Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Eipä ole kuulunut

Vasta ovat täysi-ikäistyneet lapseni, joten vielä ei ole tullut palautetta lapsuuden asioista.

Ajattelen kuitenkin, että kritiikki on osa nuoren aikuisen itsenäistymistä ja identiteetin kasvua. Ja jotain pyrkimystä pitää välejä rehellisinä ja aitoina.

Itse en ole voinut keskustella lapsuuden vaivaavista kokemuksista äitini kanssa. Yritin kerran varoen ja marttyyriäiti purskahti itkuun ja sanoi "parempi kun kuolisin pois". Tajusin, että meidän on leikittävä hänen roolileikkejään ja minun on pidettävä etäisyyttä ja selvitettävä asiani terapiassa, kuten teinkin.

Omat lapseni eivät ole aikuisia vielä, joten en voi itse vastata. Itse en kuitenkaan ole omia vanhempia kritisoinut ja syy on, että olen aivan varma, että he tiedostavat virheensä kyllä ja pahimpia ovat anteeksi pyytäneetkin. Ovat todella rakkaita minulle silti. Ei ole oikein syytä palata sellaiseen meidän kesken ja keskityn hyviin asioihin.

Vierailija kirjoitti:

Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.

Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.

Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!

Taitaa olla jo elinkaaren lopussa oleva ketju, mutta vastaan vastaan silti tähän. :)

Terapeutteja on todella moneen lähtöön. Hyvät terapeutit ovat sellaisia, jotka laittavat asiakkaansa käsittelemään traumansa ja menemään eteenpäin. Huonot terapeutit taas jäävät asiakkaan kanssa märehtimään esim. lapsuudessa. Terapiassa ns. valemuistot ovat oikea ongelma, mikäli terapeutilla on itsellään jokin ns. salattu agenda.

Itse olen aikoinaan lopettanut terapian, kun en jaksanut enää pitää yllä sitä uhrin viittaa, jota terapeutti minulle niin kovin istutti. Toinen syy oli lopettamiseeni oli se, että kyseinen terapeutti yksinkertaisesti kieltäytyi uskomasta, että minulla oli lapsuudessani aivan aidosti_hyvä_äiti. Olin silloin jo yli 35, ehkä nuorempana minut olisi saattanut saada käännettyä helpommin terapeutin kannalle?

Näin ollen ymmärrän hyvin kyseisen vanhemman turhautumisen lapsensa terapiaan. Kommenttia en tulkinnut turhautumisena lapseen, kuten moni muu tässä ketjussa vaikutti sen tulkinneen.

Itsellä vasta teinejä, mutta voi pojat, kyllä kritiikkiä riittää!

Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"

Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.

Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.

Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".

Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.

Ei koskaan olemme täydelliset vanhemmat olleet aina.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"

Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.

Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.

Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".

Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.

Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa. 

............Se, että on ollut harrastuksiin kuskaamassa ja hyvät vaatteet, ei takaa etteikö lapsi kokisi negatiivisia asioita olleen lapsuudessaan. Se keskustelu voi olla lapselle hyvin tärkeä.......

Totta, mutta eikö jokainen vanhempi yritä antaa parastaan lapselle, kuten hyvät harrastukset. Moni vanhempi ei saanut harrastaa yhtikäs mitään, koska ei ollut varaa ostaa niitä välineitä eikä kukaan kuskannut kun bensa oli kallista.

Toisekseen miten ihmeessä ne laiminlyödyt vanhemmat osasivat olla hyviä vanhempia omille lapsilleen? Asiantuntijat myös ovat olleet erimielisiä kasvatusasioissa ja ovatko hekään onnistuneet?

Ei ole tarvinnut. Olin hyvä äiti aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. I t se mur hakir jeessä sain kuulla kunniani.

Koen kuitenkin tehneeni parhaani hänen kanssaan, en koe enää syyllisyyttä.

Kaksi muuta lastani eivät ole minua arvostelleet.

Mun äitini oli narsisti. Yritin I t se mur ha a teininä. katkaisin aikuisena välit kokonaan ja sain paskaa kunnolla niskaan. Kummasti muut minun sisaruksista on kunnollisia mitä nyt ranteet täynnä arpia eikä omaa elämää...

Meillä kanssa mua syytetään minua kun olen kehdannut arvostella vanhempia. Minä ainoa lapsi joka on hankala! Tosin unohdetaan, että toisella sisaruksella huumeongelma ja toinen muutti kauas eikä halua olla tekemisissä.

Kappas. Meillä samanlainen sisarussarja. Ja minä olen se äkäinen.

Samanlainen perheidylli täällä myös.

Minä olen käyttänyt huumeita kun oli vaikeuksia ja sisaruksiin välit heikot sekä isään.

Isä on sellainen joka ei osaa puhua mistään mitään

Oh, pistän valmiiksi muistiin itselle.

Tosi eri tavoin ihmiset suhtautuvat, osa ei tahdo muistella pahoja asioita, osa tahtoo keskustella vain ollakseen samalla sivulla neutraalisti, osa tahtoisi vanhemmat tilille.

