Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Olen yksi näitä katkeria kolmikymppisiä. Terapia auttoi näkemään, että minä olin pahan kohtelun uhri, mutta niin olivat myös vanhempani. Isän vanhemmat olivat henkisesti sairaita, ja osa näistä mt-asioista kulkee geeneissä, ja ketä niistä voi syyttää?

Vaikea osoittaa sukupolvien ketjussa, kuka tarkalleen ottaen oli ensimmäinen syyllinen.

Mutta vastuu oli silti vanhemmillani koettaa yrittää katkaista trauman ketju.

Oli silloin omakotitalo ja autot ja harrastukset, kun olin lapsi. Silti en juuri pidä yhteyttä koska pahat flashbackit menneisyydestä tulevat joka kerta.

Nojoo. Minulla on ollut vaikea lapsuus, väkivaltaiset vanhemmat ja kaikkea sellaista. Omille lapsilleni olin parempi vanhempi kyllä, mutta tokihan painolastia on mukana ollut ja heillä on ihan syytäkin tietyissä asioissa kritisoida. Jos he saavat omia lapsia, kenties he onnistuvat taas hieman paremmin.

No joo, kyllä ja ei. Tosiaalta on sanonut että hän oli itse teininä ihan hirveä, eikä hän ymmärrä miten olen jaksanut häntä, ja toisaalta taas valittaa miten kotona lapsuus on ollut epäloogista. Paljon on puhuttu näistä asioista, mutta olen kyllä myös sanonut että minä en kuuntele tällaista, asioissa jotka ovat olleet täysin erilailla kuin lapsi ne kertoo.Sitten on keskusteltu siitä että miten kumpikin on kokenut minkäkin. 

Lapseni mm. pitää huutamisena sitä jos joku on hänen kanssaan eri mieltä eikä anna periksi mielipiteessään. Myös silloin toinen huutaa, jos hän sanoo lapselleni että älä jätä kynttilöitä palamaan kotiin kun lähdet ulos, tai älä jätä ovea sepposen selälleen kun lähdet kaverille. Tämä henkilö voi vaikka kuiskata niin että kukaan tuskin kuulee, niin lapseni väittää silti kiven kovaan että hän huutaa. Meillä ei ole kotona huudettu, ja silti hän väittää että hänelle on kotona huudettu paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Olen yksi näitä katkeria kolmikymppisiä. Terapia auttoi näkemään, että minä olin pahan kohtelun uhri, mutta niin olivat myös vanhempani. Isän vanhemmat olivat henkisesti sairaita, ja osa näistä mt-asioista kulkee geeneissä, ja ketä niistä voi syyttää?

Vaikea osoittaa sukupolvien ketjussa, kuka tarkalleen ottaen oli ensimmäinen syyllinen.

Mutta vastuu oli silti vanhemmillani koettaa yrittää katkaista trauman ketju.

Oli silloin omakotitalo ja autot ja harrastukset, kun olin lapsi. Silti en juuri pidä yhteyttä koska pahat flashbackit menneisyydestä tulevat joka kerta.

Jos suvussa on pahoja traumoja, se ottaa usean sukupolven, että ne pikku hiljaa lievenevät. Katkaisu kertaheitolla vaatisi aivan yli-inhimillisen ihmisen, sillä vaikka tekisi kaiken eri tavalla kuin vanhempansa, sekin on vain osa tuota traumaa.

Isäni on epämääräinen impulsiivinen narsisti. Ei ole pelkästään ollut huono ihminen, mutta sen verran hallaa saanut aikaan että on ollut aikuisena paljon mitä prosessoida. Turha siis hänestä sanoa mitään kun tottakai olen kasvatustaan arvostellut, ja eihän sillä mitään väliä ole. Minä olen se joka on muuttunut ja kasvanut kieroon :D välit ovat nykyään kohteliaat, mutta eivät lämpimät.

