Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
No kyllähän moni asia on näkökumasta kiinni. Ja se, että perheessä on moni asia huolehdittu hyvin (esim. perus käytännön huolenpito, harrastukset jne.), ei tarkoita, etteikö vaikka sillä tunnepuoella ja sellaisessa huoltamisessa voisi olla ollut ongelmia tai puutteita (esim. kylmyys, kovuus, suorituskeskeisyys tms.). Asiat on harvoin mustavalkoisia. Joskus myös on tarpeellista kohdata ja ymmärtää menneisyyden asioita päästäkseen paremmin eteenpäin.
Kirjoituksesi on jotenkin vähän halveksuva jostain syystä? Se, että on toiminut monessa asiassa hyvin, ei tarkoita etteikö jossain olisi tehnyt virheitä. Turha sitäkään on paeta, harvapa täällä täydellinen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Totta 116. Toisaalta nykyisellä aikuisella sukupolvella (70-luvulta syntyneistä asti) on oikestikin paremmat mahdollisuudet ymmärtää kasvatuksensa ja käytöksensä epäkohtia kuin sodanjälkeisellä sukupolvella. Ei silloin valtavirralla ollut pääsyä terapioihin ja itsetuntemusjuttuihin. Sellaisia kammoksuttiin ja hävettiin. Ihan jo naistenlehdet antavat nykyään helposti kuvan siitä, mikä vain ei yksinkertaisesti ole ok (päihteiden käyttö, lasten aggressiivinen komentaminen, parentifikaatio tai se, että ei ikinä myönnetä omaa roolia ja vikoja vielä aikuisellekaan lapselle....). Tietenkään kaikki eivät osaa näitä terveitä periaatteita noudattaa, vaikka ne ratakiskoista väännettäisiin. Kuitenkin isommalla osalla on mahdollisuudet kuin ennen.
Juuri näin. 70-luvun jälkeen syntyneet ovat ensimmäinen sukupolvi, joka on edes voinut ajatella henkistä hyvinvointiaan, kritisoida ja kyseenalaistaa vanhempiensa kasvatuksen, kun leipä on ollut valmiina pöydässä, vaatteet päällä, ilmainen koulutus ja terveydenhoito.
Olen 70v sodan aikana eturintamalla joukkueenjohtajana taistelleen isän ja lääkintälotan tytär. Enkä edes koskaan muista saaneeni hellyyttä tai saaneen syliä. Lapsuudessa kaikesta oli pula, jopa ruuasta.
Lapsuudesta en osaa sanoa, oliko hyvä lapsuus vai ei, kun suurin huoli ja murhe oli selvitä arjesta. Ja suuri huoli, miten vanhemmat jaksavat. Molemmat 30 ja 40% invalideja. Sodat julmuudet ja kauhuudet tulivat uniin ja kotiin, saatoin herätä isäni tai äitini tuijottavaan katseeseen ja huutoon keskellä yötä. Milloin huudettiin jumalaa milloin äitiä.
En tunne vihaa tai syyllistä vanhempiani, vaan suurin tunne on anteeksianto ja kiitollisuus siitä, etten ole vielä koskaan kokenut samaa mitä vanhempani.
Varmaan siinä tilanteessa tekivät parhaansa.
Itse menetin hermoni taannoin kun toinen vanhempani kitisi miksen ikinä käy kylässä ja laitoin i viestinä pienen kokoelman muistoja lapsuudestani. Loppuun lisäsin toteamuksen että en ole hänelle mitään velkaa. Ei ole onneksi sen jälkeen minua vaivannut.
Olen niistä tapahtumista terapiat juossut, asiat käsitellyt ja mennyt elämässäni eteenpäin. Mutta se ei tarkoita että todellakaan suostuisin esittämään vanhemmilleni että heidän toimintansa ei olisi vahingoittanut minua ja mielenterveyttäni (sekä sisaruksiani) vain jotta heidän ei tarvitsisi kohdata totuutta siitä, että vanhempina he olivat aivan kelvottomia ja epäonnistuivat täysin turvallisen kasvuympäristön luomisessa.
