Mikä suomalaisen kulttuurin kirjoittamaton sääntö nyppii teitä eniten?

Just tuo kursailu. Ärsyttää, kun vieraita pitää pyytää ja pyytää ja käskeä pöytään. Vieraisilla ollessa eniten ärsyttää tarjottavien tuputtaminen. Otan kupin kahvia, mutta en enempää, kun siitä tulee huono olo. Syön jotain, mutta en halua ihan jokaista siitä seitsemästä sortista. Pahimmillaan siitä tehdään iso numero ja niitä syömään maanittelijoita on sitten useampi. Olen jo valmiiksi ylipainoinen, joten pidän sitä kiusantekona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että työ määrittelee niin paljon, mitä olet ja miten sinuun suhtaudutaan. Baarissa moni mies aloittaa nykyään keskustelun kysymällä mitä työtä teen. Ehkä ei nuorempien keskuudessa näin, mutta tällaista koen näin keski-ikäisenä.

On nuortenkin keskuudessa. Eräissä illanistujaisissa 26-vuotiaana ja kun kysyttiin mitä teen sanoin, että opiskelen vielä. Kysyjä vastasi, että aijaa, eikä puhunut minulle loppuiltana. Sijoitusneuvojat ja it-alantyypit olivat mielenkiintoisia! 

Joo, tätä on kaiken ikäisillä. Ihme ilmiö! Ja ne ristiriitaiset ammattiarvostukset. Hirveä herraviha, vasemmistolaisia mielipiteitä, syvä kritiikki ympäristöä tuhoavia aloja kohtaan ja syvä henkilöhtainen viha tietokoneita kohtaan -> silti juhlissa kuunnellaan palvoen, kun joku start-up-kaivoskoodari jauhaa scheissea. Sama lääkäreillä. Heitä saatetaan ihan suoranaisesti vihata ammattikuntana, mutta sitten kun juhliin tulee joku terveyskeskuslääkäri, ihmiset suurin piirtein antavat hänelle tietä buffajonossa. :D

Vierailija kirjoitti:

Että ei osata ottaa kehuja vastaan. Jos kehun jonkun mekkoa, vastaus on usein " Tämmöinen vanha, rutjake! Hyvä, että kehtaa käyttää!" Jos minua kehutaan, olen ottanut tavaksi vain kiittää. Joskus, varsinkin vanhempi väestö katsoo pitkään, koska "vastaan väärin".

Minun on hirveän vaikea ottaa kehuja vastaan, mutta jotain vaatetta kehuessa vastaan "kiitos, minäkin tykkään tästä itse".

Vierailija kirjoitti:

Saatanmoinen estyneisyys, täällä ei sovi puhua tuntemattomille. Ja jos puhut olet joko hullu tai humalassa.

No niinhän silloin onkin. Paitsi toki, jos kysyt kelloa, reittiohjetta johonkin paikkaan tms oikeaa asiaa. 

"Mitä teet työksesi?"

Tämä on piintynyt klisee suomalaisissa keskusteluissa. Mitähän se niin kuin muille (kuin korkeintaan viranomaisille yms.) kuuluu lorvinko, opiskelenko, olenko työtön, nomadi vai jotain muuta. Mitä siihen edes kuuluisi vastata, jos ei halua kertoa? Sanonko vaan suoraan, että "mitä se sulle kuuluu".

Jos viihdyt samassa työpaikassa pitkään, olet kummajainen ja kunnianhimoton laiskimus.

V moinen nöyristely. Jos kerrot palstalla olevasi ruma ja läski yläpeukkua satelee. Mutta entäpä jos sanot olevasi kaunis? Silloin haukutaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos viihdyt samassa työpaikassa pitkään, olet kummajainen ja kunnianhimoton laiskimus.

Tai jos vaihdat työpaikaa usein, olet jotenkin epäluotettva etkä halua sitoutua.

Kel onni on se onnen kätkeköön. Tai pitää kynttilä vakan alla.

Siis menestystä, onnea, ulkonäköä, iloa, hyviä asioita ja varsinkaan rahaa ei saa näyttää. Aina tulee joku nillittäjä. Miten se toisen onni tai kauneus on sulta pois? Miksi sitä pitäisi hävetä tai piilottaa?