Toisessa päässä taas äitini on ollut se, joka on elämässä luotettava, läsnäoleva vanhempi ja pitänyt yllä kokemusta perusturvallisuutta, vaikka ei suomalaiseen tapaan sano rakastavansa tai halaile. Auttaa, hössöttää ja kuuntelee kyllä. Sen verran olen kasvatustaan kuitenkin arvostellut, että about 19-20v huomasin ettei äiti osaa kehua yhtään, kun jokin menee minulta hyvin. Moittii kyllä kun homma ei toimi. Ja kun tämän huomasin, tuli todettua miten turhauttavaa ja satuttavaa se on.

Äitini pohti asiaa muutaman sekunnin, ja totesi että niin, ei hän oikeen varmaan osaa, kun omat vanhempansa eivät koskaan kehuneet. Sen jälkeen tässä kuluneen 6 vuoden aikana äiti selvästi yrittänyt kehua ja huomioida onnistumiset, antaa positiivista palautetta ja minä itse osaan kysyä että "menikö tää susta hyvin?" kun kaipaan tukea ja kehuja.

Jos pohja on hyvä, palautteen voi ottaa vastaan ja asioita korjata vielä aikuisenakin. Välit äitiin paremmat kuin koskaan, ja arvostan ihan hurjasti hänen pyrkimyksiään, minusta se osoittaa aivan käsittämättömän paljon välittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Kyllähän se varmaan tuntuu ikävältä kun lapselle on tullut mielenterveysongelmia vaikka vanhemmat kaikkensa on antaneet.

Eikö silti pieni siivu empatiaa olisi kohdillaan ? Ehkäpä olisi pitänyt keskittyä siihen lapseen enemmän tai jotain eikä vaan suorittaa elämää täydelliseksi, jota se ei sitten kuitenkaan ollutkaan.

Voi sitä edes hetken verran miettiä, että mitä jos. Mitä jos sittenkin kasvatuksessa oli joku vähän vinksallaan. Ehkä nyt voisi vaikka keskustella asioista, jotka on ymmärretty väärin tai ylipäätään käydä läpi niitä juttuja joista lapsi kärsii.

Eiku ei.. parempi vaan vähätellä ja naureskella. Nöyryytys ja halveksunta toimi ennen ja toimii nytkin.

Vierailija kirjoitti:

Millaisista lähtökohdista tämä aloitus on tehty ja millä kompetensseilla? Onkos aloittajalla niitä lapsia, vanhempia kuin parivuotiaita, ja miten perustelet dramaattiset sanakäänteet "tilanne on pahempi kuin luulet? Onko kenties omakohtaista kokemusta vai lätkytätkö lämpimiksesi?

Toisille tulee oman lapsen myötä ikäviä tunnemuistoja onasta lapsuudesta, ja ihmettely siitä miten omat vanhemmat ovat voineet olla niin hirveitä omaa lastaan kohtaan, sillä kun itse katsot omaa lastasi, niin et ikinä voisi tehdä niin hänelle!  Jos tätä mielen tekemää pyöritystä ei jossain vaiheessa ymmärrä, niin tulee välttäneeksi omien vanhempien virheet, mutta tehtyä siinä sivussa pussillisen uusia, mitä se oma lapsi sitten tulevaisuudessa kauhistelee kun katsoo sitä omaa rakasta 1-vuotiastaan pinnasängyssä tuhisemassa.

Vierailija kirjoitti:

On silloin kuin aikuisena ei ota vastuuta omasta elämästä tekemisetä ja puheista. Syyllistää.

Se on kans hienoo kun vanhemmat tekee tätä lapsilleen. Aivan kuin lapset olisivat vastuussa omasta kasvatuksestaan.

Kyllä on arvosteltu. Onneksi muutti omilleen niin saa elää miten haluaa. Nykyään traumatisoidutaan joka asiasta ja käydään terapiassa. Traumatisoituminen alkaa jo ala-asteelta kun ei saa uutta kännykkää tai sitä tätä ja tota, mitä muilla on. Siinä vuosien saatossa traumat pahenee ja kaikki on kasvatuksen syytä. Aivot ei ole kaikilla 18-20 v kehittyneet kunnolla ja nähdään aina vika muissa eikä osata katsoa peiliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kaikki vanhemmat tee sen parhaansa mitä pystyvät. Tällainen jälkeenpäin syyttely on vain oman tekemisen varjopeliä. Tee oma tulevaisuus ja se mitä itse haluat. Menneisyyteen takertuminen ei tee kenellekään hyvää. Ajattele tulevaa. Turha syyttää vanhempia omista tekemisistä, sinä itse olet oman onnesi avain.

