Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?

Kun ikää tulee alkaa arvostamaan vanhempiaan aina vain enemmän. Nuorena liki inhosin, nyt ymmärrän ja arvostan todella paljon. Sisaret inhoavat vieläkin, eivät koe että heidän kuuluisi yrittää ymmärtää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"

Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.

Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.

Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".

Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.

Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa. 

Vai ankara. Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika. Ja että nään myös ne hyväy asiat, mutta eihän se pyyhi pois sitä sellaista välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja puhumattomuutta.

Isäni saattoi olla 2-3 viikkoa puhumatta kellekkään mitään syistä joita en ymmärtänyt silloin. Kuusivuotiaasta saakka piti hoitaa oma hammashygienia, ml.oikomishoito 8-13 vuotiaana lukuisine käynteineen ja monet muutkin asiat.

Kun mummoni kuoli, kukaan, siis kukaan ei puhunut mun kanssa asiasta. Että mitä ajattelen, olenko surullinen? En ollut koskaan ollut hautajaisissa, en tiennyt mitä siellä tapahtuu, kukaan ei kertonut ennakkoon. Söin suruuni, voin huonosti, koulussa mm. huomattiin tämä ja lihoin 10kg vuodessa. Se on aika paljon tokaluokkalaiselle. Vanhempani kielsivät käymästä koulupsykologilla vaikka sitä koulusta ehdotettiin. Syömisestäkin vaan huomauteltiin ja pilkattiin. Kyllä, omat vanhempani.

Että kaikkensa yrittivät? Joopajoo.

Olen pahoillani, että koet lapsuutesi kurjana.

Minulle, 70- 80 -luvulla lapsuuteni viettäneelle kuvailemasi asiat olivat melko normaaleja sen ajan vanhempien toimintatapoja. 

Tässä ketjussa on varmasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet tietoista kaltoinkohtelua vanhempiensa toimesta. Sinulle sitä ei kuitenkaan (onneksi) ole tainnut ihan siinä määrin tapahtua mitä itse koet.

Et taida tietää lainaamasi elämänkokemuksia paremmin kuin hän itse. Selvästi hän on jäänyt liian yksin lapsena, jopa tullut vanhempiensa pilkkaamaksi. Se, että jokin toimintatapa on yleinen, ei tee siitä hyvää eikä oikeaa.

En tietenkään voi tietää hänen elämänkokemuksista muuta, kun mitä hän kertoi viestissään. En myöskään luetellut omia elämänkokemuksiani, sillä en halunnut alkaa kilpailemaan hänen kanssaan kummalla meistä mahdollisesti oli sittenkin se kurjempi lapsuus.

Se, että toimintatapa on yleinen auttaa kuitenkin yleensä hieman suhteuttamaan asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tämä vanhempien haukkuminen enemmän naisten tapa kun miehenä ei ole tullut mieleenkään rueta haukkumaan vanhempiani, lapsuusajat on kumminkin jo ollutta ja mennyttä, voin vaikuttaa vain nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.

Kun aihetta on "haukkua"=käsitellä vanhempien pahat teot ja niiden seuraukset, ehkä naiset siihen herkemmin ryhtyvät. Miehet kääntyvät pullon puoleen ja purkavat traumansa omaan perheeseensä.

Kumpikaan ääripää ei ole hyväksi, ei se että jumiudutaan syyttelemään vanhempia eikä oteta vastuuta siitä että nyt voi vaikuttaa omaan elämäänsä, mutta ei myöskään se että pyritään kuittaamaan asiat sillä että menneet on menneitä eikä vanhemmatkaan ole osanneet. Siis jos oikeasti joku asia omassa lapsuudessa vaivaa niin ei sitä kannata koittaa väkisin ohittaa ja mitätöidä jos kokee että sillä on merkitystä omaan hyvinvointiin. Terapiassakin ajatus tulisi olla että ymmärretään itseä ja miten on rakentunut sellaiseksi kuin on myös lapsuutta tarkastelemalla ja samanaikaisesti vahvistaa sitä että nyt on aikuinen ja voi vaikuttaa asioihin itse. Mutta se vois myös tarkoittaa sitä että se väkisinkin näkyy suhteessa vanhempiin vaikka ei heitä syyllistäisi tai syyttäisi. Terapiassa voikin oppia sanomaan vanhemmilleen ensimmäistä kertaa, että tekemisesi ja sanomisesi (ihan nykyhetkessä) loukkaa ja tätä on tapahtunut aiemminkin. Se on omien rajojen ja tarpeiden tunnistamista ja aikuisuutta. Kaikki vanhemmat eivät kykene ottamaan sitä vastaan. Se on fakta että menneisyyttä ei muuteta vaan kyse on siitä että ovatko vanhemmatkaan valmiita muuttamaan itseään nykyhetkessä ja opettelemaan uutta, asettamaan itseään alttiiksi tunnekeskustelulle.

