Lue keskustelun säännöt.
Elämäni on pilalla nöyryyttävän ja pysyvän lääkehaitan takia :(
09.10.2022 |
Lääkäri määräsi minulle neuroleptin psykoottisen masennuksen hoitoon, ja sen seurauksena tuli tardiivi dyskinesia joka on jäänyt pysyväksi.
Olen 23-vuotias, ja joudun elämään koko loppuelämäni tämän vaivan kanssa. Silmäni räpyttelevät korostuneen voimakkaasti, huuleni nykivät itsekseen ja naamani vääntelehtii ilman että voin sille mitään. Tekisi mieli vain kuolla pois ja nopeasti.
Kieli sentään pysyy nyt suussa, aiemmin se tuli itsestään ulos mutta lääkärit onnistuivat korjaamaan sen lääkityksellä. Se on kuitenkin laiha lohtu kun muut oireet pysyivät ennallaan.
Mikä ihmeen järki tässä oli?
Lääkäri ei kertonut tästä haitasta etukäteen vaan väitti että lääke vain normalisoisi aivojen toimintaa sekä parantaisi toimintakykyäni ja mielialaani. Paskan vitut, koko elämäni on lopullisesti pilalla eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia palata kouluun saatika mennä töihin. Pariutumisesta nyt puhumattakaan.
Että miettikää kahdesti ennen kuin haette apua psykiatreilta.
Kommentit (244)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Auttaisko botox?
Vika on aivojen dopamiinireseptoreissa, joten tuskinpa.
Voitko ruveta talvella harrastamaan avanto uintia ja katsoa saako sillä resetoitua dopamiini toiminnan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Auttaisko botox?
Vika on aivojen dopamiinireseptoreissa, joten tuskinpa.
Voitko ruveta talvella harrastamaan avanto uintia ja katsoa saako sillä resetoitua dopamiini toiminnan?
tai joku semmoinen mikä on ikäänkuin shokki hoitoa.
Eikö mikään b vitamiini hoito paranna tätä vaivaa jos lääkäri antaa vaikka b1 vitamiinia tai niitä kaikkia suurina annoksina piikillä? tai paasto ilman hiilihydraatteja mikä edistää aivojen uusuitumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet niin nuori että on täysin mahdollista että oireet helpottaa ajan kanssa. Onhan tuo järkyttävän kiusallinen haitta, mutta tosiaan niinkuin täällä on sanottu, ei se estä elämästä. Varmasti on vaikeaa mennä ihmisten ilmoille noin, se vaatii rohkeutta, mutta ei mahdotonta. Ei ole pakko antaa sen pilata elämäänsä. Suurin osa ihmisistä on ymmärtäväisiä eikä heitä haittaa tuommoinen, ja jos joku arvostelee niin se kertoo kyllä vain tästä arvostelijasta. Tsemppiä.
Ulos meneminen ja ihmisten näkeminen on oikeasti täysin mahdotonta. Näytän siltä kuin ilveisilin tahallani, ja on oikeasti hirveää joutua muiden katseiden kohteeksi.
Tiedän että ei kukaan katsoisi varsinaisesti minua vaan niitä pakkoliikkeitä, mutta en siltikään halua olla mikään muiden tuijotettavaksi tuotu sirkuseläin.
-apKyllä tuolla kuule liikkuu muitakin poikkeavasti käyttäytyviä ja vaikka minkä näköisiä tyyppejä. Ei ole mahdotonta, ellet tee siitä sellaista.
He ovat monesti joko kehitysvammaisia ja nistejä, eli eivät joko tajua omaa tilaansa tai ymmärrä miltä se muiden silmiin näyttää. Jos ei tunne häpeää niin mikäs siinä. Minulle tämän vammanaamani kanssa ihmisten meneminen tuntuisi yhtä häpeälliseltä kuin alapää paljaana kulkeminen.
-apEi kehitysvammaisten/muuten poikkeavien pidäkään hävetä itseään, ja suurin osa ihmisistä suhtautuu toisten vaikeuksiin myötätunnolla. Mutta sinä häpeät vaivaasi. Ehkä voisit saada siihen asiaan apua esim. nettiterapian kautta.
Joo, mutta minä en halua mitään myötätuntoa. Haluan tulla nähdyksi omana itsenäni enkä minään ongelmatapauksena, nykivänä ja ilveilevänä pellenä.
Nettiterapia ei tähän vaivaan auta.