Niin mitä valitat, kun aloit jo teininä kehittää päihdeongelmaa kun ei katsottu perään? Koulut jäi käymättä ja kehitit psyykeesi toisten heitteillejätettyjen lasten seurassa. Päällesi on syljetty ja olet ollut masentunut koko nuoruuden aikuisuuteen asti. Ptsd ja muut häiriöt pitkälle kehittyneet.

Niin nyt sitten jos viitsii huomauttaa, kun ei lääkäriin viety eikä elämässä mitenkään ohjattu, niin sanotaan että ole sinä hiljaa ja tee se oma elämä. Nyt sitten aikuisena jälkikäteen kalliit pitkät terapiat ja kamalat taistelut demonien kanssa. Joo sori että synnyin.

Minulla ei ollut mitään sääntöjä kotona asuessani. Ei tarvinnut ikinä siivota, eikä tehdä mitään kotihommia. Itseasiassa en saanut vaikka olisin halunnut. Ei ollut kotiintuloaikoja, menin kotiin sitten kun muutkin menivät, mitä olisin yksin tehnyt missään, tai sitten kun minua väsytti. Koulusta ei kukaan kysynty mitään ikinä. Kavereita vaihdoin jos he alkoivat rötöstelemään, käyttämään huumeita tms. Sanoin etten halua olla tällaisessa mukana. 

Oman lapseni perään katsoin tarkemmin. Hänellä oli välittävät rajat, ja niistä pidin kiinni. 

Oma lapseni sijoitettiin teininä, ja hän karkasi sieltäkin. Häntä ei löydetty ennen kuin sossut tekivät lapsen kanssa sopimuksen että laitokseen ei tarvi enää mennä. Lapselleni kehittyi tottakai myös päihdeongelma(t).

Nyt lapseni voi ns hyvin, mutta käy terapiassa. Onneksi. 

Sitä vain että tekee niin tai näin, niin mitään takeita ei ole. 

Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran  saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.

Vierailija kirjoitti:

Isäni on epämääräinen impulsiivinen narsisti. Ei ole pelkästään ollut huono ihminen, mutta sen verran hallaa saanut aikaan että on ollut aikuisena paljon mitä prosessoida. Turha siis hänestä sanoa mitään kun tottakai olen kasvatustaan arvostellut, ja eihän sillä mitään väliä ole. Minä olen se joka on muuttunut ja kasvanut kieroon :D välit ovat nykyään kohteliaat, mutta eivät lämpimät.

Toisessa päässä taas äitini on ollut se, joka on elämässä luotettava, läsnäoleva vanhempi ja pitänyt yllä kokemusta perusturvallisuutta, vaikka ei suomalaiseen tapaan sano rakastavansa tai halaile. Auttaa, hössöttää ja kuuntelee kyllä. Sen verran olen kasvatustaan kuitenkin arvostellut, että about 19-20v huomasin ettei äiti osaa kehua yhtään, kun jokin menee minulta hyvin. Moittii kyllä kun homma ei toimi. Ja kun tämän huomasin, tuli todettua miten turhauttavaa ja satuttavaa se on.

Äitini pohti asiaa muutaman sekunnin, ja totesi että niin, ei hän oikeen varmaan osaa, kun omat vanhempansa eivät koskaan kehuneet. Sen jälkeen tässä kuluneen 6 vuoden aikana äiti selvästi yrittänyt kehua ja huomioida onnistumiset, antaa positiivista palautetta ja minä itse osaan kysyä että "menikö tää susta hyvin?" kun kaipaan tukea ja kehuja.

