Keskenmenon kokeneet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauanko muilla kestänyt vuoto lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen?

11 päivää.

Tuliko kaikki "runsaampi" hyytymä ja materiaali siinä kun tyhjennyslääkket sait vai tuliko vuodon lisäksi tätä materiaali näiden 11 päivän aikana?

Kahtena ensimmäisenä päivänä tuli runsaammin mutta ei mitenkään niin valtavasti. Yösiteillä pärjäsi hyvin. Muuten oli normaalia kuukautisvuotoa muistuttavaa.

Ok,kiitos. Toivottavasti minullakin "pahin" alkaisi olla takanapäin. Ainakaan enää ei tule niitä supistuksia, jotka tuntuivat siltä kuin kohta pitäisi lähteä sairaalaan. Tänään olen pärjännyt jo ilman kipulääkkeitä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauanko muilla kestänyt vuoto lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen?

11 päivää.

Tuliko kaikki "runsaampi" hyytymä ja materiaali siinä kun tyhjennyslääkket sait vai tuliko vuodon lisäksi tätä materiaali näiden 11 päivän aikana?

Kahtena ensimmäisenä päivänä tuli runsaammin mutta ei mitenkään niin valtavasti. Yösiteillä pärjäsi hyvin. Muuten oli normaalia kuukautisvuotoa muistuttavaa.

Ok,kiitos. Toivottavasti minullakin "pahin" alkaisi olla takanapäin. Ainakaan enää ei tule niitä supistuksia, jotka tuntuivat siltä kuin kohta pitäisi lähteä sairaalaan. Tänään olen pärjännyt jo ilman kipulääkkeitä

Toivottavasti helpottaa pian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku sanoa, että kuinka kauan menee fyysisesti palautumiseen? Eilen tosiaan olen ollut sairaalassa tyhjennyksessä ja välillä edelleen kipuja.

Mietityttää vain viikonlopun yhdet juhlat. Tietysti ajatuksia saisi muualle, mutta vuodon kanssa vierailla oleminen tuntuu epämiellyttävältä.

Oletteko kertoneet keskenmenosta läheisille? Itse en halua mitään sääliä, mutta mietityttää olisiko juhlien pitäjille hyvä kertoa fiiliksistä. Emme olleet juuri kenellekään ehtineet raskaudesta kertomaan, vain muutamalle ja heille tietysti olen uutiset kertonut.

En kertoisi juhlien pitäjälle, vaan yrittäisin nauttia juhlista ja lähtisin vaikka aiemmin kotiin, jos siltä tuntuisi. Minulla raskaus oli jo niin pitkällä että kaikki tiesivät, siksi oli kerrottava.

Tässäkin huomaa kuinka tabu keskenmeno on. Miksi siitä ei saisi puhua?

Tottakai saa puhua, mutta minusta toisen juhlat eivät ole sopiva paikka ja aika siihen. Siitä voi tulla jollekin sellainen olo, että haluaa pilata toisen ilon omalla surullaan.

Olen ap ja tässä olin ajatellut sanoa ennen juhlia mahdollisesti asiasta, en siellä juhlissa paikan päällä. Ihan siksi, että saatan yht äkkiä purskahtaa itkuun jota en voi pidättää. Siinä mielessä voi olla hämmentävää muille, jos eivät tiedä mikä vaivaa

Jos olet noin herkillä, niin kannattaako sinne juhliin mennä ollenkaan? Jotenkin tuntuu, että haluaisit kaiken ja koko ajan pyörivän sinun ja surusi ympärillä. En tarkoita kuulostaa tylyltä, mutta voi tosiaan olla parempi hoivailla itseään kotona jos tuntuu, että juhlat on liikaa. On tosi kurjaa, ettei neuvolasta saa apua tilanteeseen. Monet työnantajat tarjoavat työterveydessä psykologikäyntejä työntekijöilleen, oletko tällaista mahdollisuutta katsonut? Eikä se nyt mahdoton kustannus yleensä ole itse maksaenkaan.

