Nyt luovutan ja aion antaa nuoren pois, jonnekin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

I feel you. Selkeästi täällä ei porukka tiedä, mitä on elämä ADHD lapsen kans.

Ei voi verrata normaaliin murrosikään.

Laittakaa siihen x 10.

Niihin ei tehoa mikään. Ja riippuvuudet on heidän heikkous.

Laita se rauhoittumaan laitokseen. Vaikka kokemuksesta, ei ne sielläkään näille mitään mahda. Saat kuitenkin levätä

Pakko nyt kuitenkin sanoa, että ei todellakaan kaikki ADHD lapset ja nuoret ole aggressiivisia ja päihdehakuisia. En ole itse aikanaan ollut, eikä nyt yläasteikäinen poikanikaan ole. PÄin vastoin on merkittävästi fiksumpi kuin suurin osa ikäisistään, käyttää esim. pyöräilykypärää edelleen, eikä kiinnosta vaikka kaverit yritti vittuilla. Hän on ihan teflonia ympäristön ölinöille ja tekee tasan kuten itse haluaa, onneksi tuohon fiksuun suuntaan.

Missään kohtaa en maininnut sanaa kaikki.

On samassa taloudessa kolme. Kaks ADHD ja yksi ADD. Näistä yksi on sitä pahinta laatua.

Muilla omat ongelmansa mutta ei päihdeongelmaa tai väkivaltaa.

Mutta osalle ADHD ihmisistä nämä valitettavasti kuuluu siihen heidän oirekuvaan.

Siksi ymmärrän oikein hyvin, mistä AP kirjoittaa.

Ja eniten ottaa päähän nämä "kokemusasiantuntijana" esiintyvät ihmiset, jotka eivät ole ikinä edes olleet tekemisissä ADHD /ADD lasten kanssa muuten, kun ehkä ohimennen nähneet. Ja tietenki syyttävä sormi osoittaa heti vanhempiin.

Kun ei tajuta, että vanhemmalla ei ole osaa eikä arpaa siihen. Vaikka teet kaikkes, niin se lapsi on mitä se on.

Mä olen sellainen kokemusasiantuntija, että itselläni on ADHD ja lapsellani on myös ADHD. Syytän ostittain vanhempia, sillä tiedän omasta kokemuksesta, että osa vanhemmista on kykenemättömiä ymmärtämään sitä, että nepsylapsi tarvitsee erilaisen kasvatuksen, kuin tämän tyypillisen suomalaisen tavan. Ei kiitosta, ei läheisyyttä, ei positiivista huomiota ja yksin pitää pärjätä. Osa lapsista kasvaa joten kuten sillä, toiset oireilee. Itse oireilin rajusti ja tiedostan syyt, miksi en voinut hyvin. Siksi olen kasvattanut oman lapseni toisin ja se on toiminut. Kuten aiemmin kirjoitinkin, virikkeitä, harrastuksia, keskustelua, positiivista huomiota, palkitsemista yms. Osa vanhemmista haluaa jotenkin jääräpäisesti, että jotkut asiat tehdään näin eikä noin ja käyttäytyä pitää siten, kun on 200 vuotta tehty. ADHD-lapset ei ymmärrä sanattomia sääntöjä ja näkevät paljon erilaisia tapoja tehdä joku asia. Siksi heidät pitää kasvattaa toisin, ymmärtäen ja antaen tilaa myös ADHD-aivojen positiiviselle puolelle, eli sille, että nähdään maailma myös laatikon ulkopuolelta.

Viisas ja oivaltava kirjoitus. Usein tosiaan on, että asiat kulkee suvussa. Ihan syyllistämättä sanon, että ADH/ADD vanhempi on kovilla lapsensa kanssa silloin kun omat taidot ei riitä, vaikka rakkautta olisi miten paljon. Varmasti hekin tekevät kaikkensa, ja on vaikea kestää, ettei pärjää oman lapsensa kanssa. Lapsen syy se ei silti ole, tavallaan ei vanhemmankaan.

Pidän silti outona, kun aikuinen näkee vain oman kantansa/nännättelee/ vähättelee toisen kokemusta/näkee lapsessa vian joka ei parane, vaikka äiti on "kaikkensa tehnyt lapsensa eteen" eikä ole mitään kasvatusvirheitä tehnyt. Jokainen niitä tekee, kaikki ei virheitään huomaa. Aikuisella kuitenkin on se vastuu omasta kasvamisestaan.

Moni on yhtä joustamaton, lyhytpinnainen, impulsiivinen ja yhden asian ihminen kuin lapsensa ja samaa nännättelyä kipeiden asioiden edessä kuin lapsella/nuorellakin.

Kiintoisaa on myös tämä: se kasvatus, mikä toimii hyvin nepsylapselle, toimii hyvin myös lapselle, joka ei ole nepsy. Vanha normaali ja nykynormaali kasvatus ei välttämättä ole kenellekään kasvatettavista eduksi.

Korvaan kalskahtaa kyllä tuo että kun omat taidot ei riitä. ei ne riitä monen lapsen kohdalla kenelläkään. Se että omat lapset on helppoja ei tarkoita sitä että itse olisi mitenkään etevä kasvattaja. Se vain tuntuu siltä. Lapsi ja nuori on ihan omia ihmisiään eikä vanhempien jatkeita. Itse näen työssäni paljon sitä että vaikka miten on tehty asiat hyvin ja rakkaudella, on ollut terveet rajat ja muuta, niin silti lapsi/nuori oireilee. Sellaisesaa tilanteessa loppuu kyllä sinultakin ne taidot.

Ihan yhtä harhainen ajatus tuokin on, että jonkun toisen lapset olisi vain helpompia. Joidenkin kanssa toki pääsee helpommalla, mutta ei ulkopuolinen voi koskaan täysin nähdä sitä panosta, jonka joku toinen tekee lastensa kasvatuksen eteen. Joskus ne "helpot" (eli ilmeisesti kiltin oloiset ja hyvin esim. koulussa pärjäävät) lapset saattavatkin alkaa oireilla näkyvämmin vasta joskus myöhemmin elämässä, vaikka vasta aikuisena. Silloin apua ja ymmärrystä voi olla vielä vaikeampi saada. Meillä kaikilla on omat haasteemme.

On ihan hyvä olla kriittinen itseään kohtaan, sillä monet lasten käytöshaasteista todella johtuu vanhempien toiminnasta. Jotain on jäänyt huomaamatta, omat oletukset on jossain asiassa osuneet väärään, ehkä on joissain asioissa menty helpoimman kautta vaikka olisi pitänyt olla tiukempi jne. Liikaa ei tietenkään kannata itseään syyllistää, kun täydellinen vanhemmuus ei sekään ole realistinen tavoite. On kuitenkin lapsen etu, jos vanhempi on sillä tavalla vahva, että pystyy arvioimaan rehellisesti omia kasvatustapojaan ja -taitojaan ja myöntämään omatkin heikkoutensa.

