Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Kiitos, kerroit varmaan monen meidän vanhemman tuntemukset. Nykyään kaikki on muiden syytä, tylsyyttä eikä ahdistusta (sopivassa määrin tietenkin), mielletä kuuluvaksi normaaliin ihmisen elämän tunteiden kirjoon. Kun me suht toimeentulevat vanhemmat kustansimme laskettelureissut ja ulkomaanmatkat, ja kun lapset sitten lähtevät omilleen ja huomaavat arjen maksujen jälkeen, ettei olekaan rahaa noihin matkoihin ja harrastuksiin, sitten masennus iskee ja se on lapsuustraumoista johtuvaa. Hetkeäkään ei tule mieleen, että omat vanhemmat saattoivat olla myös masentuneita, turhautuneita yms. mutta silti ajattelivat vain lastensa parasta. Terapia auttaa jos terapeutin omat nupit eivät ole kaakossa. Nyt isovanhempana hymyilyttää välillä kun pikkuhiljaa oma jälkikasvuni alkaa tajuamaan vanhemmuuden haasteita omien lastensa kanssa, ja nyt kyllä ymmärtävät sitten meitä omia vanhempiaankin pikkuisen paremmin. Elämä opettaa, onneksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.
Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.
Ei ole kommentoinut puoleen eikä toiseen. Ei ole kyllä muutenkaan suorapuheinen luonteeltaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen 60-luvulla syntynyt ja ystäväpiirissäni/ikätovereissani ei ole ketään, joka olisi katkaissut välinsä vanhempiinsa tai kokisi syvää katkeruutta heitä kohtaan elämänsä pilaamisesta.
Sen sijaan useat ystäväni ovat saaneet kritiikkiä ja hyökkäyksiä huonosta vanhemmuudesta omien lastensa taholta. En osaa kuvitella että kyseessä on täysin aiheellinen kritiikki, todella yllättäviä hyökkäyksiä nykyisten nuorten aikuisten osalta.
Oma lapsuuteni 60-luvulla oli sitä, että yrittäjävanhempani tekivät 6-päiväistä työviikkoa, vuodessa oli lomaa max yksi viikko. Tunteista ei puhuttu, ei halattu eikä muutenkaan mitään perheidylliä esitetty. Silti olen aina ollut sitä mieltä, että lapsuuteni oli onnellinen. Oli lemmikkejä, pihalla aina leikkikavereita ja turvallinen kasvuympäristö. Elämä ei ollut kiireistä ja teknologiasidonnaista. Kun valmistuin opinnoista 80-luvulla, niin työpaikkoja oli mistä valita.Nykymaailma on aivan toinen. Meidän 60-luvulla syntyneiden lapset ovat nyt 20-30 -vuotiaita. He elävät aivan toisenlaisessa maailmassa, kuin mitä vanhempansa. Olisiko monessa tapauksessa ahdistuksen ja pahoinvoinnin takana paljon muutakin kuin tunnekylmät vanhemmat?
(En poissulje tässä tietenkään oikeasti vahingollisia perhehelvettejä.) En voi olla haikailematta sinne oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikoihin, lapset olivat pidempään lapsia, leikittiin pihalla ja ylipäätään oltiin ulkona ja oikeasti tavattiin ihmisiä.
Luulen että nuoremmat sukupolvet ovat saaneet enemmän mallia muualta, että tunteita ei tarvitse padota kuten omat vanhemmat tekevät tai perheeltäkään ei tarvitse sietää ja sietää mitä tahansa ja olla väkisin tekemisissä sukulaisten kanssa, jotka tekevät enemmän pahaa kuin hyvää. Mielestäni siinä mielessä tuo maailman avautuminen on tuonut mahdollisuuden muutokseen näille nuoremmille sukupolville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.
Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.
Tuo on käytännössä emotionaalista kiristystä sinun puolelta. Anna heidän olla ja katkaise välit, jos koet, että he ovat todellakin syypää ongelmiisi eivätkä ole kiinnostuneita ratkomaan ongelmia. Hae hyväksyntä ja oikeutus toisaalta ja lopeta kerjääminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.
Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.
Tuo on käytännössä emotionaalista kiristystä sinun puolelta. Anna heidän olla ja katkaise välit, jos koet, että he ovat todellakin syypää ongelmiisi eivätkä ole kiinnostuneita ratkomaan ongelmia. Hae hyväksyntä ja oikeutus toisaalta ja lopeta kerjääminen.
Mitä minä heiltä kiristän? En kerjää, vaadi enkä odota heiltä mitään. Hyväksynnän ja oikeutuksen olen hakenut jo ajat sitten muualta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä kommentteja tässä ketjussa.
On ehkä syytä erottaa ns. tavalliset vanhemmat, jotka eivät ole täydellisiä ja yrittivät parhaansa, ja joita ehkä kohtuuttomasti syytetään - ja sitten ne vanhemmat, jotka ovat mielipuolia.
Oma vanhempani on 6-kymppisenä yhä raivokas alkoholisti kuin ennenkin, ja aina kun tapaan häntä, pahasta olosta kestää selvitä pari päivää. Eli pakko rajoittaa yhteydenpitoa.
Joten jos hän ei ota vastuuta ja hakeudu katkaisuun, hänen seurassaan ollaan ikään kuin minä, 3-kymppinen lapsi, olisin hänen vanhempansa.
Ja yrittäisin kasvattaa häntä. (Enkä halua/pysty, aina kännissä tai krapulassa olevaa on hankala "käsitellä".)
Yritetty on auttaa, mutta
suoraan hautaan taitaa mennä noin.
Se ei ole minun vikani, vaan hän valitsi tämän tien.
Ehkä viimeisellä tuomiolla annetaan hänen tekonsa anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.
Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.
Tuo on käytännössä emotionaalista kiristystä sinun puolelta. Anna heidän olla ja katkaise välit, jos koet, että he ovat todellakin syypää ongelmiisi eivätkä ole kiinnostuneita ratkomaan ongelmia. Hae hyväksyntä ja oikeutus toisaalta ja lopeta kerjääminen.
Mitä minä heiltä kiristän? En kerjää, vaadi enkä odota heiltä mitään. Hyväksynnän ja oikeutuksen olen hakenut jo ajat sitten muualta.
Sanoit, että haluat muutoksen tapahtuvan omilla ehdoillasi, ja että tulet vastaan omilla ehdoillasi itsesi hyväksi jos ehdot täyttyvät. Jos itselleni annettaisiin näitä vaatimuksia kuulematta mitä haluan sanoa, en lähtisi keskusteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.
No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.
Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.
Voisithan kokeilla erilaista lähestymistapaa passiivis-agressiivisen, syyttävän ja ajoittain hyökkäävän sijaan. Anna anteeksi ilman hänen pyyntöään tai sinun vaatimusta. Kerro, että et odota häneltä mitään. Se luo paremman alustan keskustelulle kuin taakka.
Mikä passiivis-aggressiivinen lähestymistapa? Aikoinaan sanoin suoraan, että heidän käytöksensä satuttaa minua ja pyysin lopettamaan. Toinen poistui paikalta/ei ottanut kantaa, toinen reagoi silmittömillä raivokohtauksilla. Totesin, ettei heidän kanssaan pysty keskustelemaan ja annoin olla. Olen käsitellyt itsenäisesti sen, miten kokemukseni ovat vaikuttaneet omaan käytökseeni ja hyvinvointiini. Yli kymmeneen vuoteen en ole odottanut vanhemmiltani enää mitään, ei näytä siltä, että muuttuvat. Mutta sitä se muutos teoriassa tarkoittaisi, että opettelisivat ottamaan vastuun omasta toiminnastaan. Sitten voitaisiin puhua.
Tuo on käytännössä emotionaalista kiristystä sinun puolelta. Anna heidän olla ja katkaise välit, jos koet, että he ovat todellakin syypää ongelmiisi eivätkä ole kiinnostuneita ratkomaan ongelmia. Hae hyväksyntä ja oikeutus toisaalta ja lopeta kerjääminen.
