Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Vierailija kirjoitti:
Onko tämä 70-luvun äitien aloittama kostoketju...
70-luvun äitien? Siis mitä on 70-luvun äidit? Äidiksi tulleet 70-luvulla? Vai syntyneet 70-luvulla. Eiköhän se äitiys seuraa koko elämän, eikä pelkästään yhdellä vuosikymmenellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On. Ja paljon, ja tiedustan sen että olin huono isä. Join, liikuin epämääräisissä porukoissa ja en oikeasti tuohon aikaan olisi välittänyt vaikka lapset olisivat tehneet jotain kamalaa. Olin yksinhuoltaja isä vaimoni kuoltua nuorimman ollessa 2v. Se sekoitti mut totaalisesti. Vein lapsilta rahaa, myin leluja, vh kasetteja, vaatteita (myös lasten isovanhemmilta ym saamat joululahjat/synttärilahjat yleensä myin) ym että saisin rahaa alkoholiin. Ja mun törttöilyn. Nuorin lapsi sanoi että ei osaa edelleenkään juhlistaa joulua tai synttäreitä kun pelkää että isä vie taas lahjat ja myy ne rahoittaakseen juomistaan. Nykyään paljon parempi olen isänä kun en juo enään, mutta onhan se hankalaa yrittää niitä kaikkia kamalia asioita mitä tein hyvittää.
ihme että lapset on ollenkaan väleissä tuon kaiken jälkeen..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.
Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.
Kyllä voin. Meillä on neljä aikuista lasta, joista yksi kokee meidän epäonnistuneen vanhempina lähes kaikessa. Kyseinen lapsi on autismin kirjolla, ja siihen liittyy vaikeus tulkita vuorovaikutustilanteita. Tämä lapsemme on myös aistiherkkä, ja hän saattaa esimerkiksi kuulla huutona puheen, joka on muiden perheenjäsenten mielestä täysin normaalia, jopa hiljaista puhetta.
Meillä arvostelun taustalla on pitkälti tuo diagnoosi. Lapsemme ymmärtää tämän rationaalisesti, mutta useimmiten unohtaa asian, ja kokee eläneensä hyvin ikävän lapsuuden. Kurjaa, mutta emme voi asialle mitään.
Ei autismikirjo aiheuta sitä, että hän kritisoi. Häntä ei ole ymmärretty. Ei ole otettu aistipoikkeavuuksia huomioon tai ei ole tuettu toiminnanohjauksen taitoja. Ei se ole kenenkään vika, jos ei osaa, koska nykyisin asioista tiedetään paljon enemmän. On väärin sanoa, että autismikirjon diagnoosi olisi syy sille, että hän kritisoi, koska ne ovat hänen kokemuksiaan, kuinka asiat ovat menneet. Hän ei ole silloin osannut sanoa, mitä tarvitsee. Pelkästään jo toiset ihmiset voivat kuormittaa ja jos on iso perhe ja paljon puhetta, ymmärrän täysin, että hänellä on voinut olla vaikeaa. Hän olisi tarvinnut jotain, mitä ei ole saanut. Ihan varmasti asiat olisivat toisin nykyisin, kun osataan ohjata paremmin tukemaan ja huomioimaan kuormitustekijöitä.
Vain silloin kun on ollut jostain riitaa.Minua pidetään hyvänä vanhempana ja saan arvostusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.
Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.
Kyllä voin. Meillä on neljä aikuista lasta, joista yksi kokee meidän epäonnistuneen vanhempina lähes kaikessa. Kyseinen lapsi on autismin kirjolla, ja siihen liittyy vaikeus tulkita vuorovaikutustilanteita. Tämä lapsemme on myös aistiherkkä, ja hän saattaa esimerkiksi kuulla huutona puheen, joka on muiden perheenjäsenten mielestä täysin normaalia, jopa hiljaista puhetta.
Meillä arvostelun taustalla on pitkälti tuo diagnoosi. Lapsemme ymmärtää tämän rationaalisesti, mutta useimmiten unohtaa asian, ja kokee eläneensä hyvin ikävän lapsuuden. Kurjaa, mutta emme voi asialle mitään.