Meidät lapset "kasvatettiin" huutamalla ja nöyryyttämällä. Fyysiselläkin väkivallalla siihen saakka, kunnes vanhin meistä oppi uhkaamaan sossuilla. Sen jälkeen "vain" henkistä väkivaltaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin usein (tässäkin keskustelussa) todetaan, että varmasti sejase teki parhaansa? Jos joku todella on tehnyt parhaansa, hyvä niin, mutta oman havaintoni pohjalta me ihmiset kyllä silloin tällöin, tilaisuuden tullen, nimenomaan annamme itsessämme tilaa myös pahuudelle, välinpitämättömyydelle ym. haitallisille asioille, ja aivan tietoisesti. Se ei ole parhaansa tekemistä.
Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Luulen, myös sinulla olevan omat vahvuudet, mutta myös heikkoudet. Se on ihmisen kohtalo.
Ja samalla tavalla joku on sinusta samaa mieltä, mitä nyt kritisoit lasten vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.
Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.
Kyllä voin. Meillä on neljä aikuista lasta, joista yksi kokee meidän epäonnistuneen vanhempina lähes kaikessa. Kyseinen lapsi on autismin kirjolla, ja siihen liittyy vaikeus tulkita vuorovaikutustilanteita. Tämä lapsemme on myös aistiherkkä, ja hän saattaa esimerkiksi kuulla huutona puheen, joka on muiden perheenjäsenten mielestä täysin normaalia, jopa hiljaista puhetta.
Meillä arvostelun taustalla on pitkälti tuo diagnoosi. Lapsemme ymmärtää tämän rationaalisesti, mutta useimmiten unohtaa asian, ja kokee eläneensä hyvin ikävän lapsuuden. Kurjaa, mutta emme voi asialle mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin usein (tässäkin keskustelussa) todetaan, että varmasti sejase teki parhaansa? Jos joku todella on tehnyt parhaansa, hyvä niin, mutta oman havaintoni pohjalta me ihmiset kyllä silloin tällöin, tilaisuuden tullen, nimenomaan annamme itsessämme tilaa myös pahuudelle, välinpitämättömyydelle ym. haitallisille asioille, ja aivan tietoisesti. Se ei ole parhaansa tekemistä.
Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Luulen, myös sinulla olevan omat vahvuudet, mutta myös heikkoudet. Se on ihmisen kohtalo.
Ja samalla tavalla joku on sinusta samaa mieltä, mitä nyt kritisoit lasten vanhempia.
On itsestäänselvää että meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja heikkoutemme, eikä tämä seikka millään lailla merkitse sitä että kaikki yrittäisivät koko ajan parhaansa.
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Ehkä hän nyt vain antaa takaisin kun lapsena ei voinut? Minä ainakin yritin joskus keskustella lapsuudesta ja nuoruudesta, olin jotain 22. Keskustelusta ei tullut mitään koska äitini otti herneenpalot nenuun välittömästi. En siis saanut tietää, miksi hän oli tehnyt x tai sanonut y tai arvostellut jotain luonteenpiirrettäni.
Se olikin ensimmäinen ja viimeinen kerta kun yritin saada aikaan keskustelua. Muuten yhteydenpitoamme on hallinnut se kun hän arvostelee ja jankuttaa, minä kuuntelen ja yritän päästää toisesta korvasta ulos. Ja olen siis keski-ikäinen enkä mikään nuori neuvottava enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.
Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.
Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.
Itse en ole neuvonut tätä aikuista tytärtäni. Minusta tuntuu että olen antanut tilanteen mennä liian pitkälle kun en ole käskenyt lujemmin häntä lopettaa neuvojensa antamista. Olen sanonut ainoastaan asiallisesti. Ehkä olisi pitänyt sanoa kovemmin ja ottaa ns. auktoriteetti esiin. Jotenkin vaan toivoo ja odottaa että kohta kolmekymppinen lapsi ymmärtäisi itse kohteliaat käyttäytymismallit, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Missä asioissa tytär sinu sitten neuvoo ja kritIsoi? Mitkä on hänen elämänarvonsa joita "tuputtaa"?
