Oletteko aikuisiällä käyneet katsomassa lapsuudenmaisemia? minkälaisia tunteita on herättänyt???

Käyn lapsuudenkodissa muutaman kerran vuodessa. Vanhempani asuvat siellä edelleen kahdestaan. Välimatka noin 400km.

Kutsun lapsuudenkotiani edelleen kodiksi ja kodilta se tuntuukin. Käydessäni kotona haikailen hetken paluuta takaisin lapsuusmaisemiin, mutta palatessani omaan kotiin olen kuitenkin tyytyväinen ja onnellinen.

Juuri kesällä kävin jälleen. Osa paikoista on muutettu tunnistamattomiksi. Siitä tulee aika paha, puristava olo. En vastusta noita muutoksia, en vain itse halua nähdä niitä, vaan haluan muistaa paikat sellaisina kuin ne olivat. Tuosta syystä en edes haluaisi käydä paikassa, jossa asuin alle kouluikäisenä. Se on varmasti muuttunut jonkin verran vuosikymmenten aikana ja haluan muistaa sen lapsuudestani.

Kyllä, toissa juhannuksena..

Ennalta suunnittelematta ajauduimme ystävien kanssa synnyin paikkakuntani

leirintäalueelle juhannuksen viettoon.

Kävin sitten ajamassa tutut tienoon ja vanhan kotitaloni ohi yli 20-vuoden tauon jälkeen.

Kyllähän siinä monia muistoja heräsi matkalla.

Surua ja ahdistusta. Tuntuu pahalta nähdä kuinka kaikki lapsuuden metsät, puistot ja niityt jyrätään yksi toisensa jälkeen uusien rakennusten alta. Varsinkin näissä uusimmissa ei ole luonnolle oikein mitään sijaa, betonimörskää toisen perään, kaikki puut nurin ja kalliot sepeliksi. En käy kuin pakosta sielläpäin.

Kävin kerrostalon pihalla, missä oon viettänyt ala-aste aikani. Vaikutti pieneltä ja slummiutuneelta. Kaukovainio.

Vierailija kirjoitti:

Muutin nyt näljäkymppisenä lapsuudenkotiini omakotitaloon takaisin asumaan kun vanhempani muuttivat ikääntymisen ja sairauksien vuoksi pois kerrostaloon. Olen onnellinen. Tämä on KOTI. 

Mä muutin näin 37-vuotiaana ihan lapsuudenkotini lähelle :) samat tutut kadut ja lenkkipolut, joilla koiran kanssa aina käveltiin. Lähimetsä, jossa paljon aikaa tuli vietettyä.. onnellinen täällä!

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt Espoon lähiössä vanhoilla kotiseuduilla, mutta niin hirveä ahdistus tuli, että onneksi ei tarvitse sinne suunnalle enää mennä.

Olivatko muuten maisemat muuttuneet? Tuntuu, ettei sielläpäin ole enää paljoa samaa näköä kuin muutama vuosikymmen sitten. Joka paikkaan on tungettu lisää kerrostaloja.

Olen käynyt ja ja rauhan saanut. Ihmetyttäni on herättänyt monien kommnetit. Yksikin upseeri joka oli pahin rosvo ajatteli samaa minusta. Sai potkut ja itse en koskaan lakia rikkonut tai pikkunaskalin verran sentään mutta murtoihin ja ryöstöihin en sentään kuten hän ja alkoi P kirjaimella. Kovin oli KOK piireissä silloin menoa ja vilskettä valtion piikkiin kun viinatkin olivat ilmaisia paremmille. Sama meno nykyäänkin esim virvessä jne. Ei siellä rahoja säästellä ja tummematkin ihmettevät menoa. Kun yhtä kohti on 3 avustajaa. Kantataviksille ei vastaavia palveluja heru ja nythän Persut ovat ennestään lisäämässä heidän hyvinvointiaan.