Ei autismikirjo aiheuta sitä, että hän kritisoi. Häntä ei ole ymmärretty. Ei ole otettu aistipoikkeavuuksia huomioon tai ei ole tuettu toiminnanohjauksen taitoja. Ei se ole kenenkään vika, jos ei osaa, koska nykyisin asioista tiedetään paljon enemmän. On väärin sanoa, että autismikirjon diagnoosi olisi syy sille, että hän kritisoi, koska ne ovat hänen kokemuksiaan, kuinka asiat ovat menneet. Hän ei ole silloin osannut sanoa, mitä tarvitsee. Pelkästään jo toiset ihmiset voivat kuormittaa ja jos on iso perhe ja paljon puhetta, ymmärrän täysin, että hänellä on voinut olla vaikeaa. Hän olisi tarvinnut jotain, mitä ei ole saanut. Ihan varmasti asiat olisivat toisin nykyisin, kun osataan ohjata paremmin tukemaan ja huomioimaan kuormitustekijöitä.
No, ammattilaistahot ovat selvästi ja toistuvasti ilmaisseet meille, että lapsen kritiikki meitä vanhempia kohtaan johtuu nimenomaan hänen erikoisesta tavastaan tulkita asioita, mustavalkoisesta ajattelusta sekä taipumuksesta pitää kiinni näistä tulkinnoistaan. Kaikki nämä ominaisuudet liittyvät autismin kirjoon.
Lapsella on ikäviä kokemuksia, se on fakta. Mutta hänen tulkintansa näiden kokemusten syistä eivät vastaa todellisuutta. Lapsi ei siis esimerkiksi sano, että isossa perheessä meteli kuormitti häntä (niin kuin kuormittikin). Sen sijaan hän kokee ja sanoittaa asian niin, että sisarukset pahoinpitelivät häntä ja halusivat jopa tappaa hänet koko lapsuuden ajan.
Autismin kirjo ja siihen liittyvä aistiherkkyys on syynä siihen, että meteli on tuntunut hänestä ikävältä. Tämän olemme toki huomanneet ja tiedostaneet, ja pyrkineet hillitsemään meteliä parhaamme mukaan. Lapsella on ollut käytössään talon hiljaisin huone, ja mahdollisuus vetäytyä sen rauhaan milloin tahansa. Autismin kirjo on myös syynä siihen, että lapsi a) tulkitsee tässä olleensa pahoinpitelyn kohteena eikä b) jousta piiruakaan tästä tulkinnasta, vaikka ammattilaistahot pyrkivät sanoittamaan asiaa toisin "sisarukset pitivät kovasti meteliä, ja se varmaan tuntui sinusta kurjalta".
En tiedä osaanko selittää tätä, mutta meillä on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka ko. aikuinen lapsi syyttää meitä vanhempia tilanteista, joissa koko perhe on joustanut, tukenut ja sopeutunut tämän yhden tarpeisiin, mutta aina ko. lapsen mielestä jollain tavalla väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat hoiti homman surkean huonosti. Kuritusväkivaltaa ja emotionaalista heitteillejättöä.
Tapaan jotta lapset saavat olla heidän kanssaan. Jos lapsia ei olisi en olisi missään tekemisissä. Ei kaikkea tarvitse antaa anteeksi. Kun emme ole tekemissä unohdan että heitä edes on.
Ja sinä hölmö kuvittelet että lastesi on vain sukulaisuuden takia hyvä tavata tuollaisia ihmisiä.
Tuosta vaan sallit traumojen siirtyä eteenpäin.
Lapsillesi löytyisi varmaan muitakin aikuisia elämäänsä, jotka ovat TURVALLISIA!
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ihan tuulesta temmattua ole, että jos lapsena on päässyt laskettelulomille ja balettiin, etteikö lapsuus ole ollut suht ok. Oma poikani pelasi koko lapsuutensa jääkiekkoa ja kyllä siinä minunkin aikani yh-äitinä meni. Illat kuskailin treeneihin ja viikonloput peleihin. Aikataulutin, huollin, ruokin ja rahoitin. Ei ihminen voi ihan sysipaska vanhempi olla, jos tuon kaiken vetää oman työnsä ohella läpi. Pitää siinä vanhemmankin olla kunnossa ja esim. alkoholia ei juurikaan ehdi käyttää, kun pitää olla ajokunnossa.
Niitä vanhemmuuden ongelmia on monia muitakin kuin vain päihdekäyttö, ja raivoraitiskin voi olla huono vanhempi. Lapsen harrastukselle omistautuminen ei tarkoita, että perheessä ei voisi olla esim. fyysistä tai henkistä väkivaltaa tai emotionaalista kylmyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Puhut jotenkin tosi epäkunnioittavasti ja kylmästi lapsestasi.
