Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Yleensä jokainen sukupolvi koittaa tehdä jotain toisin saatuaan omia lapsia. Antaa heille jotain sellaista mitä heillä ei ollut. Mutta joidenkin asioiden korjaamiseen menee useampi sukupolvi. Isovanhempani olivat pula-ajan ja ankaran kasvatuksen lapsia. He tekivät kovasti töitä eivätkä siitä kuitenkaan vaurastuneet. He halusivat vähemmän kuria, työtä ja parempaa taloudellista hyvinvointia lapsilleen. Tunteille ja hellyydelle ei kuitenkaan ollut sijaa. Vanhempani, 1950-luvulla syntyneet kovaan työhön tottuneet halusivat antaa meille lapsille paremman taloudellisen lapsuuden kuin mitä heillä oli. Vapauksia ja elämyksiä mitä heillä ei ollut lapsuudessaan. Vapaata kasvatusta. Tunnepitoista ja kannustavaa se kasvatus ei kuitenkaan ollut. Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. En muista saaneeni koskaan halauksia tai kehuja vanhemmiltani.
Itse panostin lapseni kohdalla hellyyteen. Pidin sylissä, halasin, kerroin aina kuinka paljon rakastan häntä. Opettelin sellaista, mitä omat vanhemmat ja isovanhemmat eivät osanneet. Elämässämme tapahtui kuitenkin ulkopuolelta tulleita raskaita asioita, joihin en voinut vaikuttaa. Olin todella yksin ja ilman tukea ja turvaa, koitin vain pärjätä. Näinä aikoina en aina osannut tai pystynyt olemaan se paras vanhempi mitä olisin halunnut olla. Olin niin ahdistunut ja kuormittunut, että en aina kyennyt olemaan henkisesti läsnä lapselleni ja antamaan sitä tukea mitä lapseni olisi tarvinnut minulta. Itkettää ajatuskin, miltä yläkoululaisesta on mahtanut tuntua se, että hän on ollut huolissaan minusta ja surullinen siitä, että en ole ollut henkisesti läsnä hänelle samalla tapaa kuin pikkulapsivuosina.
Aikuinen lapseni on katkera näistä ajoista. Hän kritisoi minua, osittain syystäkin. Hän kyllä koittaa ymmärtää, mutta eihän se henkisistä haavoista tee muuta kuin arpia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.
Aina kun näin päätellään(tämähän on jo vanhaa juttua) niin minulel herää kysymys että miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?
Toinen on se että miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?
Mielestäni selitys on joku muu tässä kuviossa kuin se että 70-vuotiaat vanhemmat ovat olleet emotionaalisesti kylmiä.
Niin mikä se muu selitys mielestäsi siis on? En ymmärtänyt mitä yrität sanoa? Yritän tarkentaa ja avata viestiäni lisää; jokainen sukupolvi yrittää varmasti tehdä parhaansa ja ajattelee että omien lasteni kanssa teen asiat eri tavalla ja heillä ei tule olemaan puutetta siitä mistä itsellä. Silloin fokus pysyy edelleen sen vanhemman omissa traumoissa ja niiden paikkaamisessa ja omienkin lasten onnellisuutta mitataan niitä vasten. Ei ne 70-vuotiaat edelleenkään välttämättä ole onnellisia vieläkään, osa edelleen pakenee omia traumojaan mutta ovat onnistuneet kerryttämään vaikka omaisuutta ja elelevät sillä mittarilla onnellisina, avioliittokin voi olla kasassa mutta saattaa olla sitä vain paperilla. Edelleen tunne-elämä syväjäässä, koska niin traumat toimii ja päällepäin näyttää että onnellisia ollaan, mutta ongelmat tuleekin esille läheisissä ihmissuhteissa kyvyttömyytenä läpikäydä juuri näitä asioita. Osalle taas elämä on tuonut korjaaviaa kokemuksia ja tasapainoa jo tuohon mennessä, osa on käynyt ehkä terapiassakin, ja he ovat oikeasti onnellisia, mutta ei se sitä poista, että 40 vuotta aiemmin sillä elämänkokemuksella he ovat voineet olla vielä aika kyvyttömiä ja kylmiä vanhempia - vanhemmaksi tullessa ne omat traumat myös nousee pintaan ja ihminen voi olla hyvinkin erilainen omille lapsilleen ja vaikka lapsenlapsilleen.