Äh, en halua, että kaikki pyörii suruni ympärillä. Ymmärsit asian väärin. En kaipaile sääliä. Juhliin menemättä jättäminen on myös vaihtoehto, mutta osa perheestä sinne menisi kuitenkin niin jotain he joutuvat kuitenkin selittelemään , miksi en tullut paikalle. Mietin myös, että juhlat jopa saattaisi piristää , kun ajatuksia saa muualle. Kuitenkin jännitän , jos en ole vielä toipunut. Puhuin aiemmin myös vuodosta, josta en tiedä kuinka kauan se kestää. Tämä osaltaan mietityttää ja voi vaikuttaa juhlanautintoon

Minun mielestäni sinä voit juuri niin paljon pyöriä oman surusi ympärillä kun haluat. Sure kunnolla ja läpikotaisin. Se on ihan ok. Ja sure juuri se aika minkä se ottaa. 

Ainoastaan sinä voit tietää sopiiko juhliin meneminen sinulle nyt. Itse en olisi pystynyt menemään, koska aikoinani surin ensimmäistä keskenmenoani itkien useamman päivän. Mene siis jos sinusta tuntuu siltä, älä mene jos ei tunnu. Aina voi sanoa saaneensa vaikka  "vatsataudin". Myöhemmin voisin asiasta sitten kertoa. 

Vatsatauti on aika huono veruke, jos muu perhe kuitenkin menee paikalle. Muut voivat ihmetellä, miksi nuo tänne tulevat tartuttamaan vatsatautia. Parempi kehitellä joku tarttumaton veruke, kuten vaikka päänsärky, migreeni, hirveät kuukautiskivut tms.

Varmaan ne juhlat menevät ihan hyvin, jos kukaan ei satu ilmoittelemaan vauvauutisiaan. Muistan kuinka mies otti minut mukaan käväisemään kavereillaan, että saan muuta ajateltavaa, kun olin apea jälkitarkastuskäynnin jälkeen, missä oli empaattinen lääkäri. Tuossa vaiheessa omalta kannaltani olisi tiukka tunteeton asialinja ollut ehkä paras, ei olisi se jälkitarkastuskäynti ottanut niin tunteisiin. Nuo kaverit vaan päättivät ilmoittaa tulevasta perheenlisästään juuri tuolla käynnillä. En tainnut saada edes onnitelluksi, mies sentään sai onniteltua. Ei pilattu heidän onneaan omilla murheilla, mutta ei siinä niin hirveästi jaksanut heidän onneaankaan iloita, kun heidän ilmoituksensa tuntui iskulta vasten kasvoja tuossa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku sanoa, että kuinka kauan menee fyysisesti palautumiseen? Eilen tosiaan olen ollut sairaalassa tyhjennyksessä ja välillä edelleen kipuja.

Mietityttää vain viikonlopun yhdet juhlat. Tietysti ajatuksia saisi muualle, mutta vuodon kanssa vierailla oleminen tuntuu epämiellyttävältä.

Oletteko kertoneet keskenmenosta läheisille? Itse en halua mitään sääliä, mutta mietityttää olisiko juhlien pitäjille hyvä kertoa fiiliksistä. Emme olleet juuri kenellekään ehtineet raskaudesta kertomaan, vain muutamalle ja heille tietysti olen uutiset kertonut.

En kertoisi juhlien pitäjälle, vaan yrittäisin nauttia juhlista ja lähtisin vaikka aiemmin kotiin, jos siltä tuntuisi. Minulla raskaus oli jo niin pitkällä että kaikki tiesivät, siksi oli kerrottava.

Tässäkin huomaa kuinka tabu keskenmeno on. Miksi siitä ei saisi puhua?

Tottakai saa puhua, mutta minusta toisen juhlat eivät ole sopiva paikka ja aika siihen. Siitä voi tulla jollekin sellainen olo, että haluaa pilata toisen ilon omalla surullaan.

Olen ap ja tässä olin ajatellut sanoa ennen juhlia mahdollisesti asiasta, en siellä juhlissa paikan päällä. Ihan siksi, että saatan yht äkkiä purskahtaa itkuun jota en voi pidättää. Siinä mielessä voi olla hämmentävää muille, jos eivät tiedä mikä vaivaa

Jos olet noin herkillä, niin kannattaako sinne juhliin mennä ollenkaan? Jotenkin tuntuu, että haluaisit kaiken ja koko ajan pyörivän sinun ja surusi ympärillä. En tarkoita kuulostaa tylyltä, mutta voi tosiaan olla parempi hoivailla itseään kotona jos tuntuu, että juhlat on liikaa. On tosi kurjaa, ettei neuvolasta saa apua tilanteeseen. Monet työnantajat tarjoavat työterveydessä psykologikäyntejä työntekijöilleen, oletko tällaista mahdollisuutta katsonut? Eikä se nyt mahdoton kustannus yleensä ole itse maksaenkaan.

