Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Joo. Kritisoi sitä, ettei saanut ikinä olla yksin ja nyt aikuisena ei oikein osaa olla yksin. Hän oli ensimmäisen yön yksin, kun muutti kotoa, koska minun mielestä lasta ei jätetä yksin kotiin ja reissuihin lähtee mukaan kaikki kotona asuvat. Ei myöskään joutunut olemaan ikinä aamulla tai iltapäivisin yksin, koska mies teki töitä kotoa ja hänet haettiin ja vietiin kouluun autolla. Muistan, että hän oli ensimmäisen kerran yksin pari tuntia, kun oli 13.

En ymmärrä miksi hän valittaa, kun me pidettiin huoli, että oltiin läsnä. Aina oli joku kotona siihen asti, että hän oli 18 siksi, että hänellä olis kaikki hyvin. Aina oli joku kotona laittamassa ruokaa ja huolehtimassa. Jätettiin väliin monet häät ja muut juhlat että hänen ei tarvis olla yksin, koska meidän lapsi on meille kavereita tärkeämpi. Reissut maksettiin hänelle vielä aikuisenakin. Hän muutti kotoa, kun oli 21 ja silloin oli sitten elämänsä ekan yön yksin.

Et taida käydä ihan täysillä, vai mitä ihmettä tuo tekstisi oikein oli? Jokin huumoripläjäys??

Vierailija kirjoitti:

Joo. Kritisoi sitä, ettei saanut ikinä olla yksin ja nyt aikuisena ei oikein osaa olla yksin. Hän oli ensimmäisen yön yksin, kun muutti kotoa, koska minun mielestä lasta ei jätetä yksin kotiin ja reissuihin lähtee mukaan kaikki kotona asuvat. Ei myöskään joutunut olemaan ikinä aamulla tai iltapäivisin yksin, koska mies teki töitä kotoa ja hänet haettiin ja vietiin kouluun autolla. Muistan, että hän oli ensimmäisen kerran yksin pari tuntia, kun oli 13.

En ymmärrä miksi hän valittaa, kun me pidettiin huoli, että oltiin läsnä. Aina oli joku kotona siihen asti, että hän oli 18 siksi, että hänellä olis kaikki hyvin. Aina oli joku kotona laittamassa ruokaa ja huolehtimassa. Jätettiin väliin monet häät ja muut juhlat että hänen ei tarvis olla yksin, koska meidän lapsi on meille kavereita tärkeämpi. Reissut maksettiin hänelle vielä aikuisenakin. Hän muutti kotoa, kun oli 21 ja silloin oli sitten elämänsä ekan yön yksin.

Mitä vttua?!😱

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

i

Vierailija kirjoitti:

Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.

Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.

Kyllä voin. Meillä on neljä aikuista lasta, joista yksi kokee meidän epäonnistuneen vanhempina lähes kaikessa. Kyseinen lapsi on autismin kirjolla, ja siihen liittyy vaikeus tulkita vuorovaikutustilanteita. Tämä lapsemme on myös aistiherkkä, ja hän saattaa esimerkiksi kuulla huutona puheen, joka on muiden perheenjäsenten mielestä täysin normaalia, jopa hiljaista puhetta.

Meillä arvostelun taustalla on pitkälti tuo diagnoosi. Lapsemme ymmärtää tämän rationaalisesti, mutta useimmiten unohtaa asian, ja kokee eläneensä hyvin ikävän lapsuuden. Kurjaa, mutta emme voi asialle mitään.

Ei autismikirjo aiheuta sitä, että hän kritisoi. Häntä ei ole ymmärretty. Ei ole otettu aistipoikkeavuuksia huomioon tai ei ole tuettu toiminnanohjauksen taitoja. Ei se ole kenenkään vika, jos ei osaa, koska nykyisin asioista tiedetään paljon enemmän. On väärin sanoa, että autismikirjon diagnoosi olisi syy sille, että hän kritisoi, koska ne ovat hänen kokemuksiaan, kuinka asiat ovat menneet. Hän ei ole silloin osannut sanoa, mitä tarvitsee. Pelkästään jo toiset ihmiset voivat kuormittaa ja jos on iso perhe ja paljon puhetta, ymmärrän täysin, että hänellä on voinut olla vaikeaa. Hän olisi tarvinnut jotain, mitä ei ole saanut. Ihan varmasti asiat olisivat toisin nykyisin, kun osataan ohjata paremmin tukemaan ja huomioimaan kuormitustekijöitä.