Eli. Tuliko kusetettu olo

Nuoruudessa kävin monesti lapsuuden paikkakunnalla. Vielä myöhemminkin pari kertaa. Ne maisemat ovat kyllä jääneet mieleen ja muistan kaikki kadut ja paikat siellä. Minulla oli melko hyvät muistot sieltä ja olin kiintynyt liikaakin siihen paikkakuntaan. Näin pyrin käymään siellä monesti ihan vain sen tunnelman yms takia. Myöhemmin erään kerran kuulin kuinka jotkut puhuivat minusta pahaa. Liittyi muuhun elämääni ja yksikään näistä ihmisistä ei tuntenut enää minua aikuisena eli puhuivat muiden puheiden perusteella minusta jota eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Sen jälkeen en enää ole käynyt siellä. Jotenkin se pettymys sillä hetkellä, että joku on valmis uskomaan ikäviä puheita oli vaan liikaa ja en olisi halunnut yhdistää sitä paikkakuntaa johonkin ikävään. Toki varmasti moni olisi käynyt vielä siellä ja tietysti jokainen ihminen on yksilönsä. Silti se fiilis vaan meni ja en ole enää menossa sinne ehkä koskaan. Surullinen olokin vähän sen vuoksi kuinka minulla oli niin suuri kiintymys sinne kaikesta huolimatta ja kävin siellä melko paljon. Sitten totaalinen loppu kaikelle yhtäkkiä. On toisaalta hyvä tietää missä mennään. Olin rakentanut tuostakin paikkakunnasta jonkun unelmien paikan muistoissani. Ei se ollutkaan sitä kaikkea. 

Lapsuudenkotini on nykyään ihan metsän keskellä, lapsena siellä oli vielä mäkien kupeissa laidunahoja ja peltotilkkuja. Kylä jossa kävin kouluni on varsin saman näköinen kuin silloin ennen, nelisenkymmentä vuotta sitten. 

Kotipaikallani tulee nykyään käytyä vain muutaman kerran kesässä. Joskus tulee mieleen, että jos kaataisi ne kaikki puut pois, ja alkaisi vaikka kasvattaa siellä lampaita tai ylämaankarjaa, kun tulen eläkeikään. Luultavasti parempi ajatuksena kuin toteutettuna. Ei se lapsuus takaisin tulisi, vaikka yrittäisi restauroida maiseman. Mutta silti, ne pitkät maisemanäkymät ja kaukana siniseen taittuvat metsät...

Käyn joka kesä. Meillä on kesämökki siinä lähistöllä, 10 km päässä keskustasta. Olen nyt 46 v., ja muutin sieltä pois 18-vuotiaana opiskelemaan.

Se on kaunis paikka kesällä, vehreä ja vesistöjä sopivasti. Osa entisistä rakennuksista on tietysti purettu ja uutta taloa tilalla.

Minun ensimmäinen kesätyöpaikkani lukioaikaan kahtena kesänä oli vanha puutalo, jossa oli iso huonekalukauppa. Se on ollut monta vuotta tyhjillään. Eihän moni huonekalukauppa ole samanlainen kuin 30 vuotta sitten. Silloin niissä oli paljon huonekaluja, mattoja ja sisustusesineitä, sielläkin oli kahdessa kerroksessa myyntitiloja. Oli erikseen osasto, jossa oli ruokailukalusteita, erikseen sohvaosasto, sänkyosasto, kirjahyllyt ja valaisinosasto. Olin töissä vuoropäivinä sohva/nojatuolimaailmassa ja kirjahyllyissä. Mattoja oli satoja. Ihmisille esiteltiin mattoja ja jos joku halusi ostaa vaikka keskeltä pinoa, se hänelle sieltä kaivettiin. Se vei kauheasti aikaa: ensin käännettiin puoliksi kaikki matot yksitellen ja rullattiin haluttu matto ja sitten siirryttiin toiselle puolelle ja käännettiin puoliksi ja rullattiin se haluttu matto pois. Ei mattoja säilytetty muovissa rullalla. Ne matot oli taatusti sileitä, kun kotiinsa vei lattialle. Kurkistelin kaupan ikkunoista sisään ja tunsin haikeutta, kun ylsi aikakausi on ohi. Siihen aikaan kirjahyllynkin vielä pystyi ostamaan joko koottuna tai paketissa lautoina. Nyt ei taida koottuja olla myynnissäkään. Suhteessa hinta ei ollut kovin kallis, vaikka valmiiksi kootun olisi ostanut. Sitten tuli tehokkuusajattelu ja Ikeat ja muut. Se myös työllisti, siis se kokoaminen. Meillä oli yksi nuori kaveri töissä, joka kokosi huonekaluja asiakkaille. Sellaista ammattia ei enää ole.

