Lue keskustelun säännöt.
Onko aikuinen lapsesi kritisoinut kasvatustasi koskaan?
Tilanne on todennäköisesti pahempi kuin mitä luulet. Kuunnelkaa niitä lapsianne ja pyytäkää anteeksi. Ymmärtäkää, että heidän kokemuksensa on myös arvokas.
Jos lapsesi ei halua pitää vanhempaa elämässään, se on aina vanhemman vika.
Kommentit (613)
Juuri näin tämä asia on. Silti moni nykyään aikuisten lasten vanhempi kavahtaa kuin ruttoa sitä, että heille esitetään kysymyksiä tai edes kerrotaan, miten joku tunnekylmä asia koettiin. Se kertoo nimenomaan traumaattisesta reaktiosta ja se huutaa rakkaudettomuutta. Että omat lapset olivat emotionaalisesti heitteillä sekä lapsuudessaan, että aikuisuudessaankin. Ei ole ihme, että niin monet ottavat totaalista etäisyyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moneen kertaan mentyään terapiaan. Kaikki viat ja kamaluudet tuli kasvatuksesta ja lisäksi lapsillani oli äiti, joka kävi töissä. Hirveä lapsuus kaikenlaisine balettitunteineen ja lasketteluviikonloppuineen, todella säälittävää elämää ydinperheessä, jossa ei edes juopoteltu, mutta oltiin niin kylmiä ja kamalia, että voi kauhistus sentään.
Jaksoin kuunnella kaikkea tuota kaksi vuotta, sitten lapsi vaihtoi terapeuttia ja kas kummaa, enää ei lapsuus selittänyt kaikkea, nykyisen terapeutin mielestä jokainen kantaan vastuun omista tunteistaan ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi on tarkoitettukin eikä jää rypemään menneeseen.
Tosi on. Joku potkii mummoja ja vetää mömmöjä lapsuudenpettymyksen takia kun ei saanutkaanNyt lapsella on omasta mielestään ollut todella hyvä lapsuus, välittävät vanhemmat ja hyvät suhteet sisaruksiin. Kyllä terapiasta aina on apua!
Näin on. Joku potkii mummoja ja vetää mömmöjä toimeentulotuella kun lapsuuden muisto linnanmäellä saamatta jääneestä hattarasta ahdistaa.
Alkoholistiperheestä kotoisin oleva hakattu lapsi kouluttaa itse itsensä paskaduunin ohella vuosikausia johonkin virkaan. Eiköhän vastuu elämästään ole jokaisella itsellään jos ei vallan sotaan joudu.
Hmm.... "kun sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä...", tuo on aika erikoista vähättelyä. Eiköhän ne psyykkisiin sairauksiin aikuisuudessa johtavat teot ole enemmänkin sellaisia, että lyödään sähköjohdolla lasta, annetaan isän työkavereiden puhua seksuaalisesti tuhmia lapselle, lytistetään itsetunto haukkumalla, riidellään vuodesta toiseen ilta toisensa jälkeen puolison kanssa ja jätetään lapset kuuntelemaan.; pimahdellaan ja heitellään tavaroita, mutta ei sanallisteta koskaan tapahtumia lapsille; vaaditaan lapselta kymppiä joka aineesta, jotta ei olisi naapurin tyttö huonompi jne.
Että taidat puhua aika eri lapsuuksista kuin moni muu täällä.
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat hoiti homman surkean huonosti. Kuritusväkivaltaa ja emotionaalista heitteillejättöä.
Tapaan jotta lapset saavat olla heidän kanssaan. Jos lapsia ei olisi en olisi missään tekemisissä. Ei kaikkea tarvitse antaa anteeksi. Kun emme ole tekemissä unohdan että heitä edes on.
Sama. Olen kyllä antanut anteeksi menneet vyöllä piiskaukset ja tunnekylmän kasvatuksen mutta mitä en siedä on edelleen jatkuva henkinen manipulointi ja uhriutuminen. Henkilö jäänyt henkisesti keskenkasvuiseksi ja siitä kertoo kommunikaatiotyyli, erityisesti konfliktitilanteissa. Kielletään, jos se ei toimi niin hyökätään ja jos se ei toimi, niin pidetään mykkäkoulua. Nyt kun olen tietoinen tästä, niin se syyllistäminen ja häpeällä alistaminen ei enää toimi ja pidetään yhteyttä melko harvakseltaan. Kertaakaan en ole syyttänyt mistään tai neuvonut mutta pitäisi, koska se on mielestäni oikeaa välittämistä. Sellainen välinpitämätön asenne on rakkauden vastakohta, vaikka täällä onkin runsaasti saman ikäisiä keitä kukaan nuorempi ei tule neuvomaan. Mutta jos on tehnyt itsekseen sen henkisen työn, ettei ole enää 5-vuotiaan tasolla, niin voi vanhempikin heiltä oppia. Oma ego on usein tärkeämpi kuin ihmissuhde.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Kritisoi sitä, ettei saanut ikinä olla yksin ja nyt aikuisena ei oikein osaa olla yksin. Hän oli ensimmäisen yön yksin, kun muutti kotoa, koska minun mielestä lasta ei jätetä yksin kotiin ja reissuihin lähtee mukaan kaikki kotona asuvat. Ei myöskään joutunut olemaan ikinä aamulla tai iltapäivisin yksin, koska mies teki töitä kotoa ja hänet haettiin ja vietiin kouluun autolla. Muistan, että hän oli ensimmäisen kerran yksin pari tuntia, kun oli 13.
