Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

60v pois ja 4kertaa olen käynnyt viimeksi 7v sitten ajeltiin ,eihän se tunnu enään synnyinkylältä,kaikki vanhat rakennukset hajotettu ,Isot pohjalaistuvat ,3 on jäännyt yks osti koko ajan ja hajotti ,Haikeus ,mulle oli 15v aana kamalaa lähteä perheen mukana kaupunkiin ,kevät karjan laitumelle lasku ,en osannut olla nuorten kanssa ne pilkat naurut ,kaupungissa ja kun vanhemmat oli sitä mitä oli olihan maallakin jo heidän takia vaikeaa .Joskus laitan Gogle Mapsin lähden valta tietä surfaamaan käännän katson mitä on nyt.Kotiseutuni laulu kun soii välillä itken ikävää jota ei saa .Jatkan matkaa täällä jossain .

Pala palalta lapsuuden "maamerkit" häviää aikaa myöten, esim. ovat purkamassa koulurakennukset joissa 80-luvulla kävin ala- ja yläasteen, kosteusvaurioiden vuoksi.

Itseasiassa ensimmäinen koulumuisto onkin se, miten luotaantyöntävältä koulun sisätilat haisivat jo silloin, mutta ehkä se oli vaan siivouskemikaalien hajua, tai jotain ihmisistä tarttunutta hajua, koulu oli silloin vajaat 30 vuotta vanha 80-luvun alussa kun aloitin ekaluokan, uudempi puoli vissiin n. 10 vuotta vanha.

Siihen "laitosmaiseen" hajuun kuitenkin tottui pian.

Melkeinpä vuosittain kesäisin käyn siinä pikkukylässä pyörimässä. Kunhan kävelen ympäriinsä, käyn haudoilla, vanhoilla kotitaloilla, viimeksi etsiskelin missäs päiväkotikaverit asuikaan. Muutin sieltä pois ennen kouluun menoa. Paljon sieltä on huonoja muistoja, mutta jotenkin silti mielessä on päällimmäisenä lapsuuden seikkailut metsiköissä ja ojissa, metsämansikoiden ja ketunleipien keruut.

nyt kun paluumuutin kotiseudulle takaisin reilut 13 vuotta sitten niin on tullut käytyä entisellä kotipaikalla usein. paikka ei ole enää meidän omistuksessa mutta saamme käydä siellä uimassa mikäli omistaja ei ole itse paikalla. talo on ränsistynyt ja haisee homeelle...eipä tuo mitään kivaa katseltavaa enää ole mutta mukavia muistoja tulee mieleen niiltä ajoilta kun 15 vuotta asuin siinä talossa.

kesät etenkin oli kivoja kun oli oma lampi missä pulikoida ja kalastaa. talvella oli oma luistinrata jonne kylän lapset kokoontui pelaamaan jääkiekkoa.

ihan kivoja muistoja pohjois-karjalasta.

Hyvin ristiriitaisesti suhtaudun lapsuusmaisemiin. Toisaalta siellä maalla on rauhoittavaa ja hienot maisemat. Toisaalta mieleen tulee myös ahdistus, yksinäisyys ja vähän katkeruuskin. Lapsuuskotini on nykyään perheen vapaa-ajanasunto.

Näen unissani usein entisiä kotipaikkoja.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenkotini ja samalla koko lapsuuteni leikkautui pois elämästäni kun olin seitsemän vuoden ikäinen. Muutimme toisen vanhempani lapsuudenkotiin, entiseen jäi matkaa valtameren verran.

Kului jokseenkin päivälleen 30 vuotta, ja seisoin taas lapsuudenkotini pihassa. Oli elokuun ilta, lämpöä ilmassa, hämärä laskeutumassa. Olin lukuisat kerrat nähnyt ensimmäisestä kodistani unta, miten olin palannut sinne, päässyt talon sisälle ja löytänyt lapsuuden tavaroitani. Nyt tunne oli yhtä unenomainen, mutta niin vahvatunnelmainen, että en voinut muuta kuin antaa vuosikymmenten ikävän ja menetyksen surun tulla itkuna ulos sisältäni. Kyyneleeni virtasivat pohjattomasta lähteestä, jokin voima oli murtanut kaikki padot. En ole sen koommin kokenut mitään vastaavaa tunnetta - kuin olisi löytänyt itsensä, lapsuutensa, kaiken minkä oli kokenut noina vuosina ja saanut kaiken menettämänsä hetkeksi takaisin. Jokin rikkimennyt sai hetkeksi palata ehjäksi.

Pääsin seuraavana päivänä uudestaan palaamaan paikan päälle. Talo oli autiona, mutta ovi lukossa enkä päässyt sisälle. Otin valokuvia, kävelin tutuissa paikoissa. Talomme takana virtaavan joen rannalla upotin jalkani veteen, auringon katsellessa hymyillen minua, pientä tyttöä joka niin tapasi pelätä vettä.

Ojanpientareilla kasvoi päivänkakkaroita, ihmettelin miten ne eivät tienneet mitään Suomesta. Ilma tuntui iholla erilaiselta, pehmeältä, sitä oli helppo hengittää ja tuntui kuin siinä olisi kaikki mitä tarvitsin.

Tuo päivä oli yksi elämäni merkittävimmistä ja kauneimmista. Tiesin pois lähtiessäni että en tule koskaan palaamaan sinne enää. 