Voi olla näinkin, mutta koko perhe ei voi elää kuin munankuorilla yhden lapsen takia. Kuormitustekijöitä ei voi välttää, jos aistiyliherkkyyksiä on paljon. Aika tarpeetonta syyllistää vanhempia. Kuinka paljon muun perheen täytyy venyä?

Tämä. Oma erityislapseni olisi varmasti tarvinnut sitä sun tätä, mutta sellaiset eivät ole olleet mahdollisia toteuttaa. 

Mä oon ajatellut että me vanhemmat ollaan vähän sellaisia kaikukoppia näille lapsille, lapset peilaa asioita meidän kautta. En ota henkilökohtaisesti lasten sanomisia. Tämä suhde lapsiin on sellainen, mistä en odota itse saavani mitään. Minä olen valinnut synnyttää heidät tänne. Yritän vain saada heidät maailmalle ehjinä ja heidän ollessaan aikuisia seurata että siivet kantaa. Ihan varmasti olen tehnyt virheitä näiden vuosien aikana ja jos niiden puiminen minun kanssani heitä aikuisena auttaa niin sitten asioita käydään läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. Kritisoi sitä, ettei saanut ikinä olla yksin ja nyt aikuisena ei oikein osaa olla yksin. Hän oli ensimmäisen yön yksin, kun muutti kotoa, koska minun mielestä lasta ei jätetä yksin kotiin ja reissuihin lähtee mukaan kaikki kotona asuvat. Ei myöskään joutunut olemaan ikinä aamulla tai iltapäivisin yksin, koska mies teki töitä kotoa ja hänet haettiin ja vietiin kouluun autolla. Muistan, että hän oli ensimmäisen kerran yksin pari tuntia, kun oli 13.

En ymmärrä miksi hän valittaa, kun me pidettiin huoli, että oltiin läsnä. Aina oli joku kotona siihen asti, että hän oli 18 siksi, että hänellä olis kaikki hyvin. Aina oli joku kotona laittamassa ruokaa ja huolehtimassa. Jätettiin väliin monet häät ja muut juhlat että hänen ei tarvis olla yksin, koska meidän lapsi on meille kavereita tärkeämpi. Reissut maksettiin hänelle vielä aikuisenakin. Hän muutti kotoa, kun oli 21 ja silloin oli sitten elämänsä ekan yön yksin.

Et taida käydä ihan täysillä, vai mitä ihmettä tuo tekstisi oikein oli? Jokin huumoripläjäys??

Mun mielestä taas täysin validi kommentti keskusteluun joka on täynnä omia vahvoja tunteella perusteltuja kommentteja. Teet katsos niin tai näin, niin aina se on jotenkin väärin. Tämä se on vanhemman kohtalo, jokaisen. Ihmisen kuuluu huomata epäkohdat kehittyäkseen, joten jos lapsi sanoo edes aikuisena että kaikki on ollut täydellistä lapsena, niin hänessä on jotain vikaa.

Joku on ollut liikaa yksin, joku toinen ei ole saanut olla tarpeeksi yskin. Siitä sitten molemmat käyvät terapiassa saman syyn eri kääntöpuolista.  Kultainen keskitiekään ei ole hyvä, se on vain henkilän näkemys keskitiestä, mikään ei takaa ettei lapsen käsitys olisi eri, viimeistään aikuisena.

Minun äitini ei pysty ottamaan kritiikkiä vastaan, vaikka kuinka sievästi ja rakentavasti yrittäisi asioista keskustella. Ja olisin tosiaan joistain asioista halunnut keskustella, kun elän irtautumisprosessia lapsuudenperheestä ja toisaalta olen itse tullut vasta äidiksi.