Jos pohja on hyvä, palautteen voi ottaa vastaan ja asioita korjata vielä aikuisenakin. Välit äitiin paremmat kuin koskaan, ja arvostan ihan hurjasti hänen pyrkimyksiään, minusta se osoittaa aivan käsittämättömän paljon välittämistä.

Mahtava kirjoitus! Näinhän sen kuuluu mennäkin :) Kunhan muistat siirtää huomiota omaankin käyttäytymiseesi ja parantaa sitä, sillä tuskinpa sinäkään täydellinen olet :)

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.

Viisaita sanoja.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini ei pysty ottamaan kritiikkiä vastaan, vaikka kuinka sievästi ja rakentavasti yrittäisi asioista keskustella. Ja olisin tosiaan joistain asioista halunnut keskustella, kun elän irtautumisprosessia lapsuudenperheestä ja toisaalta olen itse tullut vasta äidiksi.

Mutta ei. Jos keskustelu vaikuttaa vähänkin kriittiseltä, äiti hermostuu aivan silmittömästi. Hän ottaa kaiken keskustelun syyllistämisenä, vaikka niin ei edes tarkoitettaisi. Eli siis jotenkin nurinkurisesti tilanne kääntyy siihen, että äitini syyllistyy ja sitten huutaa meille siitä, että syyllistämme häntä, vaikka kukaan ei olisi häntä tarkoittanut moittia.

En oikein osaa edes selittää. Surettaa, että äidin kanssa ei voi keskustella lapsuudesta ja pelkään nykyään keskustella oikein mistään, koska en tiedä mikä häntä seuraavaksi triggeröi.

Uuvuttava elämäntilanne hänellä kyllä muutenkin.

Vähän huolettaa kyllä, ettei minusta tule samanlainen. Koen nyt jo syyllisyyttä kaikista asioista, joissa en lasteni kanssa ole täydellinen. Jos kokisin vielä lastenikin kritisoivan minua siitä, kävisikö se ylivoimaiseksi ja käyttäytyisinkö samalla lailla kuin äitini?

Huh, toivon ja pyrin siihen että pystyisin aikanaan keskustelemaan lasten kanssa rakentavasti asioista.

Voi hyvinkin olla että lapset kasvaessaan syyttävät sinua ihan samoin sanoin kuin itse syytätä äitiäsi. Näin minulle kävi :D 

Kaikista hirveintä lapsena, nuorena, ja edelleenkin (tai siis ennen kuin käsittelin asian) oli se ettei äidille voinut puhua mistään, ja jos minulle tapahtui jotain pahaa, niin äiti syytti siitä aina minua. Tästä syystä en kertonut. Hän oikein odotti että teen "virheen" ja sitten riemuissaan ilakoi että kyllä minä tietin miten u´tuossa käy, olet vain niin typerä ettet tuota tajunnut. Minun annettiim mm. seurustella 15-vuotiaana 25 vuotiaan miehen kanssa. Ja kunm 13-vuotiaana perhetuttu lähenteli ja kosketteli minua niin äitini sanoi että ei tapahtunut tuollaista, miksi keksit tuon? Ja lopulta että minun pitäisi katsoa miten pukeudun, että hän on sanonut usein että pukeudun kuin hyora.

Muttamutta, kun oma tyttäreni sitten saavutti parinkympin maagisen rajapyykin, niin hän yhtäkkiä rupesikin taas puhumaan minulle, pyysi anteeksi(toki sanoin ettei tarvitse pyytää, ja kaikki mitä hän sanoo ja tekee on annettu jo syntymässään anteeksi) ja sanoo usein miten ihanaa on kun voi puhua äidin kanssa, ja äiti ymmärtää ja tukee, että kaikki eivät todellakaan voi.

Olen terapiasta oppinut, että masennuksen noidankehä toimii näin:

Masentunut mieliala -->

Kielteiset ajatukset -->

Kielteiset tulkinnat tilanteista ja tapahtumista -->

Onnistumiset ja mielihyväkokemukset jäävät syntymättä --->

Masentunut mieliala -->

jne.