En ymmärrä miksi hän valittaa, kun me pidettiin huoli, että oltiin läsnä. Aina oli joku kotona siihen asti, että hän oli 18 siksi, että hänellä olis kaikki hyvin. Aina oli joku kotona laittamassa ruokaa ja huolehtimassa. Jätettiin väliin monet häät ja muut juhlat että hänen ei tarvis olla yksin, koska meidän lapsi on meille kavereita tärkeämpi. Reissut maksettiin hänelle vielä aikuisenakin. Hän muutti kotoa, kun oli 21 ja silloin oli sitten elämänsä ekan yön yksin.
Jos tää on totta, niin kritiikki on tullut oikeaan osoitteeseen. Ei ikinä kavereille yökylään? Oikeestiko te olitte 24/7 kiinni penskassa? Joutuuko se nukkumaan teidän välissä aikuisuuteen asti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellisten haavoittavien tapahtumien muistaminen lapsuudesta on aivan järjettömän keskeistä toipumisessa. Niiden vatvominen riittävän pitkään on aivan eri asia kuin se, että jäisi niihin pysyvästi jumiin. Omaa vastuunottoa on sitten vaikka suhtautua omiin vanhoihin vanhempiinsa niin, että elää omaa hyvää elämäänsä itse ja jättää heidät hoitamaan oman elämänsä itse. Jos he eivät siis pysty tulemaan vastaan ja pyytämään tekojaan anteeksi. Saa sanoa esim., että isän tunnekylmyys oli syy pahan oloni taustalla. Sehän on totta. Jos isä ei sitä nyt kestä kuulla, se on täysin hänen ongelmansa (tämä on vastuunottoa, omat rajat ja totuudessa eläminen). Ei se tarkoita sitä, että tavattaessa ei saisi sanoa sitä ääneen... Jos miettii yhteiskunnallisemmin: eivätkö vaikka saamelaiset saa sanoa ääneen, että heidän monen vaikeutensa taustalla on suomalaisten rasismi (eugenistiikka, kielipolitiikka...). Hekö olisivat nöyrästi hiljaa? What?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.
Aina kun näin päätellään(tämähän on jo vanhaa juttua) niin minulel herää kysymys että miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?
Toinen on se että miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?
Mielestäni selitys on joku muu tässä kuviossa kuin se että 70-vuotiaat vanhemmat ovat olleet emotionaalisesti kylmiä.
Eivät omat seitsemänkymppiset vanhempani ole kyllä onnellisia. Materiaa heillä on, mutta henkisesti ovat aivan sekaisin, edelleen, kuten lapsuudessanikin, jolloin purkivat traumansa minuun. Taloudellisesti sain enemmän kuin he aikoinaan, en henkisesti. Kaikesta rahallisesta yltäkylläisyydestä olisin luopunut, jos vain olisin saanut rauhallisen, rakastavan kodin.
Amasti olisit antanut, ja varmaan omatkin vanhempasi olisivat antaneet, heillä kun oli vielä onnettomampi lapsuus kuin sinulla. Mistä tiedät että he eivät ole onnellisia vaan sekaisin? Miksi olet heidän kanssaan tekemisissä jos he ovat tuollaisia hirviöitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ihan tuulesta temmattua ole, että jos lapsena on päässyt laskettelulomille ja balettiin, etteikö lapsuus ole ollut suht ok. Oma poikani pelasi koko lapsuutensa jääkiekkoa ja kyllä siinä minunkin aikani yh-äitinä meni. Illat kuskailin treeneihin ja viikonloput peleihin. Aikataulutin, huollin, ruokin ja rahoitin. Ei ihminen voi ihan sysipaska vanhempi olla, jos tuon kaiken vetää oman työnsä ohella läpi. Pitää siinä vanhemmankin olla kunnossa ja esim. alkoholia ei juurikaan ehdi käyttää, kun pitää olla ajokunnossa.
Tämän keskustelun vanhemmat ovat kovin mustavalkoisia. Jos kuskaa lasta harrastuksiin, ei voi olla huono vanhempi? Kyky analysoida omia tekojaan tuntuu puuttuvan monesta kommentista. Ylipäätään monet 40-50-luvuilla syntyneet vanhemmat vaikuttavat olevan tunneasioissa hukassa.
Minulla oli päällisin puolin hyvä lapsuus, oli varallisuutta, harrastuksia ja vanhemmat usein kotona. Mutta äitini harrasti meitä lapsia kohtaan kohtuutonta vallankäyttöä, ja painoi jatkuvasti alas. Itsetuntoni on ollut järkyttävän huono, ja kesti aikaa tajuta mistä se sisäinen puhe "minusta ei ole mihinkään" kumpuaa. Äiti on jatkanut tätä vähättelevää puhetta edelleen nyt kun me lapset olemme jo aikuisia. Kun otin asian esiin hänen kanssaan, hän suuttui ja kielsi tehneensä mitään väärää.
Sinä vaikutat itse todella mustavalkoiselta ja yksinkertaiselta, kun kuvittelet että muut ajattelisivat noin. Kukaan ei ole sanonut että balettitunnilla käynti tarkoittaa että kaikki muukin on lapsuudessa hyvää, mutta mustavalkoisuuksissasi niin luulet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.
Aina kun näin päätellään(tämähän on jo vanhaa juttua) niin minulel herää kysymys että miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?
Toinen on se että miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?
Mielestäni selitys on joku muu tässä kuviossa kuin se että 70-vuotiaat vanhemmat ovat olleet emotionaalisesti kylmiä.