Jos pointtisi oli siis se, että näitä 70-vuotiaita vastuutetaan ja syyllistetään koska eiväthän hekään saaneet emotionaalista tukea, niin sen toki myönnän että heitä tulee ymmärtää myös, tottakai, ja arvostaa että ovat parhaansa tehneet. Ja tämä sama ymmärrysketju jatkukoon sitä edellisiin sukupolviin, mutta se ei poista näiden 70-vuotiaiden vastuuta siitä miten ovat toimineet. Selvennän vielä, että mielestäni jokaisen olisi hyvä läpikäydä prosessi sen suhteen että millaista vanhemmuutta on itse saanut, mitä vaille on jäänyt ja tuntea siihen kuuluvat tunteet. Mielestäni siinä on olennaisessa osassa myös tämä että miettii mistä lähtökohdista oma vanhempi on toiminut, ja voi tuntea surua myös hänen traumoistaan. Mutta olennaista on se, että vaikka vanhempi kuinka ajattelisi toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla silloisilla tiedoilla ja taidoilla, voi silti myöntää että ne eivät täyttäneet niitä tarpeita mitä omalla lapsella oli, ja siitä nousevat tunteet pitää myös käsitellä. Uskon, että omien traumojen läpikäymäyttömyys johtaa juuri tähän, että ei kyetä nousemaan asian yläpuolelle, jäädään vain puolustelemaan että en minäkään saanut sitä ja tätä. Asiansa läpikäynyt voi sanoa lapselleen että tein parhaani, joka koostui siitä mitä olen itse saanut, pystytkö ymmärtämään sitä ja olen pahoillani että en tiennyt tai osannut toimia toisin ja se aiheutti sinulle vaillejäämistä.
Vastaa vain kysmyksiini. Kiitos.
Kysyit "miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?" Lainaamasi kirjoitti "edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu." Mihin nuo kysymyksesi liittyivät?
Toinen kysymyksesi oli "miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?" Ketkä seitsemänkymppiset ovat onnellisia ja mihin perustat väitteesi, että heidän lapsensa olisivat saaneet kaikin tavoin enemmän kuin vanhempansa? Materiaalisesti usein kyllä, mutta eivät henkisesti.
Olen arvostellut vanhempieni kasvatusta. Olen 30v, vanhempani 50v. Kritisoin vanhempiani vapaasta, ehkä välinpitämättömästäkin kasvatuksesta. Ote vielä vaan löystynyt nuorempien sisarusteni kanssa. Esim. älypuhelimen ja somen käyttöä ei heidän kohdallaan rajoitettu lainkaan ja nyt ovat siitä riippuvaisempia jopa enemmän kuin minä. Olen kipuillut ammatin valinnan kanssa, ja kysynyt vanhemmilta mielipidettä, koska tuntevathan he minut parhaiten. Ei juuri mitään vastausta. Puhelimeen ei vastata silloin kun tarvitsisin tukea. En meinaa, että pitäisi vyötä viuhuttaa rankaisuksi/opetukseksi, mutta läsnäolo ja rajojen asettaminen olisi suotavaa.
Itse olen huolehtinut ehkäisystä todella hyvin ja olen valmis aborttiin, sillä olen nähnyt läheltä ettei niistä vahinkolapsista jakseta välttämättä huolehtia edes sitä 18 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"
Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.
Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.
Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".
Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.
Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa.
Vai ankara. Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika. Ja että nään myös ne hyväy asiat, mutta eihän se pyyhi pois sitä sellaista välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja puhumattomuutta.
Isäni saattoi olla 2-3 viikkoa puhumatta kellekkään mitään syistä joita en ymmärtänyt silloin. Kuusivuotiaasta saakka piti hoitaa oma hammashygienia, ml.oikomishoito 8-13 vuotiaana lukuisine käynteineen ja monet muutkin asiat.
Kun mummoni kuoli, kukaan, siis kukaan ei puhunut mun kanssa asiasta. Että mitä ajattelen, olenko surullinen? En ollut koskaan ollut hautajaisissa, en tiennyt mitä siellä tapahtuu, kukaan ei kertonut ennakkoon. Söin suruuni, voin huonosti, koulussa mm. huomattiin tämä ja lihoin 10kg vuodessa. Se on aika paljon tokaluokkalaiselle. Vanhempani kielsivät käymästä koulupsykologilla vaikka sitä koulusta ehdotettiin. Syömisestäkin vaan huomauteltiin ja pilkattiin. Kyllä, omat vanhempani.
Että kaikkensa yrittivät? Joopajoo.
Olen pahoillani, että koet lapsuutesi kurjana.
Minulle, 70- 80 -luvulla lapsuuteni viettäneelle kuvailemasi asiat olivat melko normaaleja sen ajan vanhempien toimintatapoja.
Tässä ketjussa on varmasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet tietoista kaltoinkohtelua vanhempiensa toimesta. Sinulle sitä ei kuitenkaan (onneksi) ole tainnut ihan siinä määrin tapahtua mitä itse koet.
Siitä että oli ns "avainkaulalapsi" (syntynyt 1978). Potkaisin isänsä pellolle ja olin yh, mistään vuoroviikoista ei ollut puhe. Tein pitkää työpäivää että sain vuokran maksettua, ruokaa ym.
Tuntuu, ettei yhtään arvosta sitä mitä vuokseen tein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempiaan kohtaan voi opetella myös myötätuntoa. Ei se tarkoita sen hyväksymistä, mitä on tehty väärin. Ihminen voi kuitenkin olla samaan aikaan hyvä ja paha. Muistan kun omaa sairasta isääni katselin ja tunsin puhdasta myötätuntoa. Hänen oli paha olla ja aika käymässä vähiin. Ymmärsin kasvaneeni aika paljon ihmisenä, kun myötätunto kasvoi suuremmaksi kuin vanhat kaunat. Hän oli kuitenkin vain ihminen, hyvine ja huonoine puolineen.
