Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Eli äiti tiesi

Aikuinen lapsi huomasi terapiaan mentyään, että syy pahaan oloon oli lapsuuden kodissa, varsinkin isässä. Tunnen yrittäneeni parhaani, ja olleeni aika tyypillinen ikäluokkani edustaja vanhempana, mutta tämä on tuomio eikä taida tulla enää isänpäiväkorttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"

Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.

Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.

Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".

Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.

Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa. 

Vai ankara. Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika. Ja että nään myös ne hyväy asiat, mutta eihän se pyyhi pois sitä sellaista välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja puhumattomuutta.

Isäni saattoi olla 2-3 viikkoa puhumatta kellekkään mitään syistä joita en ymmärtänyt silloin. Kuusivuotiaasta saakka piti hoitaa oma hammashygienia, ml.oikomishoito 8-13 vuotiaana lukuisine käynteineen ja monet muutkin asiat.

Kun mummoni kuoli, kukaan, siis kukaan ei puhunut mun kanssa asiasta. Että mitä ajattelen, olenko surullinen? En ollut koskaan ollut hautajaisissa, en tiennyt mitä siellä tapahtuu, kukaan ei kertonut ennakkoon. Söin suruuni, voin huonosti, koulussa mm. huomattiin tämä ja lihoin 10kg vuodessa. Se on aika paljon tokaluokkalaiselle. Vanhempani kielsivät käymästä koulupsykologilla vaikka sitä koulusta ehdotettiin. Syömisestäkin vaan huomauteltiin ja pilkattiin. Kyllä, omat vanhempani.

Että kaikkensa yrittivät? Joopajoo.

Sori, mutta sulla on lähtökohtaisesti aivan väärä asenne tässä. Ihme että vuodatuksesi saa noin paljon peukkuja...

"Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika."

Jep, eli mähän en tietenkään ymmärtänyt yhtään mitään oikein... ja vanhempasi, tottakai kaikki mitä sanot on täsmälleen niinkuin sanot, väittävät kaiken olevan sinun syysi (kun sinä väität, että syy on vanhempien). Aivan sekoa... Ensinnäkin, tajusin enemmän kuin sinä. Toiseksi, sä et vaikuta kovin hyvältä ajatustenlukijalta tai että tajuaisit yhtään omia vanhempiasi. Lisäksi tahdot jee sustella kuinka lasket mukaan sen hyvänkin. Sitten sulla on mielestäsi oltava ehdottomasti oikeus "keskustella" niinkuin itse haluat ja toivot keskustelua aiheesta. Otat aika herkästi itseesi.

Mulla on itselläni kaksi sisarusta ja toisen kanssa ollaan ihan ok vaikka lapsuus oli paljon pahempaa kuin sinulla. Meidän vanhemmat olivat välillä id io otteja, mutta kyllä, parhaansa yrittivät. Jos vanhempasi ovat noin tunaroineet, ei kyse todennäköisemmin ole rakkaudettomuudesta tai välinpitämättömyydestä (välinpitämättömyys edellyttää että ymmärtää asian vakavuuden, muttei välitä). Eivät todennäköisemmin vain osanneet ja ymmärtäneet. Riittääkö sulle sori siitä? Jos riittäisi niin voisit tehdä itsekin parhaasi ja lopettaa syyttelyt, kuka on tehnyt väärin ja syyllinen menneisyyden taakkaasi...

Meistä kolmesta sisaruksesta yksi on käynyt kouluikäisestä asti koulupsykologilla ja terapiassa ja hän on avian uskomattoman kykenemätön ottamaan vastuuta itsestään vielä aikuisenakin. Varmaan kyllä paljon pahempi kuin sinä. Kaikki on todellakin aina vanhempien vika, aina syy on lapsuudessa. Mitä vuosia on sivusta ja osallisena joutunut olemaan, kaikki ratkaisun avaimet piilotettiin häneltä siellä terapioissa. Joku sanoikin, että on tosiaan hyviä terapeutteja. On myös niitä, jotka lähestyvät työtä aivan väärällä tavalla... mutta et voi tietää olisiko esim. koulupsykologista ollut apua vai olisiko asiat menneet päin p:tä ei-välttämättä-niin-taitavien viranomaisten puuttuessa asioihin. Olisit päässyt jonnekin oikeinkasvatuslaitokseen ja huonoon terapiaan... koska harvoinhan viranomaistaholta osataan auttaa muita kuin aivan akuutissa, tyyliin hengenvaarassa olevia lapsia. Ei sulla välttämättä olisi ollut niin hyvä tuuri, että viranomaiset olisivat osanneet tukea teidän perhettä, stressaamatta perhettänne ja saaneet sulle paremman lapsuuden. Ihan epärealistista minusta.