Niin mikä se muu selitys mielestäsi siis on? En ymmärtänyt mitä yrität sanoa? Yritän tarkentaa ja avata viestiäni lisää; jokainen sukupolvi yrittää varmasti tehdä parhaansa ja ajattelee että omien lasteni kanssa teen asiat eri tavalla ja heillä ei tule olemaan puutetta siitä mistä itsellä. Silloin fokus pysyy edelleen sen vanhemman omissa traumoissa ja niiden paikkaamisessa ja omienkin lasten onnellisuutta mitataan niitä vasten. Ei ne 70-vuotiaat edelleenkään välttämättä ole onnellisia vieläkään, osa edelleen pakenee omia traumojaan mutta ovat onnistuneet kerryttämään vaikka omaisuutta ja elelevät sillä mittarilla onnellisina, avioliittokin voi olla kasassa mutta saattaa olla sitä vain paperilla. Edelleen tunne-elämä syväjäässä, koska niin traumat toimii ja päällepäin näyttää että onnellisia ollaan, mutta ongelmat tuleekin esille läheisissä ihmissuhteissa kyvyttömyytenä läpikäydä juuri näitä asioita. Osalle taas elämä on tuonut korjaaviaa kokemuksia ja tasapainoa jo tuohon mennessä, osa on käynyt ehkä terapiassakin, ja he ovat oikeasti onnellisia, mutta ei se sitä poista, että 40 vuotta aiemmin sillä elämänkokemuksella he ovat voineet olla vielä aika kyvyttömiä ja kylmiä vanhempia - vanhemmaksi tullessa ne omat traumat myös nousee pintaan ja ihminen voi olla hyvinkin erilainen omille lapsilleen ja vaikka lapsenlapsilleen.
Jos pointtisi oli siis se, että näitä 70-vuotiaita vastuutetaan ja syyllistetään koska eiväthän hekään saaneet emotionaalista tukea, niin sen toki myönnän että heitä tulee ymmärtää myös, tottakai, ja arvostaa että ovat parhaansa tehneet. Ja tämä sama ymmärrysketju jatkukoon sitä edellisiin sukupolviin, mutta se ei poista näiden 70-vuotiaiden vastuuta siitä miten ovat toimineet. Selvennän vielä, että mielestäni jokaisen olisi hyvä läpikäydä prosessi sen suhteen että millaista vanhemmuutta on itse saanut, mitä vaille on jäänyt ja tuntea siihen kuuluvat tunteet. Mielestäni siinä on olennaisessa osassa myös tämä että miettii mistä lähtökohdista oma vanhempi on toiminut, ja voi tuntea surua myös hänen traumoistaan. Mutta olennaista on se, että vaikka vanhempi kuinka ajattelisi toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla silloisilla tiedoilla ja taidoilla, voi silti myöntää että ne eivät täyttäneet niitä tarpeita mitä omalla lapsella oli, ja siitä nousevat tunteet pitää myös käsitellä. Uskon, että omien traumojen läpikäymäyttömyys johtaa juuri tähän, että ei kyetä nousemaan asian yläpuolelle, jäädään vain puolustelemaan että en minäkään saanut sitä ja tätä. Asiansa läpikäynyt voi sanoa lapselleen että tein parhaani, joka koostui siitä mitä olen itse saanut, pystytkö ymmärtämään sitä ja olen pahoillani että en tiennyt tai osannut toimia toisin ja se aiheutti sinulle vaillejäämistä.
Vastaa vain kysmyksiini. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hmm.... "kun sitä tikkukaramelliä ei kerran saatu kun oli vedetty pikkusiskoa letistä...", tuo on aika erikoista vähättelyä. Eiköhän ne psyykkisiin sairauksiin aikuisuudessa johtavat teot ole enemmänkin sellaisia, että lyödään sähköjohdolla lasta, annetaan isän työkavereiden puhua seksuaalisesti tuhmia lapselle, lytistetään itsetunto haukkumalla, riidellään vuodesta toiseen ilta toisensa jälkeen puolison kanssa ja jätetään lapset kuuntelemaan.; pimahdellaan ja heitellään tavaroita, mutta ei sanallisteta koskaan tapahtumia lapsille; vaaditaan lapselta kymppiä joka aineesta, jotta ei olisi naapurin tyttö huonompi jne.
Että taidat puhua aika eri lapsuuksista kuin moni muu täällä.
Ei. Mielensairauksiin voi sairastua kuka tahansa, huolimatta siitä miten hyvästä perheestä hän on. Mistä tällainen harhaluulo että mielenterveysongelma on vanhemman tekosia?
Vierailija kirjoitti:
Todellisten haavoittavien tapahtumien muistaminen lapsuudesta on aivan järjettömän keskeistä toipumisessa. Niiden vatvominen riittävän pitkään on aivan eri asia kuin se, että jäisi niihin pysyvästi jumiin. Omaa vastuunottoa on sitten vaikka suhtautua omiin vanhoihin vanhempiinsa niin, että elää omaa hyvää elämäänsä itse ja jättää heidät hoitamaan oman elämänsä itse. Jos he eivät siis pysty tulemaan vastaan ja pyytämään tekojaan anteeksi. Saa sanoa esim., että isän tunnekylmyys oli syy pahan oloni taustalla. Sehän on totta. Jos isä ei sitä nyt kestä kuulla, se on täysin hänen ongelmansa (tämä on vastuunottoa, omat rajat ja totuudessa eläminen). Ei se tarkoita sitä, että tavattaessa ei saisi sanoa sitä ääneen... Jos miettii yhteiskunnallisemmin: eivätkö vaikka saamelaiset saa sanoa ääneen, että heidän monen vaikeutensa taustalla on suomalaisten rasismi (eugenistiikka, kielipolitiikka...). Hekö olisivat nöyrästi hiljaa? What?