Ensimmäistä kertaa uskalsin edes ajatella, millaista se hänen lapsuutensa oli mahtanut olla tunnekokemuksena. Oli monta muuttoa, ajoittain puhdasta köyhyyttä, isänisä oli tuurijuoppo eikä koskaan kasvattanut omia lapsiaan, jätti sen äidin tehtäväksi, eikä äitikään siihen aina kyennyt, koska teki kahta työtä tuodakseen leipää pöytään, isänäiti nimittäin siivosi ravintoloita ja työmaaruokaloita aamuyöllä ja teki tehtaassa iltavuoroa, myöhemmin teki siivoustyötä ja ompeli alihankintana esiliinoja leipomoihin. Minun tuntemani isovanhemmat olivat lempeitä ja mukavia, mutta isä oli jäänyt paljon vähemmälle, ei niin paljon turvaa ympärillään lapsena ja monta sisarusta liian ahtaassa kodissa. Kyllähän ne kokemukset vaikuttaa, millainen vanhempi isästäni tuli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.
Aina kun näin päätellään(tämähän on jo vanhaa juttua) niin minulel herää kysymys että miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?
Toinen on se että miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?
Mielestäni selitys on joku muu tässä kuviossa kuin se että 70-vuotiaat vanhemmat ovat olleet emotionaalisesti kylmiä.
Niin mikä se muu selitys mielestäsi siis on? En ymmärtänyt mitä yrität sanoa? Yritän tarkentaa ja avata viestiäni lisää; jokainen sukupolvi yrittää varmasti tehdä parhaansa ja ajattelee että omien lasteni kanssa teen asiat eri tavalla ja heillä ei tule olemaan puutetta siitä mistä itsellä. Silloin fokus pysyy edelleen sen vanhemman omissa traumoissa ja niiden paikkaamisessa ja omienkin lasten onnellisuutta mitataan niitä vasten. Ei ne 70-vuotiaat edelleenkään välttämättä ole onnellisia vieläkään, osa edelleen pakenee omia traumojaan mutta ovat onnistuneet kerryttämään vaikka omaisuutta ja elelevät sillä mittarilla onnellisina, avioliittokin voi olla kasassa mutta saattaa olla sitä vain paperilla. Edelleen tunne-elämä syväjäässä, koska niin traumat toimii ja päällepäin näyttää että onnellisia ollaan, mutta ongelmat tuleekin esille läheisissä ihmissuhteissa kyvyttömyytenä läpikäydä juuri näitä asioita. Osalle taas elämä on tuonut korjaaviaa kokemuksia ja tasapainoa jo tuohon mennessä, osa on käynyt ehkä terapiassakin, ja he ovat oikeasti onnellisia, mutta ei se sitä poista, että 40 vuotta aiemmin sillä elämänkokemuksella he ovat voineet olla vielä aika kyvyttömiä ja kylmiä vanhempia - vanhemmaksi tullessa ne omat traumat myös nousee pintaan ja ihminen voi olla hyvinkin erilainen omille lapsilleen ja vaikka lapsenlapsilleen.
Jos pointtisi oli siis se, että näitä 70-vuotiaita vastuutetaan ja syyllistetään koska eiväthän hekään saaneet emotionaalista tukea, niin sen toki myönnän että heitä tulee ymmärtää myös, tottakai, ja arvostaa että ovat parhaansa tehneet. Ja tämä sama ymmärrysketju jatkukoon sitä edellisiin sukupolviin, mutta se ei poista näiden 70-vuotiaiden vastuuta siitä miten ovat toimineet. Selvennän vielä, että mielestäni jokaisen olisi hyvä läpikäydä prosessi sen suhteen että millaista vanhemmuutta on itse saanut, mitä vaille on jäänyt ja tuntea siihen kuuluvat tunteet. Mielestäni siinä on olennaisessa osassa myös tämä että miettii mistä lähtökohdista oma vanhempi on toiminut, ja voi tuntea surua myös hänen traumoistaan. Mutta olennaista on se, että vaikka vanhempi kuinka ajattelisi toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla silloisilla tiedoilla ja taidoilla, voi silti myöntää että ne eivät täyttäneet niitä tarpeita mitä omalla lapsella oli, ja siitä nousevat tunteet pitää myös käsitellä. Uskon, että omien traumojen läpikäymäyttömyys johtaa juuri tähän, että ei kyetä nousemaan asian yläpuolelle, jäädään vain puolustelemaan että en minäkään saanut sitä ja tätä. Asiansa läpikäynyt voi sanoa lapselleen että tein parhaani, joka koostui siitä mitä olen itse saanut, pystytkö ymmärtämään sitä ja olen pahoillani että en tiennyt tai osannut toimia toisin ja se aiheutti sinulle vaillejäämistä.
Vastaa vain kysmyksiini. Kiitos.