Äh, en halua, että kaikki pyörii suruni ympärillä. Ymmärsit asian väärin. En kaipaile sääliä. Juhliin menemättä jättäminen on myös vaihtoehto, mutta osa perheestä sinne menisi kuitenkin niin jotain he joutuvat kuitenkin selittelemään , miksi en tullut paikalle. Mietin myös, että juhlat jopa saattaisi piristää , kun ajatuksia saa muualle. Kuitenkin jännitän , jos en ole vielä toipunut. Puhuin aiemmin myös vuodosta, josta en tiedä kuinka kauan se kestää. Tämä osaltaan mietityttää ja voi vaikuttaa juhlanautintoon

Minun mielestäni sinä voit juuri niin paljon pyöriä oman surusi ympärillä kun haluat. Sure kunnolla ja läpikotaisin. Se on ihan ok. Ja sure juuri se aika minkä se ottaa. 

Ainoastaan sinä voit tietää sopiiko juhliin meneminen sinulle nyt. Itse en olisi pystynyt menemään, koska aikoinani surin ensimmäistä keskenmenoani itkien useamman päivän. Mene siis jos sinusta tuntuu siltä, älä mene jos ei tunnu. Aina voi sanoa saaneensa vaikka  "vatsataudin". Myöhemmin voisin asiasta sitten kertoa. 

Vatsatauti on aika huono veruke, jos muu perhe kuitenkin menee paikalle. Muut voivat ihmetellä, miksi nuo tänne tulevat tartuttamaan vatsatautia. Parempi kehitellä joku tarttumaton veruke, kuten vaikka päänsärky, migreeni, hirveät kuukautiskivut tms.

Varmaan ne juhlat menevät ihan hyvin, jos kukaan ei satu ilmoittelemaan vauvauutisiaan. Muistan kuinka mies otti minut mukaan käväisemään kavereillaan, että saan muuta ajateltavaa, kun olin apea jälkitarkastuskäynnin jälkeen, missä oli empaattinen lääkäri. Tuossa vaiheessa omalta kannaltani olisi tiukka tunteeton asialinja ollut ehkä paras, ei olisi se jälkitarkastuskäynti ottanut niin tunteisiin. Nuo kaverit vaan päättivät ilmoittaa tulevasta perheenlisästään juuri tuolla käynnillä. En tainnut saada edes onnitelluksi, mies sentään sai onniteltua. Ei pilattu heidän onneaan omilla murheilla, mutta ei siinä niin hirveästi jaksanut heidän onneaankaan iloita, kun heidän ilmoituksensa tuntui iskulta vasten kasvoja tuossa tilanteessa.

Tuo on juuri se pahin pelkoni , että joku ilmoittaa vauvauutisesta tai "vitsailee" meidän lasten teosta. Miehen veli meinaan on aika kova suustaan ja heittää läpällä tällaisia ei niin hauskoja juttuja. Tai juuri tähän tilanteeseen ne eivät sovi.

En ole vielä päättänyt mitä teen juhlien kanssa. Haluaisin kovasti mennä, mutta kuten sanot, mitään tarttuvaa on turha sanoa, koska muu perhe on menossa. Juhlat voisi piristää, mutta toisaalta tänään tunteet on heittäneet laidasta laitaan ja olen itkeskellyt.

Mietin myös, että voin antaa itselleni X ajan, jonka juhlissa vietän ja sen jälkeen voin poistua jos siltä tuntuu. Keskustelen vielä miehen kanssa asiasta.

Välillä mietin myös, ettei minulla ole oikeutta surra ja juhliin on mentävä vaikka pää kainalossa, vaikka tiedän , että ei asia näin ole.