-apSinun oma itsesi on tällä hetkellä nykivä marttyyri, ja sen kyllä kaikki aivan varmasti näkee.
Sinulla on tavattoman vastenmielinen asenne muita ihmisiä kohtaan. On todella paljon älyllisesti normaaleja ihmisiä, joilla esim. cp-vamma, Tourette tms. aiheuttaa ties millaista nykimistä ja jopa tahdonvastaista rivouksien puhumista. Kaikki nämä ihmiset määrätietoisesti pyrkivät silti elämään hyvää, normaalia elämää.
Sinulla nykii pelkkä naama, etkä muuta osaa kuin sääliä itseäsi.
On aiheellisesti katkera kasvojensa menetyksestä, diagnoosi leimaava ja siihen vielä hullunsyndrooma kärsittävänä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin onnekas kun olin järkevä.
Psykiatri määräsi minulle olanzapiinia unettomuuteen. Aluksi lääke vaikuttikin ihan ok. Sain nukuttua ja arki rullasi. Muutaman kuukauden kuluttua aloittamisesta kuitenkin tuli ongelmat takaisin. Arki ei enää rullannut edes siihen tahtiin kuin mitä ennen lääkkeen aloittamista ja nukkumisestakaan ei taas tullut mitään. Lääkärin ratkaisu on kirjoittaa isompi annos. Entistä enemmän zompie olo ja entistä hurjempia uniongelmia.
Sitten tein sen, mitä olisi pitänyt tehdä heti alkuun. Menin internetiin ja aloin tutkia, mikä lääke tuollainen oikein on. Varsinkin englantilaisilta sivuilta löytyi aivan kammottavia tarinoita lääkkeestä. Mikä pahempaa, myös sen lopettamisesta.
Eli minulle on annettu myrkkyä, joka ei auta asiaan ja sen lisäksi sen lopettaminen tulee olemaan todella hankalaa ja aiheuttaa valtavasti hankaluuksia. Mutta lääkkeessä näytti olevan vielä pahempi puoli. Se voi aiheuttaa pysyvää vahinkoa. Varsinkin jos sitä syö pitkään ja isoja annoksia.
Lopetin lääkkeen heti. Enkä suostunut enää ottamaan uutta vastaan. Kärsin totaalisesta unettomuudesta noin kuukauden ajan. En siis pystynyt oikeasti nukkumaan kuin yhden tunnin yössä. Ihme ja kumma, tuon pystyi kuitenkin hanskaamaan. Minä kuvittelin kuolevani pelkkään unettomuuteen. Sitten alkoi pikkuhiljaa unet palautua takaisin ja muutenkin voimat muuhunkin elämään. Zompiemaisuuskin haihtui pois. Kesti noin puoli vuotta lääkkeen lopettamisen jälkeen kun ainakin se vanha elämä palasi takaisin. Ei se unen saanti edelleen täydellistä ole, mutta sen pystyy jotenkin hanskaamaan vain nukkumalla pätkittäin. Ainakin palasissa saa sen seittemän tuntia "yössä" nukuttua, vaikka välillä yöllä tunnin pari saattaa valvoa kukkuakin.
Enkä voi koskaan enää luottaa lääkäreihin. Kun kyselin koko asian järjettömyyttä, minut lytättiin täysin.
Mun mielestä nykytilanne psykiatriassa on ihan yhtä hirveä kuin joskus sata vuotta sittenkin. Ei lobotomiaa sentään suoraan kalloa poraamalla enää tehdä mutta onko sillä väliä, jos se tehdään myrkkypillereillä sama asia?
Lääkäri ei sitten ihan oikeita unilääkkeitä kirjoittanut? Vaan pelkästään tuota moskaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet niin nuori että on täysin mahdollista että oireet helpottaa ajan kanssa. Onhan tuo järkyttävän kiusallinen haitta, mutta tosiaan niinkuin täällä on sanottu, ei se estä elämästä. Varmasti on vaikeaa mennä ihmisten ilmoille noin, se vaatii rohkeutta, mutta ei mahdotonta. Ei ole pakko antaa sen pilata elämäänsä. Suurin osa ihmisistä on ymmärtäväisiä eikä heitä haittaa tuommoinen, ja jos joku arvostelee niin se kertoo kyllä vain tästä arvostelijasta. Tsemppiä.
Ulos meneminen ja ihmisten näkeminen on oikeasti täysin mahdotonta. Näytän siltä kuin ilveisilin tahallani, ja on oikeasti hirveää joutua muiden katseiden kohteeksi.