Olen oppinut myös sen, että mikäli kohdistaa huomionsa vain virheisiin ja negatiivisiin asioihin, hyvät asiat katoavat näkyvistä kokonaan. Se masentaa mieltä.

Hyvin yksinkertainen asia, mutta voi vaikuttaa elämään erittäin voimakkaalla tavalla.

Voi murtaa itsetunnon ja omanarvon tunnon.

Lisäksi olen tehnyt myös havainnon, että menestyvät ihmiset kohdistavat huomionsa enemmän hyviin asioihin.

Silloin kehittyy parhaiten.

Toki virheistä aina oppii, mutta ei niiden takia tule ruoskia itseään tai lapsiaan liikaa.

Tämän kaiken oppimani jälkeen, olen tajunnut millaista negatiivista aivopesua isäni on harrastanut koko lapsuuteni;

Aina etsi minusta virheitä ja arvosteli negatiiviseen sävyyn kaikkea tekemisiäni.

Jos olin esimerkiksi piirtänyt omasta mielestäni hienon kuvan, löysi isä siitä jonkun virheen.

Jos tein isän mielestä jotain väärin, hänellä oli tapana harrastaa henkistä manipulointia sen sijaan että kertoisi suoraan miten tahtoo minun toimivan. Se teki minusta täysin vainoharhaisen.

Tavallaan ymmärrän että isäkin on vain hajalla oleva ihminen, jolla on omat vaivansa, mutta se ei poista sitä tosi asiaa millaista tuhoa sai aikaan mun mielenterveyteeni.

En enää ole katkera tai vihainen isälleni. Lähinnä säälin häntä, koska ei hänellä kovin hyvin mene. Sekin selittyy hyvin tuolla myrkyllisellä ajattelullaan. Negatiivisuudella ei yksinkertaisesti pysty saavuttamaan elämässä oikein mitään.

Oman lapsen myötä olen havahtunut näihin entistä enemmän.

Tottakai sillä on väliä antaako lapselle tukea vai painaako jatkuvasti alas ja etsii virheitä.

Elämä on sitä mistä näkökulmasta sitä tarkastellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.

Aina kun näin päätellään(tämähän on jo vanhaa juttua) niin minulel herää kysymys että miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty? 

Toinen on se että miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään? 

Mielestäni selitys on joku muu tässä kuviossa kuin se että 70-vuotiaat vanhemmat ovat olleet emotionaalisesti kylmiä.

Eivät omat seitsemänkymppiset vanhempani ole kyllä onnellisia. Materiaa heillä on, mutta henkisesti ovat aivan sekaisin, edelleen, kuten lapsuudessanikin, jolloin purkivat traumansa minuun. Taloudellisesti sain enemmän kuin he aikoinaan, en henkisesti. Kaikesta rahallisesta yltäkylläisyydestä olisin luopunut, jos vain olisin saanut rauhallisen, rakastavan kodin.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo ihan tuulesta temmattua ole, että jos lapsena on päässyt laskettelulomille ja balettiin, etteikö lapsuus ole ollut suht ok. Oma poikani pelasi koko lapsuutensa jääkiekkoa ja kyllä siinä minunkin aikani yh-äitinä meni. Illat kuskailin treeneihin ja viikonloput peleihin. Aikataulutin, huollin, ruokin ja rahoitin. Ei ihminen voi ihan sysipaska vanhempi olla, jos tuon kaiken vetää oman työnsä ohella läpi. Pitää siinä vanhemmankin olla kunnossa ja esim. alkoholia ei juurikaan ehdi käyttää, kun pitää olla ajokunnossa.

Tämän keskustelun vanhemmat ovat kovin mustavalkoisia. Jos kuskaa lasta harrastuksiin, ei voi olla huono vanhempi? Kyky analysoida omia tekojaan tuntuu puuttuvan monesta kommentista. Ylipäätään monet 40-50-luvuilla syntyneet vanhemmat vaikuttavat olevan tunneasioissa hukassa.