Vastasin aika seikkaperäisestikin. Teepä toki itse sama ja vastaa minun kysymykseeni.
Mikä se kysymys on? Kirjoita vain kysymys, älä romaania. Vastaan siihen heti kun vastaat kysymykseeni, ja jos et siihen osaa vastata nyt, niin sitten keskustelu oli tässä. Kysymykseni löytyy kyllä lyhyesti kysyttynä lainauksista.
Vastasin tuossa jälkimmäisessä kappaleessa siihen miten minä ymmärsin kysymyksesi
siitä miten huomioin sen että 70-vuotiaat eivät ole itse saaneet emotionaalista tukea. Saan kommentoida ja vastata täällä omissa kommenteissani juuri miten asian näen, niin lyhyesti tai pitkästi kuin haluan, koska täällä vastauksia lukevat myös muut kuin sinä ja niissä saattaa olla heistä relevanteilta tuntuvia seikkoja. Eri viestit toimivat myös ajatusten virittäjinä, ja niillä voidaan osittain vastata kysymykseen mutta käsitellä aihetta myös laajemmin. Tämä on keskustelupalsta eli sinäkin voit reagoida vastaukseeni myös keskustelevammalla otteella, jos tuntuu että haluat aiheesta oikeasti keskustella. Nyt antisi on aika passiivis-aggressiivista kiukuttelua siitä että et vastaa ennen kuin sinulle vastataan. Kerroin vastanneeni, ja sinä voisit esittää ihan hyväntahtoisesti jatkokysymyksiä jos sinua keskustelu kiinnostaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"
Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.
Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.
Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".
Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.
Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa.
Vai ankara. Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika. Ja että nään myös ne hyväy asiat, mutta eihän se pyyhi pois sitä sellaista välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja puhumattomuutta.
Isäni saattoi olla 2-3 viikkoa puhumatta kellekkään mitään syistä joita en ymmärtänyt silloin. Kuusivuotiaasta saakka piti hoitaa oma hammashygienia, ml.oikomishoito 8-13 vuotiaana lukuisine käynteineen ja monet muutkin asiat.
Kun mummoni kuoli, kukaan, siis kukaan ei puhunut mun kanssa asiasta. Että mitä ajattelen, olenko surullinen? En ollut koskaan ollut hautajaisissa, en tiennyt mitä siellä tapahtuu, kukaan ei kertonut ennakkoon. Söin suruuni, voin huonosti, koulussa mm. huomattiin tämä ja lihoin 10kg vuodessa. Se on aika paljon tokaluokkalaiselle. Vanhempani kielsivät käymästä koulupsykologilla vaikka sitä koulusta ehdotettiin. Syömisestäkin vaan huomauteltiin ja pilkattiin. Kyllä, omat vanhempani.
Että kaikkensa yrittivät? Joopajoo.
Olen pahoillani, että koet lapsuutesi kurjana.
Minulle, 70- 80 -luvulla lapsuuteni viettäneelle kuvailemasi asiat olivat melko normaaleja sen ajan vanhempien toimintatapoja.
Tässä ketjussa on varmasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet tietoista kaltoinkohtelua vanhempiensa toimesta. Sinulle sitä ei kuitenkaan (onneksi) ole tainnut ihan siinä määrin tapahtua mitä itse koet.
Se, että joku toimintatapa oli johonkin aikaan normaalia, ei tee siitä ongelmatonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"
Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.
Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.
Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".
Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.
Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa.
Vai ankara. Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika. Ja että nään myös ne hyväy asiat, mutta eihän se pyyhi pois sitä sellaista välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja puhumattomuutta.
Isäni saattoi olla 2-3 viikkoa puhumatta kellekkään mitään syistä joita en ymmärtänyt silloin. Kuusivuotiaasta saakka piti hoitaa oma hammashygienia, ml.oikomishoito 8-13 vuotiaana lukuisine käynteineen ja monet muutkin asiat.
Kun mummoni kuoli, kukaan, siis kukaan ei puhunut mun kanssa asiasta. Että mitä ajattelen, olenko surullinen? En ollut koskaan ollut hautajaisissa, en tiennyt mitä siellä tapahtuu, kukaan ei kertonut ennakkoon. Söin suruuni, voin huonosti, koulussa mm. huomattiin tämä ja lihoin 10kg vuodessa. Se on aika paljon tokaluokkalaiselle. Vanhempani kielsivät käymästä koulupsykologilla vaikka sitä koulusta ehdotettiin. Syömisestäkin vaan huomauteltiin ja pilkattiin. Kyllä, omat vanhempani.
Että kaikkensa yrittivät? Joopajoo.
Olen pahoillani, että koet lapsuutesi kurjana.
Minulle, 70- 80 -luvulla lapsuuteni viettäneelle kuvailemasi asiat olivat melko normaaleja sen ajan vanhempien toimintatapoja.
Tässä ketjussa on varmasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet tietoista kaltoinkohtelua vanhempiensa toimesta. Sinulle sitä ei kuitenkaan (onneksi) ole tainnut ihan siinä määrin tapahtua mitä itse koet.