Tiedän että ei kukaan katsoisi varsinaisesti minua vaan niitä pakkoliikkeitä, mutta en siltikään halua olla mikään muiden tuijotettavaksi tuotu sirkuseläin.
-apKyllä tuolla kuule liikkuu muitakin poikkeavasti käyttäytyviä ja vaikka minkä näköisiä tyyppejä. Ei ole mahdotonta, ellet tee siitä sellaista.
He ovat monesti joko kehitysvammaisia ja nistejä, eli eivät joko tajua omaa tilaansa tai ymmärrä miltä se muiden silmiin näyttää. Jos ei tunne häpeää niin mikäs siinä. Minulle tämän vammanaamani kanssa ihmisten meneminen tuntuisi yhtä häpeälliseltä kuin alapää paljaana kulkeminen.
-apEi kehitysvammaisten/muuten poikkeavien pidäkään hävetä itseään, ja suurin osa ihmisistä suhtautuu toisten vaikeuksiin myötätunnolla. Mutta sinä häpeät vaivaasi. Ehkä voisit saada siihen asiaan apua esim. nettiterapian kautta.
Joo, mutta minä en halua mitään myötätuntoa. Haluan tulla nähdyksi omana itsenäni enkä minään ongelmatapauksena, nykivänä ja ilveilevänä pellenä.
Nettiterapia ei tähän vaivaan auta.
-apMyötätunto tarkoittaa sitä, ettei määrittele/tuomitse ketään sairauden/vamman perusteella, vaan nimenomaan ymmärtää, että jokainen haluaa tulla kohdatuksi ja kohdelluksi omana itsenään vammoista huolimatta. Et kai sinäkään ajattele toisista samasta vaivasta kärsivistä, että ovat "nykiviä pellejä"?
Terapia voi auttaa häpeään, jotta pystyt alkaa elämään vaivan kanssa.
Minä nimenomaan haluan tulla kohdatuksi ja kohdelluksi omana itsenäni enkä poikkeavana vammaisena.
Mutta tardiivi dyskinesia saa minut näyttämään täysin naurettavalta, suorastaan eläimelliseltä. Ei ole mistään Billie Eilish -tyylisestä lievästä Tourette-oireluista kyse, vaan minäni, persoonani ja välillä jopa ihmisyyteni jää näiden pakkoliikkeiden alle. Sitä ei mikään määrä myötätuntoa tai terapiaa korjaa.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Auttaisko botox?
Vika on aivojen dopamiinireseptoreissa, joten tuskinpa.
Voitko ruveta talvella harrastamaan avanto uintia ja katsoa saako sillä resetoitua dopamiini toiminnan?
Eipä siinä varmaan mitään menetä vaikka tuota kokeilisi.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensin maataan sängyssä, syytellään muita, kaivellaan omaa napaa ja voihkitaan että voi voi kun masentaa. Ja sitten lähetään haeskelemaan, että kuka kirjoittais pillereitä. Ja voihkitaan lisää.
Liikaa vapaa-aikaa, kun sitä riittää jopa tollaiseen mesenteluun. Nyt heti töihin, vaikka vapaaehtoistöihin, jos et muuta saa. Pyörät pyörimään, niin loppuu masentelu. Ylös vaan ja lopeta makaaminen ja nappien syönti.
Hei aloittaja, mikä lääke oli se mikä teki tämän kaiken sinulle?
Uskon että tuohon vaivaan saa apua, täydentävien hoitojen puolelta voisi hyvinkin löytyä.. (niistähän lääkärit ei sulle tule kertomaan). Medical Medium esimerkiksi. Havupuujuoma jota myydään ja ihan havunneulasista tehty tee auttaa monia kuulemma koronapiikkivaurioissa. Ja joo nää voi kuulostaa diibadaabalta mutta etenkin ensinmainitun avulla monet paranee vaikka ja mistä (oikeasti). En luottais lääketehtaiden antiin. Vaikka mistäs tietää..
Kaikkea hyvää sinulle, kyllä on helvetistä noiden "hoitojen" kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no nythän apn kaltaisella loisella ei ole pelkoa töistä lääke siis tepsi
Minulla on ollut (muita) näkyviä elämää haittaavia oireita ja en korkeakouluympäristössä ole tavannut ketään toista naista kenellä olisi. Uskon siksi että fyysiset viat syrjäyttävät etenkin nuoria naisia. Useimmat reagoivat samalla tavalla kuin ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällaista tietoa löytyi:
Tyypillisesti tardiivi dyskinesia häviää tai vähenee, kun lopetat lääkkeen käytön tai pienennät annosta. Mutta joillakin ihmisillä on pysyviä oireita, vaikka lääkitys lopetetaan. Keskustele terveydenhuollon tarjoajan kanssa ennen lääkkeen tai annoksen muuttamista.