Vierailija kirjoitti:

Sellainen tietty epäluuloinen jupina sosiaalisena ilmiönä. Se on aika yleinen, ja se jännästi läpäisee kyllä ihan kaikki kansankerrokset ja ikäryhmät, ei siis todellakaan koske vain valkoisia ja vanhuksia. Eli tämä, että kun suomalaiset esim. jonottaa johonkin tai vaikka ollaan samassa bussissa ja bussi odottamattomasti pysähtyy tai kun istutaan tuntemattomien kesken odotushuoneessa ja viimeksi tullut pääseekin lääkärille meidän kauemmin odottaneiden ohi, niin heti alkaa se jupina "mikähän nyt on kun jono ei liiku", "unohtiko kuski miten painetaan kaasua", "ai täällä pääsee jotkut jonon ohi". Negatiivista sarkastista jupinaa. Todella kuluttavaa kuunnella. Mä en yksinkertaisesti tajua, mikä tän jupinan funktio on, muuta kuin että lopuksi kaikilla on ihan petetty olo ja huono mieli.

Tämä on muuten mielenkiintoinen ilmiö. Kuitenkin aina valitetaan, kun suomalaiset eivät ilmaise tunteitaan, mutta sitten, kun ilmaisevat ärtymyksensä tai harminsa, sekään ei ole hyvä juttu. "Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole hiljaa" on toki ihan hyvä sääntö, mutta sitten taas valitetaan, kun suomalaiset ovat hiljaa. 

Vierailija kirjoitti:

"Mitä teet työksesi?"

Tämä on piintynyt klisee suomalaisissa keskusteluissa. Mitähän se niin kuin muille (kuin korkeintaan viranomaisille yms.) kuuluu lorvinko, opiskelenko, olenko työtön, nomadi vai jotain muuta. Mitä siihen edes kuuluisi vastata, jos ei halua kertoa? Sanonko vaan suoraan, että "mitä se sulle kuuluu".

Minä vastaan, että eiköhän puhuta vapaa-ajalla jostain mukavammasta asiasta kuin töistä.

Olen törmännyt useammallakin työpaikalla ilmiöön, että jos arki-iltana otan vähänkään alkoholia, olen toivoton alkoholisti. Ja toisaalta, jos en vedä pe JA la hirveitä kännejä, niin olen friikki. Näin oli varsinkin miesvaltaisissa työyhteisöissä.

Vierailija kirjoitti:

Saatanmoinen estyneisyys, täällä ei sovi puhua tuntemattomille. Ja jos puhut olet joko hullu tai humalassa.

Hullu, humalassa tai helsinkiläinen. :D Helsinkiin muutettuani olen nauttinut siitä, että voin kysyä ihmisiltä tietä, he vastaavat, olemme kohteliaita ja matkamme jatkuvat eri suuntiin. Pienessä synnyinkaupungissani se menee niin, että kysyn, ihminen ei vastaa, kysyn uudelleen, hän on erittäin epäluuloinen, mittailee minua, saattaa jopa kysyä kuka olen ja mitä tekemässä. Kohtaaminen ei ole persoonaton, ei kohtelias, enkä saa apua. Ja noin kaksi sekuntia sen jälkeen kun käännyn pois, tuo ihminen on jo puhelimessa jonkun kaverinsa kanssa: "Tässä S-marketin pihalla oli äsken joku ihme tyyppi joka kysyi multa missä täällä on kukkakauppa. En kyllä tiedä millä asialla liikkui."

Vierailija kirjoitti:

Kel onni on se onnen kätkeköön. Tai pitää kynttilä vakan alla.

Siis menestystä, onnea, ulkonäköä, iloa, hyviä asioita ja varsinkaan rahaa ei saa näyttää. Aina tulee joku nillittäjä. Miten se toisen onni tai kauneus on sulta pois? Miksi sitä pitäisi hävetä tai piilottaa?

Ei tämä ole mikään kirjoittamaton sääntö.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisessa kulttuurissa vaivaa välillä se, että kaikki ovat todella etäisiä. Ketään ei pääse lähelle, ei ainakaan henkisesti. Fyysinenkin läheisyys on monista tukalaa.