Mistä ihmeestä sen tiedät, olemmeko joskus jutelleet asiasta? Tietääkseni en ole puhunut tästä, vain kirjoittanut.
No voi anteeksi :D Tarkoitan, että ilmaiset ajatuksesi lapsestasi tosi epäkunnioittavan ja kylmän kuuloisesti.
Naurattaa tuo kun et muka tajunnut viestiäni :D
Minusta ap kuvasi osuvasti tilanteita kahden eri terapeutin jälkeen.
Ensimmäinen syyllisti lapsuuden ja vanhemmat, toinen opasti suhtautumaan asioihin aikuisen tavoin.
Tunnen pari kypsässä iässä olevaa ihmistä, jotka jaksavat jankuttaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja kaikki on äidin vikaa tai isän vikaa.
Ikinä ei ole edes yritetty ymmärtää niitä vanhempia, heidän taustojaan, kasvatustaan, mahdollisuuksiaan.
Terve ihminen asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja todellakin ottaa vastuun tunteistaan.
Jos on niin pahat traumat, että terapiaa tarvitaan, hyvä terapeutti osaa auttaa ohjaamalla aikuisen vastuuseen omista tunteistaan ja niiden hallinnasta, kuten ap:n lapsen tapauksessa se jälkimmäinen.
On mielestäni huono vaihtoehto jäädä vellomaan lapsuuden kokemuksiin ja antaa niiden hallita. Jos on pahat kokemukset, ne on käsiteltävä, mutta käsittelyn pitää olla puhdistavaa ja vapauttavaa, minuutta rakentavaa ja vahvistavaa. Ei sellaista, ettei sieltä lapsuudesta päästä ikinä pois.
Hyväänkin lapsuuteen voi jäädä jumiin, jos aikuistumista ei ole tuettu. - Sitten odotetaan puolisolta valmista hyvää elämää tai jäädään peräkamari-idylliin.
Ei ole. Aivan pienestä pitäen sai itselleen vitsan hakea, jolla roimittiin pakarat ja selkä punaiseksi. Pidin linjaa, että pienimmästäkin syystä laitettiin raippa laulamaan, ja se oli elämäni paras päätös. Myös napakka koukku viisivuotiaan maksan kärkeen opetti nopeasti sen, että vanhempia pitää kunnioittaa. Nykyään poika on menestynyt yritysjohtaja, joka edelleen kiittelee kasvatusmetodejani. Kutsuu minua herraksi, kuten kuuluukin. Olen neuvonut häntä omien lastensa kanssa, ja hyvin on kuulemma kasvatus lähtenyt käyntiin. Kyllähän ukkikin välillä muistaa luunapilla jos esim. nousevat pöydästä ennen minua. Olen kuitenkin suvun päämies, ja vaadin kunnioitusta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Tätä mäkin vähän pelkään että lapselleni sattuu tuollainen terapeutti. Hän siis etsii parhaillaan apua ja haluaa terapiaan pahan olonsa takia. Olen nyt ollut hänen apunaan, henkilönä kenelle voi soittaa kun tulee oikein ahdistava olo, ja olen puhuneet paljon hänen kanssaan.
Lapsellani on tapana muistaa vain kaikki negatiiviset asiat, ja mikäli terapeutti on samaa mieltä, niin lapseni olo tulee vain pahenemaan.
Lapsi ei ihan oikeasti tunnu muistavan lapsuudestaan/nuoruudestaan mitään hyvää. Jos esim. puhutaan jostain reissusta joka tehtiin, ja missä lapsella oli todella mukavaa, ja mitä hän pienenä muisteli kivana juttuna, niin nyt hän sanoo että joo, oli ihan hirveää silloin, sekin meni pilalle, ja lempipaitakin jäi hotelliin, ja ruoka oli pahaa.
Aloituksen kysymykseen, on kritisoinut joo, ja ihan aiheesta. Asiasta on puhuttu ja moni väärinkäsitys selvinnyt nyt kun hän on aikuinen ja pystyy käsittelemään asioita kuin aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tämä 70-luvun äitien aloittama kostoketju...