Et taida tietää lainaamasi elämänkokemuksia paremmin kuin hän itse. Selvästi hän on jäänyt liian yksin lapsena, jopa tullut vanhempiensa pilkkaamaksi. Se, että jokin toimintatapa on yleinen, ei tee siitä hyvää eikä oikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä aikuinen lapseni on haukkunut minut moneen kertaan. Vaikka luulin, että hänellä oli hyvä lapsuus, isästään huolimatta, josta erosin kun lapseni oli 5-6-vuotias.
Lapsi on aina ollut itsenäinen, rohkea ja pärjäävä, ja minä olen aina yrittänyt olla avuksi kaikin tavoin. Minulle hän oli lapsena tärkein asia maailmassa, ja syy miksi jaksoin elää ja ponnistella parempaan tulevaisuuteen, vaikka olisin voinut vaan masentua ja luovuttaa. Annoin lapselle kannustusta ja tilaa kasvaa, hän kun oli fiksu ja pärjäsi koulussa erittäin hyvin. Olen aina ollut hänestä erittäin ylpeä.
Olin nuori kun sain hänet, mutta kasvatin hänet parhaani mukaan, samaan tyyliin kun minutkin oli kasvatettu. Se, että hän haukkuu välillä minut niin pahasti, on asia jota ihmettelen, että mistä ihmeestä hän on voinut saada päähänsä, että niin voi puhua omalle äidilleen. Meillä on aina ollut rentoa ja naurettu paljon, ja on edelleen, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Lapsi purkaa minuun pahaa oloaan, ja minä otan sen vastaan, koska rakastan häntä. Jos kuka tahansa muu puhuisi minulle samalla tavalla, vastaisin samalla tyylillä ja katkaisisin välit lopullisesti.
Minä en ole koskaan haukkunut äitiäni, en edes murrosiän kiukutteluvaiheessa. Minä aina tiedostin, että miten raskasta äitini elämä on ollut, psyykkisesti ja myös fyysisesti. Minä olin, ja olen, omalle äidilleni kiitollinen hyvästä lapsuudestani, jonka äitini minulle varmisti. Olen aina tiennyt, että äitini rakastaa minua, ja myös sisaruksiani, enemmän kuin mitään muuta, ja antaisi henkensä meidän puolesta, kuten minäkin omien lasteni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Nyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Puhut jotenkin tosi epäkunnioittavasti ja kylmästi lapsestasi.
Mistä ihmeestä sen tiedät, olemmeko joskus jutelleet asiasta? Tietääkseni en ole puhunut tästä, vain kirjoittanut.
No voi anteeksi :D Tarkoitan, että ilmaiset ajatuksesi lapsestasi tosi epäkunnioittavan ja kylmän kuuloisesti.
Naurattaa tuo kun et muka tajunnut viestiäni :D
Minusta ap kuvasi osuvasti tilanteita kahden eri terapeutin jälkeen.
Ensimmäinen syyllisti lapsuuden ja vanhemmat, toinen opasti suhtautumaan asioihin aikuisen tavoin.
Tunnen pari kypsässä iässä olevaa ihmistä, jotka jaksavat jankuttaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja kaikki on äidin vikaa tai isän vikaa.
Ikinä ei ole edes yritetty ymmärtää niitä vanhempia, heidän taustojaan, kasvatustaan, mahdollisuuksiaan.
Terve ihminen asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja todellakin ottaa vastuun tunteistaan.
Jos on niin pahat traumat, että terapiaa tarvitaan, hyvä terapeutti osaa auttaa ohjaamalla aikuisen vastuuseen omista tunteistaan ja niiden hallinnasta, kuten ap:n lapsen tapauksessa se jälkimmäinen.
On mielestäni huono vaihtoehto jäädä vellomaan lapsuuden kokemuksiin ja antaa niiden hallita. Jos on pahat kokemukset, ne on käsiteltävä, mutta käsittelyn pitää olla puhdistavaa ja vapauttavaa, minuutta rakentavaa ja vahvistavaa. Ei sellaista, ettei sieltä lapsuudesta päästä ikinä pois.
Hyväänkin lapsuuteen voi jäädä jumiin, jos aikuistumista ei ole tuettu. - Sitten odotetaan puolisolta valmista hyvää elämää tai jäädään peräkamari-idylliin.
Harvinaisen järkevä kommentti tässä ketjussa.
Olen itse käynyt terapiassa, sillä minulla oli siihen tarvetta lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen. Olennaista juuri on aikuisena oppia ottamaan "aikuisen vastuuseen omista tunteistaan ja niiden hallinnasta". Omalla kohdallani se tarkoitti sitä, että pystyin esim. vihdoin 30 -kymppisenä luomaan isääni läheisen siteen, vaikka emme hänen kanssaan koskaan lapsuuteni tapahtumia käsitelleet. Toki ymmärrän, että kaikki vanhemmista ei siihen ole, mutta minä olin onnekas, kun sain tutustua isääni aidosti aikuisena ihmisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Menneelle en voi enää mitään muuta kuin hyväksyä sen sellaisena kuin se tapahtui. Tämän takia en jaksa edes aloittaa keskustelua tästä aiheesta vanhempieni kanssa. Etenkin äidiltäni saa hyökkäävän vastareaktion jo pelkästään siitä, että uskaltaa edes jotain kommentoida väliin.
