Lue keskustelun säännöt.
Keskenmenon kokeneet
13.10.2022 |
Miten olette kokeneet keskenmenon jälkeen avun saamisen henkiseen jaksamiseen?
Olin eilen lääkärissä. Hän totesi keskenmenon ja sanoi "tosiaan, raskautta ei enää ole. Olen pahoillani". Äänensävyssä ei ollut lainkaan empatiaa , huomasin, että se oli lääkärille arkipäivää. Sanat oli kuin tutuista vuorosanoista. Aloin itkemään toimenpidetuolissa ja hoitaja sanoi, että "saa itkeä, nämä ovat kamalia asioita".
Aamulla soitin neuvolaan ja kerroin tilanteeni, että keskenmeno oli tapahtunut. Hoitaja harmitteli puhelimessa ja jouduin itse pyytämään saisinko keskusteluapua. Kuulemma minulle soitetaan neuvolasta muutaman viikon päästä.
Tuntuu, että tilanteeseen jätetään aika lailla yksin, eikä kukaan ole kysynyt sitä miten puoliso jaksaa.
Kommentit (141)
Vastasyntynyt vauva otetaan hätääntyneeltä äidiltään ja heitetään teuraaksi, jotta ihmiset joita ei vielä ole liikaa, voivat lutkuttaa sille tarkoitetun maidon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naistenklinikalla 2020 oltiin todella empaattisia ja ihania. Neuvolaan soittaessani ja ajan peruessani sain myös jutella aiheesta kaikessa rauhassa. Eniten kuitenkin helpotti jutella oman äidin kanssa, koska hän oli kokenut saman. Ensimmäinen viikko oli kamala mutta pikkuhiljaa se helpotti. Itse en jaksanut edes poistua kotoa ensimmäisen viikon aikana. Onneksi ei ollut pakko.
Vierailija kirjoitti:
Mulla 2 keskenmenoa. Sikäli eri tilanne että ne olivat itselleni helpotus kumpikin.
Eka sattui sinä aamuna kun olisin ollut menossa ab#rttiin. Olin aika nuori, vasta 17-vuotias.
Sairaalan henkilökunta oli tosi empaattista kun näin reilun 20 vuoden jälkeen mietin. Tehtiin kaavinta. Varmaan varmuuden vuoksi?
En ollut itse järkyttynyt tai mitään. Helpottunut vain.
Toisen keskenmenon sain kun esikoinen oli vuoden vanha. Tuolloin harmittelin kun raskauduin niin pian.
Raskaus meni kuitenkin onneksi kesken. Soitin siitä jonnekin, lääkäriin varmaan. Puhelimessa oltiin todella empaattisen kuuloisia ja kysyttiin kuinka pärjään. Olisin varmaan saanut keskusteluapuakin jos olisin tarvinnut.
Oli aika alussa raskaus. Vuoto oli muistaakseni samanlaista kuin jos olisi ollut menkat ja kestikin saman verran.Koska ne juhlat on AP?
Ehkä menisin sinne jos vähänkään siltä tuntuu. Mitä sitten jos jossain vaiheessa tulisikin asiasta kerrottua jollekin ja vähän itkettyäkin? Ei ne juhlat pilalle tommosesta mene.
Tuskin ap alkaa lasia kilistelemään ja isoon ääneen siitä koko juhlaväelle puhua ja koko iltaa parkua.
Joo ap tässä. Juhlat olis sitten sunnuntaina ja en ajatellut lasin kanssa kilistellä ja koko iltaa itkeä asian tiimoilta. Ehkä menen juhliin ja lähden pois jos sellainen tilanne tulee
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä symppaan. Mutta. (Nyt saa kaivaa kivet esille ja alkaa eittelemöän tänne päin.) Yhtään keskenmenoa en ole elämässäni kokenut, enkä tule kokemaan. Paljon kaikkea muuta on elämä tuonut kyllä eteen senkin edestä.
Ei sinne juhliin kannata mennä, jos on vaarana purskahtaa itkuun kesken kaiken. Ei jos syy oli keskenmeno tai mikään muukaan. Silloin kannattaa jättää juhlat väliin, keskittyä itseensä ja tässä tapauksessa tietysti myös puolisoonsa. Käydä asiaa lähipiirin ja ystävien kesken läpi.
