävän ja menetyksen surun tulla itkuna ulos sisältäni. Kyyneleeni virtasivat pohjattomasta lähteestä, jokin voima oli murtanut kaikki padot. En ole sen koommin kokenut mitään vastaavaa tunnetta - kuin olisi löytänyt itsensä, lapsuutensa, kaiken minkä oli kokenut noina vuosina ja saanut kaiken menettämänsä hetkeksi takaisin. Jokin rikkimennyt sai hetkeksi palata ehjäksi.

Pääsin seuraavana päivänä uudestaan palaamaan paikan päälle. Talo oli autiona, mutta ovi lukossa enkä päässyt sisälle. Otin valokuvia, kävelin tutuissa paikoissa. Talomme takana virtaavan joen rannalla upotin jalkani veteen, auringon katsellessa hymyillen minua, pientä tyttöä joka niin tapasi pelätä vettä.

Ojanpientareilla kasvoi päivänkakkaroita, ihmettelin miten ne eivät tienneet mitään Suomesta. Ilma tuntui iholla erilaiselta, pehmeältä, sitä oli helppo hengittää ja tuntui kuin siinä olisi kaikki mitä tarvitsin.

Tuo päivä oli yksi elämäni merkittävimmistä ja kauneimmista. Tiesin pois lähtiessäni että en tule koskaan palaamaan sinne enää. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin käyn ehkä n 3x vuodessa koska äitini elää vielä sillä pienellä maalaispaikkakunnalla.

Tulee hirveän ahdistunut olo, tukehtuisin kuoliaaksi jos jostain syystä joutuisin takaisin sinne. Vaikka sieltä on lapsuusajalta ihan kivoja muistoja ja kavereita, nuoruusvuodet toivat katkeran haikeita ja surullisiakin mielikuvia.

Koko kylä alkaa ränsistyä ja porukkaa on yhä vähemmän, tyhjiä liiketiloja joissa pahvit ikkunoissa, enää suurinpiirtein ruokakaupat, apteekki ja joku pizzeria & ruokapaikka/kahvila pystyssä ja kaikki menee kiinni klo 18. Sitten kylällä ei liiku enää ristin sielua, ehkä vanhainkodilta iltavuorosta tulevat. Ahdistavaa.

Tuo ränsistyminen on tuttu mullekin. Kun asuin lapsuuden paikkakunnalla, paljon oli lapsiperheitä ja pikkukaupunki kasvoi. Esim. vuonna 1993 siellä oli Sokoksen tavaratalo, iso market, kolme rautakauppaa, kaksi isoa urheilukauppaa, elokuvateatterissa monta näytöstä joka päivä ja ainakin 5 kunnollista ravintolaa keskustan alueella ja grillejä yms.

Arvatkaapa, mitä nyt kesällä oli. Paikkakunnalla on enää yksi oikea ravintola ja kaksi kebabpizzeriaa. Maistoin ruokaa molemmista pitserioista, samaa mitä joka paikkakunnalla, semmoista kummallista turkkilaistyylistä. No siitä oikeasta ravintolasta vielä sai ihan laadukasta ruokaa: lounasta päivällä ja annoksia illalla.

Siellä ei ole oikeaa urheilukauppaa enää ollenkaan, on vain pieni putiikki, joka myy urheiluvaatteita ja kenkiä, ehkä jotain jalkapalloja ja muuta pientä, mutta pitää lähteä kasvukeskukseen, jos ostaa maastopyörän tai vaikka tennismailan. Yritin nimittäin ostaa koko perheelle tenniskamat, kun siellä on hyvät ulkokentät.

Niin ja elokuvateatterissa on nykyisin näytöksiä vain viikonloppuisin. Joku elokuva saatetaan esittää 2 kertaa. Kysyin, miksi näin ja sain vastauksen, että niin paljon eläkeläisiä, jotka ei juuri elokuvateatterissa käy.

Liiketiloja oli todella paljon tyhjillään keskustassa, lappu ovessa. Kirpputoreja on muuten enemmän kuin oikeita vaatekauppoja. Halvalla saa kirppikseltä mitä vaan, jos haluaa ostaa.