Oi miten hienosti kirjoitettu. Kiitos tarinasta.

Oma lapsuuskotini on parinkymmenen kilometrin päässä nykyisestä loma-asunnostamme, veli asuu siellä. Käyn usein, monta kertaa vuodessa. Usein veljeni kanssa muistelemme lapsuusaikoja, lehmien nimiä, kukkaketoja yms.

Ihana tunne on palata lapsuusmaisemiin, jotka tosin niin erilaisia nykyisin. Haikeaa ja ihanaa. Samalla kertaa.

N62

Oli aika vaikea  juurtua, kun muutimme melkein 20 kertaa.

20 vuotiaana pääsin omilleni. Kuusi muuttoa on ollut  sen jälkeen.

Kävin pari kesää sitten katsomassa kerrostaloa, jossa asuin lapsuuteni Ruotsissa. Siinähän tuo seisoi edelleenkin. 40 vuoden jälkeenkin sen aaltopeltipinta oli aaltopeltiä. Oikea silmien kaunistus. Kiipeilyteline, jossa katkaisin solisluuni oli sentään vaihdettu uudempaan.

Olen käynyt. Herättänyt kurkkua kuristavaa ahdistusta ja kiire ollut sieltä pois omaan kotiin oman perheen luokse.

Olen. Asuin lapsuuteni 90 -luvulla kerrostalojen muodostamassa ryhmässä jossa oli valtavasti lapsia. Pihalla oli leikkivälineitä ja vieressä iso komea puisto. Meitä lapsia oli yli 10 jotka leikkivät aktiivisesti. Nyt puisto on raavittu pois ja alue todella ankea ja kolkko. Kerrostalon pihat autiot, ei näy leikkiviä lapsia. Tuli todella surullinen olo. 

Lähdin satojen kilometrien päähän opiskelun ja sen jälkeen työn perässä. Alkuun kävin kesäisin, ei mitään ihmeempiä mielenliikutuksia. Nykyisin kun käy , näyttää ikävältä kun pellot ovat pusikoituneet jaohdakkeisia ja silloisen upean järvinäkymän peittää koivut ja pajukot.

Omistajat vanhentuneet, kuolevat pois. Enää ei ole mielenkiintoa käydä sen takia.

Kun lähdin opiskelemaan 16-vuotiaana , ymmärsin jo silloin ,että tämä on lopullista, enää en tule asumaan siellä.

Elämän laki-nyt on omat asuinseudut-olen onnellinen! Kaikki kuolee, se on sitä elämän kiertokullkua-aivan selvää ja luonnollista.

Oli niin pieni ja muuttunut paikka, etten ollut tunnistaa. Lapsuuden muistoissa talo tuntui suurelta. Tien nimikin on muuttunut ja ympärille on rakennettu paljon uutta. Ei herättynyt mitään ihmeempiä tunteita.

Lapsuudenkotini on omistuksessani ja toivon että lapseni pitävät sen vielä itsellään kun aika minusta jättää.

En ole halunnut mennä äidin kuoleman jälkeen. Talo tyhjänä  nyt. Ihan asumiskelpoinen on 

Seutu on liian syrjäistä ja hiljaista

Olen mieluiten täällä pks, täällä on kaikkea

Kävin toissapäivänä katsomassa lapsuudenkotiani. Ihana rivarialue pk - seudun kehyskunnassa.  Jotenkin siinä mietin puissa flengailua ja fudista ja juttelin parin mukelon kanssa, kun eräs miellyttävä nainen tuli juttelemaan ja kutsui kahville.  Jäi hyvä fiilis ja vähän flirttiä. M47 En ole sika tai pedo .

Pelkkä Google Earthilla zoomailu itketti ja ahdisti. Kävin samalla useimmat paikkakunnat läpi koska muutettiin usein. Tuli sekä haikea olo että paha olo.

Lapsuuden asuinalueeni (70-luvun alussa rakenenttu lähiö keskisuuressa kaupungissa) on hiljentynyt totaalisesti 90-luvun puolesta välistä alkaen. Ei näy lapsia, ihmisiä ylipäänsä, ei elämää. Tutut leikkipaikat, pelikentät jne. ovat metsittyneet ja ränsistyneet. Lapsena alue oli ihan ok, mutta nykyään en muuttaisi sinne kirveelläkään.

Jotkin sanoo sitä pyhiinvaellusreissuksi 😁

Ehkä vähän haikeutta ja miettii mitä olisi ehkä tehnyt toisin ja ensi ihastuksia ym

Talvella melko ankea paikka mutta kesällä aivan mieletön järvineen ja luontoineen.

Kyllä olen käynyt. Kun sain ensimmäisen oman lapsen työnsin vaunut läpi vanhan koulutien, kaikki mutkat, en jostain syystä mennyt pienenä suorinta tietä koskaan kouluun vaan kiersin metsälämpäreiden ja pienempien polkujen kautta. Kettu tuli silloin muistelukävelyllä vastaan ja tuli tosi liikuttunut olo. Sittemmin kun lapseni kasvoivat kävimme myös kesälomareissulla vanhan ala-asteeni pihassa keinumassa ja koulussakin sisällä koska siellä alueen kirjasto. Kotitaloni pihalla ollaan käyty myös mutta koulu oli supertärkeä minulle.