Minulla oli päällisin puolin hyvä lapsuus, oli varallisuutta, harrastuksia ja vanhemmat usein kotona. Mutta äitini harrasti meitä lapsia kohtaan kohtuutonta vallankäyttöä, ja painoi jatkuvasti alas. Itsetuntoni on ollut järkyttävän huono, ja kesti aikaa tajuta mistä se sisäinen puhe "minusta ei ole mihinkään" kumpuaa. Äiti on jatkanut tätä vähättelevää puhetta edelleen nyt kun me lapset olemme jo aikuisia. Kun otin asian esiin hänen kanssaan, hän suuttui ja kielsi tehneensä mitään väärää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on arvosteltu. Onneksi muutti omilleen niin saa elää miten haluaa. Nykyään traumatisoidutaan joka asiasta ja käydään terapiassa. Traumatisoituminen alkaa jo ala-asteelta kun ei saa uutta kännykkää tai sitä tätä ja tota, mitä muilla on. Siinä vuosien saatossa traumat pahenee ja kaikki on kasvatuksen syytä. Aivot ei ole kaikilla 18-20 v kehittyneet kunnolla ja nähdään aina vika muissa eikä osata katsoa peiliin.

Ei mun "traumani" kyllä siitä johdu etten olisi saanut jotain kännykkää.

Mun traumani johtuu siitä, että olin täysin yksin aina ongelmieni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan menneisyydellä on merkitystä; sukupolvelta toiselle periytyy erilaiset traumat kotiolojen, vanhempien käytöksen ja yleisen ilmapiirin mukana. Jos jossain välissä tajuaa hankaluuksiensa juontuvan sieltä, syyttely on aivan looginen reaktio. Mutta hyödytöntä, sillä aivan yhtä uhreja ne jollain tavalla vahingollisesti käyttäytyneet vanhemmatkin ovat olleet. Ja heidän vanhempansa. Ja heidän vanhempansa. Hetken sormella osoittaminen saattaa henkilöä itseään helpottaa - onhan hän saattanut sitä ennen syytellä itseään omista hankaluuksistaan. Mutta suurempaan eheytymiseen ei tuolla tavoin pääse.

On tässä sellainenkin maailman tavallisin asia kyseessä, että jos kertoo toiselle, että hänen jokin tekonsa satutti, niin sillä toisella on sitten mahdollisuus tiedostaa asia, oppia jotain ja muuttaa ehkäpä tarvittaessa sitä kautta jatkossa myös käytöstään.

Musta mennään metsään siinä, ettei joskus saisi ilmaista myös negatiivisiakin, ihan aiheesta tulleita tunteitaan (toki näitä kannattaa koittaa ilmasita rakentavasti). Niin sitä pääsee asioissa myös eteenpäin. Tämä nykyään muodikas "ilmaistaan vain positiivisen kautta" on liiallisena tukahduttavaa, teennäistä ja epätervettä. Joskus on ihan tervettä kertoa että hei, tuo muuten satutti!

Ihmisten on tervettä kohdata omat tunteensa, tarvittaessa kertoa niistä myös asiaan liittyville henkiöille, käsitellä asia ja niin, mennä sitten eteenpäin. Ei asioissa mielestni pääse aidosti eteenpäin, jos ei kohtaa niihin liittyviä tunteita ensin, vaan yrittää tuhahduttaa niitä. Ja joskus voi osoittaa sillä sormellakin, jos aihetta oikeasti on.

Tunteet pitää kohdata, mutta omista tunteistaan pitää pystyä ottamaan vastuuta. Täydellistä vanhemmuutta ei ole. Tiedän, että on olemassa luokattoman huonoa vanhemmuutta: ei huolehdita lapsen perustarpeista, tehdään fyysistä tai henkistä väkivaltaa, rajoitetaan liian vähän tai liian paljon, käytetään mielivaltaa. Suurin osa vanhemmista sijoittuu kuitenkin keskikastiin, että jotain on tehty oikein ja jotain on joskus mennyt pieleen. Jos niitä pieleen menneitä asioita jää märehtimään ja velloo kaikessa negatiivisessa, mielenterveys siinä horjuu kenellä tahansa.