70-luvun äitien? Siis mitä on 70-luvun äidit? Äidiksi tulleet 70-luvulla? Vai syntyneet 70-luvulla. Eiköhän se äitiys seuraa koko elämän, eikä pelkästään yhdellä vuosikymmenellä.
Viittasin tähän legendaariseen ketjuun :D
https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Eli teillä jäätiin emotionaalisesti heitteille ja syyllistettiin vielä päälle, kun on maksettu harrastukset ja lasketteluviikonloput?
Kuinka usein sanoit lapsellesi että rakastat häntä ja lohdutit niin, että tarjosit hänelle hellää hoivaa etkä pelkkiä kovia ratkaisuja?
Tai sitten ensimmäinen terapeutti selitti kaiken lapsuudella, toinen terapeutti lähti siitä, että omia tunteitaan voi hallita ja ottaa niistä vastuun. Yksi lapsuus, kaksi terapeuttia ja kaksi erilaista tapaa katsoa asioita. On helppo syyllistää lapsuutta, koska silloin ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan.
Lapsella on paha olla ja sinä keskityt arvostelemaan terapeuttia. Kuka tässä nyt ei kanna vastuuta?
No todellakin!! On ensiarvoisen tärkeää että terapeutti on hyvä työssään ja sopiva henkilölle joka terapiaan menee. Jos oman lapsen terapeutti on surkea, ja vain pahentaa lapsen oloa, niin rakastava vanhempi haluaa ehdottomasti että terapeutti vaihtuu!! Jos ei halua, niin vihaa lastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
i
Vierailija kirjoitti:
Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.
Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.
Kyllä voin. Meillä on neljä aikuista lasta, joista yksi kokee meidän epäonnistuneen vanhempina lähes kaikessa. Kyseinen lapsi on autismin kirjolla, ja siihen liittyy vaikeus tulkita vuorovaikutustilanteita. Tämä lapsemme on myös aistiherkkä, ja hän saattaa esimerkiksi kuulla huutona puheen, joka on muiden perheenjäsenten mielestä täysin normaalia, jopa hiljaista puhetta.
Meillä arvostelun taustalla on pitkälti tuo diagnoosi. Lapsemme ymmärtää tämän rationaalisesti, mutta useimmiten unohtaa asian, ja kokee eläneensä hyvin ikävän lapsuuden. Kurjaa, mutta emme voi asialle mitään.
Ei autismikirjo aiheuta sitä, että hän kritisoi. Häntä ei ole ymmärretty. Ei ole otettu aistipoikkeavuuksia huomioon tai ei ole tuettu toiminnanohjauksen taitoja. Ei se ole kenenkään vika, jos ei osaa, koska nykyisin asioista tiedetään paljon enemmän. On väärin sanoa, että autismikirjon diagnoosi olisi syy sille, että hän kritisoi, koska ne ovat hänen kokemuksiaan, kuinka asiat ovat menneet. Hän ei ole silloin osannut sanoa, mitä tarvitsee. Pelkästään jo toiset ihmiset voivat kuormittaa ja jos on iso perhe ja paljon puhetta, ymmärrän täysin, että hänellä on voinut olla vaikeaa. Hän olisi tarvinnut jotain, mitä ei ole saanut. Ihan varmasti asiat olisivat toisin nykyisin, kun osataan ohjata paremmin tukemaan ja huomioimaan kuormitustekijöitä.
Voi olla näinkin, mutta koko perhe ei voi elää kuin munankuorilla yhden lapsen takia. Kuormitustekijöitä ei voi välttää, jos aistiyliherkkyyksiä on paljon. Aika tarpeetonta syyllistää vanhempia. Kuinka paljon muun perheen täytyy venyä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein terapiassa on alun mulla oli ihan hyvä lapsuus jälkeen oivaltamisen aika, jolloin ymmärtää miten asiat ovat itseen vaikuttaneet, jossa herää usein pelko/katkeruus/kateus/suru/viha jne, jonka jälkeen usein sitten taas seuraa ymmärrys ja hyväksyntä suhteessa omaan elämäntarinaan. Omat potilaat usein löytävät omat rajat ja sitä myötä mahdollisuuden myös ns palata lapsuudenperheeseensä. Jotkut myös huomaavat, että käytös on edelleen mitätöivää, väkivaltaista tai muuten haitallista ja rajoittavat sitten yhteydenpitoa. Jos potilas jää vaiheeseen, jossa hän istuu viikosta toiseen äitinsä luona kertomassa miten huono tämä on, niin siinä on sitten terapia aika lailla epäonnistunut.