Ei ole harhainen ajatus, vaan täysi fakta että helpoille ihmisille tulee helppoja lapsia jos he tekevät ne toisen helpon kanssa. Ihan genetiikkaa. Loppua en edes viitsi viestistäsi lukea, koska taitaa olla lukematta paskaa, ja on tärkeämpääkin tekemistä kuin paskan lukeminen.

Itse olin ns. helppo kuten lapsen isäkin, mutta lapsi taas on ollut huomattavasti meitä haastavampi. Mutta keittiöpsykologina tiedät tietysti paremmin, ja turha varmaan edes yrittää kasvattaa tuollaista vilkasta ja voimakastahtoista lasta kun ei noista adhd-lapsista mitään kuitenkaan tule. Itsellä on lähipiirissä muutenkin paljon sellaisia, joiden lapset ovat aivan riiviöitä vaikka näillä vanhemmilla itsellään ei ole ollut käytöksessä isompia ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

I feel you. Selkeästi täällä ei porukka tiedä, mitä on elämä ADHD lapsen kans.

Ei voi verrata normaaliin murrosikään.

Laittakaa siihen x 10.

Niihin ei tehoa mikään. Ja riippuvuudet on heidän heikkous.

Laita se rauhoittumaan laitokseen. Vaikka kokemuksesta, ei ne sielläkään näille mitään mahda. Saat kuitenkin levätä

Pakko nyt kuitenkin sanoa, että ei todellakaan kaikki ADHD lapset ja nuoret ole aggressiivisia ja päihdehakuisia. En ole itse aikanaan ollut, eikä nyt yläasteikäinen poikanikaan ole. PÄin vastoin on merkittävästi fiksumpi kuin suurin osa ikäisistään, käyttää esim. pyöräilykypärää edelleen, eikä kiinnosta vaikka kaverit yritti vittuilla. Hän on ihan teflonia ympäristön ölinöille ja tekee tasan kuten itse haluaa, onneksi tuohon fiksuun suuntaan.

Missään kohtaa en maininnut sanaa kaikki.

On samassa taloudessa kolme. Kaks ADHD ja yksi ADD. Näistä yksi on sitä pahinta laatua.

Muilla omat ongelmansa mutta ei päihdeongelmaa tai väkivaltaa.

Mutta osalle ADHD ihmisistä nämä valitettavasti kuuluu siihen heidän oirekuvaan.

Siksi ymmärrän oikein hyvin, mistä AP kirjoittaa.

Ja eniten ottaa päähän nämä "kokemusasiantuntijana" esiintyvät ihmiset, jotka eivät ole ikinä edes olleet tekemisissä ADHD /ADD lasten kanssa muuten, kun ehkä ohimennen nähneet. Ja tietenki syyttävä sormi osoittaa heti vanhempiin.

Kun ei tajuta, että vanhemmalla ei ole osaa eikä arpaa siihen. Vaikka teet kaikkes, niin se lapsi on mitä se on.

Mä olen sellainen kokemusasiantuntija, että itselläni on ADHD ja lapsellani on myös ADHD. Syytän ostittain vanhempia, sillä tiedän omasta kokemuksesta, että osa vanhemmista on kykenemättömiä ymmärtämään sitä, että nepsylapsi tarvitsee erilaisen kasvatuksen, kuin tämän tyypillisen suomalaisen tavan. Ei kiitosta, ei läheisyyttä, ei positiivista huomiota ja yksin pitää pärjätä. Osa lapsista kasvaa joten kuten sillä, toiset oireilee. Itse oireilin rajusti ja tiedostan syyt, miksi en voinut hyvin. Siksi olen kasvattanut oman lapseni toisin ja se on toiminut. Kuten aiemmin kirjoitinkin, virikkeitä, harrastuksia, keskustelua, positiivista huomiota, palkitsemista yms. Osa vanhemmista haluaa jotenkin jääräpäisesti, että jotkut asiat tehdään näin eikä noin ja käyttäytyä pitää siten, kun on 200 vuotta tehty. ADHD-lapset ei ymmärrä sanattomia sääntöjä ja näkevät paljon erilaisia tapoja tehdä joku asia. Siksi heidät pitää kasvattaa toisin, ymmärtäen ja antaen tilaa myös ADHD-aivojen positiiviselle puolelle, eli sille, että nähdään maailma myös laatikon ulkopuolelta.

Täällä toinen adhd-äiti, jolla adhd-lapsi. Olen samoilla linjoilla. Suomessa adhd:sta puhutaan aina sellaisella "vammaiskielellä", joka on vastenmielistä. Puhujina usein tietenkin henkilöt, joilla ei adhd:ta ole. Minäkin kasvatin (kaikki) lapseni samaan tapaan, eli ympäristössä, jossa pystyivät käyttämään luovuuttaan ja elämään mahdollisimman vapaasti omina itsenään. He ovat (kaikki) älykkäitä ja luovia ja yritteliäitä. Tiedän myös adhd-lapsia (ja neurotyypillisiä lapsia), jotka on kasvatettu eri tavalla ja tulos ei ole mairitteleva. Tällä en tarkoita, että ap olisi syypää lapsensa pahaan oloon. Uskon, että isän menettämisen trauma on hänen lapsellaan aika vahvasti vaikuttava asia.

Pata kattilaa soimaa. Et suvaitse vammaiskielellä puhumista adhd:sta, mutta itse voit syyttää vanhempien kasvatusta siitä jos heidän lapsellaan on vaikeuksia, ja nimen omaan vieläpä niin että he ovat kasvattaneet lapsensa ERI TAVALLA kuin sinä, niin siksi ongelmat. Kuulostaa ihan adhd:n puheelta. Puuttuu se  tajuaminen muusta kuin omista asioista.

Niin juuri, ERI TAVALLA. Tämä kontrollifriikkien luvattu maa, jossa vastaus kaikkeen on lisätä kontrollia ja ohjattua toimintaa ja laitostumista, on syy pisa-tulosten romahdukseen ja lasten pahoinvointiin.

Missä sanotaan, että adhd:hen kuuluu se, "ettei tajua muista kuin omista asioista"? Niin juuri, ei missään. Sen sijaan adhd:hen kuuluu usein suurten kokonaisuuksien hyvä hahmottaminen. Kuulostat tylsältä ja vihaiselta.

Niin, eri tavalla kasvatuetut ovat huonompia kuin sinun tavalla kasvatetut. Näin ajattelet. Taitaa liittyä diagnooseihisi tuollainen harha-ajattelu.