Mitä minä heiltä kiristän? En kerjää, vaadi enkä odota heiltä mitään. Hyväksynnän ja oikeutuksen olen hakenut jo ajat sitten muualta.
Sanoit, että haluat muutoksen tapahtuvan omilla ehdoillasi, ja että tulet vastaan omilla ehdoillasi itsesi hyväksi jos ehdot täyttyvät. Jos itselleni annettaisiin näitä vaatimuksia kuulematta mitä haluan sanoa, en lähtisi keskusteluun.
Mitä muuta olisin voinut tehdä kuin ilmaista suoraan, mitä sydämelläni oli, ja antaa olla, kun ei vastapuoli ollut halukas/kykeneväinen puhumaan asioista?
Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole aikuinen lapseni kritisoinut, eikä vaatinut pyytämään anteeksi. Hän tietää muutenkin, että olen yrittänyt parhaani, mutta puutteellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"
Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.
Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.
Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".
Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.
Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa.
Vai ankara. Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika. Ja että nään myös ne hyväy asiat, mutta eihän se pyyhi pois sitä sellaista välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja puhumattomuutta.
Isäni saattoi olla 2-3 viikkoa puhumatta kellekkään mitään syistä joita en ymmärtänyt silloin. Kuusivuotiaasta saakka piti hoitaa oma hammashygienia, ml.oikomishoito 8-13 vuotiaana lukuisine käynteineen ja monet muutkin asiat.
Kun mummoni kuoli, kukaan, siis kukaan ei puhunut mun kanssa asiasta. Että mitä ajattelen, olenko surullinen? En ollut koskaan ollut hautajaisissa, en tiennyt mitä siellä tapahtuu, kukaan ei kertonut ennakkoon. Söin suruuni, voin huonosti, koulussa mm. huomattiin tämä ja lihoin 10kg vuodessa. Se on aika paljon tokaluokkalaiselle. Vanhempani kielsivät käymästä koulupsykologilla vaikka sitä koulusta ehdotettiin. Syömisestäkin vaan huomauteltiin ja pilkattiin. Kyllä, omat vanhempani.
Että kaikkensa yrittivät? Joopajoo.
Sori, mutta sulla on lähtökohtaisesti aivan väärä asenne tässä. Ihme että vuodatuksesi saa noin paljon peukkuja...
"Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika."
Jep, eli mähän en tietenkään ymmärtänyt yhtään mitään oikein... ja vanhempasi, tottakai kaikki mitä sanot on täsmälleen niinkuin sanot, väittävät kaiken olevan sinun syysi (kun sinä väität, että syy on vanhempien). Aivan sekoa... Ensinnäkin, tajusin enemmän kuin sinä. Toiseksi, sä et vaikuta kovin hyvältä ajatustenlukijalta tai että tajuaisit yhtään omia vanhempiasi. Lisäksi tahdot jee sustella kuinka lasket mukaan sen hyvänkin. Sitten sulla on mielestäsi oltava ehdottomasti oikeus "keskustella" niinkuin itse haluat ja toivot keskustelua aiheesta. Otat aika herkästi itseesi.
Mulla on itselläni kaksi sisarusta ja toisen kanssa ollaan ihan ok vaikka lapsuus oli paljon pahempaa kuin sinulla. Meidän vanhemmat olivat välillä id io otteja, mutta kyllä, parhaansa yrittivät. Jos vanhempasi ovat noin tunaroineet, ei kyse todennäköisemmin ole rakkaudettomuudesta tai välinpitämättömyydestä (välinpitämättömyys edellyttää että ymmärtää asian vakavuuden, muttei välitä). Eivät todennäköisemmin vain osanneet ja ymmärtäneet. Riittääkö sulle sori siitä? Jos riittäisi niin voisit tehdä itsekin parhaasi ja lopettaa syyttelyt, kuka on tehnyt väärin ja syyllinen menneisyyden taakkaasi...
