Lue keskustelun säännöt.
Nyt luovutan ja aion antaa nuoren pois, jonnekin
18.10.2022 |
Missä hänen kanssaan pärjätään.
Olemme tavallinen perhe, tai tuon pojan isä on kuollut ennenkuin tämä poika syntyikään ja kärsii adhd:sta.
Olen jo pitkään koittanut pärjätä, mutta tällä nuorella on hirveä halu saada vaan päätään sekasin. Ja kun tässä on hänen sisarpuolensa, hekin joutuvat kuuntelemaan tätä hirveää mesoamista.
Vähän jopa pelkään tätä poikaa, koska hän on välillä hirveän raivon vallassa.
Kävin juuri eilen juttelemassa taas lasutätien kanssa ja heidän olisi ollut tarkoitus tulla käymään torstaina.
Nyt tuntuu, että en tiedä voinko odottaa heidän tuloaan, koska en halua joutua kuuntelemaan sitä raivoamista ja katselemaan tavaroitten hajottamista.
Nuori yrittää saada siis minut antamaan hänelle rahaa, adhd lääkkeitään tai mitä tahansa että saa päätään sekaisin. Ja kun en tietenkään suostu, niin hän sekoaa.
En jaksa enää.
Kommentit (371)
Vierailija kirjoitti:
Ei auta ap:ta nyt yhtään, mutta näitä tarinoita on niin paljon nykyään ja aina selitetään, kuinka isä oli poissaoleva ja mitä kaikkea syvällistä selitystä, lasta pitäisi kuunnella ja ymmärtää ja antaa lapselle tilaa ja rakkautta jne.
Miten sitten selitetään se, että minun lapsuudessa ja nuoruudessa oli valtavan paljon häijyjä sodankäyneitä alkoholisti-iisiä, jotka ajoi perheitään yöllä lumihankeen ja piti lapsiaan nälässä ja kurjuudessa jne. Meilläisä oli yksi perkele, jos saan luvan sanoa. Hänkö muka oli läsnäoleva ja lasta kuunteleva isä? ei todellakaan, häntä sai pelätä yöt ja päivät.
Ja silti kaikista meistä neljästä lapsesta tuli ihan normaaleja ihmisiä. Kukaan meistä ei alkanut käyttää päihteitä eikä käynyt vanhempiensa päälle, ei huutanut ja rikkonut tavaroita. Väkivaltaisuus kuului isälle, ei meille. Äiti oli täysin hermoheikko ja lannistettu, ei osannut meille lapsillekaan muuta tehdä kuin komentaa olemaan hiljaa.
Nyt nuoret on kuin ohkaisia lumihiutaleita, joita pitää käsitellä yksilöllisesti ja huomioonottavasti, miksi meidän ikäpolven lapsille ei tätä suotu? Ja silti meistä tuli kunnon aikuisia.
En syytä ap:ta, vaan jotain täysin erilaista on nykyajassa entiseen verrattuna, koko yleinen ilmapiiri, mihin lapsi syntyy, on toisenlainen. Pitäisikö alkaa elää entiseen malliin, missä lapsia ei pääsääntöisesti huomioitu niin kuin nykyään. Silloin lasten piti olla hiljaa ja häiritsemättä aikuisia. Oli ne aikuiset sitten millaisia tahansa. Naapurissa oli pikkupoika, jonka äitini löysi aamulla liiteristä nukkumassa. Isä oli yöllä ajanut humalapäissään pojan ulos ja laittanut oven lukkoon. Siitä pojasta kasvoi ihan kunnon pärjäävä mies. Ainakaan minun lapsuuden ja nuoruuden kavereissa ei ollut ainuttakaan, jolla olisi ollut joku mielialalääkitys. Nyt niitä työnnetään jo alaikäisille.
Annetaanko tänä päivänä lapsille jo niin paljon valtaa ja huomiota, että se kääntyy jo itseään vastaan? Eilen viimeksi oli kaupassa pariskunta, jotka kyseli lapselta, otetaanko tätä vai tätä. Lapsiko siitä päättää?
Minusta sinä vedät nyt liikaa johtopäätöksiä omien kokemustesi myötä. Kyllä todella moni entisaikojen lapsi ja nuorikin on varmasti kärsinyt kotioloistaan. Et voi tietää mitä se päälle päin menestyneen oloinen mies tai nainen on oikeasti elämässään läpi käynyt. Monikaan, kun ei mistään mieliala lääkkeistään tai terapioistaan muille puhu. Näin et voi tietää sen tarkemmin. Ihminen monesti piilottaa ne synkät asiat ja ne saattavat sitten purkautua esim juomisena tai nousta esiin esim omien lasten kasvatuksessa, kun pitäisikin osata kasvattaa lasta erilailla kuin omat vanhemnat. Sitten toistaakin ne samat virheet. Samoin jos miettii esim omaa isääni (olen 90-luvulla syntynyt) niin hän ei saanut oikeastaan mitään kasvatusta. Oli köyhä suurperhe. Oppi toki näennäisesti pärjäämään ja töitä on tehnyt paljon. Osaa myös pitää puolensa. Silti kotona ei osannut koskaan oikein toimia kanssani. Olin ujo ja kiltti lapsi jolle ei olisi tarvinnut huutaa joka asiasta tai muuten komentaa. Silti jos yhdenkin virheen teki sain kyllä kuulla siitä. No jos miettii sitä kaikkea niin minusta tuli vaan ujompi ja arempi. En uskaltanut pitää puoliani ja salailin asioita, kun pelkäsin isän suuttuvan. Myöhemmin olin helppo kohde kiusaamiselle. En osannut sanoa vastaan. Sitten koulussa olisi pitänyt olla niin rohkea, vaikka kotona ei saanut vastustaa missään jutuissa.
Näin voin kyllä sanoa, että monesti nämä jutut vaikuttavat elämään. Moni pärjää näennäisesti ja piilottaa traumaattiset kokemukset jos pystyy. Sitten ne voivat nousta taas mieleen. 90-luku nyt muutenkin on synkkä jos muistaa esim työttömyyden. Itsemurhia tehtiin paljon. Ei ennen ollut monikaan asia paremmin kuin nytkään. Monen oli vaan pakko pärjätä ja kestää kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ap teillä meni se käynti? Osasivatko tarjota jonkin ratkaisun?
Tunsin aikoinaan äidin, joka teki lapsestaan lasun koska ei pärjännyt hänen kanssaan. Lapsen isä oli kuollut siinäkin perheessä ja poika( murrosikäinen) oli käytännössä täysin hallitsematon joka teki ympärissään pahoja tekoja. Äiti totesi, että hänen pitäisi jäädä pois työstä ja vahtia poikaa 24/7. Poika päätyi perhekotiin. Myöhemmin äiti totesi että ainoa oikea päätös häneltä jo siksi, että perhekoti kykeni antamaan pojalle sellaista, mihin hänellä ei ollut varaa, kuten ulkomaanmatkoja ym elämysreissuja. Myös pojan käytös oli tasoittunut perhekodissa ja poika oli sijoituksessa aikuisuuteen saakka. En tiedä mikä on tilanne aikuisena.