Tapoja on monenlaisia. Et nyt tunnu millään ymmärtävän. Jos joku kasvaa kunnon aikuiseksi ja pystyy rakentamaan itselleen suht. toimivan ja mielekkään elämän, silloinhan hänet on hyvin "kasvatettu", jollain toimivalla systeemillä, joka voi erota omastani. En minä sanonut, että on vain yksi oikea tapa. Taisi viestini osua arkaan kohtaan? Turha sinun minua vastaan on hyökätä, jos lapsillasi on vaikeuksia. En minä niitä ole aiheuttanut.

Kirjoitit "Tiedän myös adhd-lapsia (ja neurotyypillisiä lapsia), jotka on kasvatettu eri tavalla ja tulos ei ole mairitteleva." 

Minun adhd aikuisella lapsellani on kaikki ihan hyvin. Sen sijaan teininä oli vaikeuksia, jotka johtuivat adhd:sta.  Taisi sinulla nyt osua arkaan paikkaan kun kuvittelit että jos lapset kasvatetaan kuten sinä olet kasvattanut, niin ongelmia ei ashd aiheuta. Olet väärässä, niele se, vaikka adhd:lle se voikin olla todella vaikeaa.

Sitähän ei mitenkään voi tietää, että mistä nuo vaikeudet pohjimmiltaan johtuivat. ADHD kun on monissa tapauksissa enemmänkin rikkaus kuin heikkous, eikä sitä minusta voida edes pitää varsinaisesti häiriönä.

Joku kritisoi aiemmin ADHD-lasten lyttäämistä toivottomiksi tapauksiksi. Itsekään en yhtään pidä tuontyylisistä puheista, joissa esim. murrosiän kuohujen oletetaan automaattisesti johtuvan ADHD:sta. Toki se ADHD on jonkinlaisena taustavaikuttajana mutta ei ole läheskään ainoa asia, joka lapsen tai aikuisenkaan toimintaa ohjaa. Hyvin monesta muustakin asiasta on kyse kenen tahansa kohdalla. Vanhemman on varmasti helpompi ajatella, että etenkin oman lapsen vaikeudet johtuvat jonkinlaisesta häiriöstä tai sairaudesta.

Vanhemman on varmasti helppo ajatella että kun lapsella ei ole ongelmia adhdn kanssa niin se on vanhemman omasta erinomaisuudesta johtuva asia. Näinhän ei ole. Ihan tutkittua tietoa se mitä adhdlle eteen tulee, kirja käteen ja opiskelemaan.

Aihe on kyllä itselle tuttu kirjallisuuden kautta ja ilmiö näkyy ihan arkielämässäkin. Lähipiirissäkin on näitä perheitä, joissa kasvatus on aina ollut vähän niin ja näin ja kaikesta syytellään adhd:ta. Mistään ei oteta kunnolla vastuuta ja myös omia mokailuja puolustellaan adhd:n takia. Kyllä tästä pitäisi saada puhua kun näitä ihmisiä ei voi oikein muista eristääkään vaan ovat muiden riesana työpaikoilla, päiväkodeissa, kouluissa ja muualla. Eri asia jos sekoilisivat vain keskenään mutta kun touhunsa vaikuttaa muihinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

I feel you. Selkeästi täällä ei porukka tiedä, mitä on elämä ADHD lapsen kans.

Ei voi verrata normaaliin murrosikään.

Laittakaa siihen x 10.

Niihin ei tehoa mikään. Ja riippuvuudet on heidän heikkous.

Laita se rauhoittumaan laitokseen. Vaikka kokemuksesta, ei ne sielläkään näille mitään mahda. Saat kuitenkin levätä

Pakko nyt kuitenkin sanoa, että ei todellakaan kaikki ADHD lapset ja nuoret ole aggressiivisia ja päihdehakuisia. En ole itse aikanaan ollut, eikä nyt yläasteikäinen poikanikaan ole. PÄin vastoin on merkittävästi fiksumpi kuin suurin osa ikäisistään, käyttää esim. pyöräilykypärää edelleen, eikä kiinnosta vaikka kaverit yritti vittuilla. Hän on ihan teflonia ympäristön ölinöille ja tekee tasan kuten itse haluaa, onneksi tuohon fiksuun suuntaan.

Missään kohtaa en maininnut sanaa kaikki.

On samassa taloudessa kolme. Kaks ADHD ja yksi ADD. Näistä yksi on sitä pahinta laatua.

Muilla omat ongelmansa mutta ei päihdeongelmaa tai väkivaltaa.

Mutta osalle ADHD ihmisistä nämä valitettavasti kuuluu siihen heidän oirekuvaan.

Siksi ymmärrän oikein hyvin, mistä AP kirjoittaa.

Ja eniten ottaa päähän nämä "kokemusasiantuntijana" esiintyvät ihmiset, jotka eivät ole ikinä edes olleet tekemisissä ADHD /ADD lasten kanssa muuten, kun ehkä ohimennen nähneet. Ja tietenki syyttävä sormi osoittaa heti vanhempiin.

Kun ei tajuta, että vanhemmalla ei ole osaa eikä arpaa siihen. Vaikka teet kaikkes, niin se lapsi on mitä se on.

Mä olen sellainen kokemusasiantuntija, että itselläni on ADHD ja lapsellani on myös ADHD. Syytän ostittain vanhempia, sillä tiedän omasta kokemuksesta, että osa vanhemmista on kykenemättömiä ymmärtämään sitä, että nepsylapsi tarvitsee erilaisen kasvatuksen, kuin tämän tyypillisen suomalaisen tavan. Ei kiitosta, ei läheisyyttä, ei positiivista huomiota ja yksin pitää pärjätä. Osa lapsista kasvaa joten kuten sillä, toiset oireilee. Itse oireilin rajusti ja tiedostan syyt, miksi en voinut hyvin. Siksi olen kasvattanut oman lapseni toisin ja se on toiminut. Kuten aiemmin kirjoitinkin, virikkeitä, harrastuksia, keskustelua, positiivista huomiota, palkitsemista yms. Osa vanhemmista haluaa jotenkin jääräpäisesti, että jotkut asiat tehdään näin eikä noin ja käyttäytyä pitää siten, kun on 200 vuotta tehty. ADHD-lapset ei ymmärrä sanattomia sääntöjä ja näkevät paljon erilaisia tapoja tehdä joku asia. Siksi heidät pitää kasvattaa toisin, ymmärtäen ja antaen tilaa myös ADHD-aivojen positiiviselle puolelle, eli sille, että nähdään maailma myös laatikon ulkopuolelta.