Paitsi jos isä ei ollut tunnekylmä... Se että sinunsta tuntuu joltakin ei tee tunteestasi absoluuttista totuutta. Omaa lastani ainakin on auttanut se että en ole ottanut harteilleni väärää viittaa, vaan jos olen lastani rakastanut, niin en ole "myöntänyt" että en rakastanut, vaikka lapseni on sellaista syyttänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.
Aina kun näin päätellään(tämähän on jo vanhaa juttua) niin minulel herää kysymys että miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?
Toinen on se että miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?
Mielestäni selitys on joku muu tässä kuviossa kuin se että 70-vuotiaat vanhemmat ovat olleet emotionaalisesti kylmiä.
Niin mikä se muu selitys mielestäsi siis on? En ymmärtänyt mitä yrität sanoa? Yritän tarkentaa ja avata viestiäni lisää; jokainen sukupolvi yrittää varmasti tehdä parhaansa ja ajattelee että omien lasteni kanssa teen asiat eri tavalla ja heillä ei tule olemaan puutetta siitä mistä itsellä. Silloin fokus pysyy edelleen sen vanhemman omissa traumoissa ja niiden paikkaamisessa ja omienkin lasten onnellisuutta mitataan niitä vasten. Ei ne 70-vuotiaat edelleenkään välttämättä ole onnellisia vieläkään, osa edelleen pakenee omia traumojaan mutta ovat onnistuneet kerryttämään vaikka omaisuutta ja elelevät sillä mittarilla onnellisina, avioliittokin voi olla kasassa mutta saattaa olla sitä vain paperilla. Edelleen tunne-elämä syväjäässä, koska niin traumat toimii ja päällepäin näyttää että onnellisia ollaan, mutta ongelmat tuleekin esille läheisissä ihmissuhteissa kyvyttömyytenä läpikäydä juuri näitä asioita. Osalle taas elämä on tuonut korjaaviaa kokemuksia ja tasapainoa jo tuohon mennessä, osa on käynyt ehkä terapiassakin, ja he ovat oikeasti onnellisia, mutta ei se sitä poista, että 40 vuotta aiemmin sillä elämänkokemuksella he ovat voineet olla vielä aika kyvyttömiä ja kylmiä vanhempia - vanhemmaksi tullessa ne omat traumat myös nousee pintaan ja ihminen voi olla hyvinkin erilainen omille lapsilleen ja vaikka lapsenlapsilleen.
Jos pointtisi oli siis se, että näitä 70-vuotiaita vastuutetaan ja syyllistetään koska eiväthän hekään saaneet emotionaalista tukea, niin sen toki myönnän että heitä tulee ymmärtää myös, tottakai, ja arvostaa että ovat parhaansa tehneet. Ja tämä sama ymmärrysketju jatkukoon sitä edellisiin sukupolviin, mutta se ei poista näiden 70-vuotiaiden vastuuta siitä miten ovat toimineet. Selvennän vielä, että mielestäni jokaisen olisi hyvä läpikäydä prosessi sen suhteen että millaista vanhemmuutta on itse saanut, mitä vaille on jäänyt ja tuntea siihen kuuluvat tunteet. Mielestäni siinä on olennaisessa osassa myös tämä että miettii mistä lähtökohdista oma vanhempi on toiminut, ja voi tuntea surua myös hänen traumoistaan. Mutta olennaista on se, että vaikka vanhempi kuinka ajattelisi toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla silloisilla tiedoilla ja taidoilla, voi silti myöntää että ne eivät täyttäneet niitä tarpeita mitä omalla lapsella oli, ja siitä nousevat tunteet pitää myös käsitellä. Uskon, että omien traumojen läpikäymäyttömyys johtaa juuri tähän, että ei kyetä nousemaan asian yläpuolelle, jäädään vain puolustelemaan että en minäkään saanut sitä ja tätä. Asiansa läpikäynyt voi sanoa lapselleen että tein parhaani, joka koostui siitä mitä olen itse saanut, pystytkö ymmärtämään sitä ja olen pahoillani että en tiennyt tai osannut toimia toisin ja se aiheutti sinulle vaillejäämistä.
Vastaa vain kysmyksiini. Kiitos.
Vastasin aika seikkaperäisestikin. Teepä toki itse sama ja vastaa minun kysymykseeni.
Vierailija kirjoitti:
Meillä viime viikolla juurikin vanhin lapsemme (23v) taas totesi että hänen mielestään minun olisi pitänyt antaa aiemmin hänen ja nuorempien sisaruksiensa tehdä mitä haluavat koska isäkin antoi (ei ollut kotona) eikä välittänyt missä lapset menivät ja mitään rajoja ei ollut, toisin kuin minun luonani koska halusin että lapsilla on edes yksi vanhempi jolla on aikaa, rajat, sääntöjä sekä rakkautta. Kun kysyin sitten häneltä ja nuoremmilta sisaruksiltaan asiasta, niin he totesivat että "aina oli kotiruokaa. isän luona pizzaa" ja minun luonani peliaikaa/ruutuaikaa oli vain 1.5h päivässä kun taas isä ei välittänyt vaikka olivat yöt läpeensä pelaamassa. Nyt viikon miettinyt että olenko oikeasti ollut kamala äiti kun kuulen koko ajan edelleen että isän luona on kivempi käydä ym.