Vierailija kirjoitti:
Jeesus voi parantaa tuon vaivasi. Minä paranin parantumattomasta jokapäiväistä lääkitystä vaativasta kilpirauhasen vajaatoiminnasta kun puolestani rukoiltiin Jeesuksen nimessä. Parasta on kuitenkin rauha jonka Jeesus antaa. Vaikka en olisi parantunutkaan, uskossa elämä on parempaa ja on aina paras edess'päin(taivas);). Siunausta ja voimia sinulle!!!
Googleta "se löytyi".
Minun tätini sairastui nelikymppisenä rintasyöpään, meni rukoiltavaksi, mutta eipä parantunutkaan. Kuoli ennen 45-vuotispäiväänsä etäispesäkkeitä laajalle levittäneeseen syöpään.
Millä kriteerein Jeesus valkkaa nämä parantujat? Tuo joka-aamuinen Thyroxinin ottaminen ei nyt elämää niin paljon kuormita, ettäkö siitä pitäisi "parantua". Tältä tädiltäni jäi kaksi alaikäistä lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet niin nuori että on täysin mahdollista että oireet helpottaa ajan kanssa. Onhan tuo järkyttävän kiusallinen haitta, mutta tosiaan niinkuin täällä on sanottu, ei se estä elämästä. Varmasti on vaikeaa mennä ihmisten ilmoille noin, se vaatii rohkeutta, mutta ei mahdotonta. Ei ole pakko antaa sen pilata elämäänsä. Suurin osa ihmisistä on ymmärtäväisiä eikä heitä haittaa tuommoinen, ja jos joku arvostelee niin se kertoo kyllä vain tästä arvostelijasta. Tsemppiä.
Ulos meneminen ja ihmisten näkeminen on oikeasti täysin mahdotonta. Näytän siltä kuin ilveisilin tahallani, ja on oikeasti hirveää joutua muiden katseiden kohteeksi.
Tiedän että ei kukaan katsoisi varsinaisesti minua vaan niitä pakkoliikkeitä, mutta en siltikään halua olla mikään muiden tuijotettavaksi tuotu sirkuseläin.
-apKyllä tuolla kuule liikkuu muitakin poikkeavasti käyttäytyviä ja vaikka minkä näköisiä tyyppejä. Ei ole mahdotonta, ellet tee siitä sellaista.
He ovat monesti joko kehitysvammaisia ja nistejä, eli eivät joko tajua omaa tilaansa tai ymmärrä miltä se muiden silmiin näyttää. Jos ei tunne häpeää niin mikäs siinä. Minulle tämän vammanaamani kanssa ihmisten meneminen tuntuisi yhtä häpeälliseltä kuin alapää paljaana kulkeminen.
-apEi kehitysvammaisten/muuten poikkeavien pidäkään hävetä itseään, ja suurin osa ihmisistä suhtautuu toisten vaikeuksiin myötätunnolla. Mutta sinä häpeät vaivaasi. Ehkä voisit saada siihen asiaan apua esim. nettiterapian kautta.
Joo, mutta minä en halua mitään myötätuntoa. Haluan tulla nähdyksi omana itsenäni enkä minään ongelmatapauksena, nykivänä ja ilveilevänä pellenä.
Nettiterapia ei tähän vaivaan auta.
-apMyötätunto tarkoittaa sitä, ettei määrittele/tuomitse ketään sairauden/vamman perusteella, vaan nimenomaan ymmärtää, että jokainen haluaa tulla kohdatuksi ja kohdelluksi omana itsenään vammoista huolimatta. Et kai sinäkään ajattele toisista samasta vaivasta kärsivistä, että ovat "nykiviä pellejä"?
Terapia voi auttaa häpeään, jotta pystyt alkaa elämään vaivan kanssa.
Minä nimenomaan haluan tulla kohdatuksi ja kohdelluksi omana itsenäni enkä poikkeavana vammaisena.
Mutta tardiivi dyskinesia saa minut näyttämään täysin naurettavalta, suorastaan eläimelliseltä. Ei ole mistään Billie Eilish -tyylisestä lievästä Tourette-oireluista kyse, vaan minäni, persoonani ja välillä jopa ihmisyyteni jää näiden pakkoliikkeiden alle. Sitä ei mikään määrä myötätuntoa tai terapiaa korjaa.