Myönnän itse olleeni aika kriittinen lapsuudenkotiani ja kasvatusta kohtaan noin 15-30-vuotiaana. Meillä ei kehuttu koulusuorituksista tai mistään tärkeästä, vaan kehu saattoi tulla esim. kiltteydestä. Vieraiden läsnä ollessa saatettiin nolaten kertoa jostain, minkä olin tehnyt väärin. Esimerkki: tämä meidän Marjahan toi tänne pojan, joka vei mukanaan kaikki kynät ja kumit, mistä lie ollut peräisin sekin jätkä, rikollinen jo nuoresta pitäen. Sitten vieraat hämmästelivät. Ja minä tietysti häpesin, että olen ollut huono, kun tuon vääränlaisia ihmisiä kotiin. Nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että tuokin tapaus oli opettavainen. Oppi oli, että älä luota sinisilmäisesti kaikkiin eteesi tuleviin ihmisiin. Sen kasvatuksellinen käsittelytapa vain oli väärä, kun vieraille kerrotaan minun epäonnistumisestani. Vanhemmat eivät siinä onnistuneet. Pääsääntöisesti suoriutuivat ihan hyvin.

Kun minun esikoiseni oli noin 5 vuotta, aloin itse ymmärtää, etten osaa joka tilanteessa olla niin hyvä vanhempi kuin haluaisin. Kotona oli vauva ja 5-vuotias. Kun vauva itki välillä paljonkin, omat hermot kiristyi, kun esikoinen piti meteliä ja halusi aina jotain juuri sillä hetkellä kun yritin nukuttaa vauvaa. Liian usein työnsin hänelle tabletin käteen ja sanoin, että katso nyt lastenohjelmia tai pelaa jotain peliä ja ole hiljaa. Liian usein peruin yhteisiä suunnitelmia, jos olin valvonut yöllä ja olin väsynyt. Olisin halunnut näyttää mallia, että sopimuksista pidetään kiinni ja että muu on tärkeää, digiviihde ihan turhaa. Olisin halunnut, että olisin jaksanut kuunnella häntä. Onneksi hän pääsi esikouluun. Minusta tuli muuten parempi kasvattaja, kun menin töihin takaisin. Vein aamuisin 1,5-vuotiaan hoitoon ja esikoinen lähti kouluun. Vaikka työ väsyttää, se antaa hengähdystaukoa äidille.

Omat kokemukset muuttivat sitä kuvaa, jonka olin lapsuudenkodista ja siellä toteutetusta kasvatuksesta luonut. Nyt kun kipuilen yläkouluikäisen lapsen vanhempana ja esikoinen muuttanut äskettäin pois kotoa ja hänellä omat haasteensa, odotan jo sitä, ettei tarvitsisi olla enää niin paljon äiti. Saisi jo luovuttaa kasvatusvastuun pois. Ja tietysti toivoo, että lapsilla sujuisi kaikki elämässä hyvin ja olisivat onnellisia. On ollut vaikeaa seurata tiettyjä haasteita oman lapsen elämän polulla itsenäistymisvaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on arvosteltu. Onneksi muutti omilleen niin saa elää miten haluaa. Nykyään traumatisoidutaan joka asiasta ja käydään terapiassa. Traumatisoituminen alkaa jo ala-asteelta kun ei saa uutta kännykkää tai sitä tätä ja tota, mitä muilla on. Siinä vuosien saatossa traumat pahenee ja kaikki on kasvatuksen syytä. Aivot ei ole kaikilla 18-20 v kehittyneet kunnolla ja nähdään aina vika muissa eikä osata katsoa peiliin.

Ei mun "traumani" kyllä siitä johdu etten olisi saanut jotain kännykkää.

Mun traumani johtuu siitä, että olin täysin yksin aina ongelmieni kanssa.

Joo anteeksi, ehkä kärjistin liikaa asiaa verraten omaa akuista lastani.