Omat vanhempani ovat tehneet todella typeriäkin asioita, mutta olen jotenkin aina hyväksynyt sen ja tuntenut oloni rakastetuksi. Kaikkea ei saa vanhemmilta, mulle tuo rakkaus on ollut tärkein. En koe jääneeni mistään paitsi vaikka eivät ole suojelleet kaikelta ja on tapahtunut myös hirveitä asioita, pitänyt selvitä hirveistä asioista lapsenakin jo.

"............Se, että on ollut harrastuksiin kuskaamassa ja hyvät vaatteet, ei takaa etteikö lapsi kokisi negatiivisia asioita olleen lapsuudessaan. Se keskustelu voi olla lapselle hyvin tärkeä......."

Lainasin tuon tuosta, tulkitsin ehkä omalla tavallani, mutta panen muistiin. Olen tosiaan pyrkinyt siihen, että lapsillamme on rakastettu olo ja kaiken suhteen rima on korkealla. Kuitenkin täälläkin on useampi silti katkera vanhemmilleen. Eli pitää muistaa valmistaa lapset kohtaamaan myös elämässä vaikeuksia jopa ihan yksin. Niin vain voi käydä ja lasten täytyy kasvaa kohtaamaan asioita myös yksin ilman kannattelua, itsenäistyä. Tuntuisi surulliselta ja turhauttavalta jos omat lapseni tulisivat syyttämään meitä vanhempiaan aikuisina siitä, että vaikka teimme paljon heidän eteensä, emme kuitenkaan tarpeeksi eikä yritetä selvitä siitä jos on vaikeaa, äidin ja isän pitää pyytää anteeksi, ymmärtää. Oma lapsi olisi aikuisena ihminen, joka ei osaa selvittää omia asioitaan, täytyy aikuisena syyttää lapsuutta ja vanhempia. Tosi surullinen skenaario.

Vierailija kirjoitti:

............Se, että on ollut harrastuksiin kuskaamassa ja hyvät vaatteet, ei takaa etteikö lapsi kokisi negatiivisia asioita olleen lapsuudessaan. Se keskustelu voi olla lapselle hyvin tärkeä.......

Totta, mutta eikö jokainen vanhempi yritä antaa parastaan lapselle, kuten hyvät harrastukset. Moni vanhempi ei saanut harrastaa yhtikäs mitään, koska ei ollut varaa ostaa niitä välineitä eikä kukaan kuskannut kun bensa oli kallista.

Toisekseen miten ihmeessä ne laiminlyödyt vanhemmat osasivat olla hyviä vanhempia omille lapsilleen? Asiantuntijat myös ovat olleet erimielisiä kasvatusasioissa ja ovatko hekään onnistuneet?

Oma 40+ mieheni muistelee edelleen kuinka häntä ei koskaan viety harrastuksiin. Oli myös tippa linssissä, kun vuosia sitten kotiin tullessaan näki pienen poikansa leikkivän minun hänelle ostamalla leikkikeittiöllä. Oli kuulemma lapsena toivonut vastaavaa, mutta hänelle oli sanottu, että ei pojat leiki tyttöjen leluilla.

Eli arvattavasti meidän lapsilla on harrastukset ja niihin kuskataan. Lisäksi lelut ovat olleet aika lailla niitä mitä on toivottu. Uskon kuitenkin, että myös he tulevat viimeistään parikymppisenä käsittelemään oman lapsuutensa traumoja. Niin se vain menee. Parhaamme jokainen meistä vanhemmista tekee, mutta metsään menee jossain kohtaan silti takuuvarmasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"

Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.

Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.

Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".

Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.

Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa. 

Minulle muodostui kuva henkilöstä, joka ei suostu aikuistumaan. Elämässä on ilmeisesti koettu pettymyksiä ja koska omista valinnoista ei haluta kantaa vastuuta, syytetään pettymysten aiheuttamista vaikeista tunteista vanhempia. Ehkä ihan aidosti olisi peiliin katsomisen paikka? Et nimittäin aina voi valita mitä sinulle tapahtuu, mutta lähes tulkoon aina voit valita miten annat sen tapahtuman itseesi vaikuttaa. Näin ainakin Suomessa.

Miksi niin usein (tässäkin keskustelussa) todetaan, että varmasti sejase teki parhaansa? Jos joku todella on tehnyt parhaansa, hyvä niin, mutta oman havaintoni pohjalta me ihmiset kyllä silloin tällöin, tilaisuuden tullen, nimenomaan annamme itsessämme tilaa myös pahuudelle, välinpitämättömyydelle ym. haitallisille asioille, ja aivan tietoisesti. Se ei ole parhaansa tekemistä. 

En oikein usko sellaista lasta löytyvän, joka ei kritisoisi jossakin vaiheessa omia vanhempiaan, sillä eihän lapsen saaminen saa kenestäkään täydellistä, vaan ihmisellä on vanhemmuudesta huolimatta samat vahvuudet ja heikkoudet, kuin ennen lasta.