Jos voit mummosi kuoleman jälkeen koulussa niin huonosti, että lihoit (tokaluokkalaiselle kyllä voi normaalistikin tulla kasvun myötä monta kiloa vuodessa, että toi sun 10 kiloa ei ole niin järkkyä lihomista kuin luulet tai yrität painottaa) niin syy ei ole vain sun äidin ja isän tai mummon kun meni kuolemaan. Sulle kävi niin, koita päästä yli siitä. Varmasti paljon helpompaa jos lopetat etsimästä syyllisiä pahaan oloosi tai johonkin henkiseen taakkaan, mitä nyt tykkäät ihan itse raahata siitä päästämättä. Voit yrittää vaatia vanhempiasi "olemaan sun puolella", nöyrtymään edessäsi.. mitä vaan. Tai sitten voit päästää irti tuosta omasta vammastasi. Miettiä, että miten selvisit tai aiot selvitä ja voit aikuisena jo syyttää ihan vain itseäsi jos et tee. Jos odotuksesi ovat liian kovat niin muista, että vähempikin on edes jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan menneisyydellä on merkitystä; sukupolvelta toiselle periytyy erilaiset traumat kotiolojen, vanhempien käytöksen ja yleisen ilmapiirin mukana. Jos jossain välissä tajuaa hankaluuksiensa juontuvan sieltä, syyttely on aivan looginen reaktio. Mutta hyödytöntä, sillä aivan yhtä uhreja ne jollain tavalla vahingollisesti käyttäytyneet vanhemmatkin ovat olleet. Ja heidän vanhempansa. Ja heidän vanhempansa. Hetken sormella osoittaminen saattaa henkilöä itseään helpottaa - onhan hän saattanut sitä ennen syytellä itseään omista hankaluuksistaan. Mutta suurempaan eheytymiseen ei tuolla tavoin pääse.

On tässä sellainenkin maailman tavallisin asia kyseessä, että jos kertoo toiselle, että hänen jokin tekonsa satutti, niin sillä toisella on sitten mahdollisuus tiedostaa asia, oppia jotain ja muuttaa ehkäpä tarvittaessa sitä kautta jatkossa myös käytöstään.

Musta mennään metsään siinä, ettei joskus saisi ilmaista myös negatiivisiakin, ihan aiheesta tulleita tunteitaan (toki näitä kannattaa koittaa ilmasita rakentavasti). Niin sitä pääsee asioissa myös eteenpäin. Tämä nykyään muodikas "ilmaistaan vain positiivisen kautta" on liiallisena tukahduttavaa, teennäistä ja epätervettä. Joskus on ihan tervettä kertoa että hei, tuo muuten satutti!

Ihmisten on tervettä kohdata omat tunteensa, tarvittaessa kertoa niistä myös asiaan liittyville henkiöille, käsitellä asia ja niin, mennä sitten eteenpäin. Ei asioissa mielestni pääse aidosti eteenpäin, jos ei kohtaa niihin liittyviä tunteita ensin, vaan yrittää tuhahduttaa niitä. Ja joskus voi osoittaa sillä sormellakin, jos aihetta oikeasti on.

Mikä on nykyajan villitys, että ilmaistaan vain positiivisen kautta? Kyllä nykyaikana valitetaan paljon enemmän kuin 50 vuotta sitten lapsuudessani. Ihmiset haastaa riitaa jopa työpaikalla ja avioliitot kaatuu, kun koskaan ei olla tyytyväisiä. Negatiivinen puhe on lisääntynyt eikä vähentynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä sai harrastaa ja lomailtiin, mutta ei se vanhempien silmittömiltä riidoilta ja meihin lapsiin kohdistuvalta henkiseltä väkivallalta ja jatkuvalta fyysisen väkivallan uhalta pelastanut. Näytti toki ulospäin hyvältä, ja mua paheksuttiin, kun yritin kertoa pahasta olostani ja kehtasin sanoa mitään poikkipuoleista vanhemmistani, jotka järjestivät lapsilleen sitä sun tätä. Mun puolestani olisivat voineet laittaa ne rahat omaan terapiaansa niin olisin säästynyt paljolta. Omat rahani sinne myöhemmin upposivat.