Keskenmeno on lääkärille rutiinia. Jos ei osoittanutkaan kovasti empatiaa, niin oli kyllä asiallinen. Niin se tuppaa olemaan muissakin elämän tragedioissa lääkärien kanssa.
Missä on ihmisten kyky selvitä? Kaikkeen pitäisi olla kriisiapua ja "sirkusta". Toki sitä joissakin tapauksissa tarvitaankin, varmasti myös joissain keskenmenoissa. Ja kyllä sitä silloin pitäisi olla pyydettäessä tarjolla. Mutta ei kai tällaisessa aina ja automaattisesti.
Samaa mieltä. Mulla keskenmeno taustalla, toki se oli ikävä tapahtuma mistä oli maassa joitakin viikkoja, mutta just tuota ihmettelen että miten nykyään porukka ei tunnu osaavan selvitä mistään enää itse. Keskenmeno on tosi tavallinen juttu, miksi siihen tarvitsee julkiselta jtn kriisiapua? Kyllähän ihmisen pitää pystyä itse käsittelemään elämän tavanomaiset mutta ikävät tapahtumat, ei aina voi olla draamailemassa, uhriutumassa, suurentelemassa ja huutamassa yhteiskunnalta yhtä jos toista.
Keskenmeno on keskenmeno, kyllä siitä normaali aikuinen itse ja läheisten tuella pystyy selviämään. Vai onko keskenmenokin nykyään joku trauma tai kriisi, mistä itkeä pillitetään lopun ikää ja kutsutaan itseä sitten trauma survivoriksi tai mitä ikinä? Heikoksi on mennyt nykyihminen, resilienssi nollissa.
Soitin peruakseni jo varattua neuvola-aikaa, olisin saanut pitää sen keskustelua varten mutta peruin ajan kuitenkin, koska siihen oli niin pitkä aika. Keskenmenot ovat todella tavallisia, eipä niihin tukea saa, itselläni todettiin keskeytynyt keskenmeno, siinä menikin 2 viikkoa siinä abortissa sitten, ei tukea siinäkään. Sinällään hyvää harjoittelua sitä vauvaa varten, kun ei siinäkään oikein mitään tukea tai apuja saa, jos on kriisejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä symppaan. Mutta. (Nyt saa kaivaa kivet esille ja alkaa eittelemöän tänne päin.) Yhtään keskenmenoa en ole elämässäni kokenut, enkä tule kokemaan. Paljon kaikkea muuta on elämä tuonut kyllä eteen senkin edestä.
Ei sinne juhliin kannata mennä, jos on vaarana purskahtaa itkuun kesken kaiken. Ei jos syy oli keskenmeno tai mikään muukaan. Silloin kannattaa jättää juhlat väliin, keskittyä itseensä ja tässä tapauksessa tietysti myös puolisoonsa. Käydä asiaa lähipiirin ja ystävien kesken läpi.
Keskenmeno on lääkärille rutiinia. Jos ei osoittanutkaan kovasti empatiaa, niin oli kyllä asiallinen. Niin se tuppaa olemaan muissakin elämän tragedioissa lääkärien kanssa.
Missä on ihmisten kyky selvitä? Kaikkeen pitäisi olla kriisiapua ja "sirkusta". Toki sitä joissakin tapauksissa tarvitaankin, varmasti myös joissain keskenmenoissa. Ja kyllä sitä silloin pitäisi olla pyydettäessä tarjolla. Mutta ei kai tällaisessa aina ja automaattisesti.
Samaa mieltä. Mulla keskenmeno taustalla, toki se oli ikävä tapahtuma mistä oli maassa joitakin viikkoja, mutta just tuota ihmettelen että miten nykyään porukka ei tunnu osaavan selvitä mistään enää itse. Keskenmeno on tosi tavallinen juttu, miksi siihen tarvitsee julkiselta jtn kriisiapua? Kyllähän ihmisen pitää pystyä itse käsittelemään elämän tavanomaiset mutta ikävät tapahtumat, ei aina voi olla draamailemassa, uhriutumassa, suurentelemassa ja huutamassa yhteiskunnalta yhtä jos toista.