Mulle särähti korvaan tuo "tästä" pojasta puhumisesi. Sinun poikasihan hän on! Ihan kuin puhuisit jostakin ulkopuolisesta.
Mutta kuitenkin tsemppiä. Teidän tilanne kuulostaa raskaalta ja vaikealta. Toivottavasti sinä ja poikasi löydätte apua ja tukea, josta on oikeasti hyötyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan itse kun nuorena huusin ja paiskoin tavaroita, niin se tuli yksinkertaisesti siitä, että oli niin paha olla kotona eikä minulle koskaan opetettu miten tuoda tunteita terveellisesti ulos. Se huutaminen ja tavaroiden paiskominen opittiin niiltä vanhemmilta. Ja siihen päälle kun on vanhemmat, jotka huutaa sitten vaan takaisin ja syyttää minua pahasta olosta (minkä tosin he aiheuttivat) niin soppa on valmis.
Voi olla hyvin tässäkin syynä. On paha olla, mutta sitä ei osata kommunikoida.
Tämä kommentti laittoi vanhempana miettimään. Onhan näin kaksi psyk.ammattilaista (kaksi eri terapeuttia) meillekin sanonut, että paha olo räjähtää ulos.
Lapsella on paha olo jo pohjalla, siihen en nyt tässä kommentoi enempää, mutta se kulminoituu kun (niin, me vanhemmat aiheutamme) että hän ei saa makeaa juuri ennen ruokaa ottaa, tai joutuu lopettamaan pelin, tai sisarus uhkaa kannella jostain vanhemmille jne.
Kyllä, on paha olo kun laitetaan rajoja mutta kun ei voi kaikessa tämän yhden pillin mukaan joka asia mennä. Se pitäisi vaan oppia jotenkin sietämään muutoin kuin heittämällä tavaraa. Tämä lapsi osaa erinomaisesti sanoittaa tunteensa ja se on yksi asia jota on käyty läpi pienestä asti, "nyt sinua harmittaa", ja kun tuntee että suuttumus tulee, niin anna olla, lähde tilanteesta pois, jne jne jne, mutta silloin kun räiskähtää ei kykene hillitsemään itseään. Ei ehdi tekemään mitään.
Ja kyllä minäkin olen huutanut, esim kun painava esine lentää seinään ja juuri juuri kissan ohi. Tai kun minua huidotaan ja osuukin vielä.
Olisipa mielenkiintoista kuulla tuostakin vanhempien näkökulma, mitä siinä kokonaisuudessa tapahtuu. Voisin kuvitella että tämä meidänkin muksu kertoo juuri näin. Vanhemmat aiheuttaa, vanhemmat huutaa takaisin.
jos adhd lapsi haluaa makeaa ennen ruokaa, se johtuu siitä, että hänen sen hetkinen vireystilansa ei riitä ruokailuun ja hän tietää alitajuisesti, että makea nostaa dopamiinitasoja, joka sitten helpottaa ruokailua. Tähän voi kokeilla erilaisia keinoja. Esimerkiksi nuorelle voi antaa ennen makean hinkumista makeaa hedelmää välipalaksi (vanhemman tehtävä on huomata milloin on oikea hetki ja sen huomaa vain olemalla tarpeeksi paljon lapsen kanssa tekemisissä). Toinen voi olla lisätä hitaisen hiilihydraattien tai proteiinien määrää aikaisemmilla aterioilla: jotta kylläisyyden tunne riittäisi seuraavaan ateriaan asti. Tai vaikka tehdä oikeanlainen kotirutiini: jos vaikka nuori pelaa tietokoneella aina enne ruokailua, niin sitten kotirutiinit sellaisiksi että pelihetki ei ole ennen ruokailua. Vaikka ulkoiluhetki ennen ruokailua, tai mikä se nyt kenenkin tapauksessa on (tämäkin on vanhemman vastuulla selvittää, että mikä se on).
Dopamiini ja vireystaso on se taikasana, josta adhd lapsen vanhemman pitää aikuisten oikeasti opiskella ja tajuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laittakaahan osa ihmeessä yhteystietoja tänne. Aloittaja varmasti olisi kiitollinen, jos otatte poikaa välillä teille hoitoon. Kun tehän saatte sen rauhoituumaan eiks nii?
Siis eikö teini-ikäinen jo osaa itse päätellä, tarvitseeko hän hedelmän tai jotain, ei kai tuon ikäiselle nyt enää tarvitse "antaa hedelmää " tms. Ei kait teillä ruokakaapit ole lukkojen takana sentään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisiko joku sukulainen tai tuttava johon lapsi luottaa ja voisi asua siellä vaikka pari pv?
Kuulostaa että tilanne on kriisiytynyt, ja ette pysty keskustelemaan.
Vähän sama kun pentukoirat. Välillä ne on helvetin hankalia, mutta yritä muistaa että se on LAPSI.
Ai sukulaisille lapsi :( pariksi päiväksi? Luuletko että se auttaa.
Ap:n pitää nyt ajatella muita lapsiaan ja omaa jaksamista. Tsemppiä.
Koulukodeissa vasta tapahtuukin pahoja asioita! Sille tielle kun joutuu niin voi lapsiparkaa. Nuori tarvitsee osastohoitoa ja oikeanlaisen lääkityksen jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunsin aikoinaan äidin, joka teki lapsestaan lasun koska ei pärjännyt hänen kanssaan. Lapsen isä oli kuollut siinäkin perheessä ja poika( murrosikäinen) oli käytännössä täysin hallitsematon joka teki ympärissään pahoja tekoja. Äiti totesi, että hänen pitäisi jäädä pois työstä ja vahtia poikaa 24/7. Poika päätyi perhekotiin. Myöhemmin äiti totesi että ainoa oikea päätös häneltä jo siksi, että perhekoti kykeni antamaan pojalle sellaista, mihin hänellä ei ollut varaa, kuten ulkomaanmatkoja ym elämysreissuja. Myös pojan käytös oli tasoittunut perhekodissa ja poika oli sijoituksessa aikuisuuteen saakka. En tiedä mikä on tilanne aikuisena.
En epäile lainkaan etteikö kertomasi olisi totta, mutta valitettavasti on ihan tuurista kiinni että millaiseen paikkaan päätyy ja millaiset seuraukset sijoituksella on. Kaikki ei ole yhtä onnekkaita kuin tuo sinun tuntemasi perhe.