Jos vanhempasi olivat sodan jälkeisen sukupolven kasvattamat niin anna olla. Oli se niin kovaa aikaa lapsille.

40-luvun lopulla syntyivät ja etenkin toisella oli järkyttävät kotiolot, todella väkivaltainen alkoholistivanhempi. En minä näitä heidän kanssaan käsittelekään, toista ei koskaan ole kiinnostaneetkaan lastensa asiat ja toinen veti silmittömät raivarit, kun aikoinaan pariin otteeseen yritin käytöksensä ottaa puheeksi. Käsittelen itsenäisesti, mitä tarvitsee oman hyvinvointini kannalta käsitellä, ja suojaan rajat asettamalla itseni vanhempien vahingollisuudelta nyt, kun siihen aikuisena pystyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.

Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.

En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.

Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.

Onko muilla tälläistä?

Sama täällä ja tiedätkö minuakin ärsyttää mutta teeskentelen kiinnostunutta, koska tämä uusi sukupolvi on niin kaikkitietävä ja kirjaviisas. Pakko myöntää, että olin lähes samanlainen omalle äidilleni.

Ymmärrän senkin, että tyttöni haluaa vain minun parastani ja siksi myötäilen ja olen kaikessa mukana paitsi kun saan laihdutusohjeita.

Mitä jos olisit reilusti oma itsesi ja kertoisit todelliset mielipiteesi asioista? En oikein ymmärrä tuollaista teeskenteyä "läheisten" ihmisten kesken. Itse ainakin arvostan aidosti lämpimiä ja rehellisiä ihmissuhteita elämässä korkealle. Tuollainen teeskentelyhän vaan edistää noita vinoutuneita rooleja. Oletko joskus aiemmin ollut aidosti kiinnostunut lapsesi mielipiteistä? Milloin asia muuttui?

Minä olisin aikuisena lapsena halunnut keskustella lapsuuden tapahtumista, kuten fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta, mutta vanhempi ei kyennyt keskustelemaan aiheesta. Sain vastaani vain syyttelyä, nimittelyä, haukkumista, uhkailua, asian kieltämistä ja suoraa huutoa. Mikäli keskustelu voitaisiin käydä, asiasta otettaisiin vastuu, ymmärrettäisiin asian vakavuus ja pyydettäisiin anteeksi ja aidosti muutettaisiin käyttäytymistä, olisin valmis asian läpikäynnin jälkeen yrittämään uudenlaisen yhteyden rakentamista vanhempaan. En kuitenkaan näe sen olevan koskaan mahdollista, joten elämme varmasti loppuelämämme erillämme. Se on hirveän surullinen ja raskas asia hyväksyä, mutta sille ei vaan voi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

No susta kyllä todellakin kuulee heti miksi lapsesi on terapian tarpeessa:D Niillä balettitunneillakaan ei ihan kaikkea paikata, mielenterveys on pääasiassa ihan muista asioista kiinni.

Ei ole kritisoinut, mutta olen ymmärtänyt, että kaikki ei ole aina mennyt kuin Strömsössä. Ymmärrän sen ihan itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin usein (tässäkin keskustelussa) todetaan, että varmasti sejase teki parhaansa? Jos joku todella on tehnyt parhaansa, hyvä niin, mutta oman havaintoni pohjalta me ihmiset kyllä silloin tällöin, tilaisuuden tullen, nimenomaan annamme itsessämme tilaa myös pahuudelle, välinpitämättömyydelle ym. haitallisille asioille, ja aivan tietoisesti. Se ei ole parhaansa tekemistä. 

Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Luulen, myös sinulla olevan omat vahvuudet, mutta myös heikkoudet. Se on ihmisen kohtalo.

Ja samalla tavalla joku on sinusta samaa mieltä, mitä nyt kritisoit lasten vanhempia.

Ero vanhempieni ja minun välillä on se, että mun toimintaani saa kritisoida, osaan pyytää anteeksi ja haluan kehittää itseäni, jotta osaisin toimia vastaisuudessa paremmin. En vedä kilareita enkä vaadi toista pysymään hiljaa asioista, jotka ovat pielessä, vedoten kaikkeen hyvään, jota olen tuon ihmisen eteen tehnyt.

- eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan menneisyydellä on merkitystä; sukupolvelta toiselle periytyy erilaiset traumat kotiolojen, vanhempien käytöksen ja yleisen ilmapiirin mukana. Jos jossain välissä tajuaa hankaluuksiensa juontuvan sieltä, syyttely on aivan looginen reaktio. Mutta hyödytöntä, sillä aivan yhtä uhreja ne jollain tavalla vahingollisesti käyttäytyneet vanhemmatkin ovat olleet. Ja heidän vanhempansa. Ja heidän vanhempansa. Hetken sormella osoittaminen saattaa henkilöä itseään helpottaa - onhan hän saattanut sitä ennen syytellä itseään omista hankaluuksistaan. Mutta suurempaan eheytymiseen ei tuolla tavoin pääse.

On tässä sellainenkin maailman tavallisin asia kyseessä, että jos kertoo toiselle, että hänen jokin tekonsa satutti, niin sillä toisella on sitten mahdollisuus tiedostaa asia, oppia jotain ja muuttaa ehkäpä tarvittaessa sitä kautta jatkossa myös käytöstään.

Musta mennään metsään siinä, ettei joskus saisi ilmaista myös negatiivisiakin, ihan aiheesta tulleita tunteitaan (toki näitä kannattaa koittaa ilmasita rakentavasti). Niin sitä pääsee asioissa myös eteenpäin. Tämä nykyään muodikas "ilmaistaan vain positiivisen kautta" on liiallisena tukahduttavaa, teennäistä ja epätervettä. Joskus on ihan tervettä kertoa että hei, tuo muuten satutti!

Ihmisten on tervettä kohdata omat tunteensa, tarvittaessa kertoa niistä myös asiaan liittyville henkiöille, käsitellä asia ja niin, mennä sitten eteenpäin. Ei asioissa mielestni pääse aidosti eteenpäin, jos ei kohtaa niihin liittyviä tunteita ensin, vaan yrittää tuhahduttaa niitä. Ja joskus voi osoittaa sillä sormellakin, jos aihetta oikeasti on.

Mikä on nykyajan villitys, että ilmaistaan vain positiivisen kautta? Kyllä nykyaikana valitetaan paljon enemmän kuin 50 vuotta sitten lapsuudessani. Ihmiset haastaa riitaa jopa työpaikalla ja avioliitot kaatuu, kun koskaan ei olla tyytyväisiä. Negatiivinen puhe on lisääntynyt eikä vähentynyt.

No monissa ympyröissä ollaan menty tähän (teennäisen) positiivisuuden ihanteen  ääripäähän myös. Onko sitten ollut lähtökohtana jokin vastaveto tuolle negatiiviselle suhtautumiselle ja valittamiselle tms. en tiedä. Tällainen ajattelumalli on kuitenkin yleistynyt viimevuosina. Vaihtelee varmaan missä tuohon törmää, ei ole jokapaikassa valloillaan. Kumpikaan ääripää ei mielestäni ole terveellinen.

Kyllä. Aivan hirveitä ollaan, pilattu koko elämänsä, kaikki on meidän vika. Oman itsensä ansiota on, että on pärjännyt elämässään hyvin ja on onnellinen.

Yhteyttä pitää, kun jotain haluaa tai on hätä. Ihmetyttää miten tällaiset täyspaskat tunnekylmät narsistit tulee hädän hetkellä mieleen eikä ne häntä aidosti rakastavat. Toisella lapsella aivan eri käsitys lapsuudesta, siskolle ei koskaan mikään riittänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"

Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.

Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.

Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".

Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.

Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa. 

Vai ankara. Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika. Ja että nään myös ne hyväy asiat, mutta eihän se pyyhi pois sitä sellaista välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja puhumattomuutta.

Isäni saattoi olla 2-3 viikkoa puhumatta kellekkään mitään syistä joita en ymmärtänyt silloin. Kuusivuotiaasta saakka piti hoitaa oma hammashygienia, ml.oikomishoito 8-13 vuotiaana lukuisine käynteineen ja monet muutkin asiat.

Kun mummoni kuoli, kukaan, siis kukaan ei puhunut mun kanssa asiasta. Että mitä ajattelen, olenko surullinen? En ollut koskaan ollut hautajaisissa, en tiennyt mitä siellä tapahtuu, kukaan ei kertonut ennakkoon. Söin suruuni, voin huonosti, koulussa mm. huomattiin tämä ja lihoin 10kg vuodessa. Se on aika paljon tokaluokkalaiselle. Vanhempani kielsivät käymästä koulupsykologilla vaikka sitä koulusta ehdotettiin. Syömisestäkin vaan huomauteltiin ja pilkattiin. Kyllä, omat vanhempani.