Meillä meni täysin päinvastoin. Lapseni nyt reilu parikymppisenä käy terapiassa juurikin siksi että isän luona asuessaan sai tehdä mitä halusi, joten siellä juotiin viinaa ja tupakoittin isän kanssa, ei tarvinnut mennä kouluun ja sai olla seurustelukaverin luona yötä viikolla eikä tarvinnut edes ilmoittaa, isä kun ei huomannut oliko lapsi kotona vai ei. Sossuille valehdeltiin silmät ja korvat täyteen, ja lapsi laitettiin myymään kiljua isän kavereille ja nukkumaan samaan huoneeseen niiden sammuneiden kanssa vaikka aamulla oli koulupäivä.
Nyt lapsi itku kurukssa puhuu minulle miten hirveää se oli, vaikka silloin tuntui että tosi cool isä hänellä, ja harmittaa kun sai traumoja isän luota, ja ettei saa enää takaisin nuoruutta jonka olisi asunut turvassa minun luonani. Meillä oli rajat ja rakkaus, ja siksi lapsi halusi isälleen asumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin tunnelukko terapiassa, jotta selvisin henkisestä pahoinvoinnista. Se auttoi minua, muttei vanhempia. Katkaisin välit ja nyt on hyvä olla. Syyllistäminen päättyi siihen hetkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te ketä on kritisoitu. Monet vanhemmat täällä puolustelee, että lapsessa on vikaa, ei minussa.
Voitteko käsi sydämellä oikeasti sanoa, että lapselle on osoitettu rakkautta, rajoja, on vietetty säännöllisesti yhdessä aikaa, on aidosti kuunneltu lasta ja hyväksytty omana itsenään? Näiden lisäksi tietysti ne helpot perusasiat eli ruokaa, lämpöä, ei väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Valitettavan monelta nuo ekat asiat puuttuu ja sitten on helppo syyttää lasta, kun kasvatus on ulkoisesti ihan hyvän oloista.
Kyllä voin. Meillä on neljä aikuista lasta, joista yksi kokee meidän epäonnistuneen vanhempina lähes kaikessa. Kyseinen lapsi on autismin kirjolla, ja siihen liittyy vaikeus tulkita vuorovaikutustilanteita. Tämä lapsemme on myös aistiherkkä, ja hän saattaa esimerkiksi kuulla huutona puheen, joka on muiden perheenjäsenten mielestä täysin normaalia, jopa hiljaista puhetta.
Meillä arvostelun taustalla on pitkälti tuo diagnoosi. Lapsemme ymmärtää tämän rationaalisesti, mutta useimmiten unohtaa asian, ja kokee eläneensä hyvin ikävän lapsuuden. Kurjaa, mutta emme voi asialle mitään.
Ei autismikirjo aiheuta sitä, että hän kritisoi. Häntä ei ole ymmärretty. Ei ole otettu aistipoikkeavuuksia huomioon tai ei ole tuettu toiminnanohjauksen taitoja. Ei se ole kenenkään vika, jos ei osaa, koska nykyisin asioista tiedetään paljon enemmän. On väärin sanoa, että autismikirjon diagnoosi olisi syy sille, että hän kritisoi, koska ne ovat hänen kokemuksiaan, kuinka asiat ovat menneet. Hän ei ole silloin osannut sanoa, mitä tarvitsee. Pelkästään jo toiset ihmiset voivat kuormittaa ja jos on iso perhe ja paljon puhetta, ymmärrän täysin, että hänellä on voinut olla vaikeaa. Hän olisi tarvinnut jotain, mitä ei ole saanut. Ihan varmasti asiat olisivat toisin nykyisin, kun osataan ohjata paremmin tukemaan ja huomioimaan kuormitustekijöitä.
No, ammattilaistahot ovat selvästi ja toistuvasti ilmaisseet meille, että lapsen kritiikki meitä vanhempia kohtaan johtuu nimenomaan hänen erikoisesta tavastaan tulkita asioita, mustavalkoisesta ajattelusta sekä taipumuksesta pitää kiinni näistä tulkinnoistaan. Kaikki nämä ominaisuudet liittyvät autismin kirjoon.
Lapsella on ikäviä kokemuksia, se on fakta. Mutta hänen tulkintansa näiden kokemusten syistä eivät vastaa todellisuutta. Lapsi ei siis esimerkiksi sano, että isossa perheessä meteli kuormitti häntä (niin kuin kuormittikin). Sen sijaan hän kokee ja sanoittaa asian niin, että sisarukset pahoinpitelivät häntä ja halusivat jopa tappaa hänet koko lapsuuden ajan.
Autismin kirjo ja siihen liittyvä aistiherkkyys on syynä siihen, että meteli on tuntunut hänestä ikävältä. Tämän olemme toki huomanneet ja tiedostaneet, ja pyrkineet hillitsemään meteliä parhaamme mukaan. Lapsella on ollut käytössään talon hiljaisin huone, ja mahdollisuus vetäytyä sen rauhaan milloin tahansa. Autismin kirjo on myös syynä siihen, että lapsi a) tulkitsee tässä olleensa pahoinpitelyn kohteena eikä b) jousta piiruakaan tästä tulkinnasta, vaikka ammattilaistahot pyrkivät sanoittamaan asiaa toisin "sisarukset pitivät kovasti meteliä, ja se varmaan tuntui sinusta kurjalta".
En tiedä osaanko selittää tätä, mutta meillä on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka ko. aikuinen lapsi syyttää meitä vanhempia tilanteista, joissa koko perhe on joustanut, tukenut ja sopeutunut tämän yhden tarpeisiin, mutta aina ko. lapsen mielestä jollain tavalla väärin.