Vierailija kirjoitti:
Siis eikö teini-ikäinen jo osaa itse päätellä, tarvitseeko hän hedelmän tai jotain, ei kai tuon ikäiselle nyt enää tarvitse "antaa hedelmää " tms. Ei kait teillä ruokakaapit ole lukkojen takana sentään.
Ihan asiallisia vinkkejä oli tuossa kommentissa johon ilmeisesti viittaat. Vanhemman vastuuta alleviivaavia toki, joten en ihmettele jos ei kaikkia miellytä. Mutta siis ei ole mitenkään tavatonta että ihan normiaikuinenkin on huonolla tuulella eikä heti huomaa sen johtuvan esim. nälästä. Jos on vaikka kiire ja paljon asioita mielessä, niin ei välttämättä heti osaa yhdistää pahaa mieltä ja ärtymystä alhaiseen verensokeriin tai väsymykseen ja saattaa ajautua vaikka riitelemään jonkun kanssa. Ei kukaan jatkuvasti analysoi tuntemuksiaan niin perusteellisesti, joten joskus syömisestä, ulkoilusta ja muusta vastaavasta muistuttaminen on ihan ok. Nuo perusasiat olisi tosi tärkeä olla kunnossa, mutta kaikilla teineillä tai aikuisillakaan ei todellakaan ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei auta ap:ta nyt yhtään, mutta näitä tarinoita on niin paljon nykyään ja aina selitetään, kuinka isä oli poissaoleva ja mitä kaikkea syvällistä selitystä, lasta pitäisi kuunnella ja ymmärtää ja antaa lapselle tilaa ja rakkautta jne.
Miten sitten selitetään se, että minun lapsuudessa ja nuoruudessa oli valtavan paljon häijyjä sodankäyneitä alkoholisti-iisiä, jotka ajoi perheitään yöllä lumihankeen ja piti lapsiaan nälässä ja kurjuudessa jne. Meilläisä oli yksi perkele, jos saan luvan sanoa. Hänkö muka oli läsnäoleva ja lasta kuunteleva isä? ei todellakaan, häntä sai pelätä yöt ja päivät.
Ja silti kaikista meistä neljästä lapsesta tuli ihan normaaleja ihmisiä. Kukaan meistä ei alkanut käyttää päihteitä eikä käynyt vanhempiensa päälle, ei huutanut ja rikkonut tavaroita. Väkivaltaisuus kuului isälle, ei meille. Äiti oli täysin hermoheikko ja lannistettu, ei osannut meille lapsillekaan muuta tehdä kuin komentaa olemaan hiljaa.
Nyt nuoret on kuin ohkaisia lumihiutaleita, joita pitää käsitellä yksilöllisesti ja huomioonottavasti, miksi meidän ikäpolven lapsille ei tätä suotu? Ja silti meistä tuli kunnon aikuisia.
En syytä ap:ta, vaan jotain täysin erilaista on nykyajassa entiseen verrattuna, koko yleinen ilmapiiri, mihin lapsi syntyy, on toisenlainen. Pitäisikö alkaa elää entiseen malliin, missä lapsia ei pääsääntöisesti huomioitu niin kuin nykyään. Silloin lasten piti olla hiljaa ja häiritsemättä aikuisia. Oli ne aikuiset sitten millaisia tahansa. Naapurissa oli pikkupoika, jonka äitini löysi aamulla liiteristä nukkumassa. Isä oli yöllä ajanut humalapäissään pojan ulos ja laittanut oven lukkoon. Siitä pojasta kasvoi ihan kunnon pärjäävä mies. Ainakaan minun lapsuuden ja nuoruuden kavereissa ei ollut ainuttakaan, jolla olisi ollut joku mielialalääkitys. Nyt niitä työnnetään jo alaikäisille.
Annetaanko tänä päivänä lapsille jo niin paljon valtaa ja huomiota, että se kääntyy jo itseään vastaan? Eilen viimeksi oli kaupassa pariskunta, jotka kyseli lapselta, otetaanko tätä vai tätä. Lapsiko siitä päättää?
Tässä on huomioitava se, että lapsuuden tavallasi kasvaneiden tunteet on tukahdutettu syvälle sisimpään ja taitoja kasvattaa omaa jälkipolvea nykymaailmassa ei ole, vaan se purkautuu jollakin sellaisella tavalla mikä on haitaksi nykypolville ja saa aikaa näitä AP:nkin perheen kaltaisia ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei auta ap:ta nyt yhtään, mutta näitä tarinoita on niin paljon nykyään ja aina selitetään, kuinka isä oli poissaoleva ja mitä kaikkea syvällistä selitystä, lasta pitäisi kuunnella ja ymmärtää ja antaa lapselle tilaa ja rakkautta jne.
Miten sitten selitetään se, että minun lapsuudessa ja nuoruudessa oli valtavan paljon häijyjä sodankäyneitä alkoholisti-iisiä, jotka ajoi perheitään yöllä lumihankeen ja piti lapsiaan nälässä ja kurjuudessa jne. Meilläisä oli yksi perkele, jos saan luvan sanoa. Hänkö muka oli läsnäoleva ja lasta kuunteleva isä? ei todellakaan, häntä sai pelätä yöt ja päivät.
Ja silti kaikista meistä neljästä lapsesta tuli ihan normaaleja ihmisiä. Kukaan meistä ei alkanut käyttää päihteitä eikä käynyt vanhempiensa päälle, ei huutanut ja rikkonut tavaroita. Väkivaltaisuus kuului isälle, ei meille. Äiti oli täysin hermoheikko ja lannistettu, ei osannut meille lapsillekaan muuta tehdä kuin komentaa olemaan hiljaa.
Nyt nuoret on kuin ohkaisia lumihiutaleita, joita pitää käsitellä yksilöllisesti ja huomioonottavasti, miksi meidän ikäpolven lapsille ei tätä suotu? Ja silti meistä tuli kunnon aikuisia.
En syytä ap:ta, vaan jotain täysin erilaista on nykyajassa entiseen verrattuna, koko yleinen ilmapiiri, mihin lapsi syntyy, on toisenlainen. Pitäisikö alkaa elää entiseen malliin, missä lapsia ei pääsääntöisesti huomioitu niin kuin nykyään. Silloin lasten piti olla hiljaa ja häiritsemättä aikuisia. Oli ne aikuiset sitten millaisia tahansa. Naapurissa oli pikkupoika, jonka äitini löysi aamulla liiteristä nukkumassa. Isä oli yöllä ajanut humalapäissään pojan ulos ja laittanut oven lukkoon. Siitä pojasta kasvoi ihan kunnon pärjäävä mies. Ainakaan minun lapsuuden ja nuoruuden kavereissa ei ollut ainuttakaan, jolla olisi ollut joku mielialalääkitys. Nyt niitä työnnetään jo alaikäisille.