Äitinä arvioi itseään kriittisesti ja ne on pieniä juttuja. Poikani ei oo arvostellut vaikka oon pyytänyt. Eroon liittyvät asiat saa välillä huonon omantunnon vaikka sanon itselleni että se oli hyvä ratkaisu kuitenkin.
Joo. Kritisoi sitä, ettei saanut ikinä olla yksin ja nyt aikuisena ei oikein osaa olla yksin. Hän oli ensimmäisen yön yksin, kun muutti kotoa, koska minun mielestä lasta ei jätetä yksin kotiin ja reissuihin lähtee mukaan kaikki kotona asuvat. Ei myöskään joutunut olemaan ikinä aamulla tai iltapäivisin yksin, koska mies teki töitä kotoa ja hänet haettiin ja vietiin kouluun autolla. Muistan, että hän oli ensimmäisen kerran yksin pari tuntia, kun oli 13.
En ymmärrä miksi hän valittaa, kun me pidettiin huoli, että oltiin läsnä. Aina oli joku kotona siihen asti, että hän oli 18 siksi, että hänellä olis kaikki hyvin. Aina oli joku kotona laittamassa ruokaa ja huolehtimassa. Jätettiin väliin monet häät ja muut juhlat että hänen ei tarvis olla yksin, koska meidän lapsi on meille kavereita tärkeämpi. Reissut maksettiin hänelle vielä aikuisenakin. Hän muutti kotoa, kun oli 21 ja silloin oli sitten elämänsä ekan yön yksin.
Olen saanut äitinä kritiikkiä. Monesta asiasta . Moni kirpaisee, moni hieman hymyilyttää ja kaikista otan kopin ja yritän kehittyä ihmisenä. En ole täydellinen äiti, olen omien rikkinäisten vanhempieni ja itseni ja ympäristööni tulos - virheitä tekevä ja niistä edelleen oppiva. Lasteni kohdalla olen yrittänyt olla hyvä äiti niillä tiedoilla ja taidoilla mitä minulla on siinä elämän vaiheessa. Nyt kun lapset ovat nuoria aikuisia minusta on kiva kuunnella heidän ajatuksiaan ja ohjeitaan elämästäni, keskustella niistä ja saada erilaisia näkemyksiä. Jokaisen olisi mielestäni hyvä muistaa että oman lapsuuden rinnalla omat vanhemmat ovat eläneet sehdettansa, työelämän kiemuroita, suhteitansa omiin vanhempiinsa/anoppeihinsa ja appeihinsa jne. Ja näistä ei varmasti lapsi kaikkea tiedä eikä tarvi tietääkään mutta nuo kaikki vaikuttavat lapsuuteen -ehkä sieltä tulee ne kipeät asiat miksi mummon kuolemasta ei puhuta tai miksi jollakin on ongelmia ilmaista itseään tai tunteitansa. Olkaa armollisia itsellenne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
i
Vierailija kirjoitti:
Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.
Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.
Kyllä voin. Meillä on neljä aikuista lasta, joista yksi kokee meidän epäonnistuneen vanhempina lähes kaikessa. Kyseinen lapsi on autismin kirjolla, ja siihen liittyy vaikeus tulkita vuorovaikutustilanteita. Tämä lapsemme on myös aistiherkkä, ja hän saattaa esimerkiksi kuulla huutona puheen, joka on muiden perheenjäsenten mielestä täysin normaalia, jopa hiljaista puhetta.
Meillä arvostelun taustalla on pitkälti tuo diagnoosi. Lapsemme ymmärtää tämän rationaalisesti, mutta useimmiten unohtaa asian, ja kokee eläneensä hyvin ikävän lapsuuden. Kurjaa, mutta emme voi asialle mitään.