Kävin kerran 10v sitten. Olen 60-luvulla syntynyt. Muutettiin pois kun olin 13v (siinä ok talossa asuin vain muutamia vuosia kunnes muutin omilleen, vanhemmat asuivat siinä lähes 40vuotta, voi tuntua lapsistani lapsuuden mummolana), sen jälkeen kävin lapsuusmaisemissa tuon ainoan kerran. Talo jossa silloin asuttiin oli edelleen pystyssä, en muista asuiko asunnossa kukaan. Pikkukylä, kaikki tutut ihmiset jo kuolleet. Paikat tuntuivat kutistuneen. Vanhempieni kuoleman jälkeen näin unta että muutin tuohon lapsuudenkotiini, yritin sijoitella nykyisiä huonekalujani huoneisiin.

Kesämökki myytiin tänä kesänä, oli isovanhempieni koti. Lapsuuteni järvimaisema kuuluu nyt vieraille. Olen nykyään yksinäinen naisihminen, enkä olisi enää jaksanut paikan vaatimaa kunnossapitoa ja huoltoa, enkä ole niin varakas että kaiken voisi teettää ostopalveluna. Silti itkettää. Mökillä oli paljon lapsuusaikani huonekaluja ja tavaroita. Jotain otin muistoksi.

Onneksi on valokuvat joita katsellessa voi palata lapsuuteen. Olimme ihan tavallinen duunariperhe, ei alkoholinkäyttöä.

Olen käynyt varmaan joskus 2014 tai -15 katsomassa vanhaa kotipaikkaa, 70-luvun alun rivaria. Aika oli tehnyt tehtävänsä, ja muuttotappiopitäjässä kun tämä sijaitsee, niin tuskin rakennus kokee mitään renessanssia. Olisi hauska kyllä käydä useamminkin, mutta välimatkaa on 350 km. Vanhemmat samoin kuin velikään eivät enää asu lähelläkään.

Kävin katsomassa. Ei ollut vaivan arvoista. Jotkin asiat on parempi jäädä kultaisiksi muitoiksi, totuus on paljon ankeampaa ja pienempää.

Tässäkö tää oli.

Hirsinen lapsuudenkoti on hylätty ja olisi liian iso talvella lämmittää. Uudemmassa on vielä äiti. Siellä käy 2 x vuodessa. Järvimaisemat. Kaunista.

Olen käynyt. Aikamoiseen rappioon on paikka päästetty ja ympäristöstä on lähes kaikki metsä kaadettu ja uudisrakennuksia sekä tietä pukannut lisää jatkuvalla syötöllä. Ja ne ihmiset teki sen paikan myös, iso osa niistä siellä asuneista aikuisista on jo kuollut ja lapsistakin osa.

Joskus se oli lapselle paratiisi, nyt tulee vain surullinen mieli koko paikasta.

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole ollut mitään pysyvää lapsuuden kotia kun muutettiin jatkuvasti. Nyt vasta itsellä on ollut pysyvä koti yli 30 vuotta. Toivottavasti omat lapset kokevat tämän tärkeäksi paikaksi, josta on paljon hyviä muistoja

Heh, samat sanat!

Olen itse yrittänyt pysyä paikoillani, jo yli 30v. EN halua muuttaa muualle, haluan että lapseni kokee tämän lapsuudenkodikseen, ihan sydämen tasolla.

Muutin vanhempieni kanssa ulkomaille pysyvästi asumaan, kun olin n. 5 vuotias.

Elämäni varrella mm. maanosat/ maat ovat vaihtuneet, kaupungit ovat vaihtuneet jne.

Olen nopea luomaan kodin/ kodintunteen aina sinne, missä milloinkin olen ollut/ olen; en haikaile menneitä.

Muutama vuosi sitten, Suomessa käydessäni, käväisin myöskin syntymäkaupungissani ja sen ulkopuolella olevalla asuinalueella, jossa elin elämäni ensimmäiset viisi vuotta- pienessä muutaman talon kyläyhteisössä Saimaan rannalla.

Alue oli täysin muuttunut; ei enää mitään "alkuperäistä" jäljellä.

Kaunis paikka oli muutettu/ rakennettu mitäänanomattomaksi asuinalueeksi.

Asun siinä kaupungissa jossa olen syntynytkin ja käyn viikottain lapsuudemnmaisemissa. Maisemilla ei nyt kait tarkoitettu sitä taloa johon on syntynyt? Vai miten esim. järvenmutka tai uimaranta voi olla esim. ankeutta jota ei haluta nähdä.

Tärkeimpiä paikkoja lapsuudesta on kuitenkin uudistettu(eli pilattu) tai raivattu kokonaan pois tien tai asutuksen alta.