Annetaanko tänä päivänä lapsille jo niin paljon valtaa ja huomiota, että se kääntyy jo itseään vastaan? Eilen viimeksi oli kaupassa pariskunta, jotka kyseli lapselta, otetaanko tätä vai tätä. Lapsiko siitä päättää?
Tässä on huomioitava se, että lapsuuden tavallasi kasvaneiden tunteet on tukahdutettu syvälle sisimpään ja taitoja kasvattaa omaa jälkipolvea nykymaailmassa ei ole, vaan se purkautuu jollakin sellaisella tavalla mikä on haitaksi nykypolville ja saa aikaa näitä AP:nkin perheen kaltaisia ongelmia.
Toisaalta nykyisin myös moni niistä joilla on ollut jotenkin huonot vanhemmat saattaa itse olla paljon tiedostavampi ja kyvykkäämpi vanhempana, ja yrittää parhaansa toimia suositusten mukaan ja muutenkin tekee parhaansa. Lapset voi olla hyvin hoidettuja mutta silti hirveän haastavia. Kyllä tuohon vähän liittyy sekin että nykyisin on mahdollisuus sekoilla kun tietää ettei saa selkäsaunaa tai joudu kadulle. Jotenkin aina pärjää vaikka kuinka huonosti käyttäytyisi. Manipulointiakin voi olla mukana. Tämä ei tietenkään koske kaikkia ns. ongelmanuoria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis eikö teini-ikäinen jo osaa itse päätellä, tarvitseeko hän hedelmän tai jotain, ei kai tuon ikäiselle nyt enää tarvitse "antaa hedelmää " tms. Ei kait teillä ruokakaapit ole lukkojen takana sentään.
meidän teinipoika ei ainakaan osaa. jos hänen antaa päätellä itsenäisesti jotain ruokaan tai syömiseen liittyvää, niin se on hampurilaiset, kebabit, pizzat, limut ja muut namit. eikä ole hällä adhd:ta ja on normaaipainoinen. Koko ajan pitää olla kyttäämässä, että tyyppi syö oikeaa ruokaa, koko ajan pitää vahtia, että pidetään sovituista asioista kiinni syömisen suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
I feel you. Selkeästi täällä ei porukka tiedä, mitä on elämä ADHD lapsen kans.
Ei voi verrata normaaliin murrosikään.
Laittakaa siihen x 10.
Niihin ei tehoa mikään. Ja riippuvuudet on heidän heikkous.
Laita se rauhoittumaan laitokseen. Vaikka kokemuksesta, ei ne sielläkään näille mitään mahda. Saat kuitenkin levätäPakko nyt kuitenkin sanoa, että ei todellakaan kaikki ADHD lapset ja nuoret ole aggressiivisia ja päihdehakuisia. En ole itse aikanaan ollut, eikä nyt yläasteikäinen poikanikaan ole. PÄin vastoin on merkittävästi fiksumpi kuin suurin osa ikäisistään, käyttää esim. pyöräilykypärää edelleen, eikä kiinnosta vaikka kaverit yritti vittuilla. Hän on ihan teflonia ympäristön ölinöille ja tekee tasan kuten itse haluaa, onneksi tuohon fiksuun suuntaan.
Missään kohtaa en maininnut sanaa kaikki.
On samassa taloudessa kolme. Kaks ADHD ja yksi ADD. Näistä yksi on sitä pahinta laatua.Muilla omat ongelmansa mutta ei päihdeongelmaa tai väkivaltaa.
Mutta osalle ADHD ihmisistä nämä valitettavasti kuuluu siihen heidän oirekuvaan.
Siksi ymmärrän oikein hyvin, mistä AP kirjoittaa.Ja eniten ottaa päähän nämä "kokemusasiantuntijana" esiintyvät ihmiset, jotka eivät ole ikinä edes olleet tekemisissä ADHD /ADD lasten kanssa muuten, kun ehkä ohimennen nähneet. Ja tietenki syyttävä sormi osoittaa heti vanhempiin.
Kun ei tajuta, että vanhemmalla ei ole osaa eikä arpaa siihen. Vaikka teet kaikkes, niin se lapsi on mitä se on.Mä olen sellainen kokemusasiantuntija, että itselläni on ADHD ja lapsellani on myös ADHD. Syytän ostittain vanhempia, sillä tiedän omasta kokemuksesta, että osa vanhemmista on kykenemättömiä ymmärtämään sitä, että nepsylapsi tarvitsee erilaisen kasvatuksen, kuin tämän tyypillisen suomalaisen tavan. Ei kiitosta, ei läheisyyttä, ei positiivista huomiota ja yksin pitää pärjätä. Osa lapsista kasvaa joten kuten sillä, toiset oireilee. Itse oireilin rajusti ja tiedostan syyt, miksi en voinut hyvin. Siksi olen kasvattanut oman lapseni toisin ja se on toiminut. Kuten aiemmin kirjoitinkin, virikkeitä, harrastuksia, keskustelua, positiivista huomiota, palkitsemista yms. Osa vanhemmista haluaa jotenkin jääräpäisesti, että jotkut asiat tehdään näin eikä noin ja käyttäytyä pitää siten, kun on 200 vuotta tehty. ADHD-lapset ei ymmärrä sanattomia sääntöjä ja näkevät paljon erilaisia tapoja tehdä joku asia. Siksi heidät pitää kasvattaa toisin, ymmärtäen ja antaen tilaa myös ADHD-aivojen positiiviselle puolelle, eli sille, että nähdään maailma myös laatikon ulkopuolelta.
Viisas ja oivaltava kirjoitus. Usein tosiaan on, että asiat kulkee suvussa. Ihan syyllistämättä sanon, että ADH/ADD vanhempi on kovilla lapsensa kanssa silloin kun omat taidot ei riitä, vaikka rakkautta olisi miten paljon. Varmasti hekin tekevät kaikkensa, ja on vaikea kestää, ettei pärjää oman lapsensa kanssa. Lapsen syy se ei silti ole, tavallaan ei vanhemmankaan.
Pidän silti outona, kun aikuinen näkee vain oman kantansa/nännättelee/ vähättelee toisen kokemusta/näkee lapsessa vian joka ei parane, vaikka äiti on "kaikkensa tehnyt lapsensa eteen" eikä ole mitään kasvatusvirheitä tehnyt. Jokainen niitä tekee, kaikki ei virheitään huomaa. Aikuisella kuitenkin on se vastuu omasta kasvamisestaan.
Moni on yhtä joustamaton, lyhytpinnainen, impulsiivinen ja yhden asian ihminen kuin lapsensa ja samaa nännättelyä kipeiden asioiden edessä kuin lapsella/nuorellakin.