Selität täydellisesti näin aspergertyyppisen lapsen vanhemman silmiin. Joidenkin voi olal vaikea ymmärtää millaisia tällaiset henkilöt saattavat olla. Minunkin poikani on vasta reilusti aikuisena alkanut ymmärtää miksi hänellä ei ole esim. kavereita juurikaan, ja hän on nyt alkanut opiskelemaan vuorovaikutusta ja sitä miten toisten ihmisten kanssa ollaan, vaikka hän on saanut siihen tukea koko elämänsä ajan. Toiset lapset vain ovat sellaisia että he syyttävät muita silloinkin kun ne muut ovat tehneet jo ihan kaikkensa lapsen eteen. Sitä on vaikea vanhemman kuulla ja on hyvä että vanhemmille snaotaan silloin että he ovat tehneet kaikkensa, toiset vain ovat niin vaativia ettei mikään riitä.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Kritisoi sitä, ettei saanut ikinä olla yksin ja nyt aikuisena ei oikein osaa olla yksin. Hän oli ensimmäisen yön yksin, kun muutti kotoa, koska minun mielestä lasta ei jätetä yksin kotiin ja reissuihin lähtee mukaan kaikki kotona asuvat. Ei myöskään joutunut olemaan ikinä aamulla tai iltapäivisin yksin, koska mies teki töitä kotoa ja hänet haettiin ja vietiin kouluun autolla. Muistan, että hän oli ensimmäisen kerran yksin pari tuntia, kun oli 13.
En ymmärrä miksi hän valittaa, kun me pidettiin huoli, että oltiin läsnä. Aina oli joku kotona siihen asti, että hän oli 18 siksi, että hänellä olis kaikki hyvin. Aina oli joku kotona laittamassa ruokaa ja huolehtimassa. Jätettiin väliin monet häät ja muut juhlat että hänen ei tarvis olla yksin, koska meidän lapsi on meille kavereita tärkeämpi. Reissut maksettiin hänelle vielä aikuisenakin. Hän muutti kotoa, kun oli 21 ja silloin oli sitten elämänsä ekan yön yksin.
Sinä olet läheisriippuvainen, etkä antanut lapsellesi kokemusta, että hän pärjää yksinkin. Kasvatit lapsestasi samanlaisen kuin olet itsekin. Hakeutukaa molemmat terapiaan, eri aikaan, ei yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todellisten haavoittavien tapahtumien muistaminen lapsuudesta on aivan järjettömän keskeistä toipumisessa. Niiden vatvominen riittävän pitkään on aivan eri asia kuin se, että jäisi niihin pysyvästi jumiin. Omaa vastuunottoa on sitten vaikka suhtautua omiin vanhoihin vanhempiinsa niin, että elää omaa hyvää elämäänsä itse ja jättää heidät hoitamaan oman elämänsä itse. Jos he eivät siis pysty tulemaan vastaan ja pyytämään tekojaan anteeksi. Saa sanoa esim., että isän tunnekylmyys oli syy pahan oloni taustalla. Sehän on totta. Jos isä ei sitä nyt kestä kuulla, se on täysin hänen ongelmansa (tämä on vastuunottoa, omat rajat ja totuudessa eläminen). Ei se tarkoita sitä, että tavattaessa ei saisi sanoa sitä ääneen... Jos miettii yhteiskunnallisemmin: eivätkö vaikka saamelaiset saa sanoa ääneen, että heidän monen vaikeutensa taustalla on suomalaisten rasismi (eugenistiikka, kielipolitiikka...). Hekö olisivat nöyrästi hiljaa? What?
Paitsi jos isä ei ollut tunnekylmä... Se että sinunsta tuntuu joltakin ei tee tunteestasi absoluuttista totuutta. Omaa lastani ainakin on auttanut se että en ole ottanut harteilleni väärää viittaa, vaan jos olen lastani rakastanut, niin en ole "myöntänyt" että en rakastanut, vaikka lapseni on sellaista syyttänyt.
Tehän puhutte kahdesta eri asiasta; sinun tunteistasi ja lapsesi tunteista. Sinä olet kokenut rakastaneesi lastasi ja lapsesta tuntuu ettet ole häntä rakastanut. Tottakai saat ja kannattaa pysyä siinä, että olet häntä rakastanut jos se kerran on sinulle totta, mutta lapsesi ei jostain syystä niin tunne. Eikö sinua vanhempana yhtään kiinnosta miksi? Jotainhan on tapahtunut, että hän kokee niin. Turha kinata siitä että oletko rakastanut vai et, vaan kysy että mitkä asiat saavat hänet tuntemaan niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.
Aina kun näin päätellään(tämähän on jo vanhaa juttua) niin minulel herää kysymys että miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?
Toinen on se että miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?
Mielestäni selitys on joku muu tässä kuviossa kuin se että 70-vuotiaat vanhemmat ovat olleet emotionaalisesti kylmiä.