En ole mitenkään erityisen innoissani viettämässä heidän kanssaan aikaa enkä soittele tai pyydä kylään juuri koskaan. Ja miksi? Koska äidin seurassa tulee niin paha olo, että siitä toipuessa menee monta päivää. Mutta en minä tätä hänelle jaksa edes kertoa, sillä aika on näyttänyt, ettei kykene ottamaan keneltäkään minkäänlaista kritiikkiä vastaan.
Käsittelen suruni oman pääni sisällä ja terapiassa. Sitten annan vain olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todellisten haavoittavien tapahtumien muistaminen lapsuudesta on aivan järjettömän keskeistä toipumisessa. Niiden vatvominen riittävän pitkään on aivan eri asia kuin se, että jäisi niihin pysyvästi jumiin. Omaa vastuunottoa on sitten vaikka suhtautua omiin vanhoihin vanhempiinsa niin, että elää omaa hyvää elämäänsä itse ja jättää heidät hoitamaan oman elämänsä itse. Jos he eivät siis pysty tulemaan vastaan ja pyytämään tekojaan anteeksi. Saa sanoa esim., että isän tunnekylmyys oli syy pahan oloni taustalla. Sehän on totta. Jos isä ei sitä nyt kestä kuulla, se on täysin hänen ongelmansa (tämä on vastuunottoa, omat rajat ja totuudessa eläminen). Ei se tarkoita sitä, että tavattaessa ei saisi sanoa sitä ääneen... Jos miettii yhteiskunnallisemmin: eivätkö vaikka saamelaiset saa sanoa ääneen, että heidän monen vaikeutensa taustalla on suomalaisten rasismi (eugenistiikka, kielipolitiikka...). Hekö olisivat nöyrästi hiljaa? What?
Paitsi jos isä ei ollut tunnekylmä... Se että sinunsta tuntuu joltakin ei tee tunteestasi absoluuttista totuutta. Omaa lastani ainakin on auttanut se että en ole ottanut harteilleni väärää viittaa, vaan jos olen lastani rakastanut, niin en ole "myöntänyt" että en rakastanut, vaikka lapseni on sellaista syyttänyt.
Tehän puhutte kahdesta eri asiasta; sinun tunteistasi ja lapsesi tunteista. Sinä olet kokenut rakastaneesi lastasi ja lapsesta tuntuu ettet ole häntä rakastanut. Tottakai saat ja kannattaa pysyä siinä, että olet häntä rakastanut jos se kerran on sinulle totta, mutta lapsesi ei jostain syystä niin tunne. Eikö sinua vanhempana yhtään kiinnosta miksi? Jotainhan on tapahtunut, että hän kokee niin. Turha kinata siitä että oletko rakastanut vai et, vaan kysy että mitkä asiat saavat hänet tuntemaan niin.
Lapsesta tuntui siltä kun hänelle ei ostettu uusinta vempainta joka "kaikki muut" saivat. Lapsista ja nuorista nyt tuntuu vähän siltä sun tältä, menee kyllä iän myötä ohi kun pää selvenee teinihormoneista. Tunnekylmyyden kokemus on henkilökohtainen kokemus, ja jos toinen kokee ettei ole ollut tunnekylmä ja toinen kokee ett äon oltu tunnekylmiä, niin miten ihmeessä se voisi olla mitään muuta kuin kaksi eri asiaa?
Et myöskään taida olleatuo kenen viestiä lainasin, joten jos haluat lainaamani henkilän meilipiteen, niin kysypä häneltä äläkä minulta. Minä kun en sinulle puhunut mitään.
Pahoittelen, en ole kauhean hyvä teknisesti enkä osannut poistaa tuota tekstiä jota lainasit tuolta omasta vastauksestani mutta siis varmistuksena että osoitin viestini juuri sinulle tähän asiaan, ja ethän voinutkaan puhua minulle koska en ollut aiemmin kommentoinut tätä. Vaikka kommenttisi oli toiselle henkilölle, voi muutkin siinä sinun viestissäsi esille tulleita asioita kommentoida. Viestissäni oli aika tiukka sävy, nyt kun luin uudelleen, pahoittelen, tarkoitus oli kommentoida sitä että kun lapsen ja vanhemman tunnekokemukset eroavat niin ei se vanhemman oma tunne ole myöskään se mikä määrittää miten lapsen kuuluisi tuntea.
Vierailija kirjoitti:
Menneelle en voi enää mitään muuta kuin hyväksyä sen sellaisena kuin se tapahtui. Tämän takia en jaksa edes aloittaa keskustelua tästä aiheesta vanhempieni kanssa. Etenkin äidiltäni saa hyökkäävän vastareaktion jo pelkästään siitä, että uskaltaa edes jotain kommentoida väliin.