Hirveän paljon kommentteja ajatuksella "lapsi ei arvosta sitä mitä hänen eteensä tein".

Ei LAPSEN tarvitse osata ymmärtää tai arvostaa sitä, että vanhempi on koko ajan töissä elättääkseen perheensä. Lapsi ymmärtää sen, että vanhempi on koko ajan poissa. Ei lapsen tarvitse olla kiitollinen siitä, että sentään häntä ei lyödä ja tukisteta, vaan laiminlyödään vain emotionaalisesti. Lapsi ymmärtää vain, että häntä laiminlyödään emotionaalisesti. Lapsen ei todellakaan voi tai saa olettaa ymmärtävän asioita pitkällä aikavälillä kuten vanhempi. Lapsi ymmärtää sen mitä kokee ja miltä se tuntuu.

Aikuisellakin lapsella on vain ne lapsen kokemukset, vaikka silloin jo järjellä ymmärtäisi miksi jäi yksin henkisesti ja fyysisesti. Vanhemman kuuluu pystyä kuuntelemaan ja ottamaan vastaan palautetta lapseltaan ilman että loukkaantuu ja kostaa keskustelunaloituksen lapselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et taida tietää lainaamasi elämänkokemuksia paremmin kuin hän itse. Selvästi hän on jäänyt liian yksin lapsena, jopa tullut vanhempiensa pilkkaamaksi. Se, että jokin toimintatapa on yleinen, ei tee siitä hyvää eikä oikeaa.

En tietenkään voi tietää hänen elämänkokemuksista muuta, kun mitä hän kertoi viestissään. En myöskään luetellut omia elämänkokemuksiani, sillä en halunnut alkaa kilpailemaan hänen kanssaan kummalla meistä mahdollisesti oli sittenkin se kurjempi lapsuus.

Se, että toimintatapa on yleinen auttaa kuitenkin yleensä hieman suhteuttamaan asioita. 

Miksi ja miten vääriä tekoja pitäisi suhteuttaa?

Gorwarth kirjoitti:

Kun ikää tulee alkaa arvostamaan vanhempiaan aina vain enemmän. Nuorena liki inhosin, nyt ymmärrän ja arvostan todella paljon. Sisaret inhoavat vieläkin, eivät koe että heidän kuuluisi yrittää ymmärtää

Yritätkö sinä ymmärtää sisaruksiasi?

Gorwarth kirjoitti:

Kun ikää tulee alkaa arvostamaan vanhempiaan aina vain enemmän. Nuorena liki inhosin, nyt ymmärrän ja arvostan todella paljon. Sisaret inhoavat vieläkin, eivät koe että heidän kuuluisi yrittää ymmärtää

Päinvastoin. Nyt vanhempana tajuaa, ettei he niin hyviä vanhempia ollutkaan. 

Jos vanhemmat eivät suostu ottamaan kritiikkiä vastaan, keskustelemaan asiasta ja katsomaan myös peiliin, eivät he oikein voi kritisoida lastaan siitä, ettei tämä halua olla heidän kanssaan tekemisissä tai siitä että tämä on vihainen heille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini ei pysty ottamaan kritiikkiä vastaan, vaikka kuinka sievästi ja rakentavasti yrittäisi asioista keskustella. Ja olisin tosiaan joistain asioista halunnut keskustella, kun elän irtautumisprosessia lapsuudenperheestä ja toisaalta olen itse tullut vasta äidiksi.