Toinen haikeutta aiheuttanut asia oli koulun purku muutama vuosi sitten. Minun vanha yläaste laitettiin maan tasalle. Satuin juuri olemaan mökillä ja kävin kaupassa, kun kuulin pamauksia. Oli pakko kävellä katsomaan, että nyt se koulu romahti. Siihen kouluun liittyi paljon muistoja. Kuvisluokassa maalin tuoksut, ison liikuntasalin kiiltävä parkettilattia, pihalla seinän vierellä penkit, joilla istuttiin keväisin ottamassa aurinkoa. Koulu oli kuulemani mukaan jo rapistunut, vettä valunut sisälle ja ihan liian suuri nykyajan tarpeisiin. Ymmärrän kyllä, että silloin oppilaita oli 500 ja nykyisin 200, joten mitäpä ne tekisi niin isolla koululla ja ylläpitokulutkin varmaan suuret. Toisaalta aiheuttaa haikeutta, ettei rakennukselle ole ajoissa tehty remontteja ja sitten onkin liian kallista ja vajaakäytöllä. Komea kivitalo se oli.

Vierailija kirjoitti:

Käyn lapsuudenkodissa muutaman kerran vuodessa. Vanhempani asuvat siellä edelleen kahdestaan. Välimatka noin 400km.

Melko harvoin käyt. Meillä matkaa vanhempien luo 1050 km suuntaansa ja käydään 4-6 kertaa vuodessa.

Olen käynyt, kun äiti vielä eli, mutta ei ole ikävä Suur-Helsingin alueelle.

Rakastunut Tampereeseen edelleen.

Helsingin seudulla on juurettomia junan tuomia liikaa.

Erona Tampereeseen nämä junan tuomat yrittävät olla stadilaisempia kuin stadilaiset itse.

Tampere on paljon rennompi paikka.

Olen viettänyt lapsuudestani ja nuoruudestani sen mieleenpainuneimman osan ison kaupungin keskustassa ja sen liepeillä. On sanomattakin selvää, että tutut korttelit ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa ja lähes kaikki tuttu on tavalla tai toisella kadonnut. Näyttäisi myös siltä, että isojen kaupunkien ongelmat, kuten huumeet ja jengit, ovat tulleet kaikkien näkyville ja koettaviksi. En kyllä itse antaisi ala-asteikäisten koululaisten kuljeskella samalla tavalla kaupungin kaduilla kuten omat vanhempani antoivat.

Kävin viime viikolla kävelemässsä vanhassa kotikaupunginosassani sekä kouluni liepeillä. Koulu oli osin suljettu jostain syystä ja sen naapuriin rakennetaan hirvittäviä tornitaloja. Kotitalonikin on sen nykyiset omistajat päästäneet huonoon kuntoon ja tutut omenapuut ja kaunis pihan nurkassa kasvava koivu ovat kaadettu, että on saatu enemmän tilaa autoille. Kaunis, rehevä puutarha oli muuttunut varikkoalueeksi. Muuten alue on edelleen kaunista ja vanhat puutalot puiden ja pensaiden lomassa viehättäviä. Edelleen tunnen kaipausta tuohon ympäristöön, vaikka tutut noilta kulmilta ovatkin jo aikoja sitten kadonneet. Positiivisena merkkinä oli, että läheinen vuosikymmenet tyhjillään ollut ostari oli muuttunut lastentarhaksi ja tyhjä hiekkakenttä varsin mukavan näköiseksi leikkipuistoksi.

Ei aiheuta mitään fiiliksiä vaikka tupa ja tontti on kilsan päässä. Siellä on vieraat ihmiset ja ei sinne pihalle voi mennä kävelemään. Jotenkin se koti on siellä missä on rakkaat ihmiset

Ei tarvitse kun asun siellä.

Rovaniemi se ihana Peyton Place 70 luvulta muuttunut kivikyläksi. Ei olisi tarvinnut pilata keskustaa moderneilla asunnoilla tyyppi USA. 

Tuleehan siitä vähän nostalginen fiilis. Tilanne on se, että alue on vahvasti rakennettu ja maata muokattu paljon. Vain pieniä pirstaleita lapsuuden maisemista on enää jäljellä rakennusten keskellä ja pihoilla.

Olin kiusattu ja koin voimakasta ahdistusta. Pelotti ajaa koulun läheltäkään. Kuitenkin kyse ala-asteesta ja olen itse jo lähes 50v.Silti.

Harvoin. Käyn paikkakunnalla pari krt vuodessa, max. Yleensä en kertaakaan.