Niin mikä se muu selitys mielestäsi siis on? En ymmärtänyt mitä yrität sanoa? Yritän tarkentaa ja avata viestiäni lisää; jokainen sukupolvi yrittää varmasti tehdä parhaansa ja ajattelee että omien lasteni kanssa teen asiat eri tavalla ja heillä ei tule olemaan puutetta siitä mistä itsellä. Silloin fokus pysyy edelleen sen vanhemman omissa traumoissa ja niiden paikkaamisessa ja omienkin lasten onnellisuutta mitataan niitä vasten. Ei ne 70-vuotiaat edelleenkään välttämättä ole onnellisia vieläkään, osa edelleen pakenee omia traumojaan mutta ovat onnistuneet kerryttämään vaikka omaisuutta ja elelevät sillä mittarilla onnellisina, avioliittokin voi olla kasassa mutta saattaa olla sitä vain paperilla. Edelleen tunne-elämä syväjäässä, koska niin traumat toimii ja päällepäin näyttää että onnellisia ollaan, mutta ongelmat tuleekin esille läheisissä ihmissuhteissa kyvyttömyytenä läpikäydä juuri näitä asioita. Osalle taas elämä on tuonut korjaaviaa kokemuksia ja tasapainoa jo tuohon mennessä, osa on käynyt ehkä terapiassakin, ja he ovat oikeasti onnellisia, mutta ei se sitä poista, että 40 vuotta aiemmin sillä elämänkokemuksella he ovat voineet olla vielä aika kyvyttömiä ja kylmiä vanhempia - vanhemmaksi tullessa ne omat traumat myös nousee pintaan ja ihminen voi olla hyvinkin erilainen omille lapsilleen ja vaikka lapsenlapsilleen.
Jos pointtisi oli siis se, että näitä 70-vuotiaita vastuutetaan ja syyllistetään koska eiväthän hekään saaneet emotionaalista tukea, niin sen toki myönnän että heitä tulee ymmärtää myös, tottakai, ja arvostaa että ovat parhaansa tehneet. Ja tämä sama ymmärrysketju jatkukoon sitä edellisiin sukupolviin, mutta se ei poista näiden 70-vuotiaiden vastuuta siitä miten ovat toimineet. Selvennän vielä, että mielestäni jokaisen olisi hyvä läpikäydä prosessi sen suhteen että millaista vanhemmuutta on itse saanut, mitä vaille on jäänyt ja tuntea siihen kuuluvat tunteet. Mielestäni siinä on olennaisessa osassa myös tämä että miettii mistä lähtökohdista oma vanhempi on toiminut, ja voi tuntea surua myös hänen traumoistaan. Mutta olennaista on se, että vaikka vanhempi kuinka ajattelisi toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla silloisilla tiedoilla ja taidoilla, voi silti myöntää että ne eivät täyttäneet niitä tarpeita mitä omalla lapsella oli, ja siitä nousevat tunteet pitää myös käsitellä. Uskon, että omien traumojen läpikäymäyttömyys johtaa juuri tähän, että ei kyetä nousemaan asian yläpuolelle, jäädään vain puolustelemaan että en minäkään saanut sitä ja tätä. Asiansa läpikäynyt voi sanoa lapselleen että tein parhaani, joka koostui siitä mitä olen itse saanut, pystytkö ymmärtämään sitä ja olen pahoillani että en tiennyt tai osannut toimia toisin ja se aiheutti sinulle vaillejäämistä.
Vastaa vain kysmyksiini. Kiitos.
Vastasin aika seikkaperäisestikin. Teepä toki itse sama ja vastaa minun kysymykseeni.
Mikä se kysymys on? Kirjoita vain kysymys, älä romaania. Vastaan siihen heti kun vastaat kysymykseeni, ja jos et siihen osaa vastata nyt, niin sitten keskustelu oli tässä. Kysymykseni löytyy kyllä lyhyesti kysyttynä lainauksista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on defenssinsä, esimerkiksi että kielletään asioita ja torjutaan toisen kertomus. Oma teoriani on, että esimerkiksi omien vanhempieni sukupolvi (n.70- vuotiaat) ovat kärsineet lapsuudenkodissaan väkivallasta ja alkoholismista sodankokeneiden vanhempiensa taholta ja on ollut aineellista puutetta; sitten he ovat halunneet antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden ja yrittäneet pysyä raittiina, kuritusväkivaltaa ovat käyttäneet mutta halunneet kustantaa harrastukset yms mutta tunnetaitoja ole ole ollut ja sitten lopputulema on tämä että he katsovat anteensa lapsille kaikkensa ja hyvän lapsuuden koska vertaavat sitä omaan lapsuuteensa ja kokevat että lapset ovat kiittämättömiä, kun lapset ovat emotionaalisesti jääneet vaille vanhemmuutta ja ahdistuvat ja masentuvat, ja samanaikaisesti näiden tunteiden tunnistamiseen ja terapoimiseen kannustetaan yhä enemmän - edellinen sukupolvi ei vain ole osannut tunnistaa tunteitaan eikä sille ole ollut tilaa ja hyväksyntää. Taakkaa tulee siis monelta polvelta henkisenä perintönä ja sitä voi olla vaikea paikantaa kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Jokainen on vastuussa siitä että hoidattaa itseään, mutta siinä tärkeässä osassa on myös se ettei ota syytä niskoilleen asioista joista muut ovat olleet vastuussa. Lastenkaan ei tarvitse yliymmärtää vanhempiaan, eikä toisinpäinkään, ei kaikki ongelmat ole vanhemmista johtuvia. Vanhempien yksi tärkeimmistä taidoista on kuunnella ja antaa tilaa lapselle, ja jos sitä ei ole osannut luoda lapsen ollessa vielä pieni, voi myöhemmin joutua asian kanssa vastakkain. Kyllä näissä vastauksissa näkee, että vanhemmat edelleen moralisoivat ihan normaaleja tunteita, lasten tunteita pidetään itsekkäinä ja pahoina ja peiliin ei olla valmiita katsomaan.
Aina kun näin päätellään(tämähän on jo vanhaa juttua) niin minulel herää kysymys että miten tuossa otetaan huomioon se että näiläl 70v vanhemmillakin on omilta vanhemmiltaan peritty emotionaalinen tyhjyys? Vai väitetäänkö että he ovat saaneet emotionaalista tukea kyllä, mutta heitä on pahoinpidelty?