Mutta ei. Jos keskustelu vaikuttaa vähänkin kriittiseltä, äiti hermostuu aivan silmittömästi. Hän ottaa kaiken keskustelun syyllistämisenä, vaikka niin ei edes tarkoitettaisi. Eli siis jotenkin nurinkurisesti tilanne kääntyy siihen, että äitini syyllistyy ja sitten huutaa meille siitä, että syyllistämme häntä, vaikka kukaan ei olisi häntä tarkoittanut moittia.

En oikein osaa edes selittää. Surettaa, että äidin kanssa ei voi keskustella lapsuudesta ja pelkään nykyään keskustella oikein mistään, koska en tiedä mikä häntä seuraavaksi triggeröi.

Uuvuttava elämäntilanne hänellä kyllä muutenkin.

Vähän huolettaa kyllä, ettei minusta tule samanlainen. Koen nyt jo syyllisyyttä kaikista asioista, joissa en lasteni kanssa ole täydellinen. Jos kokisin vielä lastenikin kritisoivan minua siitä, kävisikö se ylivoimaiseksi ja käyttäytyisinkö samalla lailla kuin äitini?

Huh, toivon ja pyrin siihen että pystyisin aikanaan keskustelemaan lasten kanssa rakentavasti asioista.

Äiti kirjoitti:

Olen saanut äitinä kritiikkiä. Monesta asiasta . Moni kirpaisee, moni hieman hymyilyttää ja kaikista otan kopin ja yritän kehittyä ihmisenä. En ole täydellinen äiti, olen omien rikkinäisten vanhempieni ja itseni ja ympäristööni tulos - virheitä tekevä ja niistä edelleen oppiva. Lasteni kohdalla olen yrittänyt olla hyvä äiti niillä tiedoilla ja taidoilla mitä minulla on siinä elämän vaiheessa. Nyt kun lapset ovat nuoria aikuisia minusta on kiva kuunnella heidän ajatuksiaan ja ohjeitaan elämästäni, keskustella niistä ja saada erilaisia näkemyksiä. Jokaisen olisi mielestäni hyvä muistaa että oman lapsuuden rinnalla omat vanhemmat ovat eläneet sehdettansa, työelämän kiemuroita, suhteitansa omiin vanhempiinsa/anoppeihinsa ja appeihinsa jne. Ja näistä ei varmasti lapsi kaikkea tiedä eikä tarvi tietääkään mutta nuo kaikki vaikuttavat lapsuuteen -ehkä sieltä tulee ne kipeät asiat miksi mummon kuolemasta ei puhuta tai miksi jollakin on ongelmia ilmaista itseään tai tunteitansa. Olkaa armollisia itsellenne.

Ihanasti ja niin hyvin sanottu 🙏🏻

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. I t se mur hakir jeessä sain kuulla kunniani.

Koen kuitenkin tehneeni parhaani hänen kanssaan, en koe enää syyllisyyttä.

Kaksi muuta lastani eivät ole minua arvostelleet.

On myös sellaisia aikuisia lapsia jotka syyttävät vanhempia kaikista ongelmistaan. Itsekin olen ollut katkera omille vanhemmilleni (mm. tunnekylmyydestä, vähättelystä yms) olen kuitenkin pärjännyt elämässä hyvin enkä ole enää katkera. Ihminen voi (varsinkin Suomessa) itse tehdä paljon oman hyvinvointinsa eteen.

Sama. Tajusin siinä vaiheessa että olen itse tämmöiseksi syntynyt, kun tajusin että oma lapseni on omanlaisensa enkä voi siihen vaikuttaa vaikka kuinka yrittäisin. Samassa syssyssä hoksasin että äitinikin on sellainen kuin on, eikä häntä voi muuttaa. Tämä avasi paljon. Nyt vain odottelen että oma aikuinen lapseni tajuaa että hän on sellainen kuin on, sellaiseksi hän on syntynyt, ja että minäkin olen oma itseni, enkä pysty olla joku toinen. Tätä kautta avautuu armo itseä ja muita kohtaan, sekä avautuu mahdollisuus kasvaa ihmisenä ja tehdä parempia päätöksiä,, sekä ennen kaikkea kyky ottaa vastaan palautetta ja rakastaa toisia, ja itse sellaisina kuin ovat.