Täällä toinen adhd-äiti, jolla adhd-lapsi. Olen samoilla linjoilla. Suomessa adhd:sta puhutaan aina sellaisella "vammaiskielellä", joka on vastenmielistä. Puhujina usein tietenkin henkilöt, joilla ei adhd:ta ole. Minäkin kasvatin (kaikki) lapseni samaan tapaan, eli ympäristössä, jossa pystyivät käyttämään luovuuttaan ja elämään mahdollisimman vapaasti omina itsenään. He ovat (kaikki) älykkäitä ja luovia ja yritteliäitä. Tiedän myös adhd-lapsia (ja neurotyypillisiä lapsia), jotka on kasvatettu eri tavalla ja tulos ei ole mairitteleva. Tällä en tarkoita, että ap olisi syypää lapsensa pahaan oloon. Uskon, että isän menettämisen trauma on hänen lapsellaan aika vahvasti vaikuttava asia.

Pata kattilaa soimaa. Et suvaitse vammaiskielellä puhumista adhd:sta, mutta itse voit syyttää vanhempien kasvatusta siitä jos heidän lapsellaan on vaikeuksia, ja nimen omaan vieläpä niin että he ovat kasvattaneet lapsensa ERI TAVALLA kuin sinä, niin siksi ongelmat. Kuulostaa ihan adhd:n puheelta. Puuttuu se  tajuaminen muusta kuin omista asioista.

Niin juuri, ERI TAVALLA. Tämä kontrollifriikkien luvattu maa, jossa vastaus kaikkeen on lisätä kontrollia ja ohjattua toimintaa ja laitostumista, on syy pisa-tulosten romahdukseen ja lasten pahoinvointiin.

Missä sanotaan, että adhd:hen kuuluu se, "ettei tajua muista kuin omista asioista"? Niin juuri, ei missään. Sen sijaan adhd:hen kuuluu usein suurten kokonaisuuksien hyvä hahmottaminen. Kuulostat tylsältä ja vihaiselta.

Niin, eri tavalla kasvatuetut ovat huonompia kuin sinun tavalla kasvatetut. Näin ajattelet. Taitaa liittyä diagnooseihisi tuollainen harha-ajattelu.

Tapoja on monenlaisia. Et nyt tunnu millään ymmärtävän. Jos joku kasvaa kunnon aikuiseksi ja pystyy rakentamaan itselleen suht. toimivan ja mielekkään elämän, silloinhan hänet on hyvin "kasvatettu", jollain toimivalla systeemillä, joka voi erota omastani. En minä sanonut, että on vain yksi oikea tapa. Taisi viestini osua arkaan kohtaan? Turha sinun minua vastaan on hyökätä, jos lapsillasi on vaikeuksia. En minä niitä ole aiheuttanut.

Kirjoitit "Tiedän myös adhd-lapsia (ja neurotyypillisiä lapsia), jotka on kasvatettu eri tavalla ja tulos ei ole mairitteleva." 

Minun adhd aikuisella lapsellani on kaikki ihan hyvin. Sen sijaan teininä oli vaikeuksia, jotka johtuivat adhd:sta.  Taisi sinulla nyt osua arkaan paikkaan kun kuvittelit että jos lapset kasvatetaan kuten sinä olet kasvattanut, niin ongelmia ei ashd aiheuta. Olet väärässä, niele se, vaikka adhd:lle se voikin olla todella vaikeaa.

Sitähän ei mitenkään voi tietää, että mistä nuo vaikeudet pohjimmiltaan johtuivat. ADHD kun on monissa tapauksissa enemmänkin rikkaus kuin heikkous, eikä sitä minusta voida edes pitää varsinaisesti häiriönä.

Joku kritisoi aiemmin ADHD-lasten lyttäämistä toivottomiksi tapauksiksi. Itsekään en yhtään pidä tuontyylisistä puheista, joissa esim. murrosiän kuohujen oletetaan automaattisesti johtuvan ADHD:sta. Toki se ADHD on jonkinlaisena taustavaikuttajana mutta ei ole läheskään ainoa asia, joka lapsen tai aikuisenkaan toimintaa ohjaa. Hyvin monesta muustakin asiasta on kyse kenen tahansa kohdalla. Vanhemman on varmasti helpompi ajatella, että etenkin oman lapsen vaikeudet johtuvat jonkinlaisesta häiriöstä tai sairaudesta.

Vanhemman on varmasti helppo ajatella että kun lapsella ei ole ongelmia adhdn kanssa niin se on vanhemman omasta erinomaisuudesta johtuva asia. Näinhän ei ole. Ihan tutkittua tietoa se mitä adhdlle eteen tulee, kirja käteen ja opiskelemaan.

Aihe on kyllä itselle tuttu kirjallisuuden kautta ja ilmiö näkyy ihan arkielämässäkin. Lähipiirissäkin on näitä perheitä, joissa kasvatus on aina ollut vähän niin ja näin ja kaikesta syytellään adhd:ta. Mistään ei oteta kunnolla vastuuta ja myös omia mokailuja puolustellaan adhd:n takia. Kyllä tästä pitäisi saada puhua kun näitä ihmisiä ei voi oikein muista eristääkään vaan ovat muiden riesana työpaikoilla, päiväkodeissa, kouluissa ja muualla. Eri asia jos sekoilisivat vain keskenään mutta kun touhunsa vaikuttaa muihinkin.

Se, että ihminen sekoilee, ei tarkoita sitä, että hänellä on ADHD.

Jos taas hänellä on todettu ADHD, ei se tarkoita sitä että hän sekoilee.

Kyseiseen diagnoosiin liittyy ihan hirveästi mutuilua ja valitettavasti monesti negatiivista sellaista.

Monella diagnoosi voi tulla vasta esim. lukiossa tai yliopistossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

I feel you. Selkeästi täällä ei porukka tiedä, mitä on elämä ADHD lapsen kans.

Ei voi verrata normaaliin murrosikään.

Laittakaa siihen x 10.

Niihin ei tehoa mikään. Ja riippuvuudet on heidän heikkous.

Laita se rauhoittumaan laitokseen. Vaikka kokemuksesta, ei ne sielläkään näille mitään mahda. Saat kuitenkin levätä

Pakko nyt kuitenkin sanoa, että ei todellakaan kaikki ADHD lapset ja nuoret ole aggressiivisia ja päihdehakuisia. En ole itse aikanaan ollut, eikä nyt yläasteikäinen poikanikaan ole. PÄin vastoin on merkittävästi fiksumpi kuin suurin osa ikäisistään, käyttää esim. pyöräilykypärää edelleen, eikä kiinnosta vaikka kaverit yritti vittuilla. Hän on ihan teflonia ympäristön ölinöille ja tekee tasan kuten itse haluaa, onneksi tuohon fiksuun suuntaan.

Missään kohtaa en maininnut sanaa kaikki.

On samassa taloudessa kolme. Kaks ADHD ja yksi ADD. Näistä yksi on sitä pahinta laatua.

Muilla omat ongelmansa mutta ei päihdeongelmaa tai väkivaltaa.