Keskenmenot jotka tapahtuvat kolmen kuukauden sisällä ei valitettavasti näytä laksettavan miksikään vaikka keskustelu apua siinäkin tarvitsisi koska monia voi arveluttaa tulla uudelleen raskaaksi koska voi pelottaa että sama tapahtuu uudelleen. Tyttäreni sai keskenmenon neljännellä kuulla. Kova verenvuoto, pyörtyi ja löi kasvonsa mustelmille ja etuhampaansa rikki. Esikoisensa, silloin kymmen vuotias löysi kylpyhuoneesta, verta oli joka puolella. Älysi kuitenkin soittaa isälleen joka oli töissä ja hän sitten soitti ambulanssin. Heillekään ei tarjottu mitään psykologin apua käymään traumaa läpi ja tytär sanoikin että enää hän ei toista lasta yritä, ikinä.

Olen pahoillani menetyksestäsi ap. Kyllä keskenmenoa saa surra ja suret sitä juuri siten kuin sinulle luonnollista ja tarpeellista on. Nyt tuntuu varmasti hirveältä. Suru ottaa aikansa ja jossain muodossa se kulkee aina meidän mukanamme vaikka muuttuukin sitten kaipaukseksi tai haikeudeksi.

Teet niitä mukavia asioita tai menet juhliin jos siltä tuntuu, ja jos tuntuu siltä ettei halua nähdä ketään niin sekin on ihan ok. Itke jos itkettää. Puhu ystäville ja miehen kanssa, aina voi myös soittaa johonkin auttavaan puhelimeen, matalan kynnyksen kriisiapuun tms, siinä ei ole mitään väärää tai kummallista.

Noin yleisellä tasolla ihmettelen kovasti kylmiä kommentteja. Keskenmeno voi olla yleinen tapahtuma terveydenhuollossa, kyllä, mutta yksilölle se on kenties ainutkertainen tapahtuma. Ei empatia siinä tilanteessa vaadi terveydenhuollon ammattihenkilöltä monen tunnin sessiota, kyllä ihan muutamassakin minuutissa voi osoittaa empatiaa puheissaan ja eleissään. Se, että ap on jäänyt vaille empatian kokemusta tässä tilanteessa, kertoo enemmän niiden keskenmenoa hoitaneiden tunneälyn tai tilannetajun vajavaisuuksista, ei ap:n resilienssistä. Joku selviää asiasta yhdellä tavalla ja toinen toisella, mutta ei kumpikaan tapa ole sen enempää "oikein" tai "väärin".

Toisekseen, on hyvin haasteellista arvioida tuntemattoman kirjoittajan resilienssiä. Yksilöllä voi olla taustalla hyvin paljon kuormaa ja kriisejä jo ennalta, jolloin toiselle "pikkujuttu", voi yhdelle olla todella kuormittava ja vakava kriisi, jossa kertautuu ne kaikki pohjalla olevat traumat. Tämä siis näin yleisellä tasolla sanottuna, ap taustoja tai tilannetta en tietenkään tunne.

Ap:lle toivon vielä kaikkea hyvää, ole itsellesi tässä kohtaa armollinen ja pidä huolta itsestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanot eri asia jos on:

Eri asia jos kyseessä olisi jokin täysin lamauttava shokkitilanne, kuten lapsen menetys...

Siitähän on kyse! Odotetun ja halutun lapsen menetyksestä.  En minä odottanut möykkyä tai sikiötä, vaan lasta! Heti asiasta tiedettyämme, niin mieheni kuin minä, olimme ylpeitä vanhempia, kunnes kuolema vei lapsemme. Älä vähättele toisen surua.

Näin juuri. Kun testiin tuli kaksi viivaa, olimme onnellisia. Aloimme nähdä vauvan mielikuvissamme ja erilaisia päämääriä, milloin kukakin saa tietää asiasta ja mitä missäkin kohtaa tapahtuu. Suunnittelimme kotia uutta vauvaa varten.