Meistä kolmesta sisaruksesta yksi on käynyt kouluikäisestä asti koulupsykologilla ja terapiassa ja hän on avian uskomattoman kykenemätön ottamaan vastuuta itsestään vielä aikuisenakin. Varmaan kyllä paljon pahempi kuin sinä. Kaikki on todellakin aina vanhempien vika, aina syy on lapsuudessa. Mitä vuosia on sivusta ja osallisena joutunut olemaan, kaikki ratkaisun avaimet piilotettiin häneltä siellä terapioissa. Joku sanoikin, että on tosiaan hyviä terapeutteja. On myös niitä, jotka lähestyvät työtä aivan väärällä tavalla... mutta et voi tietää olisiko esim. koulupsykologista ollut apua vai olisiko asiat menneet päin p:tä ei-välttämättä-niin-taitavien viranomaisten puuttuessa asioihin. Olisit päässyt jonnekin oikeinkasvatuslaitokseen ja huonoon terapiaan... koska harvoinhan viranomaistaholta osataan auttaa muita kuin aivan akuutissa, tyyliin hengenvaarassa olevia lapsia. Ei sulla välttämättä olisi ollut niin hyvä tuuri, että viranomaiset olisivat osanneet tukea teidän perhettä, stressaamatta perhettänne ja saaneet sulle paremman lapsuuden. Ihan epärealistista minusta.
Jos voit mummosi kuoleman jälkeen koulussa niin huonosti, että lihoit (tokaluokkalaiselle kyllä voi normaalistikin tulla kasvun myötä monta kiloa vuodessa, että toi sun 10 kiloa ei ole niin järkkyä lihomista kuin luulet tai yrität painottaa) niin syy ei ole vain sun äidin ja isän tai mummon kun meni kuolemaan. Sulle kävi niin, koita päästä yli siitä. Varmasti paljon helpompaa jos lopetat etsimästä syyllisiä pahaan oloosi tai johonkin henkiseen taakkaan, mitä nyt tykkäät ihan itse raahata siitä päästämättä. Voit yrittää vaatia vanhempiasi "olemaan sun puolella", nöyrtymään edessäsi.. mitä vaan. Tai sitten voit päästää irti tuosta omasta vammastasi. Miettiä, että miten selvisit tai aiot selvitä ja voit aikuisena jo syyttää ihan vain itseäsi jos et tee. Jos odotuksesi ovat liian kovat niin muista, että vähempikin on edes jotain.
Okei,taisi osua nyt sussa johonkin arkaan paikkaan.
Ei mulla ole mitään intressiä jatkaa keskustelua ihmisen kanssa, joka sotkee mut ja mun kirjoitukset johonkin omaan, sekavaan tunnesoppaansa, mitätöi mut ihmisenä, mun kokemukset, tunteet ja kaiken huipuksi puolustaa mun vanhempia joista ei tiedä mitään. Luuletko kenties siskoksesi vai miten nyt näin meni ihon alle?
No sinähän se et kestä sitä jos kukaan on vähääkään eri mieltä kanssasi. Olet ihminen, joka ei vain arvostele omia vanhempiaan (vaikka omien sanojesi mukaan lapsuutesi oli lähinnä hyvä, mutta kun lihoit tokaluokalla ja se oli vanhempien syy jne... ja siis, silti on pitänyt kohdata niin paljon kuraa elämässä, että vaan on pakko moittia vanhempia) ja haukut heitä vauva-foorumeilla. Sitten haukut minua, jotain tuntematonta, kun puhun aiheesta eli tästä miten omia vanhempia arvostetaan tai ei arvosteta. "Luuletko kenties siskoksesi?" Olisin todella surullinen jos lapsistani kasvaisi noin ikäviä ihmisiä. Että aikuisenakin jankataan jostain mummosta ja vain oma, kapea näkökulma asiaan kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.
Olen varmaan tylsä ja ihan paska vanhempieni sukupolven kasvattama lapsi, kun sanon fraasin, että "suutarin lapsella ei ole kenkiä".