Mutta osalle ADHD ihmisistä nämä valitettavasti kuuluu siihen heidän oirekuvaan.

Siksi ymmärrän oikein hyvin, mistä AP kirjoittaa.

Ja eniten ottaa päähän nämä "kokemusasiantuntijana" esiintyvät ihmiset, jotka eivät ole ikinä edes olleet tekemisissä ADHD /ADD lasten kanssa muuten, kun ehkä ohimennen nähneet. Ja tietenki syyttävä sormi osoittaa heti vanhempiin.

Kun ei tajuta, että vanhemmalla ei ole osaa eikä arpaa siihen. Vaikka teet kaikkes, niin se lapsi on mitä se on.

Mä olen sellainen kokemusasiantuntija, että itselläni on ADHD ja lapsellani on myös ADHD. Syytän ostittain vanhempia, sillä tiedän omasta kokemuksesta, että osa vanhemmista on kykenemättömiä ymmärtämään sitä, että nepsylapsi tarvitsee erilaisen kasvatuksen, kuin tämän tyypillisen suomalaisen tavan. Ei kiitosta, ei läheisyyttä, ei positiivista huomiota ja yksin pitää pärjätä. Osa lapsista kasvaa joten kuten sillä, toiset oireilee. Itse oireilin rajusti ja tiedostan syyt, miksi en voinut hyvin. Siksi olen kasvattanut oman lapseni toisin ja se on toiminut. Kuten aiemmin kirjoitinkin, virikkeitä, harrastuksia, keskustelua, positiivista huomiota, palkitsemista yms. Osa vanhemmista haluaa jotenkin jääräpäisesti, että jotkut asiat tehdään näin eikä noin ja käyttäytyä pitää siten, kun on 200 vuotta tehty. ADHD-lapset ei ymmärrä sanattomia sääntöjä ja näkevät paljon erilaisia tapoja tehdä joku asia. Siksi heidät pitää kasvattaa toisin, ymmärtäen ja antaen tilaa myös ADHD-aivojen positiiviselle puolelle, eli sille, että nähdään maailma myös laatikon ulkopuolelta.

Täällä toinen adhd-äiti, jolla adhd-lapsi. Olen samoilla linjoilla. Suomessa adhd:sta puhutaan aina sellaisella "vammaiskielellä", joka on vastenmielistä. Puhujina usein tietenkin henkilöt, joilla ei adhd:ta ole. Minäkin kasvatin (kaikki) lapseni samaan tapaan, eli ympäristössä, jossa pystyivät käyttämään luovuuttaan ja elämään mahdollisimman vapaasti omina itsenään. He ovat (kaikki) älykkäitä ja luovia ja yritteliäitä. Tiedän myös adhd-lapsia (ja neurotyypillisiä lapsia), jotka on kasvatettu eri tavalla ja tulos ei ole mairitteleva. Tällä en tarkoita, että ap olisi syypää lapsensa pahaan oloon. Uskon, että isän menettämisen trauma on hänen lapsellaan aika vahvasti vaikuttava asia.

Pata kattilaa soimaa. Et suvaitse vammaiskielellä puhumista adhd:sta, mutta itse voit syyttää vanhempien kasvatusta siitä jos heidän lapsellaan on vaikeuksia, ja nimen omaan vieläpä niin että he ovat kasvattaneet lapsensa ERI TAVALLA kuin sinä, niin siksi ongelmat. Kuulostaa ihan adhd:n puheelta. Puuttuu se  tajuaminen muusta kuin omista asioista.

Niin juuri, ERI TAVALLA. Tämä kontrollifriikkien luvattu maa, jossa vastaus kaikkeen on lisätä kontrollia ja ohjattua toimintaa ja laitostumista, on syy pisa-tulosten romahdukseen ja lasten pahoinvointiin.

Missä sanotaan, että adhd:hen kuuluu se, "ettei tajua muista kuin omista asioista"? Niin juuri, ei missään. Sen sijaan adhd:hen kuuluu usein suurten kokonaisuuksien hyvä hahmottaminen. Kuulostat tylsältä ja vihaiselta.

Niin, eri tavalla kasvatuetut ovat huonompia kuin sinun tavalla kasvatetut. Näin ajattelet. Taitaa liittyä diagnooseihisi tuollainen harha-ajattelu.

Tapoja on monenlaisia. Et nyt tunnu millään ymmärtävän. Jos joku kasvaa kunnon aikuiseksi ja pystyy rakentamaan itselleen suht. toimivan ja mielekkään elämän, silloinhan hänet on hyvin "kasvatettu", jollain toimivalla systeemillä, joka voi erota omastani. En minä sanonut, että on vain yksi oikea tapa. Taisi viestini osua arkaan kohtaan? Turha sinun minua vastaan on hyökätä, jos lapsillasi on vaikeuksia. En minä niitä ole aiheuttanut.

Kirjoitit "Tiedän myös adhd-lapsia (ja neurotyypillisiä lapsia), jotka on kasvatettu eri tavalla ja tulos ei ole mairitteleva." 

Minun adhd aikuisella lapsellani on kaikki ihan hyvin. Sen sijaan teininä oli vaikeuksia, jotka johtuivat adhd:sta.  Taisi sinulla nyt osua arkaan paikkaan kun kuvittelit että jos lapset kasvatetaan kuten sinä olet kasvattanut, niin ongelmia ei ashd aiheuta. Olet väärässä, niele se, vaikka adhd:lle se voikin olla todella vaikeaa.

Sitähän ei mitenkään voi tietää, että mistä nuo vaikeudet pohjimmiltaan johtuivat. ADHD kun on monissa tapauksissa enemmänkin rikkaus kuin heikkous, eikä sitä minusta voida edes pitää varsinaisesti häiriönä.

Joku kritisoi aiemmin ADHD-lasten lyttäämistä toivottomiksi tapauksiksi. Itsekään en yhtään pidä tuontyylisistä puheista, joissa esim. murrosiän kuohujen oletetaan automaattisesti johtuvan ADHD:sta. Toki se ADHD on jonkinlaisena taustavaikuttajana mutta ei ole läheskään ainoa asia, joka lapsen tai aikuisenkaan toimintaa ohjaa. Hyvin monesta muustakin asiasta on kyse kenen tahansa kohdalla. Vanhemman on varmasti helpompi ajatella, että etenkin oman lapsen vaikeudet johtuvat jonkinlaisesta häiriöstä tai sairaudesta.

Vanhemman on varmasti helppo ajatella että kun lapsella ei ole ongelmia adhdn kanssa niin se on vanhemman omasta erinomaisuudesta johtuva asia. Näinhän ei ole. Ihan tutkittua tietoa se mitä adhdlle eteen tulee, kirja käteen ja opiskelemaan.