Kun keskenmeno tapahtui ja kerroin ystävilleni, miksi olen surullinen, en coi vielä tänä päivänäkään, 5 vuoden jälkeen ymmärtää heidän sanomisiaan: tässä muutama ote "Ai! En mä tiennyt, että te edes yritätte saada toista lasta!" .. "No, ei nyt ollut vain tarkoitettu, että X saa pikkusisaruksen" ... "Hyvähän se on jos noin kävi, ettei ainakaan tullut mitään vammaista lasta"

Tässä tullaan juuri siihen, että ei pidä mennä vielä asioiden edelle. Jokaisen, joka tulee raskaaksi, pitäisi tietää keskenmenon riskiluvut alussa. Kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä kestämään ne realiteetit, mitkä on, ja varautua myös siihen siinä vaiheessa hyvinkin todennäköiseen keskenmenoon, eikä alkaa vielä suunnitella liian pitkälle elämää sen vauvan kanssa, josta ei vielä ole juuri mitään varmuutta.

Sitten kun pahimman riskin ensikolmannes on takana ja etenkin hyvin mennneen rakenneultran jälkeen keskenmenon riski on enää hyvin pieni ja voi jo alkaa enemmän ajattelemaan vauvasta konkreettisemmin kun tuntee jo liikkeetkin. Ja jos sitten vielä tulee jokin komplikaatio ja vauva menehtyykin, mikä on enää hyvin epätodennäköistä, saa ja kuuluukin saada jotain keskusteluapua. Siinä tilanteessa ei tarvitse selvitä tragediasta yksin ja niiden vähäisten tapausten hoitoon yhteiskunnalla riittääkin resurssit.

Nim. 3 keskenmenoa ja 4 elävän lapsen syntymää kokenut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanot eri asia jos on:

Eri asia jos kyseessä olisi jokin täysin lamauttava shokkitilanne, kuten lapsen menetys...

Siitähän on kyse! Odotetun ja halutun lapsen menetyksestä.  En minä odottanut möykkyä tai sikiötä, vaan lasta! Heti asiasta tiedettyämme, niin mieheni kuin minä, olimme ylpeitä vanhempia, kunnes kuolema vei lapsemme. Älä vähättele toisen surua.

Näin juuri. Kun testiin tuli kaksi viivaa, olimme onnellisia. Aloimme nähdä vauvan mielikuvissamme ja erilaisia päämääriä, milloin kukakin saa tietää asiasta ja mitä missäkin kohtaa tapahtuu. Suunnittelimme kotia uutta vauvaa varten.

Kun keskenmeno tapahtui ja kerroin ystävilleni, miksi olen surullinen, en coi vielä tänä päivänäkään, 5 vuoden jälkeen ymmärtää heidän sanomisiaan: tässä muutama ote "Ai! En mä tiennyt, että te edes yritätte saada toista lasta!" .. "No, ei nyt ollut vain tarkoitettu, että X saa pikkusisaruksen" ... "Hyvähän se on jos noin kävi, ettei ainakaan tullut mitään vammaista lasta"

Tässä tullaan juuri siihen, että ei pidä mennä vielä asioiden edelle. Jokaisen, joka tulee raskaaksi, pitäisi tietää keskenmenon riskiluvut alussa. Kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä kestämään ne realiteetit, mitkä on, ja varautua myös siihen siinä vaiheessa hyvinkin todennäköiseen keskenmenoon, eikä alkaa vielä suunnitella liian pitkälle elämää sen vauvan kanssa, josta ei vielä ole juuri mitään varmuutta.

Sitten kun pahimman riskin ensikolmannes on takana ja etenkin hyvin mennneen rakenneultran jälkeen keskenmenon riski on enää hyvin pieni ja voi jo alkaa enemmän ajattelemaan vauvasta konkreettisemmin kun tuntee jo liikkeetkin. Ja jos sitten vielä tulee jokin komplikaatio ja vauva menehtyykin, mikä on enää hyvin epätodennäköistä, saa ja kuuluukin saada jotain keskusteluapua. Siinä tilanteessa ei tarvitse selvitä tragediasta yksin ja niiden vähäisten tapausten hoitoon yhteiskunnalla riittääkin resurssit.

Nim. 3 keskenmenoa ja 4 elävän lapsen syntymää kokenut

Hohhoijaa

Mt-ongelmia ollut aiemminkin kyllä, burn-out, lapsuustraumaa. Nyt tämän takia lääkitystä lisätty ja kovasti odotan terapiaan pääsyä. En pääse tästä asiasta eteenpäin omin voimin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmia ollut aiemminkin kyllä, burn-out, lapsuustraumaa. Nyt tämän takia lääkitystä lisätty ja kovasti odotan terapiaan pääsyä. En pääse tästä asiasta eteenpäin omin voimin.