Ja jo vanhakansa tiesi, kuinka jokainen sukupolvi kuvittelee itse olevan joten fiksumpi ja parempi, kuin edelliset sukupolvet tai seuraavat.

Jokainen sukupolvi hoitaa vanhemmuuden niillä eväillä ja siinä ympäristössä mitä on käytössä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Totta 116. Toisaalta nykyisellä aikuisella sukupolvella (70-luvulta syntyneistä asti) on oikestikin paremmat mahdollisuudet ymmärtää kasvatuksensa ja käytöksensä epäkohtia kuin sodanjälkeisellä sukupolvella. Ei silloin valtavirralla ollut pääsyä terapioihin ja itsetuntemusjuttuihin. Sellaisia kammoksuttiin ja hävettiin.  Ihan jo naistenlehdet antavat nykyään helposti kuvan siitä, mikä vain ei yksinkertaisesti ole ok (päihteiden käyttö, lasten aggressiivinen komentaminen, parentifikaatio tai se, että ei ikinä myönnetä omaa roolia ja vikoja vielä aikuisellekaan lapselle....). Tietenkään kaikki eivät osaa näitä terveitä periaatteita noudattaa, vaikka ne ratakiskoista väännettäisiin. Kuitenkin isommalla osalla on mahdollisuudet kuin ennen. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"

Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.

Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.

Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".

Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.

Ehkä mielipide kiittämyksestä on syntynyt, vanhempien vertailusta omaan lapsuuteen, millaiset eväät he saivat omilta vanhemmiltaan ja millainen lapsuus heillä oli ja millainen sinulla.

Tämän päivän lapset, nuoret ja alle 30v ovat syntyneet korkean elintason ja hyvinvoinnin maahan, kun vielä 50-60-luvulla Suomi oli lähes kehitysmaa, kaikesta oli pulaa, jopa ruuasta ja sodan julmuudet ja kauheudet oli kaikkien muistissa ja nähtävillä.

Täällä kovasti sanotaan, että aikuisen lapsen pitää ottaa vastuu omista tunteistaan ja kaikki vanhemmat varmasti parhaansa yrittivät.

MUTTA entä jos se "paras" on ollut henkistä ja fyysistä kaltoinkohtelua, väkivaltaa, jatkuvia riitoja ja yksin jättämistä? Pitäisikö vain antaa olla ja unohtaa, pitää hyvät välit vanhempiin, koska varmaan yrittivät parhaansa? Entä jos se anteeksianto ei riitä?

Monet sekoittavat katkeruuden ja kritiikin.  Kritiikki ei kuitenkaan tarkoita katkeruutta. Moni aikuinen lapsi todellakin ottaa vastuun omista tunteistaan menemällä terapiaan ja työstämällä kokemuksiaan ja tunteitaan. Vastuunottoa on myös sanoa asioita ääneen, sillä monesti onnellisen perheen teeskentely on kuormittavaa ja estää aikuista lasta menemästä eteenpäin ja kohtaamasta vaikeita asioita.

Täytyy muistaa, että vakavissa kaltoinkohtelutapauksissa traumat aiheuttavat muitakin ongelmia kuin vain "ikäviä muistoja". Olen tällä hetkellä työkyvytön ahdistuksen, masennuksen, pakko-oireisen häiriön ja vakavan unettomuuden takia. (Olen kokenut vakavia ahdistus- ja masennusjaksoja 10-vuotiaasta asti.) Kaikki oireet johtuvat traumaperäisestä stressihäiriöstä. En tiedä kuntoudunko koskaan täysin työkykyiseksi. 

Vanhempieni toiminta lapsuudessani ja nuoruudessani siis vaikuttaa minuun edelleen, vaikka kaikkeni teen ettei asia olisi niin. Kukaan tuskin minua syyttäisi, jos olisin vähän katkerakin?

Mutta ilmeisesti pitäisi vain ymmärtää vanhempiani ja antaa heille anteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"

Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.

Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.

Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".

Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.

Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa. 

Vai ankara. Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika. Ja että nään myös ne hyväy asiat, mutta eihän se pyyhi pois sitä sellaista välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja puhumattomuutta.

Isäni saattoi olla 2-3 viikkoa puhumatta kellekkään mitään syistä joita en ymmärtänyt silloin. Kuusivuotiaasta saakka piti hoitaa oma hammashygienia, ml.oikomishoito 8-13 vuotiaana lukuisine käynteineen ja monet muutkin asiat.

Kun mummoni kuoli, kukaan, siis kukaan ei puhunut mun kanssa asiasta. Että mitä ajattelen, olenko surullinen? En ollut koskaan ollut hautajaisissa, en tiennyt mitä siellä tapahtuu, kukaan ei kertonut ennakkoon. Söin suruuni, voin huonosti, koulussa mm. huomattiin tämä ja lihoin 10kg vuodessa. Se on aika paljon tokaluokkalaiselle. Vanhempani kielsivät käymästä koulupsykologilla vaikka sitä koulusta ehdotettiin. Syömisestäkin vaan huomauteltiin ja pilkattiin. Kyllä, omat vanhempani.

Että kaikkensa yrittivät? Joopajoo.