Aihe on kyllä itselle tuttu kirjallisuuden kautta ja ilmiö näkyy ihan arkielämässäkin. Lähipiirissäkin on näitä perheitä, joissa kasvatus on aina ollut vähän niin ja näin ja kaikesta syytellään adhd:ta. Mistään ei oteta kunnolla vastuuta ja myös omia mokailuja puolustellaan adhd:n takia. Kyllä tästä pitäisi saada puhua kun näitä ihmisiä ei voi oikein muista eristääkään vaan ovat muiden riesana työpaikoilla, päiväkodeissa, kouluissa ja muualla. Eri asia jos sekoilisivat vain keskenään mutta kun touhunsa vaikuttaa muihinkin.

Se, että ihminen sekoilee, ei tarkoita sitä, että hänellä on ADHD.

Jos taas hänellä on todettu ADHD, ei se tarkoita sitä että hän sekoilee.

Kyseiseen diagnoosiin liittyy ihan hirveästi mutuilua ja valitettavasti monesti negatiivista sellaista.

Monella diagnoosi voi tulla vasta esim. lukiossa tai yliopistossa.

Olet täysin oikeassa. Itse viittasinkin lähinnä sellaisiin sekoilijoihin joiden mielestä adhd on kaikkien lastensa ongelmien ja/tai omien ongelmiensa taustalla eikä jotenkin haluta nähdä muiden asioiden vaikutusta. Ymmärrän tietysti että oireilu eri henkilöillä saattaa ilmetä eri tavoin. Mutta siis kyllä se usein välittyy perheen ulkopuolisillekin ainakin jossain määrin, että kuinka paljon siihen kasvatustyöhön muuten panostetaan vai panostetaanko ollenkaan, varsinkin jos ollaan paljon tekemisissä. Minusta tuo on huolestuttava ilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei auta ap:ta nyt yhtään, mutta näitä tarinoita on niin paljon nykyään ja aina selitetään, kuinka isä oli poissaoleva ja mitä kaikkea syvällistä selitystä, lasta pitäisi kuunnella ja ymmärtää ja antaa lapselle tilaa ja rakkautta jne.

Miten sitten selitetään se, että minun lapsuudessa ja nuoruudessa oli valtavan paljon  häijyjä sodankäyneitä alkoholisti-iisiä, jotka ajoi perheitään yöllä lumihankeen ja piti lapsiaan nälässä ja kurjuudessa jne.  Meilläisä oli yksi perkele, jos saan luvan sanoa.  Hänkö muka oli läsnäoleva ja lasta kuunteleva isä?  ei todellakaan, häntä sai pelätä yöt ja päivät.

Ja silti kaikista meistä neljästä lapsesta tuli ihan normaaleja ihmisiä.  Kukaan meistä ei alkanut käyttää päihteitä eikä käynyt vanhempiensa päälle, ei huutanut ja rikkonut tavaroita.  Väkivaltaisuus kuului isälle, ei meille.  Äiti oli täysin hermoheikko ja lannistettu, ei osannut meille lapsillekaan muuta tehdä kuin komentaa olemaan hiljaa.

Nyt nuoret on kuin ohkaisia lumihiutaleita, joita pitää käsitellä yksilöllisesti ja huomioonottavasti, miksi meidän ikäpolven lapsille ei tätä suotu?  Ja silti meistä tuli kunnon aikuisia.

En syytä ap:ta, vaan jotain täysin erilaista on nykyajassa entiseen verrattuna, koko yleinen ilmapiiri, mihin lapsi syntyy, on toisenlainen.  Pitäisikö alkaa elää entiseen malliin, missä lapsia ei pääsääntöisesti huomioitu niin kuin nykyään.  Silloin lasten piti olla hiljaa ja häiritsemättä aikuisia.  Oli ne aikuiset sitten millaisia tahansa.  Naapurissa oli pikkupoika, jonka äitini löysi aamulla liiteristä nukkumassa.  Isä oli yöllä ajanut humalapäissään pojan ulos ja laittanut oven lukkoon.  Siitä pojasta kasvoi ihan kunnon pärjäävä mies.  Ainakaan minun lapsuuden ja nuoruuden kavereissa ei ollut ainuttakaan, jolla olisi ollut joku mielialalääkitys.  Nyt niitä työnnetään jo alaikäisille.

Annetaanko tänä päivänä lapsille jo niin paljon valtaa ja huomiota, että se kääntyy jo itseään vastaan?  Eilen viimeksi oli kaupassa pariskunta, jotka kyseli lapselta, otetaanko tätä vai tätä.  Lapsiko siitä päättää?

Minusta sinä vedät nyt liikaa johtopäätöksiä omien kokemustesi myötä. Kyllä todella moni entisaikojen lapsi ja nuorikin on varmasti kärsinyt kotioloistaan. Et voi tietää mitä se päälle päin menestyneen oloinen mies tai nainen on oikeasti elämässään läpi käynyt. Monikaan, kun ei mistään mieliala lääkkeistään tai terapioistaan muille puhu. Näin et voi tietää sen tarkemmin. Ihminen monesti piilottaa ne synkät asiat ja ne saattavat sitten purkautua esim juomisena tai nousta esiin esim omien lasten kasvatuksessa, kun pitäisikin osata kasvattaa lasta erilailla kuin omat vanhemnat. Sitten toistaakin ne samat virheet. Samoin jos miettii esim omaa isääni (olen 90-luvulla syntynyt) niin hän ei saanut oikeastaan mitään kasvatusta. Oli köyhä suurperhe. Oppi toki näennäisesti pärjäämään ja töitä on tehnyt paljon. Osaa myös pitää puolensa. Silti kotona ei osannut koskaan oikein toimia kanssani. Olin ujo ja kiltti lapsi jolle ei olisi tarvinnut huutaa joka asiasta tai muuten komentaa. Silti jos yhdenkin virheen teki sain kyllä kuulla siitä. No jos miettii sitä kaikkea niin minusta tuli vaan ujompi ja arempi. En uskaltanut pitää puoliani ja salailin asioita, kun pelkäsin isän suuttuvan. Myöhemmin olin helppo kohde kiusaamiselle. En osannut sanoa vastaan. Sitten koulussa olisi pitänyt olla niin rohkea, vaikka kotona ei saanut vastustaa missään jutuissa.

Näin voin kyllä sanoa, että monesti nämä jutut vaikuttavat elämään. Moni pärjää näennäisesti ja piilottaa traumaattiset kokemukset jos pystyy. Sitten ne voivat nousta taas mieleen. 90-luku nyt muutenkin on synkkä jos muistaa esim työttömyyden. Itsemurhia tehtiin paljon. Ei ennen ollut monikaan asia paremmin kuin nytkään. Monen oli vaan pakko pärjätä ja kestää kaikki.