En tiedä meneekö nopea tukintani yhtään oikeaan suuntaan, mutta oletko yleenskin huono pitämään puolesi ja rajasi? Ei negatiivista arvostelua tarvitse kuukaudesta ja vuodesta (?) toiseen kuunnella asenteella että "toivoo ja odottaa että kohta kolmekymppinen lapsi ymmärtäisi itse kohteliaat käyttäytymismallit, mikä on sopivaa ja mikä ei". (Itsehän hänet olet kaiken kukkaraksi kasvattanut ja nyt odotat että ehkä jos sitten 40-kymppisenä itse huomaisi miten pitäisi käyttäytyä...?) Ei sitä tarvitse rumasti sanoa, mutta jämäkästi oma mielipiteensä. Vai haluatko ylipäätään paeta ja vaieta keskusteluja, joiden aihe on vähän vaikeampi (ja ehkäpä siksikin lapsesi haastaa sinua)?
Vierailija kirjoitti:
Ei kyllä ihmetytä osasta näistä vastauksista että kritisoitavaa olisi, mutta sitä ei kuunnella. Ei kuunnella nuorempia, edes omia lapsiaan, koska ei muka ole mitään elämänkokemusta. Itse olen ainakin hoksannut että lapsilla ja teineillä on ihan hirveän fiksuja ajatuksia, joita meidän vanhempien ihmisten kannattaisi kuunnella.
Ei se että on vanha, tarkoita että on viisas tai olisi jotain uskomatonta kypsyyttä mihinkään. Se tarkoittaa vaan että on ikävuosia enemmän kuin jollain toisella. Ei vanhempi ihminen ole automaattisesti lukenut, opiskellut eikä kokenut monenlaisia asioita elämässään, mistä olisi saanut jonkun kaikentietävän neropatin aseman. Moni oikeasti viisas ihminen sanoo että ei todellakaan tiedä kaikkea ja parasta on oppia koko ajan lisää.
Oman puolison äiti, ja varmaan moni täälläkin vetää sitten sen marttyyrikortin esiin jos jostain lapsuudessa ja nuoruudessaan tapahtuneesta sanoo.
"Olen sitten p*skin äiti ikinä" Toi on kans yksi tapa vältellä omaa vastuuta. Monet oikeasti hyvät vanhemmat miettivät koko ajan mitä voisi tehdä paremmin, eikä perustele hyvää lapsuutta sillä että on ollut materiaalia, harrastuksia ja vanhemmat käyneet töissä. Jos henkinen yhteys, lapsen arvostus ja rakkaus on puuttunut, ei lapsuus ole ollut hyvä.
Hyvä kirjoitus. Mun äiti on juuri tuollainen marttyyri. Olen yrittänyt ihan hyvällä hengellä keskustella asioista, eikä ole tarve kritisoida, mutta se loppuu tuohon marttyyri kortin esiin ottamiseen. Hän myös muistaa mainita kuinka hyvä äiti on ollut, eikä ole koskaan loukannut ketään. (Miten sen voi itse määritellä?)
Hän on ollut hyvä äiti, mutta ei kaikessa, kuten ei varmaan kukaan. Itse ajattelen etten voi itse määritellä olenko hyvä äiti vai en. Sen tekee lapseni. Olen heille sanonut,että olen tehnyt parhaani ja varmasti virheitäkin ja olemme pystyneet keskustelemaan asioista eri kantilta, mikä ei onnistu omien vanhempieni kanssa. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Jotain sukupolvien siirtymää ollaan saatu katkaistua.