Keskenmeno on keskenmeno, kyllä siitä normaali aikuinen itse ja läheisten tuella pystyy selviämään. Vai onko keskenmenokin nykyään joku trauma tai kriisi, mistä itkeä pillitetään lopun ikää ja kutsutaan itseä sitten trauma survivoriksi tai mitä ikinä? Heikoksi on mennyt nykyihminen, resilienssi nollissa.
Ihmiset ovat erilaisia. Hienoa, että sinä selvisit keskenmenosta ja koit, ettet tarvitse apua.
Itselleni keskenmeno oli kova kriisi. Onneksi sain apua.
En ymmärrä, kuinka osa kommenteista on niin ilkeän oloisia. Jokainen kokee asian erilailla, ja moni varmasti suree eri ajan. Toiselle riittää muutama päivä, toiselle kuukausi tai pari. Ehkä joku ei pääse koskaan yli? Miksi pitäisi jäädä yksin ja yrittää selvitä? Viisasta on hakea apua, jos sitä tarvitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskenmeno on keskenmeno, kyllä siitä normaali aikuinen itse ja läheisten tuella pystyy selviämään. Vai onko keskenmenokin nykyään joku trauma tai kriisi, mistä itkeä pillitetään lopun ikää ja kutsutaan itseä sitten trauma survivoriksi tai mitä ikinä? Heikoksi on mennyt nykyihminen, resilienssi nollissa.
Kommenttisi voi olla jollekin keskenmenon kokeneelle todella epämiellyttävä. Kysyit, onko keskenmeno "nykyään" joku kriisi? Niin tässä sinulle vastaus, se todellakin on kriisi. Ja apua kannattaa hakea.
Surutyön tekeminen on tärkeä osa keskenmenosta toipumista. Lapsi alkaa syntyä naisen/parin mielikuvissa heti, kun raskaustesti näyttää positiivista. Ilman riittävää surutyötä ja siinä saatua tukea keskenmenoon liittyvät tunteet voivat nousta pintaan uuden raskauden tai muiden elämän kriisien myötä. Kriisin alkuvaiheessa annettu tuki ehkäisee ja lievittää traumaattisen kriisin aiheuttamaa psyykkistä stressiä ja ehkäisee näin post-traumaattisen stressireaktion syntymistä muutokseen.
Keskenmeno on aina kriisi ja herättää suuria tunteita. Siinä menetetään yllättäen jotain hyvin merkityksellistä. Keskenmeno on naiselle kokonaisvaltainen kokemus, koska hän kokee sen myös fyysisesti. Kumppani voi sen sijaan tuntea neuvottomuutta ja riittämättömyyttä yrittäessään lohduttaa puolisoaan.
He varmasti selviävät paremmin surusta ketkä ovat lapsia saaneet, joillekkin se yksi tai muutama keskenmeno jäävät ainoiksi kokemuksiksi. Jopa kymmenien vuosien kuluttu mielessäni toivotan omille vauvoilleni hyvää syntymäpäivää ja suren. Minulle he olivat rakkaita heti kun heistä kuulin, ja menetys oli suuri kun poistuivat luonnollisesti ennenaikojaan. Uskon kerran taivaassa tapaavani heidät. Itse akuutissa ensimäisen keskenmenon kriisissä, kun vein kierrätyskeskukseen jo ostetun vauvankorin jne itkin sydänjuuriani myöten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paras lohduttaja oli ystävä joka tuli kukkapuskan kanssa ja vain istui vierellä kun itkin. Mieheni myös suri asiaa vaikka yritti minun vuoksi sitä peitellä. Kahden yhtaikaa surevan on joskus vaikea puhua asiasta, ja siksi ystävä, sukulainen tms on parempi kuuntelija.
Ei nyt millään pahalla, nämä ovat kauheita asioita ja henkilökohtaisia tragedioita. Itsekin olen 2 keskenmenoa kokenut.
Mutta.
Kyse on kuitenkin aikuisesta ihmisestä ja sinänsä normaalista ja jopa melko todennäköisestä tilanteesta. Eihän siitä mitään tulisi, että joka keskenmenoa ja kemiallista raskautta alettaisiin terapioimaan yhteiskunnan taholta ja varoista. Oletus on, että aikuinen ihminen voi jo vähän ottaa itsekin vastuuta tilanteestaan ja tarpeistaan. Ei kai aivan kaikkea tarvitse olettaa jonkun paapovan. Jos koet tarvitsevasi keskusteluapua asian käsittelyyn, avaa suusi ja varaa aika.