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näistä vastauksista näkee, että välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. Emotionaalisesti ollaan etäällä, tunteet häivytetään ja niitä osoitetaan välillisin keinoin, ei suoraan. Lapset hakevat vastausta siihen "miksi olit etäinen, miksi meillä ei ole aitoa ihmissuhdetta, miksi en saanut olla tunteja ja näkyvä henkilö perheessä" ja vanhemmat luettelevat, että sait harrastaa, matkustaa, sinua ei piesty, kotona ei ryypätty. Puhutaan täysin eri asioista. Ja ajan vaatimukset vanhemmuudelle ovat toiset. Ehkä ennen se oli hyvää vanhemmuutta, että pääsi harrastukseen ja synttärinä sai joululahjan, eikä kotona tehty fyysistä väkivaltaa. Nyt hyvän vanhemmuuden kriteerit täytyy vasta, kun lapsen emotionaaliset tarpeet on pystytty täyttämään. Kyllä jokainen lapsi tietää helposti, olenko ihmissuhteessa ja vuorovaikutussuhteessa vanhempani kanssa, vai olenko hänelle projekti, työmaa, velvollisuus.
Muuten kirjoitat asiaa, mutta ei se, että vanhempi tarjoaa perusturvallisen lapsuuden ilman suuria tunneyhteyksiä, tarkoita että lapsi olisi projekti tai velvollisuus. Kyllä jokainen tavallinen vanhempi rakastaa lapsiaan ja välittää heistä, me suomalaiset emme vaan kaikki ole hyviä tunneilmaisussa ja tunnekasvatuksessa. En ole itsekään, mutta aina olen rakastanut lapsiani, tukenut ja auttanut sen minkä olen pystynyt ja heillä on ollut normaali hyvä lapsuus. Ja kyllä, myös kivoja harrastuksia jne.
Olemme tästä keskustelleet lasten kanssa nyt kun ovat aikuisia jo, ei kritisoiden vaan pyrkien toisiamme ymmärtämään. Olen myös iloinen, että omilla lapsilla on hieno tapa kasvattaa taas omiaan. He ovat taas hieman parempi sukupolvi, mitä itse olemme.
Mietin itse tätä, oma lapsuuteni ei ollut kovin hyvä, ei henkisesti eikä materiaalisesti. Olen yrittänyt olla enemmän lapsilleni, mutta koen välillä tämän taakan aivan musertavana, samaan aikaan työstää omia lapsuuden pettymyksiä ja arpia ja olla aktiivinen, välittävä ja emotionaalisesti yhteydessä.
Yritetään olla armollisia toisillemme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todellisten haavoittavien tapahtumien muistaminen lapsuudesta on aivan järjettömän keskeistä toipumisessa. Niiden vatvominen riittävän pitkään on aivan eri asia kuin se, että jäisi niihin pysyvästi jumiin. Omaa vastuunottoa on sitten vaikka suhtautua omiin vanhoihin vanhempiinsa niin, että elää omaa hyvää elämäänsä itse ja jättää heidät hoitamaan oman elämänsä itse. Jos he eivät siis pysty tulemaan vastaan ja pyytämään tekojaan anteeksi. Saa sanoa esim., että isän tunnekylmyys oli syy pahan oloni taustalla. Sehän on totta. Jos isä ei sitä nyt kestä kuulla, se on täysin hänen ongelmansa (tämä on vastuunottoa, omat rajat ja totuudessa eläminen). Ei se tarkoita sitä, että tavattaessa ei saisi sanoa sitä ääneen... Jos miettii yhteiskunnallisemmin: eivätkö vaikka saamelaiset saa sanoa ääneen, että heidän monen vaikeutensa taustalla on suomalaisten rasismi (eugenistiikka, kielipolitiikka...). Hekö olisivat nöyrästi hiljaa? What?
Paitsi jos isä ei ollut tunnekylmä... Se että sinunsta tuntuu joltakin ei tee tunteestasi absoluuttista totuutta. Omaa lastani ainakin on auttanut se että en ole ottanut harteilleni väärää viittaa, vaan jos olen lastani rakastanut, niin en ole "myöntänyt" että en rakastanut, vaikka lapseni on sellaista syyttänyt.