Oma tyttäreni, joka on minua aiheesta kritisoinut, mutta myös aiheesta kiitellyt (jälkimmäistä enemmän) on suoraan sanonut mummulle että kunnioitus pitää ansaita. Pelkästään se, että on vanhempi ei riitä siihen, riippumatta millaista käytös on. Samaa mieltä tästä.
Minun on aina toivottu olevan äitini kopio niin tavoiltani kuin tekemisiltäni, siitä luultavasti johtuu se, että haastan riitaa ja kritisoin äitini mielestä, kun olen eri mieltä. Ei auta, vaikka sanon että me voimme olla eri mieltä ilman riitaa.
Minä olen aina vain kaivannut sitä, että minut hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen. Luulen, että lasteni kanssa olen tässä onnistunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä kovasti sanotaan, että aikuisen lapsen pitää ottaa vastuu omista tunteistaan ja kaikki vanhemmat varmasti parhaansa yrittivät.
MUTTA entä jos se "paras" on ollut henkistä ja fyysistä kaltoinkohtelua, väkivaltaa, jatkuvia riitoja ja yksin jättämistä? Pitäisikö vain antaa olla ja unohtaa, pitää hyvät välit vanhempiin, koska varmaan yrittivät parhaansa? Entä jos se anteeksianto ei riitä?
Monet sekoittavat katkeruuden ja kritiikin. Kritiikki ei kuitenkaan tarkoita katkeruutta. Moni aikuinen lapsi todellakin ottaa vastuun omista tunteistaan menemällä terapiaan ja työstämällä kokemuksiaan ja tunteitaan. Vastuunottoa on myös sanoa asioita ääneen, sillä monesti onnellisen perheen teeskentely on kuormittavaa ja estää aikuista lasta menemästä eteenpäin ja kohtaamasta vaikeita asioita.Täytyy muistaa, että vakavissa kaltoinkohtelutapauksissa traumat aiheuttavat muitakin ongelmia kuin vain "ikäviä muistoja". Olen tällä hetkellä työkyvytön ahdistuksen, masennuksen, pakko-oireisen häiriön ja vakavan unettomuuden takia. (Olen kokenut vakavia ahdistus- ja masennusjaksoja 10-vuotiaasta asti.) Kaikki oireet johtuvat traumaperäisestä stressihäiriöstä. En tiedä kuntoudunko koskaan täysin työkykyiseksi.
Vanhempieni toiminta lapsuudessani ja nuoruudessani siis vaikuttaa minuun edelleen, vaikka kaikkeni teen ettei asia olisi niin. Kukaan tuskin minua syyttäisi, jos olisin vähän katkerakin?Mutta ilmeisesti pitäisi vain ymmärtää vanhempiani ja antaa heille anteeksi?
Minulla on ollut huono lapsuus, kotona perheväkivaltaa, alkoholiongelmia jne. Ja parasta kun muutin 16v kotoa ja otin vastuun omiin käsiini. Ja siinä avaintekijä on ollut anteeksianto. Vanhempani ei ole sitä tehneet, mutta olen sen tehnyt sen mielessäni, joka on ollut elämän voimavara ja antanut ymmärryksen.
Jotenkin ymmärtän vanhempiani, kun heidän oma lapsuus ei ollut kummoinen, niin miten he olisivat pystyneet olemaan hyviä vanhempia itsekkään. Ja siksi anteeksianto oli helppo.
En ole uskovainen, mutta tulkitsen raamatun kohdan "isien pahat teot siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen" että koetut kriisit ja traumat siirtyvät monen sukupolven yli, halusimme sitä tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän kaikki vanhemmat tee sen parhaansa mitä pystyvät. Tällainen jälkeenpäin syyttely on vain oman tekemisen varjopeliä. Tee oma tulevaisuus ja se mitä itse haluat. Menneisyyteen takertuminen ei tee kenellekään hyvää. Ajattele tulevaa. Turha syyttää vanhempia omista tekemisistä, sinä itse olet oman onnesi avain.