Eri asia jos kyseessä olisi jokin täysin lamauttava shokkitilanne, kuten lapsen menetys, läheisen väkivaltainen kuolema, raiskaus, muu rikoksen tai vakavan onnettomuuden uhriksi joutuminen tms. äärimmäisen romauttava tilanne. Silloin voidaan katsoa ettei ihminen, aikuinenkaan, ole itse toimintakykyinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paras lohduttaja oli ystävä joka tuli kukkapuskan kanssa ja vain istui vierellä kun itkin. Mieheni myös suri asiaa vaikka yritti minun vuoksi sitä peitellä. Kahden yhtaikaa surevan on joskus vaikea puhua asiasta, ja siksi ystävä, sukulainen tms on parempi kuuntelija.
Huomaan myös, että mies haluaisi olla kovasti tukena, mutta ei oikein tiedä kuinka voisi olla avuksi. Mies on myös ilmaissut minulle, että hänkin on surullinen. Olemme päättäneet selvitä yhdessä. Tulevaisuudesta kukaan ei tiedä. Itsestäni tuntuu, että vasta onnistunut raskaus vie surun kokonaan pois. Mies ei kuitenkaan tiedä vielä, mitä haluaa.
Sanot eri asia jos on:
Eri asia jos kyseessä olisi jokin täysin lamauttava shokkitilanne, kuten lapsen menetys...
Siitähän on kyse! Odotetun ja halutun lapsen menetyksestä. En minä odottanut möykkyä tai sikiötä, vaan lasta! Heti asiasta tiedettyämme, niin mieheni kuin minä, olimme ylpeitä vanhempia, kunnes kuolema vei lapsemme. Älä vähättele toisen surua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanot eri asia jos on:
Eri asia jos kyseessä olisi jokin täysin lamauttava shokkitilanne, kuten lapsen menetys...
Siitähän on kyse! Odotetun ja halutun lapsen menetyksestä. En minä odottanut möykkyä tai sikiötä, vaan lasta! Heti asiasta tiedettyämme, niin mieheni kuin minä, olimme ylpeitä vanhempia, kunnes kuolema vei lapsemme. Älä vähättele toisen surua.
Näin juuri. Kun testiin tuli kaksi viivaa, olimme onnellisia. Aloimme nähdä vauvan mielikuvissamme ja erilaisia päämääriä, milloin kukakin saa tietää asiasta ja mitä missäkin kohtaa tapahtuu. Suunnittelimme kotia uutta vauvaa varten.
Kun keskenmeno tapahtui ja kerroin ystävilleni, miksi olen surullinen, en coi vielä tänä päivänäkään, 5 vuoden jälkeen ymmärtää heidän sanomisiaan: tässä muutama ote "Ai! En mä tiennyt, että te edes yritätte saada toista lasta!" .. "No, ei nyt ollut vain tarkoitettu, että X saa pikkusisaruksen" ... "Hyvähän se on jos noin kävi, ettei ainakaan tullut mitään vammaista lasta"
Vierailija kirjoitti:
Sanot eri asia jos on:
Eri asia jos kyseessä olisi jokin täysin lamauttava shokkitilanne, kuten lapsen menetys...
Siitähän on kyse! Odotetun ja halutun lapsen menetyksestä. En minä odottanut möykkyä tai sikiötä, vaan lasta! Heti asiasta tiedettyämme, niin mieheni kuin minä, olimme ylpeitä vanhempia, kunnes kuolema vei lapsemme. Älä vähättele toisen surua.
No se kertoo kyllä teistä jo paljon. Tottakai raskaudesta iloitaan ja toiveet nousevat, mutta realiteetit pitää tajuta. Keskenmenot ovat yleisiä. Kyllä vähän tyhmä saa olla jos saman tien heti ensiviikkoina pitää päivänselvänä, että nyt ollaan vanhempia.