Ap

Ei ole mun kirjoittama, t. Ap

Ei tarvitse olla mitään mt-ongelmaa että elämässä tapahtuu kuormittavia asioita ja/tai kriisejä. Kummallinen näkemys. Tarkoitin, että ihmisellä voi olla taustalla esim. monta läheisen kuolemaa, avioero, mitä tahansa joista selviää ulkopuolisen silmin ihan ok, mutta sitten tulee joku "pienempi" juttu joka musertaa. Ja tämä oli siis TÄYSIN yleisellä tasolla, kuten sanoin, ei liity ap tilanteeseen tai kirjoitukseen miten.

Osaisiko joku antaa vinkkejä, kuinka minä voin tukea miestä tässä menestyksessä? Miehen suru näkyy purkautuvan vihamielisyytenä ja äreytenä.

Tämän päivän aikana oma olo on onneksi helpottanut. Kovasti haluaisin olla miehelleni myös tukena.

Puhu omista tunteista, kysy toisen tunteista. Halaamista, hellyyttä.

Paljon voimia sinulle. Tähän suruun ei auta kuin aika. Muistan kuinka pitkän lapsettomuuden jälkeen sain tietää olevani raskaana. Olin onnesta sekaisin. Mutta sitten kaikki muuttui. Sain keskenmenon rv 7. Muistan kuinka istuin pöntöllä ja lauloin hiljaa pikkuiselle: uinuhan lapsi, ei itkeä saa. Laineet sua keinuttakoon. Uinu ja muista näin lauluni tää. Niin uneesi taas tulla voin... Se oli kamalaa aikaa. Siitä on jo vuosia aikaa, mutta silti sen ajatteleminen tuo vielä kyyneleet silmiin. Pahinta oli soittaa neuvolaan ja perua varaus. Kyyneleet nousivat silmiin, ku joutusin kertomaan syyn peruutukselle. Mutta se oli pakko jatkaa elämää, suomalaisella sisulla. Kyllä se helpottaa, mutta hidasta se on.

Vierailija kirjoitti:

Paljon voimia sinulle. Tähän suruun ei auta kuin aika. Muistan kuinka pitkän lapsettomuuden jälkeen sain tietää olevani raskaana. Olin onnesta sekaisin. Mutta sitten kaikki muuttui. Sain keskenmenon rv 7. Muistan kuinka istuin pöntöllä ja lauloin hiljaa pikkuiselle: uinuhan lapsi, ei itkeä saa. Laineet sua keinuttakoon. Uinu ja muista näin lauluni tää. Niin uneesi taas tulla voin... Se oli kamalaa aikaa. Siitä on jo vuosia aikaa, mutta silti sen ajatteleminen tuo vielä kyyneleet silmiin. Pahinta oli soittaa neuvolaan ja perua varaus. Kyyneleet nousivat silmiin, ku joutusin kertomaan syyn peruutukselle. Mutta se oli pakko jatkaa elämää, suomalaisella sisulla. Kyllä se helpottaa, mutta hidasta se on.

Kyllä keskenmeno voi jättää syvän jäljen. Toivotan sinulle kaikkea hyvää. Elämä jatkuu.

Tänään vietetään keskenmenon kokeneiden päivää

Tsemppiä aloittaja valtavasti ja osanotot suruun. Suosittelen kuuntelemaan spotifysta podcastia nimeltä psykopodiaa, jakson jossa käsitellään keskenmenoa. Jutteluapua voisit myös saada omaan terveyskeskukseen soittamalla. Tätä kautta itse pääsin juttelemaan psykologille.

Miehellä kovat halut , mutta vuodon aikana ei oikein onnistu hommailla. Ollaan koitettu lisätä läheisyyttä

Kolme keskenmenoa olen kokenut ja tosiaan mitään keskusteluapua ei tarjottu. Kolmen keskenmenon jälkeen pääsee tutkimuksiin joissa yritetään selvittää missä vika. Lääkäri silloin lohdutti ja sanoi että kyllä me sinulle vielä vauva saadaan. Ja niinhän siinä kävi.