Ihan totta. Ois vaan "vähän" helpompaa jos olis saanut lapsuudesta jo normaalit käytösmallit. Tunteiden piilottaminen, omia mielipiteitä ei sallittu, koskaan en ollut missään tarpeeksi hyvä tai saanut kehuja, jos en toiminut niinkuin olisi haluttu uhattiin tappaa.
Joo ihan turhaa nyt kolmekymppisenä murehtia menneitä mutta mun on vaikea tehdä yhtään minkäänlaista päätöstä, pyrin kokoajan täydellisyyteen kaikessa joka on hemmetin stressaavaa, en ole koskaan tyytyväinen itseeni ja annan kaikkien kävellä ylitseni.
Sulle tulee ehkä yllätyksenä mutta jos vuosikymmenet on elänyt tietynlaisessa ympäristössä niin siihen tottuu, se on se todellisuus. Siitä irti pyristeleminen on todella vaikeaa eikä onnistu sormia napauttamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Minä olin parikymppisenä kova arvostelemaan vanhempiani. Meiltä puuttui vanhempien kanssa keskinäinen kunnioitus, kun he eivät suostuneet minun ottavan aikuisen roolia. Neuvoivat ja arvostelivat elämääni ja asioitani tietämättä mistään mitään, ja näin vaikuttivat silmissäni aivan idiooteilta. Minä vastasin heille sitten samalla mitalla takaisin.
Nyt kolmekymppisenä olen suusanallisesti kieltänyt heitä neuvolasta jos ei ole puudutti. Olen lopettanut puhelun tai poistunut tilanteesta, kun he alkavat arvostella valintojani (asioista joista eivät yhäkään ymmärrä mitään). Olen toki itsekin lopettanut tekemästä samaa heille.
Nykyään etäisen kohteliaat välit ja rauha maassa.
Itse en ole neuvonut tätä aikuista tytärtäni. Minusta tuntuu että olen antanut tilanteen mennä liian pitkälle kun en ole käskenyt lujemmin häntä lopettaa neuvojensa antamista. Olen sanonut ainoastaan asiallisesti. Ehkä olisi pitänyt sanoa kovemmin ja ottaa ns. auktoriteetti esiin. Jotenkin vaan toivoo ja odottaa että kohta kolmekymppinen lapsi ymmärtäisi itse kohteliaat käyttäytymismallit, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Millaista mallia olet antanut oman äitisi kohdalla, kuinka äitiä tulee kohdella?
Asiat ovat menneet samalla kaavalla kuin tyttärenikin kanssa. Oma äitini on arvostellut negatiivisesti ja vähätellyt minua koko ikänsä. Nyt ei enää (on yli 80-vuotias). Jotenkin kohtalon ivaa että kun oma äitini viimein lopetti arvosteluni, oma tyttäreni aloitti.
No pitäisikö sun viimein alkaa pitää puolesi ja näyttää, kuinka sua saa kohdella ja kuinka ei? Eikä tuo ole mitään kohtalon ivaa; tyttäresihän on nähnyt koko elämänsä mallia siitä, kuinka sua kohdellaan ja ilmeisesti se on sulle ok, kun et siihen puutu ja pidä puoliasi. Olet osaltasi siis opettanut tyttärellesi, että tuollainen käytös on normaalia. Mitä jos nyt olisi muutoksen aika? Kannattaa ymmärtää oma osuutesi nykyisen tianteen syntymiseen, eikä asettua uhrin roolin.
Vierailija kirjoitti:
Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.
Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.
Ongelma tässä on, että ihminen ei aina tunnista tai myönnä edes itselleen omia mielenterveysongelmiaan eikä alkoholismiaan. Eikä aina väkivaltaakaan, se saattoi varsinkin menneinä vuosikymmeninä verhoutua ihan vaan "rajojen pitämiseksi lapsille".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo "ei pidä syyttää vanhempiaan kaikesta" on väärä hokema. Syyt nykypäivän pahaan oloon pitää löytää, jotta voi elää hyvää elämää. Jos ongelmat ovat todella olleet lieviä, yhteys jatkuu vanhempiin vielä aikuisenakin. Vakavissa ongelmissa (päihteet, väkivalta, persoonallisuushäiriöt, rajattomuus...) yhteys katkeaa, jos vanhempi ei pysty kohtaamaan tekojaan ja pyytämään niitä anteeksi. Siihen kykenemättömällä vanhemmalla ei kukaan tee mitään.