Että kaikkensa yrittivät? Joopajoo.

Sori, mutta sulla on lähtökohtaisesti aivan väärä asenne tässä. Ihme että vuodatuksesi saa noin paljon peukkuja...

"Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika."

Jep, eli mähän en tietenkään ymmärtänyt yhtään mitään oikein... ja vanhempasi, tottakai kaikki mitä sanot on täsmälleen niinkuin sanot, väittävät kaiken olevan sinun syysi (kun sinä väität, että syy on vanhempien). Aivan sekoa... Ensinnäkin, tajusin enemmän kuin sinä. Toiseksi, sä et vaikuta kovin hyvältä ajatustenlukijalta tai että tajuaisit yhtään omia vanhempiasi. Lisäksi tahdot jee sustella kuinka lasket mukaan sen hyvänkin. Sitten sulla on mielestäsi oltava ehdottomasti oikeus "keskustella" niinkuin itse haluat ja toivot keskustelua aiheesta. Otat aika herkästi itseesi.

Mulla on itselläni kaksi sisarusta ja toisen kanssa ollaan ihan ok vaikka lapsuus oli paljon pahempaa kuin sinulla. Meidän vanhemmat olivat välillä id io otteja, mutta kyllä, parhaansa yrittivät. Jos vanhempasi ovat noin tunaroineet, ei kyse todennäköisemmin ole rakkaudettomuudesta tai välinpitämättömyydestä (välinpitämättömyys edellyttää että ymmärtää asian vakavuuden, muttei välitä). Eivät todennäköisemmin vain osanneet ja ymmärtäneet. Riittääkö sulle sori siitä? Jos riittäisi niin voisit tehdä itsekin parhaasi ja lopettaa syyttelyt, kuka on tehnyt väärin ja syyllinen menneisyyden taakkaasi...

Meistä kolmesta sisaruksesta yksi on käynyt kouluikäisestä asti koulupsykologilla ja terapiassa ja hän on avian uskomattoman kykenemätön ottamaan vastuuta itsestään vielä aikuisenakin. Varmaan kyllä paljon pahempi kuin sinä. Kaikki on todellakin aina vanhempien vika, aina syy on lapsuudessa. Mitä vuosia on sivusta ja osallisena joutunut olemaan, kaikki ratkaisun avaimet piilotettiin häneltä siellä terapioissa. Joku sanoikin, että on tosiaan hyviä terapeutteja. On myös niitä, jotka lähestyvät työtä aivan väärällä tavalla... mutta et voi tietää olisiko esim. koulupsykologista ollut apua vai olisiko asiat menneet päin p:tä ei-välttämättä-niin-taitavien viranomaisten puuttuessa asioihin. Olisit päässyt jonnekin oikeinkasvatuslaitokseen ja huonoon terapiaan... koska harvoinhan viranomaistaholta osataan auttaa muita kuin aivan akuutissa, tyyliin hengenvaarassa olevia lapsia. Ei sulla välttämättä olisi ollut niin hyvä tuuri, että viranomaiset olisivat osanneet tukea teidän perhettä, stressaamatta perhettänne ja saaneet sulle paremman lapsuuden. Ihan epärealistista minusta.

Jos voit mummosi kuoleman jälkeen koulussa niin huonosti, että lihoit (tokaluokkalaiselle kyllä voi normaalistikin tulla kasvun myötä monta kiloa vuodessa, että toi sun 10 kiloa ei ole niin järkkyä lihomista kuin luulet tai yrität painottaa) niin syy ei ole vain sun äidin ja isän tai mummon kun meni kuolemaan. Sulle kävi niin, koita päästä yli siitä. Varmasti paljon helpompaa jos lopetat etsimästä syyllisiä pahaan oloosi tai johonkin henkiseen taakkaan, mitä nyt tykkäät ihan itse raahata siitä päästämättä. Voit yrittää vaatia vanhempiasi "olemaan sun puolella", nöyrtymään edessäsi.. mitä vaan. Tai sitten voit päästää irti tuosta omasta vammastasi. Miettiä, että miten selvisit tai aiot selvitä ja voit aikuisena jo syyttää ihan vain itseäsi jos et tee. Jos odotuksesi ovat liian kovat niin muista, että vähempikin on edes jotain.