Mutta ei. Jos keskustelu vaikuttaa vähänkin kriittiseltä, äiti hermostuu aivan silmittömästi. Hän ottaa kaiken keskustelun syyllistämisenä, vaikka niin ei edes tarkoitettaisi. Eli siis jotenkin nurinkurisesti tilanne kääntyy siihen, että äitini syyllistyy ja sitten huutaa meille siitä, että syyllistämme häntä, vaikka kukaan ei olisi häntä tarkoittanut moittia.

En oikein osaa edes selittää. Surettaa, että äidin kanssa ei voi keskustella lapsuudesta ja pelkään nykyään keskustella oikein mistään, koska en tiedä mikä häntä seuraavaksi triggeröi.

Uuvuttava elämäntilanne hänellä kyllä muutenkin.

Vähän huolettaa kyllä, ettei minusta tule samanlainen. Koen nyt jo syyllisyyttä kaikista asioista, joissa en lasteni kanssa ole täydellinen. Jos kokisin vielä lastenikin kritisoivan minua siitä, kävisikö se ylivoimaiseksi ja käyttäytyisinkö samalla lailla kuin äitini?

Huh, toivon ja pyrin siihen että pystyisin aikanaan keskustelemaan lasten kanssa rakentavasti asioista.

Onko käynyt mielessä, että mistä se johtuu että äitisi ei kestä kritiikkiä ja ottaa kritiikkinä teidän niin nätisti sanotut ei-moitteet? Olisiko niin, että äitiänne on vaikka hänen omat vanhempansa kritisoineet jatkuvasti, tai isänne, tai töissä, ja äitinne on herkistynyt liikaa kritiikille, eikä enää kestä sitä kuten normaalisti pitäisi kestää? Äitinne henkinen iho on palanut joskus, ja se ei kestä kosketusta yhtään, niin ettei se ottaisi todella kipeää.

Silloin kun itse saa lapsen, yleensä hoksaa paljon asioita vanhemmuudesta, ja nimenomaan omien vanhempien kokemasta elämästä. Sen ymmärtää viimeinkin, että ei ne omat vanhemmat ole saaneet sen kummempaa koulutusta vanhemmuuteen kuin itsekään, vaan kaikki tekee sen siten kun elämäntilanne sallii. Jos vanhemmalla itsellään on ollut omia henkisiä ongelmia samaan aikaan, kuten suurella osalla sen ikäisiä aikuisia on, niin ehkä hänellä ei ole ollut antaa kaikkea mitä ehkä olisikin halunnut antaa. Kun ei pysty henkisesti olemaan täydellinen vanhempi, niin tottakai sitä yrittää paikata sitten vaikka materialla tms. jolla voisi paikata asioita ja toivoo, että lapsella on kivaa ja jää kivat muistot lapsuudesta.

Omalla äidilläni johtuu mahdollisesti kontrollin tarpeesta, joka taas on varmaan seurausta kasvamisesta väkivaltaisessa alkoholistiperheessä, jossa otti vastuun kodin pyörittämisestä. Mitä sitten? Olen häntä yrittänyt ymmärtää koko ikäni, mutta mitä se muuttaa? Hän on edelleen vastuussa teoistaan.

On mahdotonta ja tarpeetonta olla täydellinen millään elämän osa-alueella, riittäisi kun myöntäisi väärät tekonsa, pyytäisi anteeksi ja pyrkisi kehittymään ihmisenä. Mutta eihän sillekään mitään mahda, ettei näihinkään kykene. On hyväksyttävä etäinen/olematon vanhempi-lapsi-suhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempiaan kohtaan voi opetella myös myötätuntoa. Ei se tarkoita sen hyväksymistä, mitä on tehty väärin. Ihminen voi kuitenkin olla samaan aikaan hyvä ja paha. Muistan kun omaa sairasta isääni katselin ja tunsin puhdasta myötätuntoa. Hänen oli paha olla ja aika käymässä vähiin. Ymmärsin kasvaneeni aika paljon ihmisenä, kun myötätunto kasvoi suuremmaksi kuin vanhat kaunat. Hän oli kuitenkin vain ihminen, hyvine ja huonoine puolineen.