Tehän puhutte kahdesta eri asiasta; sinun tunteistasi ja lapsesi tunteista. Sinä olet kokenut rakastaneesi lastasi ja lapsesta tuntuu ettet ole häntä rakastanut. Tottakai saat ja kannattaa pysyä siinä, että olet häntä rakastanut jos se kerran on sinulle totta, mutta lapsesi ei jostain syystä niin tunne. Eikö sinua vanhempana yhtään kiinnosta miksi? Jotainhan on tapahtunut, että hän kokee niin. Turha kinata siitä että oletko rakastanut vai et, vaan kysy että mitkä asiat saavat hänet tuntemaan niin.
Lapsesta tuntui siltä kun hänelle ei ostettu uusinta vempainta joka "kaikki muut" saivat. Lapsista ja nuorista nyt tuntuu vähän siltä sun tältä, menee kyllä iän myötä ohi kun pää selvenee teinihormoneista. Tunnekylmyyden kokemus on henkilökohtainen kokemus, ja jos toinen kokee ettei ole ollut tunnekylmä ja toinen kokee ett äon oltu tunnekylmiä, niin miten ihmeessä se voisi olla mitään muuta kuin kaksi eri asiaa?
Et myöskään taida olleatuo kenen viestiä lainasin, joten jos haluat lainaamani henkilän meilipiteen, niin kysypä häneltä äläkä minulta. Minä kun en sinulle puhunut mitään.
Pahoittelen, en ole kauhean hyvä teknisesti enkä osannut poistaa tuota tekstiä jota lainasit tuolta omasta vastauksestani mutta siis varmistuksena että osoitin viestini juuri sinulle tähän asiaan, ja ethän voinutkaan puhua minulle koska en ollut aiemmin kommentoinut tätä. Vaikka kommenttisi oli toiselle henkilölle, voi muutkin siinä sinun viestissäsi esille tulleita asioita kommentoida. Viestissäni oli aika tiukka sävy, nyt kun luin uudelleen, pahoittelen, tarkoitus oli kommentoida sitä että kun lapsen ja vanhemman tunnekokemukset eroavat niin ei se vanhemman oma tunne ole myöskään se mikä määrittää miten lapsen kuuluisi tuntea.
Ei ole, mutta ei määritä lapsenkaan tunne sitä mitä vanhempi on tuntenut. Nämä ovat henkilökohtaisia asioita etkä voi sanoa toisen puolesta miltä hänestä tuntuu.
Oletteko muuten huomanneet, että isovanhemmat paikkaavat usein omia virheitään lastenlasten kanssa? Omat vanhemmat ovat ihan erilaisia lapsenlapsiensa kanssa kuin mitä he olivat minulle ja sisaruksilleni. Onhan se vähän katkeransuloista. Mutta se ei ole mitään itseltäni pois. Rakastin isovanhempiani mutta vanhemmillani oli samankaltainen kokemus vanhemmistaan kuin minulla heitä kohtaan. Ehkäpä minun lapsieni lapset rakastavat minua yhtä paljon kuin rakastin mummoani ja pappaani.
Vierailija kirjoitti:
Mietin itse tätä, oma lapsuuteni ei ollut kovin hyvä, ei henkisesti eikä materiaalisesti. Olen yrittänyt olla enemmän lapsilleni, mutta koen välillä tämän taakan aivan musertavana, samaan aikaan työstää omia lapsuuden pettymyksiä ja arpia ja olla aktiivinen, välittävä ja emotionaalisesti yhteydessä.
Yritetään olla armollisia toisillemme.
Kyllä! Juuri tätä tarvitaan. Terveisin kohta mummo
Myöntäisi tekemänsä virheet, pyytäisi anteeksi ja muuttaisi käytöstään. Tämä vapauttaisi omaa oloani ja avaisi mahdollisuuden rakentaa terveempi suhde vanhempaan.