No sanoisin tähän nyt kuitenkin, että mielialalääkityksiä EI ollut nuorille tarjolla 60-luvulla.  Ei ollut koulukuraattoreita eikä kouluterveydenhoitajia, eikä lapset ja nuoret mitenkään ohjautuneet lääkäreiden hoitoon itsestään ja vanhemmat ei takuulla vieneet.  Ja kun kirjoitin, että on tullut ihan kunnollisia pärjääviä ihmisiä, niin se tarkoittaa, että ovat itsestään huolen pitäneet ja perheestään, hankkineet ammatit, käyneet töissä, eivät ainakaan näkyvästi missään juovuksissa heiluneet, eivätkä käyttäneet huumeita. 

Jokaisella meistä on omia traumojamme, mutta on eri asia tulla sellaiseksi, joka ei koskaan elämässään pääse ns. elämään kiinni, vaan on aina sitten joku yhteiskunnan luuseri, päihteitten väärinkäyttävä, töitä tekemätön, jopa asunnoton jne.  Monilla näitä nykyajan nuorista on suuri vaara tällaiseen, koska tämä aika on erilainen.  Perhe voi olla ihan tavallinen, ja silti joku lapsi oireilee vaikka lopun ikänsä em. tavoilla.  Mikään ei riitä.   Aina ahdistaa ja ei jaksa mitään, ei pysty mihinkään.  Jostain syystä pystytään kyllä hyvin siihen kadun pinnassa lorvimiseen ja kaikenlaisia päihteitä osataan kyllä hommata, niin kykenemätön ei kuitenkaan olla ettei siihen pystyisi 

Kirjoitit, että moni entisajan lasi ja nuori on kärsinyt kotioloistaan.  Siitähän minä juuri kirjoitin!  Minähän kärsin aivan kamalasti, samoin sisarukseni.  

Siitä huolimatta kasvoimme ihan normaaleiksi aikuisiksi.  Jos tuota tapahtuisi nyt, lapset olisi ajat sitten otettu huostaan, tuotu takaisin kotiin, otettu taas huostaan, eri sijaiskoteja, laitoksia, koulunkäyntivaikeuksia, juurettomuutta jne.  Sitähän nykyään tapahtuu valtavan paljon.  Monilla rikoksiin ja huumeisiin ja jopa henkirikoksiin päätyneillä nuorilla on tätä taustaa.  En lainkaan sano, että nyt tehtäisiin mitään varsinaisesti väärin, onhan oikein puuttua asiantilaan, mutta ennen ei tällaista tapahtunut, ei kukaan puuttunut.  Luulisi, että kaikista olisi tullut hulluja tai rikollisia, mutta miksi ei tullut?   

Kyse on erilaisesta ajan ilmapiiristä.  Lapset kasvoivat  - sen kummemmin kasvattamatta - sellaiseen asennemaailmaan, että omillaan pitää pärjätä, ei kukaan tule auttamaan.   

Nykyään ollaan tarjoamassa jos jotakin puuduketta arjen ikävyyteen. Varmasti ennenkin oli erityislapsia, mutta ei niitä kukaan paaponut ja erityisesti huomioinut.  Neljännellä kansakoululuokalla ollessani oli luokkatoverinani poika, joka ei oppinut lukemaan.  Ei vain oppinut ja sillä siisti.  Nykyään sille tietysti löytyisi termi ja diagnoosi.  Siitä pojasta tuli rekkakuski ja sitä hommaa teki koko ikänsä.  Ainakin omakotitalon rakensi perheelleen ja normaalisti eli.  Siihen aikaan se oli mahdollista, nyt ei.  Eli kyllä aika on erilainen.

Niin kuin itsekin kirjoitit, oli vain pakko pärjätä.  Pakko voi itse asiassa olla aika hyväkin tuuppari elämässä.

Nykyään ei ole pakko pärjätä, koska aina ollaan tarjoamassa jotain "ratkaisua," joka saattaa vain masentaa lasta ja nuorta entisestään ja passivoi, koska asioihin "pitää" puuttua.  En minäkään osaa sanoa, olisinko tykännyt että meillä olisi alkanut juosta sossuihmisiä ja meitä olisi kiikutettu sijaiskoteihin.  Me etsittiin omat selviytymiskeinomme, koska oli pakko.

Pojat selvisivät koulukiusaamisista 50- ja 60 -luvulla sillä, että tappelivat verissäpäin.  Ei aikuiset puuttuneet, korkeintaan isät sanoivat, että lyö takaisin.  Nyt ollaan jo poliiseja huutamassa apuun.  Ajat on todella erilaiset.  Varmasti paremmat, mutta jotain olennaista on tämän kaiken paremmuuden myötä myös menetetty. 

Tismalleen samaa mieltä. Kermaperseily on tullut tiensä päähän, ja ehkä siksikin maailma muuttuu. Pakon edessä, niinkuin aikoinaan tapahtui Suomessa 40-luvulla. Toiset pärjää, toiset ei.  Näinhän se on aina ollut maailmassa. Osa selviää, osa ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan itse kun nuorena huusin ja paiskoin tavaroita, niin se tuli yksinkertaisesti siitä, että oli niin paha olla kotona eikä minulle koskaan opetettu miten tuoda tunteita terveellisesti ulos. Se huutaminen ja tavaroiden paiskominen opittiin niiltä vanhemmilta. Ja siihen päälle kun on vanhemmat, jotka huutaa sitten vaan takaisin ja syyttää minua pahasta olosta (minkä tosin he aiheuttivat) niin soppa on valmis.

Voi olla hyvin tässäkin syynä. On paha olla, mutta sitä ei osata kommunikoida.

Tämä kommentti laittoi vanhempana miettimään. Onhan näin kaksi psyk.ammattilaista (kaksi eri terapeuttia) meillekin sanonut, että paha olo räjähtää ulos. 

Lapsella on paha olo jo pohjalla, siihen en nyt tässä kommentoi enempää, mutta se kulminoituu kun (niin, me vanhemmat aiheutamme) että hän ei saa makeaa juuri ennen ruokaa ottaa, tai joutuu lopettamaan pelin, tai sisarus uhkaa kannella jostain vanhemmille jne. 

Kyllä, on paha olo kun laitetaan rajoja mutta kun ei voi kaikessa tämän yhden pillin mukaan joka asia mennä. Se pitäisi vaan oppia jotenkin sietämään muutoin kuin heittämällä tavaraa. Tämä lapsi osaa erinomaisesti sanoittaa tunteensa ja se on yksi asia jota on käyty läpi pienestä asti, "nyt sinua harmittaa", ja kun tuntee että suuttumus tulee, niin anna olla, lähde tilanteesta pois, jne jne jne, mutta silloin kun räiskähtää ei kykene hillitsemään itseään. Ei ehdi tekemään mitään. 