Kiintoisaa on myös tämä: se kasvatus, mikä toimii hyvin nepsylapselle, toimii hyvin myös lapselle, joka ei ole nepsy. Vanha normaali ja nykynormaali kasvatus ei välttämättä ole kenellekään kasvatettavista eduksi.
Korvaan kalskahtaa kyllä tuo että kun omat taidot ei riitä. ei ne riitä monen lapsen kohdalla kenelläkään. Se että omat lapset on helppoja ei tarkoita sitä että itse olisi mitenkään etevä kasvattaja. Se vain tuntuu siltä. Lapsi ja nuori on ihan omia ihmisiään eikä vanhempien jatkeita. Itse näen työssäni paljon sitä että vaikka miten on tehty asiat hyvin ja rakkaudella, on ollut terveet rajat ja muuta, niin silti lapsi/nuori oireilee. Sellaisesaa tilanteessa loppuu kyllä sinultakin ne taidot.
Ihan yhtä harhainen ajatus tuokin on, että jonkun toisen lapset olisi vain helpompia. Joidenkin kanssa toki pääsee helpommalla, mutta ei ulkopuolinen voi koskaan täysin nähdä sitä panosta, jonka joku toinen tekee lastensa kasvatuksen eteen. Joskus ne "helpot" (eli ilmeisesti kiltin oloiset ja hyvin esim. koulussa pärjäävät) lapset saattavatkin alkaa oireilla näkyvämmin vasta joskus myöhemmin elämässä, vaikka vasta aikuisena. Silloin apua ja ymmärrystä voi olla vielä vaikeampi saada. Meillä kaikilla on omat haasteemme.
On ihan hyvä olla kriittinen itseään kohtaan, sillä monet lasten käytöshaasteista todella johtuu vanhempien toiminnasta. Jotain on jäänyt huomaamatta, omat oletukset on jossain asiassa osuneet väärään, ehkä on joissain asioissa menty helpoimman kautta vaikka olisi pitänyt olla tiukempi jne. Liikaa ei tietenkään kannata itseään syyllistää, kun täydellinen vanhemmuus ei sekään ole realistinen tavoite. On kuitenkin lapsen etu, jos vanhempi on sillä tavalla vahva, että pystyy arvioimaan rehellisesti omia kasvatustapojaan ja -taitojaan ja myöntämään omatkin heikkoutensa.
Ei ole harhainen ajatus, vaan täysi fakta että helpoille ihmisille tulee helppoja lapsia jos he tekevät ne toisen helpon kanssa. Ihan genetiikkaa. Loppua en edes viitsi viestistäsi lukea, koska taitaa olla lukematta paskaa, ja on tärkeämpääkin tekemistä kuin paskan lukeminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
I feel you. Selkeästi täällä ei porukka tiedä, mitä on elämä ADHD lapsen kans.
Ei voi verrata normaaliin murrosikään.
Laittakaa siihen x 10.
Niihin ei tehoa mikään. Ja riippuvuudet on heidän heikkous.
Laita se rauhoittumaan laitokseen. Vaikka kokemuksesta, ei ne sielläkään näille mitään mahda. Saat kuitenkin levätäPakko nyt kuitenkin sanoa, että ei todellakaan kaikki ADHD lapset ja nuoret ole aggressiivisia ja päihdehakuisia. En ole itse aikanaan ollut, eikä nyt yläasteikäinen poikanikaan ole. PÄin vastoin on merkittävästi fiksumpi kuin suurin osa ikäisistään, käyttää esim. pyöräilykypärää edelleen, eikä kiinnosta vaikka kaverit yritti vittuilla. Hän on ihan teflonia ympäristön ölinöille ja tekee tasan kuten itse haluaa, onneksi tuohon fiksuun suuntaan.
Missään kohtaa en maininnut sanaa kaikki.
On samassa taloudessa kolme. Kaks ADHD ja yksi ADD. Näistä yksi on sitä pahinta laatua.Muilla omat ongelmansa mutta ei päihdeongelmaa tai väkivaltaa.
Mutta osalle ADHD ihmisistä nämä valitettavasti kuuluu siihen heidän oirekuvaan.
Siksi ymmärrän oikein hyvin, mistä AP kirjoittaa.Ja eniten ottaa päähän nämä "kokemusasiantuntijana" esiintyvät ihmiset, jotka eivät ole ikinä edes olleet tekemisissä ADHD /ADD lasten kanssa muuten, kun ehkä ohimennen nähneet. Ja tietenki syyttävä sormi osoittaa heti vanhempiin.
Kun ei tajuta, että vanhemmalla ei ole osaa eikä arpaa siihen. Vaikka teet kaikkes, niin se lapsi on mitä se on.Mä olen sellainen kokemusasiantuntija, että itselläni on ADHD ja lapsellani on myös ADHD. Syytän ostittain vanhempia, sillä tiedän omasta kokemuksesta, että osa vanhemmista on kykenemättömiä ymmärtämään sitä, että nepsylapsi tarvitsee erilaisen kasvatuksen, kuin tämän tyypillisen suomalaisen tavan. Ei kiitosta, ei läheisyyttä, ei positiivista huomiota ja yksin pitää pärjätä. Osa lapsista kasvaa joten kuten sillä, toiset oireilee. Itse oireilin rajusti ja tiedostan syyt, miksi en voinut hyvin. Siksi olen kasvattanut oman lapseni toisin ja se on toiminut. Kuten aiemmin kirjoitinkin, virikkeitä, harrastuksia, keskustelua, positiivista huomiota, palkitsemista yms. Osa vanhemmista haluaa jotenkin jääräpäisesti, että jotkut asiat tehdään näin eikä noin ja käyttäytyä pitää siten, kun on 200 vuotta tehty. ADHD-lapset ei ymmärrä sanattomia sääntöjä ja näkevät paljon erilaisia tapoja tehdä joku asia. Siksi heidät pitää kasvattaa toisin, ymmärtäen ja antaen tilaa myös ADHD-aivojen positiiviselle puolelle, eli sille, että nähdään maailma myös laatikon ulkopuolelta.
Täällä toinen adhd-äiti, jolla adhd-lapsi. Olen samoilla linjoilla. Suomessa adhd:sta puhutaan aina sellaisella "vammaiskielellä", joka on vastenmielistä. Puhujina usein tietenkin henkilöt, joilla ei adhd:ta ole. Minäkin kasvatin (kaikki) lapseni samaan tapaan, eli ympäristössä, jossa pystyivät käyttämään luovuuttaan ja elämään mahdollisimman vapaasti omina itsenään. He ovat (kaikki) älykkäitä ja luovia ja yritteliäitä. Tiedän myös adhd-lapsia (ja neurotyypillisiä lapsia), jotka on kasvatettu eri tavalla ja tulos ei ole mairitteleva. Tällä en tarkoita, että ap olisi syypää lapsensa pahaan oloon. Uskon, että isän menettämisen trauma on hänen lapsellaan aika vahvasti vaikuttava asia.