Syy pahaan oloon ei voi olla toinen ihminen, koska paha olo on tunne ja se on kokonaan sinun omasi! Sinä olet yksin siitä vastuussa etenkin kun et enää koskaan voi palata siihen lapsuudenkokemukseen, jossa sen menit synnyttämään.
Kun vaadit vanhempaa pyytämään anteeksi ihan tavallista lapsuutta, ei kyse ole lapsen traumasta vaan narsistisesta vallanhimosta. Kyllä, meillä monella on parikymppisiä narsistilapsia, joita anteeksipyynnössä kiehtoo se nöyryytys, jonka haluavat saada aikaan.
No kyllä tuossa narsistiselta käytösmallilta kuulostaa lähinnä omituinen kuvitelmasi siitä, että jos on pahoittanut mielensä jostain (esim. kokee tulleensa loukatuksi, vähätellyksi, katoinkohdeuksi tms.), niin se paha mieli asiasta on aina vain oma vika (eli toisen tunteiden tydeinen mitätöinti). Ja kuvitelma siitä, että toisen motiivi olisi halu nöyryyttää, jos toivoo anteeksipyyntöä jostain mistä on pahoittanut mielensä. Aika erikoisiksi nyt väännetään ihan loogiset tavalliset asiat.
Jos itse "lapsena" mietin mikä on mennyt pieleen omilla vanhemmilla niin löydän muutamia asioita. Tärkein on se kuinka vähän olen saanut heiltä tukea mihinkään. Minua kiusattiin ja olin todella yksinäinen nuori. Jos yritin puhua niin sain vaan arvostelua, että olen liian heikko. Tärkeintä oli silti olla kiltti ja helppo joka ei valita mistään. Lapsuudessa ja nuoruudessakin korostui pärjääminen niin koulussa kuin harrastuksissa. Sitten, kun olisin tarvinnut tukea ja apua niin sitä en saanut. Tämä on itselle se eniten vaivaava asia. Äitini kanssa on melko hyvät välit, mutta vain jos kaikki menee hyvin. Heti, kun kaipaisin esim apua vaikeaan asiaan tai minua ahdistaa jokin niin se "kulissi" särkyy.
Äitini nykyisin hyvin katkera ihminen. On minullakin vaikeuteni, mutta ei hänen seuransa piristävää ole. Isäni kanssa on ollut lapsesta saakka se asetelma, että yritin aina miellyttää häntä ettei suuttuisi mistään. Isäni vuoksi halusin olla paras koulussa tai paras urheilussa. Ei se silti toiminut. Vieläkään en oikein osaa olla hänen kanssaan. On levoton ja vaikea ihminen. Samoin molempiin vanhempiin yhdistyy se, että heidän kanssaan ei voi puhua vaikeista jutuista, eikä oikein mistään muustakaan kunnolla. Toisaalta on paljon hyvääkin, mites monesti on levoton tai ikävä olo tullut monissa tilanteissa heidän kanssaan. Sori ohis, kun "lapsena" vastaan.