En ole mitenkään erityisen innoissani viettämässä heidän kanssaan aikaa enkä soittele tai pyydä kylään juuri koskaan. Ja miksi? Koska äidin seurassa tulee niin paha olo, että siitä toipuessa menee monta päivää. Mutta en minä tätä hänelle jaksa edes kertoa, sillä aika on näyttänyt, ettei kykene ottamaan keneltäkään minkäänlaista kritiikkiä vastaan.
Käsittelen suruni oman pääni sisällä ja terapiassa. Sitten annan vain olla.
Ei sitä muuta voikaan silloin, kun ei toinen osapuoli kykene keskustelemaan eikä ottamaan vastuuta itsestään. Yksin joutuu käsittelemään asiat ja löytämään oman rauhansa. Voimia sinulle siihen työhön.
Onkohan tämä vanhempien haukkuminen enemmän naisten tapa kun miehenä ei ole tullut mieleenkään rueta haukkumaan vanhempiani, lapsuusajat on kumminkin jo ollutta ja mennyttä, voin vaikuttaa vain nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"
Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.
Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.
Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".
Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.
Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa.
Vai ankara. Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika. Ja että nään myös ne hyväy asiat, mutta eihän se pyyhi pois sitä sellaista välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja puhumattomuutta.
Isäni saattoi olla 2-3 viikkoa puhumatta kellekkään mitään syistä joita en ymmärtänyt silloin. Kuusivuotiaasta saakka piti hoitaa oma hammashygienia, ml.oikomishoito 8-13 vuotiaana lukuisine käynteineen ja monet muutkin asiat.
Kun mummoni kuoli, kukaan, siis kukaan ei puhunut mun kanssa asiasta. Että mitä ajattelen, olenko surullinen? En ollut koskaan ollut hautajaisissa, en tiennyt mitä siellä tapahtuu, kukaan ei kertonut ennakkoon. Söin suruuni, voin huonosti, koulussa mm. huomattiin tämä ja lihoin 10kg vuodessa. Se on aika paljon tokaluokkalaiselle. Vanhempani kielsivät käymästä koulupsykologilla vaikka sitä koulusta ehdotettiin. Syömisestäkin vaan huomauteltiin ja pilkattiin. Kyllä, omat vanhempani.
Että kaikkensa yrittivät? Joopajoo.
Olen pahoillani, että koet lapsuutesi kurjana.
Minulle, 70- 80 -luvulla lapsuuteni viettäneelle kuvailemasi asiat olivat melko normaaleja sen ajan vanhempien toimintatapoja.
Tässä ketjussa on varmasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet tietoista kaltoinkohtelua vanhempiensa toimesta. Sinulle sitä ei kuitenkaan (onneksi) ole tainnut ihan siinä määrin tapahtua mitä itse koet.
Et taida tietää lainaamasi elämänkokemuksia paremmin kuin hän itse. Selvästi hän on jäänyt liian yksin lapsena, jopa tullut vanhempiensa pilkkaamaksi. Se, että jokin toimintatapa on yleinen, ei tee siitä hyvää eikä oikeaa.
Juuri näin. Ongelmallista on perustella että koska minä en kärsinyt niin ei silloin kukaan muukaam ole näistä voinut kärsiä. Mutta kun ihmisen kokemus muodostuu niin monesta tekijästä, mikä ei ole lapsena tämän itsensä hallittavissa. Vaikka olisi ollut pahoja asioita on voinut olla myös suojaavia asioita, joita sit toisella ei ole ollut ja sekin voi selittää miksi yhtäkkisesti tarkasteltuna samanlaisissa oloissa eläneiden kokemat seuraamukset on erilaisia.
Tämä keskustelu jo kyllä itsessään tuo näkyväksi sen, mistä näissä monien vaillejäämistä ja laiminlyöntiä kokeneiden kokemuksien ytimessä on; kun yrität kertoa että minusta tuntuu pahalle niin reaktio on että mikä SINUSSA on vikana, miksi tunnet niin ja näin ja ihan turhaa vouhotusta, ei muutkaan jne. Mitätöintiä, ohittamista, hiljentämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempiaan kohtaan voi opetella myös myötätuntoa. Ei se tarkoita sen hyväksymistä, mitä on tehty väärin. Ihminen voi kuitenkin olla samaan aikaan hyvä ja paha. Muistan kun omaa sairasta isääni katselin ja tunsin puhdasta myötätuntoa. Hänen oli paha olla ja aika käymässä vähiin. Ymmärsin kasvaneeni aika paljon ihmisenä, kun myötätunto kasvoi suuremmaksi kuin vanhat kaunat. Hän oli kuitenkin vain ihminen, hyvine ja huonoine puolineen.