Pata kattilaa soimaa. Et suvaitse vammaiskielellä puhumista adhd:sta, mutta itse voit syyttää vanhempien kasvatusta siitä jos heidän lapsellaan on vaikeuksia, ja nimen omaan vieläpä niin että he ovat kasvattaneet lapsensa ERI TAVALLA kuin sinä, niin siksi ongelmat. Kuulostaa ihan adhd:n puheelta. Puuttuu se tajuaminen muusta kuin omista asioista.
Niin juuri, ERI TAVALLA. Tämä kontrollifriikkien luvattu maa, jossa vastaus kaikkeen on lisätä kontrollia ja ohjattua toimintaa ja laitostumista, on syy pisa-tulosten romahdukseen ja lasten pahoinvointiin.
Missä sanotaan, että adhd:hen kuuluu se, "ettei tajua muista kuin omista asioista"? Niin juuri, ei missään. Sen sijaan adhd:hen kuuluu usein suurten kokonaisuuksien hyvä hahmottaminen. Kuulostat tylsältä ja vihaiselta.
Niin, eri tavalla kasvatuetut ovat huonompia kuin sinun tavalla kasvatetut. Näin ajattelet. Taitaa liittyä diagnooseihisi tuollainen harha-ajattelu.
Tapoja on monenlaisia. Et nyt tunnu millään ymmärtävän. Jos joku kasvaa kunnon aikuiseksi ja pystyy rakentamaan itselleen suht. toimivan ja mielekkään elämän, silloinhan hänet on hyvin "kasvatettu", jollain toimivalla systeemillä, joka voi erota omastani. En minä sanonut, että on vain yksi oikea tapa. Taisi viestini osua arkaan kohtaan? Turha sinun minua vastaan on hyökätä, jos lapsillasi on vaikeuksia. En minä niitä ole aiheuttanut.
Kirjoitit "Tiedän myös adhd-lapsia (ja neurotyypillisiä lapsia), jotka on kasvatettu eri tavalla ja tulos ei ole mairitteleva."
Minun adhd aikuisella lapsellani on kaikki ihan hyvin. Sen sijaan teininä oli vaikeuksia, jotka johtuivat adhd:sta. Taisi sinulla nyt osua arkaan paikkaan kun kuvittelit että jos lapset kasvatetaan kuten sinä olet kasvattanut, niin ongelmia ei ashd aiheuta. Olet väärässä, niele se, vaikka adhd:lle se voikin olla todella vaikeaa.
Sitähän ei mitenkään voi tietää, että mistä nuo vaikeudet pohjimmiltaan johtuivat. ADHD kun on monissa tapauksissa enemmänkin rikkaus kuin heikkous, eikä sitä minusta voida edes pitää varsinaisesti häiriönä.
Joku kritisoi aiemmin ADHD-lasten lyttäämistä toivottomiksi tapauksiksi. Itsekään en yhtään pidä tuontyylisistä puheista, joissa esim. murrosiän kuohujen oletetaan automaattisesti johtuvan ADHD:sta. Toki se ADHD on jonkinlaisena taustavaikuttajana mutta ei ole läheskään ainoa asia, joka lapsen tai aikuisenkaan toimintaa ohjaa. Hyvin monesta muustakin asiasta on kyse kenen tahansa kohdalla. Vanhemman on varmasti helpompi ajatella, että etenkin oman lapsen vaikeudet johtuvat jonkinlaisesta häiriöstä tai sairaudesta.
Vanhemman on varmasti helppo ajatella että kun lapsella ei ole ongelmia adhdn kanssa niin se on vanhemman omasta erinomaisuudesta johtuva asia. Näinhän ei ole. Ihan tutkittua tietoa se mitä adhdlle eteen tulee, kirja käteen ja opiskelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
I feel you. Selkeästi täällä ei porukka tiedä, mitä on elämä ADHD lapsen kans.
Ei voi verrata normaaliin murrosikään.
Laittakaa siihen x 10.
Niihin ei tehoa mikään. Ja riippuvuudet on heidän heikkous.
Laita se rauhoittumaan laitokseen. Vaikka kokemuksesta, ei ne sielläkään näille mitään mahda. Saat kuitenkin levätäPakko nyt kuitenkin sanoa, että ei todellakaan kaikki ADHD lapset ja nuoret ole aggressiivisia ja päihdehakuisia. En ole itse aikanaan ollut, eikä nyt yläasteikäinen poikanikaan ole. PÄin vastoin on merkittävästi fiksumpi kuin suurin osa ikäisistään, käyttää esim. pyöräilykypärää edelleen, eikä kiinnosta vaikka kaverit yritti vittuilla. Hän on ihan teflonia ympäristön ölinöille ja tekee tasan kuten itse haluaa, onneksi tuohon fiksuun suuntaan.
Missään kohtaa en maininnut sanaa kaikki.
On samassa taloudessa kolme. Kaks ADHD ja yksi ADD. Näistä yksi on sitä pahinta laatua.Muilla omat ongelmansa mutta ei päihdeongelmaa tai väkivaltaa.
Mutta osalle ADHD ihmisistä nämä valitettavasti kuuluu siihen heidän oirekuvaan.
Siksi ymmärrän oikein hyvin, mistä AP kirjoittaa.Ja eniten ottaa päähän nämä "kokemusasiantuntijana" esiintyvät ihmiset, jotka eivät ole ikinä edes olleet tekemisissä ADHD /ADD lasten kanssa muuten, kun ehkä ohimennen nähneet. Ja tietenki syyttävä sormi osoittaa heti vanhempiin.
Kun ei tajuta, että vanhemmalla ei ole osaa eikä arpaa siihen. Vaikka teet kaikkes, niin se lapsi on mitä se on.Mä olen sellainen kokemusasiantuntija, että itselläni on ADHD ja lapsellani on myös ADHD. Syytän ostittain vanhempia, sillä tiedän omasta kokemuksesta, että osa vanhemmista on kykenemättömiä ymmärtämään sitä, että nepsylapsi tarvitsee erilaisen kasvatuksen, kuin tämän tyypillisen suomalaisen tavan. Ei kiitosta, ei läheisyyttä, ei positiivista huomiota ja yksin pitää pärjätä. Osa lapsista kasvaa joten kuten sillä, toiset oireilee. Itse oireilin rajusti ja tiedostan syyt, miksi en voinut hyvin. Siksi olen kasvattanut oman lapseni toisin ja se on toiminut. Kuten aiemmin kirjoitinkin, virikkeitä, harrastuksia, keskustelua, positiivista huomiota, palkitsemista yms. Osa vanhemmista haluaa jotenkin jääräpäisesti, että jotkut asiat tehdään näin eikä noin ja käyttäytyä pitää siten, kun on 200 vuotta tehty. ADHD-lapset ei ymmärrä sanattomia sääntöjä ja näkevät paljon erilaisia tapoja tehdä joku asia. Siksi heidät pitää kasvattaa toisin, ymmärtäen ja antaen tilaa myös ADHD-aivojen positiiviselle puolelle, eli sille, että nähdään maailma myös laatikon ulkopuolelta.