Tätäköhän tarkoittaa Raamatun teksti. Ja minä kostan isienne teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Koska kierre katkeaa, aina voi vedota siihen, että oli huonot vanhemmat. Vanhemmat vuorostaan, että parempaan en pystynyt, koska huono lapsuus.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan menneisyydellä on merkitystä; sukupolvelta toiselle periytyy erilaiset traumat kotiolojen, vanhempien käytöksen ja yleisen ilmapiirin mukana. Jos jossain välissä tajuaa hankaluuksiensa juontuvan sieltä, syyttely on aivan looginen reaktio. Mutta hyödytöntä, sillä aivan yhtä uhreja ne jollain tavalla vahingollisesti käyttäytyneet vanhemmatkin ovat olleet. Ja heidän vanhempansa. Ja heidän vanhempansa. Hetken sormella osoittaminen saattaa henkilöä itseään helpottaa - onhan hän saattanut sitä ennen syytellä itseään omista hankaluuksistaan. Mutta suurempaan eheytymiseen ei tuolla tavoin pääse.
On tässä sellainenkin maailman tavallisin asia kyseessä, että jos kertoo toiselle, että hänen jokin tekonsa satutti, niin sillä toisella on sitten mahdollisuus tiedostaa asia, oppia jotain ja muuttaa ehkäpä tarvittaessa sitä kautta jatkossa myös käytöstään.
Musta mennään metsään siinä, ettei joskus saisi ilmaista myös negatiivisiakin, ihan aiheesta tulleita tunteitaan (toki näitä kannattaa koittaa ilmasita rakentavasti). Niin sitä pääsee asioissa myös eteenpäin. Tämä nykyään muodikas "ilmaistaan vain positiivisen kautta" on liiallisena tukahduttavaa, teennäistä ja epätervettä. Joskus on ihan tervettä kertoa että hei, tuo muuten satutti!
Ihmisten on tervettä kohdata omat tunteensa, tarvittaessa kertoa niistä myös asiaan liittyville henkiöille, käsitellä asia ja niin, mennä sitten eteenpäin. Ei asioissa mielestni pääse aidosti eteenpäin, jos ei kohtaa niihin liittyviä tunteita ensin, vaan yrittää tuhahduttaa niitä. Ja joskus voi osoittaa sillä sormellakin, jos aihetta oikeasti on.
mie, kuuskymppinen muistan miten tyhymältä äiti tuntu ku olin kakskymppinen. Kummasti se "viisastu" elethin ethenpäin. Opettava matka tähän asti. Kiitos
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on aikuinen tytär, joka nykyään arvostelee/kommentoi negatiivisesti elämääni aina kun tilaisuus. En tupakoi, en käytä huumeita, töissä käyn. Urheilen säännöllisesti. Alkoholia käytän mutta kohtuudella.Olen ottanut etäisyyttä häneen mutta sekin tuntuu hieman kurjalle.
Aina kun tapaamme on ensin mukavaa, mutta hetken päästä hän alkaa tuputtaa omia elämänarvojaan ja aina sitten loukkaantuu kun ns. ei saa minua käännytettyä.
En halua enää tässä iässä neuvoja itseäni 30vuotta nuoremmalta jolla ei ole juuri mitään elämänkokemusta.
Olen miettinyt minkä virheen olen tehnyt kasvatuksessa kun tilanne on yhtäkkiä kääntynyt tälläiseksi.
Onko muilla tälläistä?
Kuulostaa ihan siskoltani. En pysty enää samaan aikaan käymään lapsuudenkodissa, kun aina se alkaa arvostella äidin ruuanlaittoa tai saarnaa lihan syönnistä. Viimeisin touhotus oli, että hänelle ei koskaan kuulemma opetettu ihonhoitoa eikä mitään, mikä liittyy ulkoiseen hyvinvointiin tai tyyliin. Äiti sanoi, että ei ole ollut hänen osaamisalaansa. Ihan mahdoton vaatimaan ja kaivamaan negatiivista. En jaksa olla siellä samaan aikaan kuuntelemassa typeryyksiä.
Mitä tarkoittaa tuputtaa omia elämänarvojaan?
Ikä tai elämänkokemus yksin ei ole mitenkään autuaaksitekeviä juttuja. Ystävissäni on mua 30 vuotta nuorempia ja 30 vuotta vanhempia se, minkä suhteen kenelläkin on kompetenssia, riippuu ihan muista asioista kuin iästä.