Ei autismikirjo aiheuta sitä, että hän kritisoi. Häntä ei ole ymmärretty. Ei ole otettu aistipoikkeavuuksia huomioon tai ei ole tuettu toiminnanohjauksen taitoja. Ei se ole kenenkään vika, jos ei osaa, koska nykyisin asioista tiedetään paljon enemmän. On väärin sanoa, että autismikirjon diagnoosi olisi syy sille, että hän kritisoi, koska ne ovat hänen kokemuksiaan, kuinka asiat ovat menneet. Hän ei ole silloin osannut sanoa, mitä tarvitsee. Pelkästään jo toiset ihmiset voivat kuormittaa ja jos on iso perhe ja paljon puhetta, ymmärrän täysin, että hänellä on voinut olla vaikeaa. Hän olisi tarvinnut jotain, mitä ei ole saanut. Ihan varmasti asiat olisivat toisin nykyisin, kun osataan ohjata paremmin tukemaan ja huomioimaan kuormitustekijöitä.
Voi olla näinkin, mutta koko perhe ei voi elää kuin munankuorilla yhden lapsen takia. Kuormitustekijöitä ei voi välttää, jos aistiyliherkkyyksiä on paljon. Aika tarpeetonta syyllistää vanhempia. Kuinka paljon muun perheen täytyy venyä?
Hyvin tuttua tuo, että lapsi yrittää määritellä koko perheen elämistä ja olemista. Meillä on lievästi autistinen teini ja aistiyliherkkyydet ovat vahvasti läsnä. Hänellä on oma huone, johon voi mennä, jos äänet yms. hälinä käy sietämättömäksi (sivumennen sanoen kaksi muuta sisarusta jakavat huoneen). Mutta jos lapsi ei halua mennä huoneeseensa, vaan vaatii saada tehdä esim. läksyt keittiön pöydän ääressä hiljaisuudessa, niin vaikeaa on ja näitä tällaisia tilanteita on paljon. Mahdollisuuksia annetaan ja keksitään vaikka mitä, että lapsi kestäisi aistiyliherkkyyksien kanssa, mutta hän omalla toiminnallaan aiheuttaa ongelmia. Aika kohtuutonta syyttää vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Kritisoi sitä, ettei saanut ikinä olla yksin ja nyt aikuisena ei oikein osaa olla yksin. Hän oli ensimmäisen yön yksin, kun muutti kotoa, koska minun mielestä lasta ei jätetä yksin kotiin ja reissuihin lähtee mukaan kaikki kotona asuvat. Ei myöskään joutunut olemaan ikinä aamulla tai iltapäivisin yksin, koska mies teki töitä kotoa ja hänet haettiin ja vietiin kouluun autolla. Muistan, että hän oli ensimmäisen kerran yksin pari tuntia, kun oli 13.
En ymmärrä miksi hän valittaa, kun me pidettiin huoli, että oltiin läsnä. Aina oli joku kotona siihen asti, että hän oli 18 siksi, että hänellä olis kaikki hyvin. Aina oli joku kotona laittamassa ruokaa ja huolehtimassa. Jätettiin väliin monet häät ja muut juhlat että hänen ei tarvis olla yksin, koska meidän lapsi on meille kavereita tärkeämpi. Reissut maksettiin hänelle vielä aikuisenakin. Hän muutti kotoa, kun oli 21 ja silloin oli sitten elämänsä ekan yön yksin.
Ok, mitä helvettiä?
On tuo nyt aika erikoista. Teini-ikään kuuluu itsenäistyminen. Siihen kuuluu myös yksinolo. Ruoanlaiton opettelu, omista aikatauluista huolenpito.
Muistan nauttineeni todella paljon, kun sain olla yksin kotona teini-ikäisenä. Nykyäänkin rakastan omaa aikaa.
Taisi kritiikki osua ihan oikeaan nyt tässä.
On. Ja paljon, ja tiedustan sen että olin huono isä. Join, liikuin epämääräisissä porukoissa ja en oikeasti tuohon aikaan olisi välittänyt vaikka lapset olisivat tehneet jotain kamalaa. Olin yksinhuoltaja isä vaimoni kuoltua nuorimman ollessa 2v. Se sekoitti mut totaalisesti. Vein lapsilta rahaa, myin leluja, vh kasetteja, vaatteita (myös lasten isovanhemmilta ym saamat joululahjat/synttärilahjat yleensä myin) ym että saisin rahaa alkoholiin. Ja mun törttöilyn. Nuorin lapsi sanoi että ei osaa edelleenkään juhlistaa joulua tai synttäreitä kun pelkää että isä vie taas lahjat ja myy ne rahoittaakseen juomistaan. Nykyään paljon parempi olen isänä kun en juo enään, mutta onhan se hankalaa yrittää niitä kaikkia kamalia asioita mitä tein hyvittää.