On jotain kertonut puitteista mitä vanhemmalla ei ole elämässä.

Vierailija kirjoitti:

On. I t se mur hakir jeessä sain kuulla kunniani.

Koen kuitenkin tehneeni parhaani hänen kanssaan, en koe enää syyllisyyttä.

Kaksi muuta lastani eivät ole minua arvostelleet.

Nuori voi sairastua mielenterveysongelmiin siinä missä aikuinenkin. Monesti nuoruudessa mielialat heittelevät muutenkin, ja moni im:n tehnyt nuori olisi vielä hengissä jos olisi elänyt nuoruutensa ohi. Tiedän muutamankin joka on sielunsa tuskissa tehnyt viimeisen ratkaisun kun poika/tyttökaveri on jättänyt. Aikuisina olisivat vain surreet surunsa ja menneet eteenpäin, mutta nuoren aivot voivat olla niin solmussa ettei muuta ratkaisua näe. Ihmisen sairastuminen masennukseen ei ole vanhemman vika, vaikka nuori siitä voi vanhempaa syyttääkin. Harmi ettei nuoresi päässyt eroon ongelmistaan vaan päätyi im:aan. 

Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.

Olin yksinhuoltaja lapselleni aina. Teini-ikä oli aivan hirveää aikaa. Lapseni käyttäytyi todella törkeästi minua kohtaan. Haukkui ulkonäköäni, kaikkia ominaisuuksiani, ruoanlaittokykyäni, vaatteitani, kasvatusta ja ihan kaikkea. Polki ihmisarvoni täysin maanrakoon. Lopulta tilanne kärjistyi niin, että hän lähti ovet paukkuen kotoa 17-vuotiaana. 

Nyt myöhemmin kun hän on asunut omillaan jo pidemmän aikaa ja on täysi-ikäistynyt, lähes kaikki arvostelu on loppunut tyystin. Mielellään tulee syömään ja eikä enää valita ruoan olevan syömäkelvotonta.

Uskon, että hän tulee aina kritisoimaan vanhemmuuttani, aivan niinkuin olen itsekin kritisoinnut omia vanhempiani ja he omia vanhempiaan jne. Elämänkokemuksen ja varsinkin oman vanhemmuuden myötä ihminen oppii kuitenkin suhteuttamaan asioita uuteen perspektiiviin. Ymmärtää, että kaikki ei olekaan mustavalkoista. On jotain hyvää, on jotain missä olisi voinut toimia paremmin ja jotain siltä väliltä.

Näin sen kait kuuluu mennäkin. Sukupolvi toisensa perään kompuroi ja jättää perinnön uudelle sukupolvelle. Se on kehitystä.

Tunneyhteys on voinut olla heikko tai olematon lasten lapsuudessa, ja siitä voi johtua valittaminen vaikka aineellinen puoli olisi ollut kunnossa. Eikä sekään vaikka lapsille kuinka toitottaisi rakkauttaan vielä tarkoita että lapsi välttämättä kokisi olevansa tärkeä, arvostettu ja rakastettu. Vanhempi ja lapsihan ei ole sama ihminen, tuntuu hassulta lukea kuinka vanhemmat kirjoittavat tehneensä sitä ja tätä ja tuota mikä on heidän mielestään yhtä kuin hyvä lapsuus, mutta kun heidän lapsensa ovat erillisiä oman tunne-elämän omaavia ihmisiä, joilla olisi voinut olla muita tarpeita kuin mitä vanhemmat ovat ajatelleet. En viittaa fyysisiin perustarpeisiin vaan siihen henkiseen lapsi-vanhempi- suhteeseen. Kiintymyssuhteissa lasten ja vanhempien välillä ei tarvi olla mitään dramaattista vaan aikuisen mielestä ihan arkipäiväiseltä näyttävät ja tuntuvat asiat vuosia toistuessaan voivat tehdä tuhoa. Riitelevät vanhemmat, lapsen arvostelu, lapsen ohittaminen, tunteiden vähättely, vanhemmat uupuneena vievät niihin harrastuksiin ja tiuskitaan lapsille joka sitten saa lapsen tuntemaan itsensä ei-halutuksi taakaksi kun vanhemmat näin paljon hänen vuokseen kärsivät.