Ensimmäistä kertaa uskalsin edes ajatella, millaista se hänen lapsuutensa oli mahtanut olla tunnekokemuksena. Oli monta muuttoa, ajoittain puhdasta köyhyyttä, isänisä oli tuurijuoppo eikä koskaan kasvattanut omia lapsiaan, jätti sen äidin tehtäväksi, eikä äitikään siihen aina kyennyt, koska teki kahta työtä tuodakseen leipää pöytään, isänäiti nimittäin siivosi ravintoloita ja työmaaruokaloita aamuyöllä ja teki tehtaassa iltavuoroa, myöhemmin teki siivoustyötä ja ompeli alihankintana esiliinoja leipomoihin. Minun tuntemani isovanhemmat olivat lempeitä ja mukavia, mutta isä oli jäänyt paljon vähemmälle, ei niin paljon turvaa ympärillään lapsena ja monta sisarusta liian ahtaassa kodissa. Kyllähän ne kokemukset vaikuttaa, millainen vanhempi isästäni tuli.
Olen kuullut vanhempieni kamalista taustoista ja harmitellut niitä pienestä pitäen. Ei se mitään muuta. Heidän omat pahat tekonsa ovat edelleen väärin ja heidän vastuullaan. Heidän jos jonkun tulisi kehittää myötätuntoa itseään kohtaan, ehkä sitten tekisivät traumoilleen jotain ja alkaisivat myös ymmärtää niitä ihmisiä, joita ovat itse satuttaneet. Mutta itse he tietenkin päättävät, mitä tekevät. Ei auta kuin päästää irti.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini ei pysty ottamaan kritiikkiä vastaan, vaikka kuinka sievästi ja rakentavasti yrittäisi asioista keskustella. Ja olisin tosiaan joistain asioista halunnut keskustella, kun elän irtautumisprosessia lapsuudenperheestä ja toisaalta olen itse tullut vasta äidiksi.
Mutta ei. Jos keskustelu vaikuttaa vähänkin kriittiseltä, äiti hermostuu aivan silmittömästi. Hän ottaa kaiken keskustelun syyllistämisenä, vaikka niin ei edes tarkoitettaisi. Eli siis jotenkin nurinkurisesti tilanne kääntyy siihen, että äitini syyllistyy ja sitten huutaa meille siitä, että syyllistämme häntä, vaikka kukaan ei olisi häntä tarkoittanut moittia.
En oikein osaa edes selittää. Surettaa, että äidin kanssa ei voi keskustella lapsuudesta ja pelkään nykyään keskustella oikein mistään, koska en tiedä mikä häntä seuraavaksi triggeröi.
Uuvuttava elämäntilanne hänellä kyllä muutenkin.Vähän huolettaa kyllä, ettei minusta tule samanlainen. Koen nyt jo syyllisyyttä kaikista asioista, joissa en lasteni kanssa ole täydellinen. Jos kokisin vielä lastenikin kritisoivan minua siitä, kävisikö se ylivoimaiseksi ja käyttäytyisinkö samalla lailla kuin äitini?
Huh, toivon ja pyrin siihen että pystyisin aikanaan keskustelemaan lasten kanssa rakentavasti asioista.
Onko käynyt mielessä, että mistä se johtuu että äitisi ei kestä kritiikkiä ja ottaa kritiikkinä teidän niin nätisti sanotut ei-moitteet? Olisiko niin, että äitiänne on vaikka hänen omat vanhempansa kritisoineet jatkuvasti, tai isänne, tai töissä, ja äitinne on herkistynyt liikaa kritiikille, eikä enää kestä sitä kuten normaalisti pitäisi kestää? Äitinne henkinen iho on palanut joskus, ja se ei kestä kosketusta yhtään, niin ettei se ottaisi todella kipeää.
Silloin kun itse saa lapsen, yleensä hoksaa paljon asioita vanhemmuudesta, ja nimenomaan omien vanhempien kokemasta elämästä. Sen ymmärtää viimeinkin, että ei ne omat vanhemmat ole saaneet sen kummempaa koulutusta vanhemmuuteen kuin itsekään, vaan kaikki tekee sen siten kun elämäntilanne sallii. Jos vanhemmalla itsellään on ollut omia henkisiä ongelmia samaan aikaan, kuten suurella osalla sen ikäisiä aikuisia on, niin ehkä hänellä ei ole ollut antaa kaikkea mitä ehkä olisikin halunnut antaa. Kun ei pysty henkisesti olemaan täydellinen vanhempi, niin tottakai sitä yrittää paikata sitten vaikka materialla tms. jolla voisi paikata asioita ja toivoo, että lapsella on kivaa ja jää kivat muistot lapsuudesta.
Lapsesta tuntui siltä kun hänelle ei ostettu uusinta vempainta joka "kaikki muut" saivat. Lapsista ja nuorista nyt tuntuu vähän siltä sun tältä, menee kyllä iän myötä ohi kun pää selvenee teinihormoneista. Tunnekylmyyden kokemus on henkilökohtainen kokemus, ja jos toinen kokee ettei ole ollut tunnekylmä ja toinen kokee ett äon oltu tunnekylmiä, niin miten ihmeessä se voisi olla mitään muuta kuin kaksi eri asiaa?
Et myöskään taida olleatuo kenen viestiä lainasin, joten jos haluat lainaamani henkilän meilipiteen, niin kysypä häneltä äläkä minulta. Minä kun en sinulle puhunut mitään.