Okei,taisi osua nyt sussa johonkin arkaan paikkaan.

Ei mulla ole mitään intressiä jatkaa keskustelua ihmisen kanssa, joka sotkee mut ja mun kirjoitukset johonkin omaan, sekavaan tunnesoppaansa, mitätöi mut ihmisenä, mun kokemukset, tunteet ja kaiken huipuksi puolustaa mun vanhempia joista ei tiedä mitään. Luuletko kenties siskoksesi vai miten nyt näin meni ihon alle?

Onko tämä 70-luvun äitien aloittama kostoketju...

Nyt parikymppisenä opiskelijana on kiittänyt siitä, että patistettiin tekemään kotitöitä ja elämään kurinalaista elämää. Seilasi peruskoulun ja lukion tunneilla kuunnellen läpi.

Nyt joutui opiskelemaan opiskelutekniikkaa minun kehoituksestani. Kaikissa järkevissä lähteissä korostetaan sitä, että tekee lukujärjestyksen ja noudattaa sitä. Ensimmäisellä kerralla lukee ja toisella kerralla tekee myös muistiinpanot.

Ehkä on hyvä, että olen kasvattanut häntä tavallisena lapsena ja nuorena. Teini-iässä hän oli äreä ja halusi ottaa yhteen. Se on normaalia napanuorankatkaisua. Siitäkin selvittiin.

Mulla ei ole aikuisia lapsia, mutta olen kyllä varmasti antanut nuorempana äitini kuulla kunniansa siitä, että on sietänyt juoppoa, narsistista isääni, ja antanut meidän lasten kärsiä kamalia.

Nyt alan päästä irti tuosta katkeruudesta. Alan nähdä itseni muunakin, kuin uhrina, joka kyllä olen varmasti joskus ollut. Mutta vaikeaahan tämä on, kun pitääkin ITSE ottaa vastuu elämästään, eikä voi vain syyttää paskoja vanhempia paskoista lähtökohdista.

Pidän itseäni huonona vanhempana, enkä voi muuta kuin toivoa, että lapseni jonain päivänä ymmärtävät minun tehneeni parhaani näistä lähtökohdista. Tässä vasta itsekin opettelen tasapainoista aikuisuutta.

Itselleni ei tulisi mieleenikään kritisoida vanhempieni kasvatustapaa tai vanhemmuutta. Miksi? He ovat työnsä tehneet, en minä saa lapsuuttani takaisin, miten he virheensä korjaisivat? Eivät he täydellisiä olleet, mutta olinko minäkään täydellinen lapsi? Enkö minä muka koskaan loukannut heitä tavallani tyhmyyttäni?

Nyt aikuisena tunnen rakkautta, syvää kiitollisuutta ja arvostusta epätäydellisiä vanhempiani kohtaan. Paljon oli hyvää ja pahaakin. Turha minun on jäädä lapsuuteni rypeämään, joka aamu on uusi mahdollisuus aloittaa uusi parempi päivä.

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Valittiko silloin aikoinaan äidilleen myös?

Vierailija kirjoitti:

On. I t se mur hakir jeessä sain kuulla kunniani.

Koen kuitenkin tehneeni parhaani hänen kanssaan, en koe enää syyllisyyttä.

Kaksi muuta lastani eivät ole minua arvostelleet.

Kyse oli vain pakotetusta syyllisyydestäsi, ei muusta?

Meillä viime viikolla juurikin vanhin lapsemme (23v) taas totesi että hänen mielestään minun olisi pitänyt antaa aiemmin hänen ja nuorempien sisaruksiensa tehdä mitä haluavat koska isäkin antoi (ei ollut kotona) eikä välittänyt missä lapset menivät ja mitään rajoja ei ollut, toisin kuin minun luonani koska halusin että lapsilla on edes yksi vanhempi jolla on aikaa, rajat, sääntöjä sekä rakkautta. Kun kysyin sitten häneltä ja nuoremmilta sisaruksiltaan asiasta, niin he totesivat että "aina oli kotiruokaa. isän luona pizzaa" ja minun luonani peliaikaa/ruutuaikaa oli vain 1.5h päivässä kun taas isä ei välittänyt vaikka olivat yöt läpeensä pelaamassa. Nyt viikon miettinyt että olenko oikeasti ollut kamala äiti kun kuulen koko ajan edelleen että isän luona on kivempi käydä ym.