Ensimmäistä kertaa uskalsin edes ajatella, millaista se hänen lapsuutensa oli mahtanut olla tunnekokemuksena. Oli monta muuttoa, ajoittain puhdasta köyhyyttä, isänisä oli tuurijuoppo eikä koskaan kasvattanut omia lapsiaan, jätti sen äidin tehtäväksi, eikä äitikään siihen aina kyennyt, koska teki kahta työtä tuodakseen leipää pöytään, isänäiti nimittäin siivosi ravintoloita ja työmaaruokaloita aamuyöllä ja teki tehtaassa iltavuoroa, myöhemmin teki siivoustyötä ja ompeli alihankintana esiliinoja leipomoihin. Minun tuntemani isovanhemmat olivat lempeitä ja mukavia, mutta isä oli jäänyt paljon vähemmälle, ei niin paljon turvaa ympärillään lapsena ja monta sisarusta liian ahtaassa kodissa. Kyllähän ne kokemukset vaikuttaa, millainen vanhempi isästäni tuli.

Olen kuullut vanhempieni kamalista taustoista ja harmitellut niitä pienestä pitäen. Ei se mitään muuta. Heidän omat pahat tekonsa ovat edelleen väärin ja heidän vastuullaan. Heidän jos jonkun tulisi kehittää myötätuntoa itseään kohtaan, ehkä sitten tekisivät traumoilleen jotain ja alkaisivat myös ymmärtää niitä ihmisiä, joita ovat itse satuttaneet. Mutta itse he tietenkin päättävät, mitä tekevät. Ei auta kuin päästää irti.

Olen yrittänyt vanhenevan äitini kanssa saada jonkinlaista ymmärrystä aikaiseksi. En vaan vieläkään ole saanut selitetyksi, miksi valitsin juuri isäni, isoveljeni ja minun isäksi. Isäni valintaan hän on jäävi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.

Aina kun näin päätellään(tämähän on jo vanhaa juttua) niin minulel herää kysymys että miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty? 

Toinen on se että miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään? 

Mielestäni selitys on joku muu tässä kuviossa kuin se että 70-vuotiaat vanhemmat ovat olleet emotionaalisesti kylmiä.

Niin mikä se muu selitys mielestäsi siis on? En ymmärtänyt mitä yrität sanoa? Yritän tarkentaa ja avata viestiäni lisää; jokainen sukupolvi yrittää varmasti tehdä parhaansa ja ajattelee että omien lasteni kanssa teen asiat eri tavalla ja heillä ei tule olemaan puutetta siitä mistä itsellä. Silloin fokus pysyy edelleen sen vanhemman omissa traumoissa ja niiden paikkaamisessa ja omienkin lasten onnellisuutta mitataan niitä vasten. Ei ne 70-vuotiaat edelleenkään välttämättä ole onnellisia vieläkään, osa edelleen pakenee omia traumojaan mutta ovat onnistuneet kerryttämään vaikka omaisuutta ja elelevät sillä mittarilla onnellisina, avioliittokin voi olla kasassa mutta saattaa olla sitä vain paperilla. Edelleen tunne-elämä syväjäässä, koska niin traumat toimii ja päällepäin näyttää että onnellisia ollaan, mutta ongelmat tuleekin esille läheisissä ihmissuhteissa kyvyttömyytenä läpikäydä juuri näitä asioita. Osalle taas elämä on tuonut korjaaviaa kokemuksia ja tasapainoa jo tuohon mennessä, osa on käynyt ehkä terapiassakin, ja he ovat oikeasti onnellisia, mutta ei se sitä poista, että 40 vuotta aiemmin sillä elämänkokemuksella he ovat voineet olla vielä aika kyvyttömiä ja kylmiä vanhempia - vanhemmaksi tullessa ne omat traumat myös nousee pintaan ja ihminen voi olla hyvinkin erilainen omille lapsilleen ja vaikka lapsenlapsilleen.