Vierailija kirjoitti:

Olin yksinhuoltaja lapselleni aina. Teini-ikä oli aivan hirveää aikaa. Lapseni käyttäytyi todella törkeästi minua kohtaan. Haukkui ulkonäköäni, kaikkia ominaisuuksiani, ruoanlaittokykyäni, vaatteitani, kasvatusta ja ihan kaikkea. Polki ihmisarvoni täysin maanrakoon. Lopulta tilanne kärjistyi niin, että hän lähti ovet paukkuen kotoa 17-vuotiaana. 

Nyt myöhemmin kun hän on asunut omillaan jo pidemmän aikaa ja on täysi-ikäistynyt, lähes kaikki arvostelu on loppunut tyystin. Mielellään tulee syömään ja eikä enää valita ruoan olevan syömäkelvotonta.

Uskon, että hän tulee aina kritisoimaan vanhemmuuttani, aivan niinkuin olen itsekin kritisoinnut omia vanhempiani ja he omia vanhempiaan jne. Elämänkokemuksen ja varsinkin oman vanhemmuuden myötä ihminen oppii kuitenkin suhteuttamaan asioita uuteen perspektiiviin. Ymmärtää, että kaikki ei olekaan mustavalkoista. On jotain hyvää, on jotain missä olisi voinut toimia paremmin ja jotain siltä väliltä.

Näin sen kait kuuluu mennäkin. Sukupolvi toisensa perään kompuroi ja jättää perinnön uudelle sukupolvelle. Se on kehitystä.

En ole psykologi, mutta joskus olen kuullut että avoin kapinointi voi kertoa siitäkin, että lapsi luottaa vanhempaansa ja siihen että tämä kestää. Murrosiässä on tärkeää se erillistyminen vanhemmasta, ja jotkut repivät itseään voimallisemmin ja rajummalla tavalla irti ja sen ilmiasuna on tämä vanhemman leimaaminen suurinpiirtein paskaksi ihmiseksi, koska silloin lapsen on helpompi erillistyä. Tuo on varmasti ollut ihan hirveän uuvuttavaa ja raskasta, mutta lapsesi kehitys kuulostaa teidän suhteen osalta menneen suotuisasti. Erillistymisen jälkeen voi alkaa rakentaa kahden aikuisen tasavertaista suhdetta ja siihenkin voi kuulua noiden asioiden läpikäyminen yhdessä, kun siihen antaa tilaa. Ne, joilla ei ole ollut tilaa ja luottamusta vanhemaan, eivät ole ehkä kapinoineet ja kehitys on jäänyt junnaamaan ja sitten he tekevät sitä aikuisena terapiassa. Sekin voi olla yksi syy aikuisten lasten kiukulle; tietyille asioille ei ole ollut tilaa.

Hän valitsi väärät vanhemmat, syyttänyt miksei käytetty ehkäisyä jne.

Ainakin esikoinen muistaa kerrat jolloin suutuin todella. Tuli joskus puheeksi ja pahoittelin tapahtunutta ja pyysin anteeksi etten osannut olla siinä tilanteessa hyvä isä. Esikoinen pyysi anteeksi ettei osannut olla siinä tilanteessa hyvä lapsi ja kertoi ymmärtävänsä hyvin miksi hermot menivät. Välit lapsiin ovat normaalit ja lämpimät. Myös positiivista palautetta on tullut mm. sellainen toteamus että vasta aikuisena ovat ymmärtäneet miten paljon heillä oli lapsena kaikkea ja olisi pitänyt olla kiitollisempi siitä kaikesta silloin lapsena. Kavereilla ei kuulemma ollut yhtä hyvin.