Lapsen menetys onnettomuudessa tai vaikka syövälle on aivan eri mittaluokan tragedia. Silloin menetetään oma lapsi, ei mielikuvaa lapsesta. Jos et tätä hahmota niin ehkä kannattaa vielä harkita sitä perheellistymistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanot eri asia jos on:
Eri asia jos kyseessä olisi jokin täysin lamauttava shokkitilanne, kuten lapsen menetys...
Siitähän on kyse! Odotetun ja halutun lapsen menetyksestä. En minä odottanut möykkyä tai sikiötä, vaan lasta! Heti asiasta tiedettyämme, niin mieheni kuin minä, olimme ylpeitä vanhempia, kunnes kuolema vei lapsemme. Älä vähättele toisen surua.
No se kertoo kyllä teistä jo paljon. Tottakai raskaudesta iloitaan ja toiveet nousevat, mutta realiteetit pitää tajuta. Keskenmenot ovat yleisiä. Kyllä vähän tyhmä saa olla jos saman tien heti ensiviikkoina pitää päivänselvänä, että nyt ollaan vanhempia.
Lapsen menetys onnettomuudessa tai vaikka syövälle on aivan eri mittaluokan tragedia. Silloin menetetään oma lapsi, ei mielikuvaa lapsesta. Jos et tätä hahmota niin ehkä kannattaa vielä harkita sitä perheellistymistä.
Siinä kohtaa kun keskenmeno tapahtuu, tuo ei paljon lohduta jos sanotaan "nämä ovat tosi yleisiä". Kyllä itsekin sen tiedän, mutta keskenmeno kokemus on ollut kamala. Olen saanut myös elävän lapsen,joten tuo kommenttisi viimeinen lause tuntuu hieman typerältä. Ihan kuin sinua nyt ärsyttäisi liikaa jos joku suree keskenmenoa?
Onneksi sinä olet selvinnyt hienosti!
Itse en kyllä lähtisi juhliin, jos vaarana on, että purskahtaisit itkuun siellä. Ne on kuitenkin jonkun ihmisen juhlat, joka haluaa pitää hauskan ja iloisen juhlatäyteisen päivän. Kiusallista, jos joku tulee sinne itkeskelemään. Sitten joudut kaikille, jopa ventovieraille kertomaan syyn. Miksi et voi vain sanoa, että sinulla on vatsatauti, ruokamyrkytys, flunssan oireita, migreeni/päänsärky.. Onhan noita syitä, joita käyttää miksi ei pääse juhlimaan. Ota nyt muutama viikko rauhassa ja käsittele asia rauhassa miehesi kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Itse en kyllä lähtisi juhliin, jos vaarana on, että purskahtaisit itkuun siellä. Ne on kuitenkin jonkun ihmisen juhlat, joka haluaa pitää hauskan ja iloisen juhlatäyteisen päivän. Kiusallista, jos joku tulee sinne itkeskelemään. Sitten joudut kaikille, jopa ventovieraille kertomaan syyn. Miksi et voi vain sanoa, että sinulla on vatsatauti, ruokamyrkytys, flunssan oireita, migreeni/päänsärky.. Onhan noita syitä, joita käyttää miksi ei pääse juhlimaan. Ota nyt muutama viikko rauhassa ja käsittele asia rauhassa miehesi kanssa.
Jouduin jo perumaan yhden menon liittyen samojen ihmisten tapaamiseen ja mies oli sanonut jonkun tekosyyn. En haluaisi taas joutua valehtelemaan. Tiedostan kyllä, että jos olo on yhtään surullinen en sinne lähde, mutta valehtelu on mielestäni typerää. Mies on lähdössä juhliin muiden lasten kanssa kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Aborttikeskustelussa on kyllä painotettu ettei se vielä mikään oikea ihminen edes ollut. Vähän tuhdimmat kuukautiset.
Voihan sitä näin ajatella jos haluaa. Itselläni vielä tyhjennyspäivänäkin oli raskausoireita ja vuoto oli ihan muuta kuin tuhdimmat kuukautiset. Isoja klönttejä tippui pönttöön molskahduksen kera. Supistukset oli niin kovia, että tuntui samalta, kuin olisin lähtenyt pian sairaalaan synnyttämään.
Aborttikeskustelussa on kyllä painotettu ettei se vielä mikään oikea ihminen edes ollut. Vähän tuhdimmat kuukautiset.