Jos pointtisi oli siis se, että näitä 70-vuotiaita vastuutetaan ja syyllistetään koska eiväthän hekään saaneet emotionaalista tukea, niin sen toki myönnän että heitä tulee ymmärtää myös, tottakai, ja arvostaa että ovat parhaansa tehneet. Ja tämä sama ymmärrysketju jatkukoon sitä edellisiin sukupolviin, mutta se ei poista näiden 70-vuotiaiden vastuuta siitä miten ovat toimineet. Selvennän vielä, että mielestäni jokaisen olisi hyvä läpikäydä prosessi sen suhteen että millaista vanhemmuutta on itse saanut, mitä vaille on jäänyt ja tuntea siihen kuuluvat tunteet. Mielestäni siinä on olennaisessa osassa myös tämä että miettii mistä lähtökohdista oma vanhempi on toiminut, ja voi tuntea surua myös hänen traumoistaan. Mutta olennaista on se, että vaikka vanhempi kuinka ajattelisi toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla silloisilla tiedoilla ja taidoilla, voi silti myöntää että ne eivät täyttäneet niitä tarpeita mitä omalla lapsella oli, ja siitä nousevat tunteet pitää myös käsitellä. Uskon, että omien traumojen läpikäymäyttömyys johtaa juuri tähän, että ei kyetä nousemaan asian yläpuolelle, jäädään vain puolustelemaan että en minäkään saanut sitä ja tätä. Asiansa läpikäynyt voi sanoa lapselleen että tein parhaani, joka koostui siitä mitä olen itse saanut, pystytkö ymmärtämään sitä ja olen pahoillani että en tiennyt tai osannut toimia toisin ja se aiheutti sinulle vaillejäämistä.

Vastaa vain kysmyksiini. Kiitos. 

Kysyit "miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?" Lainaamasi kirjoitti "edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu." Mihin nuo kysymyksesi liittyivät?

Toinen kysymyksesi oli "miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?" Ketkä seitsemänkymppiset ovat onnellisia ja mihin perustat väitteesi, että heidän lapsensa olisivat saaneet kaikin tavoin enemmän kuin vanhempansa? Materiaalisesti usein kyllä, mutta eivät henkisesti.

Niin, eli miksi näiden 7-kymppisten lapsilla on kaikki mt ongelmat, joista syyttävät vanhempiaan, joita heidän vanhemmillaan ei ole? Kun niiden 7-kymppisten elämä on kuitenkin ollut paljon rankempaa kuin heidän lastensa. Mikä tämän selittää? Kun sekä näiden 7-kymppisten vanhemmat että nämä 7-kymppiset itse ovat kasvattaneet lapsensa aivan yhtä tunnekylmästi? Mikä selittää sen että 7-kymppinen pärjää elämässä mutta hänen lapsensa ei, vaikka hänen lapsellaan on ollut parempi lapsuus? 

Vastaa nyt vain tähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyit "miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?" Lainaamasi kirjoitti "edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu." Mihin nuo kysymyksesi liittyivät?

Toinen kysymyksesi oli "miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?" Ketkä seitsemänkymppiset ovat onnellisia ja mihin perustat väitteesi, että heidän lapsensa olisivat saaneet kaikin tavoin enemmän kuin vanhempansa? Materiaalisesti usein kyllä, mutta eivät henkisesti.

Niin, eli miksi näiden 7-kymppisten lapsilla on kaikki mt ongelmat, joista syyttävät vanhempiaan, joita heidän vanhemmillaan ei ole? Kun niiden 7-kymppisten elämä on kuitenkin ollut paljon rankempaa kuin heidän lastensa. Mikä tämän selittää? Kun sekä näiden 7-kymppisten vanhemmat että nämä 7-kymppiset itse ovat kasvattaneet lapsensa aivan yhtä tunnekylmästi? Mikä selittää sen että 7-kymppinen pärjää elämässä mutta hänen lapsensa ei, vaikka hänen lapsellaan on ollut parempi lapsuus? 