Ja kyllä minäkin olen huutanut, esim kun painava esine lentää seinään ja juuri juuri kissan ohi. Tai kun minua huidotaan ja osuukin vielä. 

Olisipa mielenkiintoista kuulla tuostakin vanhempien näkökulma, mitä siinä kokonaisuudessa tapahtuu. Voisin kuvitella että tämä meidänkin muksu kertoo juuri näin. Vanhemmat aiheuttaa, vanhemmat huutaa takaisin. [/quote]jos adhd lapsi haluaa makeaa ennen ruokaa, se johtuu siitä, että hänen sen hetkinen vireystilansa ei riitä ruokailuun ja hän tietää alitajuisesti, että makea nostaa dopamiinitasoja, joka sitten helpottaa ruokailua. Tähän voi kokeilla erilaisia keinoja. Esimerkiksi nuorelle voi antaa ennen makean hinkumista makeaa hedelmää välipalaksi (vanhemman tehtävä on huomata milloin on oikea hetki ja sen huomaa vain olemalla tarpeeksi paljon lapsen kanssa tekemisissä). Toinen voi olla lisätä hitaisen hiilihydraattien tai proteiinien määrää aikaisemmilla aterioilla: jotta kylläisyyden tunne riittäisi seuraavaan ateriaan asti. Tai vaikka tehdä oikeanlainen kotirutiini: jos vaikka nuori pelaa tietokoneella aina enne ruokailua, niin sitten kotirutiinit sellaisiksi että pelihetki ei ole ennen ruokailua. Vaikka ulkoiluhetki ennen ruokailua, tai mikä se nyt kenenkin tapauksessa on (tämäkin on vanhemman vastuulla selvittää, että mikä se on).

Dopamiini ja vireystaso on se taikasana, josta adhd lapsen vanhemman pitää aikuisten oikeasti opiskella ja tajuta.

BS. Jos lapsella oli välipala max kaksi tuntia sitten, niin hänellä ei oikeasti ole nälkä. Meillä on säännölliset ruoka-ajat. Hän haluaa vain makeaa, koska lapset nyt haluaa makeaa.  Aina ei sitä pyydäkään. Eli ruoka-aikojen välit ovat varmasti ihan hyvät. 

Ja jos hän saa makeaa ennen ruokaa, hän ei syö ruokaa lainkaan. Se on nähty niin monet kerrat. Ei todellakaan lisää vireyttä ruokailuun. 

Ihan kaikkea temppuilua ei voi laittaa adhd:n ja dopamiinivajauksen piikkiin. 

t. adhd:n äiti, joka todellakin on asiaa opiskellut.

Meillä on useampi hoitokontakti kuin adhd-lapsilla keskimäärin. 

Vierailija kirjoitti:

Laitokseen samanlaisten nuorten sekaan niin sekoilu vaan pahenee. Itse tekisin KAIKKENI ja ottaisin kaiken mahdollisen avun vastaan että lapsi saisi olla kotona.

Asuin nuorena muutaman kuukauden laitoksessa ja sitten pääsin onneksi ihanaan sijaisperheeseen. En käyttänyt päihteitä mutta varmasti olisin niihin sekaantunut jos olisin ollut pidempään laitoksessa.

Jos sisarukset kärsii ihan suhteettomasti niin kyllä sijoitus voi olla ihan ok ratkaisu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei auta ap:ta nyt yhtään, mutta näitä tarinoita on niin paljon nykyään ja aina selitetään, kuinka isä oli poissaoleva ja mitä kaikkea syvällistä selitystä, lasta pitäisi kuunnella ja ymmärtää ja antaa lapselle tilaa ja rakkautta jne.

Miten sitten selitetään se, että minun lapsuudessa ja nuoruudessa oli valtavan paljon  häijyjä sodankäyneitä alkoholisti-iisiä, jotka ajoi perheitään yöllä lumihankeen ja piti lapsiaan nälässä ja kurjuudessa jne.  Meilläisä oli yksi perkele, jos saan luvan sanoa.  Hänkö muka oli läsnäoleva ja lasta kuunteleva isä?  ei todellakaan, häntä sai pelätä yöt ja päivät.

Ja silti kaikista meistä neljästä lapsesta tuli ihan normaaleja ihmisiä.  Kukaan meistä ei alkanut käyttää päihteitä eikä käynyt vanhempiensa päälle, ei huutanut ja rikkonut tavaroita.  Väkivaltaisuus kuul

Osasta kasvoi kunnon aikuisia, osasta juoppoja ja väkivaltaisia aikuisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laitokseen samanlaisten nuorten sekaan niin sekoilu vaan pahenee. Itse tekisin KAIKKENI ja ottaisin kaiken mahdollisen avun vastaan että lapsi saisi olla kotona.

Asuin nuorena muutaman kuukauden laitoksessa ja sitten pääsin onneksi ihanaan sijaisperheeseen. En käyttänyt päihteitä mutta varmasti olisin niihin sekaantunut jos olisin ollut pidempään laitoksessa.

Jos sisarukset kärsii ihan suhteettomasti niin kyllä sijoitus voi olla ihan ok ratkaisu. 

ADHD:n kehittymiseen voivat geneettisten seikkojen lisäksi vaikuttaa raskauteen ja synnytykseen liittyvät tekijät, synnynnäiset rakenteelliset ominaisuudet sekä erilaiset psykososiaaliset seikat, kuten äidin synnytyksen jälkeinen masennus sekä vanhempien autoritäärinen ja etäinen kasvatustyyli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei auta ap:ta nyt yhtään, mutta näitä tarinoita on niin paljon nykyään ja aina selitetään, kuinka isä oli poissaoleva ja mitä kaikkea syvällistä selitystä, lasta pitäisi kuunnella ja ymmärtää ja antaa lapselle tilaa ja rakkautta jne.

Miten sitten selitetään se, että minun lapsuudessa ja nuoruudessa oli valtavan paljon  häijyjä sodankäyneitä alkoholisti-iisiä, jotka ajoi perheitään yöllä lumihankeen ja piti lapsiaan nälässä ja kurjuudessa jne.  Meilläisä oli yksi perkele, jos saan luvan sanoa.  Hänkö muka oli läsnäoleva ja lasta kuunteleva isä?  ei todellakaan, häntä sai pelätä yöt ja päivät.

Ja silti kaikista meistä neljästä lapsesta tuli ihan normaaleja ihmisiä.  Kukaan meistä ei alkanut käyttää päihteitä eikä käynyt vanhempiensa päälle, ei huutanut ja rikkonut tavaroita.  Väkivaltaisuus kuul

oliko teillä rajat mutta rakkautta myös?nykyään ei usk. asettaa rajoja kun sivullisetkin puuttuu ja läsnäolo/huomiointi jää kun vahemmilla muuta viihdettä?