Viettäkää aikaa lastenne kanssa, ei se vanhemmuus loppupeleissä sen ihmeempää ole. Rahaa tai materiaa ei tarvitse olla kuten kuninkaalle, kunhan on perusasiat suhtkoht kunnossa. Lasten kanssa vietetty aika näkyy sitten tulevaisuuden suhteissa lapsiin.

Mulla olis paljonkin sanottavaa, mutta tiedän että mulle vaan naurettaisiin ja saisin entistä pahemman olon. Mieleltään sairas ihminen ei mitään voi itselleen. Mun oloa ei edes anteeksipyyntö auttaisi koska se ei olisi vilpitön ja olen ollut rikki niin pitkään ettei tälle voi tulla muutosta. Mun eteen ei vanhemmat ikinä tehneet uhrauksia, ne olivat lapset jotka saivat väistellä ja pärjäillä.

Muistakaa, että se että lapsesi ei kritisoi sinua ei tarkoita ettei kritisoitavaa olisi. Fiksuimmat, vanhempiaan paremmiksi kasvaneet lapset tajuavat olla haastamatta riitaa jos tietävät sen tuloksen.

Itse olen aikuisena kritisoinut äitiäni siitä sun tästä. Kun keskusteluyhteytemme tavallaan aukesi, opin, että suurelta osin lapsena kokemani hellyyden ja läheisyyden puute, joka siis yhä aikuisena vaikutti olemiseen, johtui äitini sairastamasta vaikeasta masennuksesta sekä hänen omista lapsuuden kokemuksistaan. Niihin nähden hän varmasti teki kyllä parhaansa.

Lopulta lakkasin kritisoi Asta äitini ratkaisuja siinä vaiheessa, kun tulin äidiksi ja huomasin, että ei se mitään niin helppoa ole, eikä aina osaa toimia ja sanoa oikein.

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset ovat vasta lapsia. Itse olen kritisoinut mielessäni omaa kasvatustani. Ääneen en sanoisi tätä ikinä ihan silkasta rakkaudesta, ymmärryksestä ja kunnioituksesta äitiäni kohtaan: Minä olisin tarvinnut sääntöjä, tiukempia rajoja, keskustelua ja emotionaalista tukea.

Äitini oli yksinhuoltaja. Hän halusi olla minulle lempeä, antaa olla pitkään lapsi. Antaa vapaan kasvatuksen, vailla vastuuta ja velvollisuuksia.

Kaunis ajatus, mutta käytännössä olin epävarma ja sellainen sormi suussa lapsi. Kavereilla oli kotiintuloajat, viikkorahat ja kotityöt. Mulla ei mitään. En tehnyt läksyjä, kun ei ollut pakko. En mennyt kouluun, jos ei huvittanut. Huonosta käytöksestä ei seurannut mitään muuta kuin ihmetystä, miksei se sano mitään, kun kaverikin sentään sai arestia. Jätin laiskuuttani harrastukset kesken, enkä oikein kokenut saavuttamisen, onnistumisen tai ansaitsemisen tunteita mistään. Sain katsoa telkusta mitä halusin. Pelottavaakin juttuja. Ei tehnyt hyvää lapsen itsetunnolle sellainen vapaus.

Nyt aikuisena ja lapsiperheen äitinä ymmärrän omaa äitiäni, mutta olen tietoisesti valinnut erilaisen tien lasten kasvatuksessa. Ei toista ääripäätä, vaan sellainen kultainen keskitie.

Olet aikuinen?

Olet äiti?

Huutonaurua

Minä jouduin muuttamaan pois äidin luota 16 vuotiaana.

Kävin koulut opintolainalla.

Nykyään lapseton vauras yrittäjä.

Melkein jokainen voi synnyttää..se ei tarkoita että on aikuistunut.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.

Aina kun näin päätellään(tämähän on jo vanhaa juttua) niin minulel herää kysymys että miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty? 

Toinen on se että miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään? 

Mielestäni selitys on joku muu tässä kuviossa kuin se että 70-vuotiaat vanhemmat ovat olleet emotionaalisesti kylmiä.