Vastaa nyt vain tähän.

Mt-ongelmia "ei ole", kun hoitoon ei hakeuduta tai ainakaan siellä ei rehellisesti kerrota omasta olosta eikä käytöksestä. Traumat puretaan läheisiin samalla kun kulissit ulospäin pidetään kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä jokainen sukupolvi koittaa tehdä jotain toisin saatuaan omia lapsia. Antaa heille jotain sellaista mitä heillä ei ollut.

Niin, sen sijaan että miettii, mitä se lapsi tarvitsee. Tukahdutetaan lapsi sillä, mitä itseltä on puuttunut, ja kilahdetaan, kun lapsi ei osaa olla kiitollinen saatuaan sen, mitä vanhemmalta itseltään joskus puuttui. Sairas kuvio, mutta eiköhän vielä jossain vaiheessa tule sekin sukupolvi, jota kiinnostaa vain, mitä lapsi tarvitsee, ja on valmis kehittämään itseään niiltä osin, kun ei kykene lapsen tarpeisiin vastaamaan.

Jos on lapsena elänyt ilman isää tai äitiä ja jäänyt paljon yksin, jos ei ole ollut ketään kotona kun tulee koulusta. Jos ei kukaan huolehdi kouluun lähdöstä, jos ei ole kukaan kysyi miten koulussa meni, jos ei ketään jolle kertoa koulukiusaamisesta ja peloista.  Jos ei ketään joka kysyisi miksi sinä itket.

Itse elin tälläisen lapsuuden. Yritin korjata omien lasteni kohdalla sitä mitä vaille itse jäin ja olin heille läsnä, kyselin kouluasiat ja puutuin kiusaamisiin. Mutta minun oli vaikea eläytyä heidän tunteisiin.

Elämässä oli paljon taloudellisia ja muita vaikeuksia.

Kun he aikuistui, muutamia vuosia meni hyvin ja pidimme yhteyksiä.

Mutta vuosien kuluessa kääntyivät enemmän vastaan.

Olen saanut puheluja, haukkumiskirjeitä, joista olisin voinut nostaa kunnianloukkaussyytteen, ovat vahingoittaneet tahallisesti omaisuuttani, joista joista olisi voinut nostaa syytteen.  He ovat myös häirinneet kotirauhaani lähettämällä tahallisesti huolta aiheuttavia viestejä ja kirjeitä. (tätä tekee yksi).

Yhteydenpidosta ei enää vuosiin ole tullut mitään.

Olen 60-luvulla syntynyt ja ystäväpiirissäni/ikätovereissani ei ole ketään, joka olisi katkaissut välinsä vanhempiinsa tai kokisi syvää katkeruutta heitä kohtaan elämänsä pilaamisesta.

Sen sijaan useat ystäväni ovat saaneet kritiikkiä ja hyökkäyksiä huonosta vanhemmuudesta omien lastensa taholta. En osaa kuvitella että kyseessä on täysin aiheellinen kritiikki, todella yllättäviä hyökkäyksiä nykyisten nuorten aikuisten osalta.

Oma lapsuuteni 60-luvulla oli sitä, että yrittäjävanhempani tekivät 6-päiväistä työviikkoa, vuodessa oli lomaa max yksi viikko. Tunteista ei puhuttu, ei halattu eikä muutenkaan mitään perheidylliä esitetty. Silti olen aina ollut sitä mieltä, että lapsuuteni oli onnellinen. Oli lemmikkejä, pihalla aina leikkikavereita ja turvallinen kasvuympäristö. Elämä ei ollut kiireistä ja teknologiasidonnaista. Kun valmistuin opinnoista 80-luvulla, niin työpaikkoja oli mistä valita.

Nykymaailma on aivan toinen. Meidän 60-luvulla syntyneiden lapset ovat nyt 20-30 -vuotiaita. He elävät aivan toisenlaisessa maailmassa, kuin mitä vanhempansa. Olisiko monessa tapauksessa ahdistuksen ja pahoinvoinnin takana paljon muutakin kuin tunnekylmät vanhemmat?