Viisas ja oivaltava kirjoitus. Usein tosiaan on, että asiat kulkee suvussa. Ihan syyllistämättä sanon, että ADH/ADD vanhempi on kovilla lapsensa kanssa silloin kun omat taidot ei riitä, vaikka rakkautta olisi miten paljon. Varmasti hekin tekevät kaikkensa, ja on vaikea kestää, ettei pärjää oman lapsensa kanssa. Lapsen syy se ei silti ole, tavallaan ei vanhemmankaan.
Pidän silti outona, kun aikuinen näkee vain oman kantansa/nännättelee/ vähättelee toisen kokemusta/näkee lapsessa vian joka ei parane, vaikka äiti on "kaikkensa tehnyt lapsensa eteen" eikä ole mitään kasvatusvirheitä tehnyt. Jokainen niitä tekee, kaikki ei virheitään huomaa. Aikuisella kuitenkin on se vastuu omasta kasvamisestaan.
Moni on yhtä joustamaton, lyhytpinnainen, impulsiivinen ja yhden asian ihminen kuin lapsensa ja samaa nännättelyä kipeiden asioiden edessä kuin lapsella/nuorellakin.
Kiintoisaa on myös tämä: se kasvatus, mikä toimii hyvin nepsylapselle, toimii hyvin myös lapselle, joka ei ole nepsy. Vanha normaali ja nykynormaali kasvatus ei välttämättä ole kenellekään kasvatettavista eduksi.
Korvaan kalskahtaa kyllä tuo että kun omat taidot ei riitä. ei ne riitä monen lapsen kohdalla kenelläkään. Se että omat lapset on helppoja ei tarkoita sitä että itse olisi mitenkään etevä kasvattaja. Se vain tuntuu siltä. Lapsi ja nuori on ihan omia ihmisiään eikä vanhempien jatkeita. Itse näen työssäni paljon sitä että vaikka miten on tehty asiat hyvin ja rakkaudella, on ollut terveet rajat ja muuta, niin silti lapsi/nuori oireilee. Sellaisesaa tilanteessa loppuu kyllä sinultakin ne taidot.
Ihan yhtä harhainen ajatus tuokin on, että jonkun toisen lapset olisi vain helpompia. Joidenkin kanssa toki pääsee helpommalla, mutta ei ulkopuolinen voi koskaan täysin nähdä sitä panosta, jonka joku toinen tekee lastensa kasvatuksen eteen. Joskus ne "helpot" (eli ilmeisesti kiltin oloiset ja hyvin esim. koulussa pärjäävät) lapset saattavatkin alkaa oireilla näkyvämmin vasta joskus myöhemmin elämässä, vaikka vasta aikuisena. Silloin apua ja ymmärrystä voi olla vielä vaikeampi saada. Meillä kaikilla on omat haasteemme.
On ihan hyvä olla kriittinen itseään kohtaan, sillä monet lasten käytöshaasteista todella johtuu vanhempien toiminnasta. Jotain on jäänyt huomaamatta, omat oletukset on jossain asiassa osuneet väärään, ehkä on joissain asioissa menty helpoimman kautta vaikka olisi pitänyt olla tiukempi jne. Liikaa ei tietenkään kannata itseään syyllistää, kun täydellinen vanhemmuus ei sekään ole realistinen tavoite. On kuitenkin lapsen etu, jos vanhempi on sillä tavalla vahva, että pystyy arvioimaan rehellisesti omia kasvatustapojaan ja -taitojaan ja myöntämään omatkin heikkoutensa.
Ei ole harhainen ajatus, vaan täysi fakta että helpoille ihmisille tulee helppoja lapsia jos he tekevät ne toisen helpon kanssa. Ihan genetiikkaa. Loppua en edes viitsi viestistäsi lukea, koska taitaa olla lukematta paskaa, ja on tärkeämpääkin tekemistä kuin paskan lukeminen.
Mä olen ollut helppo ja kiltti. Vanhin veli adhd,
synnytyksessä hapenpuute luultavasti syy. Samat säännöt meillä oli, mutta mulle riitti prosentti siitä, mitä veljen kanssa on tarvittu aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan itse kun nuorena huusin ja paiskoin tavaroita, niin se tuli yksinkertaisesti siitä, että oli niin paha olla kotona eikä minulle koskaan opetettu miten tuoda tunteita terveellisesti ulos. Se huutaminen ja tavaroiden paiskominen opittiin niiltä vanhemmilta. Ja siihen päälle kun on vanhemmat, jotka huutaa sitten vaan takaisin ja syyttää minua pahasta olosta (minkä tosin he aiheuttivat) niin soppa on valmis.
Voi olla hyvin tässäkin syynä. On paha olla, mutta sitä ei osata kommunikoida.
Tämä kommentti laittoi vanhempana miettimään. Onhan näin kaksi psyk.ammattilaista (kaksi eri terapeuttia) meillekin sanonut, että paha olo räjähtää ulos.
Lapsella on paha olo jo pohjalla, siihen en nyt tässä kommentoi enempää, mutta se kulminoituu kun (niin, me vanhemmat aiheutamme) että hän ei saa makeaa juuri ennen ruokaa ottaa, tai joutuu lopettamaan pelin, tai sisarus uhkaa kannella jostain vanhemmille jne.
Kyllä, on paha olo kun laitetaan rajoja mutta kun ei voi kaikessa tämän yhden pillin mukaan joka asia mennä. Se pitäisi vaan oppia jotenkin sietämään muutoin kuin heittämällä tavaraa. Tämä lapsi osaa erinomaisesti sanoittaa tunteensa ja se on yksi asia jota on käyty läpi pienestä asti, "nyt sinua harmittaa", ja kun tuntee että suuttumus tulee, niin anna olla, lähde tilanteesta pois, jne jne jne, mutta silloin kun räiskähtää ei kykene hillitsemään itseään. Ei ehdi tekemään mitään.
Ja kyllä minäkin olen huutanut, esim kun painava esine lentää seinään ja juuri juuri kissan ohi. Tai kun minua huidotaan ja osuukin vielä.