Minua kerran eräs tuntematon espoolainen puhutteli yhdessä konsertissa, jossa olimme omalla kotipaikkakunnallani, ja hän valitti minulle, että "tämän paikkakunnan ihmisiä ei pysty sitten lainkaan lähestymään, kestää tosi kauan, että he alkavat edes jutella". Hän kysyi siinä keskustellessamme, että "saako sinua halatakin". Sanoin, että "tottakai minua saa halata!" Hän sanoi, että "no sinä et ainakaan olet tältä paikkakunnalta". Sanoin, että "olenpas!"

Minä puhun jatkuvasti tuntemattomien kanssa ja tuntemattomat tulevat juttelemaan minulle. Joskus vika on vain omissa asenteissamme, kuten tuolla espoolaisella.

Itseäni on ärsyttänyt vain se kauhea ihmettely kun en juo kahvia.

En tiedä onko kirjoittamaton sääntö, joku ärsyttää tahallaan koska tietää ettei toinen oikein kehtaa sanoa, vielä hymyilee kireästi.  Kyllästyin niin, että ajattelin vaihtaa kauppaa.  Tästä hyviä kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellainen tietty epäluuloinen jupina sosiaalisena ilmiönä. Se on aika yleinen, ja se jännästi läpäisee kyllä ihan kaikki kansankerrokset ja ikäryhmät, ei siis todellakaan koske vain valkoisia ja vanhuksia. Eli tämä, että kun suomalaiset esim. jonottaa johonkin tai vaikka ollaan samassa bussissa ja bussi odottamattomasti pysähtyy tai kun istutaan tuntemattomien kesken odotushuoneessa ja viimeksi tullut pääseekin lääkärille meidän kauemmin odottaneiden ohi, niin heti alkaa se jupina "mikähän nyt on kun jono ei liiku", "unohtiko kuski miten painetaan kaasua", "ai täällä pääsee jotkut jonon ohi". Negatiivista sarkastista jupinaa. Todella kuluttavaa kuunnella. Mä en yksinkertaisesti tajua, mikä tän jupinan funktio on, muuta kuin että lopuksi kaikilla on ihan petetty olo ja huono mieli.

Tämä on muuten mielenkiintoinen ilmiö. Kuitenkin aina valitetaan, kun suomalaiset eivät ilmaise tunteitaan, mutta sitten, kun ilmaisevat ärtymyksensä tai harminsa, sekään ei ole hyvä juttu. "Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole hiljaa" on toki ihan hyvä sääntö, mutta sitten taas valitetaan, kun suomalaiset ovat hiljaa. 

Mutta tuohan juuri ei ole tunneilmaisua vaan jotain ihme nihilististä v*ttuilua, jolla kätketään se oma huoli. Keinoiltaan populistista. Sosiaalipsykologinen ilmiö.

Jos bussi jää talvella jäiseen mäkeen jumiin, tunneilmaisuahan olisi ilmaista huoli ja pelko vaikka sanomalla, että apua, mulla on kiire, myöhästynköhän mä. Tai silleen, että (koska Suomessa ollaan ja osataan elää talvella) rauhoitellaan toisiamme ja jotkut menee ehkä juttelemaan kuskille ja katsotaan, auttaisiko vaikka istuinpaikoilta siirtyminen bussin painopistettä muuttumaan, jos se vaikka auttaisi meitä kaikkia pääsemään eteenpäin.

Mutta ei. Se on aivan liian usein juuri noin, että yksi aloittaa jupinan ja marinan, johon muut sitten myös lankeavat. Aivan kuin jokin myrkky leviäisi ihmisestä toiseen. Ja se ei ole koskaan sellaista järkiperäistä, että voi vitsi, onkohan bussifirma unohtanut huolehtia talvirenkaista tai onkohan kunta jättänyt hiekoittamatta tämän mäen. Ei, vaan se on sitä, että "öh höh höh, onkohan kuski ostanut ajokorttinsa Venäjältä" ja "näin meitä petetään, ei se aikataulu pidä, vaikka luvattiin, meidät petettiin".

Ettei vieraita saa tervehtiä eikä varsinkaan saa keskustella.

Vierailija kirjoitti:

Kursailu. Jos meillä on vieraita, en jaksaisi käskeä kahville kolmea kertaa, ja vieraana taas en jaksaisi odottaa, että ns. arvokkaammat vieraat raahautuvat pöydän ääreen.

En ole koskaan kokenut tällaista. Porukka menee pöytään ihan normaalisti. Varsinais-Suomessa asun ja sukua on Etelä-Karjalassa.