(En poissulje tässä tietenkään oikeasti vahingollisia perhehelvettejä.) En voi olla haikailematta sinne oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikoihin, lapset olivat pidempään lapsia, leikittiin pihalla ja ylipäätään oltiin ulkona ja oikeasti tavattiin ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen yrittänyt omien vanhempien kanssa puhua. Yksi pienikin yritys johti isän uhriutumiseen "no on se sunkin lapsuus sitten ollut täyttä paeskaa", äidin itkuun ja sitten vielä haukkumiseen siitä, että miksi itketät äitiäsi. "Kun kaikkemme yritettiin"

Noh, kun ette yrittäneet. Kasvatusta oli ja ei ollut. Mitään ei opastettu ja ohjattu, kaikesta piti yrittää selvitä yksin. Sitten jos teki vaikka koulussa jotain hölmöä, se huudon määrä ja arvostelu. Tunteiden kanssa jätettiin ihan yksin. Kun mulle rakas mummo kuoli ollessani 8v. kukaan ei yrittänyt edes puhua asiasta. Aikuisena sitten saanut nämäkin asiat terapiassa käsitellä.

Oli paljon hyvääkin. Kivoja jouluja ja lomia, isän kanssa varsinkin puuhailtiin ulkona paljon, normaalia oloa yhdessä. Ja kukaan ei ollut kännissä kuin joskus harvoin. Tää oli iso asia, koska mun hyvistä ystävistä kahden isät oli alkoholisteja vaikka kävivätkin töissä jne.

Vanhempieni mielestä olen kiittämätön, koska oli aina rahaa ja "kaiken sait mitä halusit".

Eivät pysty mitenkään ajattelemaan, että lapsuus voisi olla monivärinen. Että oli osittain turvallista, osittain ei. Että taloudellinen rauha oli kunnossa ja aina ruokaa kaapissa eikä vamhempia tarvinut koskaan pelätä, mutta olin myös yksin ja vastuullani oli liian isoja asioita.

Voi hyvä luoja, että olet ankara... tottakai vanhemmat ovat riittämättömiä, epätäydellisiä, mutta oikeasti mitä syyttelysi auttavat jos ovat kuitenkin kunnollisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti parhaansa ovat yrittäneet ja yrittävät olla parempia. Kyllä, kuulostat liian kiittämättömältä ja negatiiviselta ja asenteestasi on eniten haittaa. Sun asenne tekee heidän työtään vain turhaksi, oma asenteesi on ristiriidassa sen kanssa, että vaadit heiltä parempaa. 

Vai ankara. Et ymmärtänyt yhtään pointtiani, että lapsuus tuskin kellään on täydellinen, mutta kyllä siitä pitäisi osata puhua lapsen kanssa jos hän haluaa keskustella, ei saada jotain kohtausta jossa kaikki on mun eli lapsen vika. Ja että nään myös ne hyväy asiat, mutta eihän se pyyhi pois sitä sellaista välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja puhumattomuutta.

Isäni saattoi olla 2-3 viikkoa puhumatta kellekkään mitään syistä joita en ymmärtänyt silloin. Kuusivuotiaasta saakka piti hoitaa oma hammashygienia, ml.oikomishoito 8-13 vuotiaana lukuisine käynteineen ja monet muutkin asiat.

Kun mummoni kuoli, kukaan, siis kukaan ei puhunut mun kanssa asiasta. Että mitä ajattelen, olenko surullinen? En ollut koskaan ollut hautajaisissa, en tiennyt mitä siellä tapahtuu, kukaan ei kertonut ennakkoon. Söin suruuni, voin huonosti, koulussa mm. huomattiin tämä ja lihoin 10kg vuodessa. Se on aika paljon tokaluokkalaiselle. Vanhempani kielsivät käymästä koulupsykologilla vaikka sitä koulusta ehdotettiin. Syömisestäkin vaan huomauteltiin ja pilkattiin. Kyllä, omat vanhempani.

Että kaikkensa yrittivät? Joopajoo.

Olen pahoillani, että koet lapsuutesi kurjana.