Olisipa mielenkiintoista kuulla tuostakin vanhempien näkökulma, mitä siinä kokonaisuudessa tapahtuu. Voisin kuvitella että tämä meidänkin muksu kertoo juuri näin. Vanhemmat aiheuttaa, vanhemmat huutaa takaisin.
jos adhd lapsi haluaa makeaa ennen ruokaa, se johtuu siitä, että hänen sen hetkinen vireystilansa ei riitä ruokailuun ja hän tietää alitajuisesti, että makea nostaa dopamiinitasoja, joka sitten helpottaa ruokailua. Tähän voi kokeilla erilaisia keinoja. Esimerkiksi nuorelle voi antaa ennen makean hinkumista makeaa hedelmää välipalaksi (vanhemman tehtävä on huomata milloin on oikea hetki ja sen huomaa vain olemalla tarpeeksi paljon lapsen kanssa tekemisissä). Toinen voi olla lisätä hitaisen hiilihydraattien tai proteiinien määrää aikaisemmilla aterioilla: jotta kylläisyyden tunne riittäisi seuraavaan ateriaan asti. Tai vaikka tehdä oikeanlainen kotirutiini: jos vaikka nuori pelaa tietokoneella aina enne ruokailua, niin sitten kotirutiinit sellaisiksi että pelihetki ei ole ennen ruokailua. Vaikka ulkoiluhetki ennen ruokailua, tai mikä se nyt kenenkin tapauksessa on (tämäkin on vanhemman vastuulla selvittää, että mikä se on).
Dopamiini ja vireystaso on se taikasana, josta adhd lapsen vanhemman pitää aikuisten oikeasti opiskella ja tajuta.
Ei 15- vuotias syö minkään äidin täydellisen ruokalistan mukaan. Mitäs teitä oikein tulee?? :D :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan itse kun nuorena huusin ja paiskoin tavaroita, niin se tuli yksinkertaisesti siitä, että oli niin paha olla kotona eikä minulle koskaan opetettu miten tuoda tunteita terveellisesti ulos. Se huutaminen ja tavaroiden paiskominen opittiin niiltä vanhemmilta. Ja siihen päälle kun on vanhemmat, jotka huutaa sitten vaan takaisin ja syyttää minua pahasta olosta (minkä tosin he aiheuttivat) niin soppa on valmis.
Voi olla hyvin tässäkin syynä. On paha olla, mutta sitä ei osata kommunikoida.
Tämä kommentti laittoi vanhempana miettimään. Onhan näin kaksi psyk.ammattilaista (kaksi eri terapeuttia) meillekin sanonut, että paha olo räjähtää ulos.
Lapsella on paha olo jo pohjalla, siihen en nyt tässä kommentoi enempää, mutta se kulminoituu kun (niin, me vanhemmat aiheutamme) että hän ei saa makeaa juuri ennen ruokaa ottaa, tai joutuu lopettamaan pelin, tai sisarus uhkaa kannella jostain vanhemmille jne.
Kyllä, on paha olo kun laitetaan rajoja mutta kun ei voi kaikessa tämän yhden pillin mukaan joka asia mennä. Se pitäisi vaan oppia jotenkin sietämään muutoin kuin heittämällä tavaraa. Tämä lapsi osaa erinomaisesti sanoittaa tunteensa ja se on yksi asia jota on käyty läpi pienestä asti, "nyt sinua harmittaa", ja kun tuntee että suuttumus tulee, niin anna olla, lähde tilanteesta pois, jne jne jne, mutta silloin kun räiskähtää ei kykene hillitsemään itseään. Ei ehdi tekemään mitään.
Ja kyllä minäkin olen huutanut, esim kun painava esine lentää seinään ja juuri juuri kissan ohi. Tai kun minua huidotaan ja osuukin vielä.
Olisipa mielenkiintoista kuulla tuostakin vanhempien näkökulma, mitä siinä kokonaisuudessa tapahtuu. Voisin kuvitella että tämä meidänkin muksu kertoo juuri näin. Vanhemmat aiheuttaa, vanhemmat huutaa takaisin.
jos adhd lapsi haluaa makeaa ennen ruokaa, se johtuu siitä, että hänen sen hetkinen vireystilansa ei riitä ruokailuun ja hän tietää alitajuisesti, että makea nostaa dopamiinitasoja, joka sitten helpottaa ruokailua. Tähän voi kokeilla erilaisia keinoja. Esimerkiksi nuorelle voi antaa ennen makean hinkumista makeaa hedelmää välipalaksi (vanhemman tehtävä on huomata milloin on oikea hetki ja sen huomaa vain olemalla tarpeeksi paljon lapsen kanssa tekemisissä). Toinen voi olla lisätä hitaisen hiilihydraattien tai proteiinien määrää aikaisemmilla aterioilla: jotta kylläisyyden tunne riittäisi seuraavaan ateriaan asti. Tai vaikka tehdä oikeanlainen kotirutiini: jos vaikka nuori pelaa tietokoneella aina enne ruokailua, niin sitten kotirutiinit sellaisiksi että pelihetki ei ole ennen ruokailua. Vaikka ulkoiluhetki ennen ruokailua, tai mikä se nyt kenenkin tapauksessa on (tämäkin on vanhemman vastuulla selvittää, että mikä se on).
Dopamiini ja vireystaso on se taikasana, josta adhd lapsen vanhemman pitää aikuisten oikeasti opiskella ja tajuta.
Ei 15- vuotias syö minkään äidin täydellisen ruokalistan mukaan. Mitäs teitä oikein tulee?? :D :D
tietenkin syö, jos lapsesta asti on kotiasiat kunnossa. Etenkin adhd-lasten kohdalla rutiinit ovat tärkeitä. Karkkiakin saa syödä ja roskaruokaa, mutta ne eivät saa nousta pääasiaan - olipa lapsella adhd tai ei. Muutenkin usein nuo neuvottomat äidit ovat sellaisia, että heillä on erirtyisen vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan ja nähdä asiat sen toisen ihmisen näkökulmasta - vaikka tuo toinen olisi oma lapsi. Neuvola ja sossu "ymmärtää" ja kertoo äidille, että olet varmasti tehnyt kaikkesi, koska he eivät voi sanoa, että et vain osaa vanhemmuutta tarpeeksi hyvin.
Itse taas olen kuullut aivan päinvastaisista havainnoista eli juuri näistä aiemman liiton isommista lapsista, joille ei tahdo löytyä paikkaa mistään vaikka molemmat vanhemmat asuisi lähellä. Aina ei edes ole mitään vakavia ongelmia tai häiriökäyttäytymistä. Uusioperheiden asiat tuntuu olevan jonkinlainen tabu eikä niihin saisi oikein puuttua vaan enemmän kuulee kaikenlaista myönteistä puhetta, kuinka lapset kyllä sopeutuvat ja vanhemmalla on oikeus olla onnellinen. Liittyy ehkä siihen kun joskus ennen vanhaan taas ydinperheiden paremmuutta korostettiin. Ei kumpikaan vaihtoehto tietenkään automaattisesti ole vain hyvä tai huono.