Toinen on se että miten selitetään se että nämä 70-vuotiaat ovat onnellisia ja elämäänsä tyytyväisiä 7-kymppisiä vaikka ovat saaneet lapsuudessaan vain murto-osan siitä mitä ovat itse lapselleen antaneet, ja nämä heidän lapsensa, jotka ovat saaneet niin taloudellisesti, sielullisesti, henkisesti, kuin kaikilla muillakin tavoin enemmän kuin omat vanhempansa ovat onnettomia ja masentuneita eivätkä pärjää elämässään?
Mielestäni selitys on joku muu tässä kuviossa kuin se että 70-vuotiaat vanhemmat ovat olleet emotionaalisesti kylmiä.
Eivät omat seitsemänkymppiset vanhempani ole kyllä onnellisia. Materiaa heillä on, mutta henkisesti ovat aivan sekaisin, edelleen, kuten lapsuudessanikin, jolloin purkivat traumansa minuun. Taloudellisesti sain enemmän kuin he aikoinaan, en henkisesti. Kaikesta rahallisesta yltäkylläisyydestä olisin luopunut, jos vain olisin saanut rauhallisen, rakastavan kodin.
Amasti olisit antanut, ja varmaan omatkin vanhempasi olisivat antaneet, heillä kun oli vielä onnettomampi lapsuus kuin sinulla. Mistä tiedät että he eivät ole onnellisia vaan sekaisin? Miksi olet heidän kanssaan tekemisissä jos he ovat tuollaisia hirviöitä?
Itse ovat onnettomuuttaan tilittäneet koko ikäni. Olen kyllä sitäkin välillä miettinyt, nauttivatko jollain sairaalla tasolla surkeudestaan, kun yli 50 vuotta ovat sitä jaksaneet. Olen tekemisissä, koska kaikesta huolimatta välitän heistä ja haluan olla tarvittaessa apuna. Näin aikuisena ei enää samanlaista vaaraa ja vahinkoakaan yhteydenpitoon liity, koska voin itse hallita, missä määrin ja millä tavalla olen tekemisissä. Esim. poistun paikalta/päätän puhelun, jos sama vanha riehuminen alkaa.
Niin mikä se muu selitys mielestäsi siis on? En ymmärtänyt mitä yrität sanoa? Yritän tarkentaa ja avata viestiäni lisää; jokainen sukupolvi yrittää varmasti tehdä parhaansa ja ajattelee että omien lasteni kanssa teen asiat eri tavalla ja heillä ei tule olemaan puutetta siitä mistä itsellä. Silloin fokus pysyy edelleen sen vanhemman omissa traumoissa ja niiden paikkaamisessa ja omienkin lasten onnellisuutta mitataan niitä vasten. Ei ne 70-vuotiaat edelleenkään välttämättä ole onnellisia vieläkään, osa edelleen pakenee omia traumojaan mutta ovat onnistuneet kerryttämään vaikka omaisuutta ja elelevät sillä mittarilla onnellisina, avioliittokin voi olla kasassa mutta saattaa olla sitä vain paperilla. Edelleen tunne-elämä syväjäässä, koska niin traumat toimii ja päällepäin näyttää että onnellisia ollaan, mutta ongelmat tuleekin esille läheisissä ihmissuhteissa kyvyttömyytenä läpikäydä juuri näitä asioita. Osalle taas elämä on tuonut korjaaviaa kokemuksia ja tasapainoa jo tuohon mennessä, osa on käynyt ehkä terapiassakin, ja he ovat oikeasti onnellisia, mutta ei se sitä poista, että 40 vuotta aiemmin sillä elämänkokemuksella he ovat voineet olla vielä aika kyvyttömiä ja kylmiä vanhempia - vanhemmaksi tullessa ne omat traumat myös nousee pintaan ja ihminen voi olla hyvinkin erilainen omille lapsilleen ja vaikka lapsenlapsilleen.
Jos pointtisi oli siis se, että näitä 70-vuotiaita vastuutetaan ja syyllistetään koska eiväthän hekään saaneet emotionaalista tukea, niin sen toki myönnän että heitä tulee ymmärtää myös, tottakai, ja arvostaa että ovat parhaansa tehneet. Ja tämä sama ymmärrysketju jatkukoon sitä edellisiin sukupolviin, mutta se ei poista näiden 70-vuotiaiden vastuuta siitä miten ovat toimineet. Selvennän vielä, että mielestäni jokaisen olisi hyvä läpikäydä prosessi sen suhteen että millaista vanhemmuutta on itse saanut, mitä vaille on jäänyt ja tuntea siihen kuuluvat tunteet. Mielestäni siinä on olennaisessa osassa myös tämä että miettii mistä lähtökohdista oma vanhempi on toiminut, ja voi tuntea surua myös hänen traumoistaan. Mutta olennaista on se, että vaikka vanhempi kuinka ajattelisi toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla silloisilla tiedoilla ja taidoilla, voi silti myöntää että ne eivät täyttäneet niitä tarpeita mitä omalla lapsella oli, ja siitä nousevat tunteet pitää myös käsitellä. Uskon, että omien traumojen läpikäymäyttömyys johtaa juuri tähän, että ei kyetä nousemaan asian yläpuolelle, jäädään vain puolustelemaan että en minäkään saanut sitä ja tätä. Asiansa läpikäynyt voi sanoa lapselleen että tein parhaani, joka koostui siitä mitä olen itse saanut, pystytkö ymmärtämään sitä ja olen pahoillani että en tiennyt tai osannut toimia toisin ja se aiheutti sinulle vaillejäämistä.