Minulle, 70- 80 -luvulla lapsuuteni viettäneelle kuvailemasi asiat olivat melko normaaleja sen ajan vanhempien toimintatapoja. 

Tässä ketjussa on varmasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet tietoista kaltoinkohtelua vanhempiensa toimesta. Sinulle sitä ei kuitenkaan (onneksi) ole tainnut ihan siinä määrin tapahtua mitä itse koet.

Et taida tietää lainaamasi elämänkokemuksia paremmin kuin hän itse. Selvästi hän on jäänyt liian yksin lapsena, jopa tullut vanhempiensa pilkkaamaksi. Se, että jokin toimintatapa on yleinen, ei tee siitä hyvää eikä oikeaa.

Näinhän se on. Mikään ei ole kaikille hyvä. Aina joku kokee jääneensä paitsi, vaikka muut olisivat samassa tilanteessa täysin tyytyväisiä. Joku on aina se herkkis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle järkytys kun hän huomaa ensimmäisen kerran että vanhempi ei olekaan hänen kanssaan sama henkilö, vaan vanhempi voi tehdä jopa väärin. Ja väärin lapsn mielestä, vaikka oikeasti olisi tehnyt oikein vanhempana. Toisten heikko psyyke ei pääse tästä yli. Nykyään tuota heikkoa psyykettä tuntuu olevan enemmän, mutta se johtuu siitä että ennen on vain ollut pakko eläää elämää ja ikävät tunteet on käsitelty siinä sivussa, ja ymmärretty niiden konteksti, kun taas nykyään jäädään sänkyyn vatvomaan ja kehittelemään skenaarioita joissa vanhemmat vihaavat lapsiaan ja siksi sitä tikkukaramelliä ei kerran  saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä.

No ei ole mikään järkytys. Kunhan ottaisi vastuun teoistaan, mutta eipä sillekään mitään mahda, jos ei ota. Sitten ei voi kuin suojata itsensä.

Kerrotko vielä mitä tämä vastuun otto konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se sinua auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä jokainen sukupolvi koittaa tehdä jotain toisin saatuaan omia lapsia. Antaa heille jotain sellaista mitä heillä ei ollut.

Niin, sen sijaan että miettii, mitä se lapsi tarvitsee. Tukahdutetaan lapsi sillä, mitä itseltä on puuttunut, ja kilahdetaan, kun lapsi ei osaa olla kiitollinen saatuaan sen, mitä vanhemmalta itseltään joskus puuttui. Sairas kuvio, mutta eiköhän vielä jossain vaiheessa tule sekin sukupolvi, jota kiinnostaa vain, mitä lapsi tarvitsee, ja on valmis kehittämään itseään niiltä osin, kun ei kykene lapsen tarpeisiin vastaamaan.

Toivottavasti se sukupolvi on tämä juuri tämä nykyinen nuoria lapsiaan kasvattava. Mutta mitä olen lukenut esim tätä palstaa, tulee väkisinkin fiilis, että muutos tällä saralla ei tule tapahtumaan tämän sukupolven vanhemmuuden aikakaudella. Jotkut asiat tuntuvat olevan vielä enemmän pielessä kuin ennen. Maailma on vaan niin erilainen ja turvattomampi kuin ennen tätä internetin aikakautta ja yhteiskuntarakennetta. Nuorten vanhempien haasteet ovat osittain samat ja osittain täysin erilaiset kuin aiemmilla sukupolvilla.

Minäkin aikoinaan nuorena vanhempana ajattelin, että en koskaan tee niitä virheitä mitä vanhempani tekivät lastensa kasvatuksessa ja että minä varmasti olen parempi vanhempi ja teen kaiken oikein. Ja paskat. Huonoina hetkinä kuormituksen alla huomasin tekeväni juuri samoja virheitä mistä olin vanhempiani kritisoinnut. Lasten kasvatus parhaimmillaankin on kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Kokut vuotta nuorempien nokittelu on raskasta.. Tosin jos ei ole aitla yhteyttä näin käy. Valheet paljastuu aina.