-ap
Suurin osa ihmisistä sinut varmasti siten kohtaisikin. Sinä olet nyt se, joka itseäsi haukut.
Mutta itse tietysti parhaiten tiedät tilanteesi. Toivottavasti vielä pääset oireistasi.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin onnekas kun olin järkevä.
Psykiatri määräsi minulle olanzapiinia unettomuuteen. Aluksi lääke vaikuttikin ihan ok. Sain nukuttua ja arki rullasi. Muutaman kuukauden kuluttua aloittamisesta kuitenkin tuli ongelmat takaisin. Arki ei enää rullannut edes siihen tahtiin kuin mitä ennen lääkkeen aloittamista ja nukkumisestakaan ei taas tullut mitään. Lääkärin ratkaisu on kirjoittaa isompi annos. Entistä enemmän zompie olo ja entistä hurjempia uniongelmia.
Sitten tein sen, mitä olisi pitänyt tehdä heti alkuun. Menin internetiin ja aloin tutkia, mikä lääke tuollainen oikein on. Varsinkin englantilaisilta sivuilta löytyi aivan kammottavia tarinoita lääkkeestä. Mikä pahempaa, myös sen lopettamisesta.
Eli minulle on annettu myrkkyä, joka ei auta asiaan ja sen lisäksi sen lopettaminen tulee olemaan todella hankalaa ja aiheuttaa valtavasti hankaluuksia. Mutta lääkkeessä näytti olevan vielä pahempi puoli. Se voi aiheuttaa pysyvää vahinkoa. Varsinkin jos sitä syö pitkään ja isoja annoksia.
Lopetin lääkkeen heti. Enkä suostunut enää ottamaan uutta vastaan. Kärsin totaalisesta unettomuudesta noin kuukauden ajan. En siis pystynyt oikeasti nukkumaan kuin yhden tunnin yössä. Ihme ja kumma, tuon pystyi kuitenkin hanskaamaan. Minä kuvittelin kuolevani pelkkään unettomuuteen. Sitten alkoi pikkuhiljaa unet palautua takaisin ja muutenkin voimat muuhunkin elämään. Zompiemaisuuskin haihtui pois. Kesti noin puoli vuotta lääkkeen lopettamisen jälkeen kun ainakin se vanha elämä palasi takaisin. Ei se unen saanti edelleen täydellistä ole, mutta sen pystyy jotenkin hanskaamaan vain nukkumalla pätkittäin. Ainakin palasissa saa sen seittemän tuntia "yössä" nukuttua, vaikka välillä yöllä tunnin pari saattaa valvoa kukkuakin.
Enkä voi koskaan enää luottaa lääkäreihin. Kun kyselin koko asian järjettömyyttä, minut lytättiin täysin.
Mun mielestä nykytilanne psykiatriassa on ihan yhtä hirveä kuin joskus sata vuotta sittenkin. Ei lobotomiaa sentään suoraan kalloa poraamalla enää tehdä mutta onko sillä väliä, jos se tehdään myrkkypillereillä sama asia?
Mulla myös huonoja kokemuksia olantsapiinista. Vieläkään en ole pääsyt täysin eroon siitä.
Ja hah, rauhottavat muka vaikea lopettaa... Niistäkin kokemusta ja oli lastenleikkiä verrattuna olantsapiinihelvettiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet niin nuori että on täysin mahdollista että oireet helpottaa ajan kanssa. Onhan tuo järkyttävän kiusallinen haitta, mutta tosiaan niinkuin täällä on sanottu, ei se estä elämästä. Varmasti on vaikeaa mennä ihmisten ilmoille noin, se vaatii rohkeutta, mutta ei mahdotonta. Ei ole pakko antaa sen pilata elämäänsä. Suurin osa ihmisistä on ymmärtäväisiä eikä heitä haittaa tuommoinen, ja jos joku arvostelee niin se kertoo kyllä vain tästä arvostelijasta. Tsemppiä.
Ulos meneminen ja ihmisten näkeminen on oikeasti täysin mahdotonta. Näytän siltä kuin ilveisilin tahallani, ja on oikeasti hirveää joutua muiden katseiden kohteeksi.
Tiedän että ei kukaan katsoisi varsinaisesti minua vaan niitä pakkoliikkeitä, mutta en siltikään halua olla mikään muiden tuijotettavaksi tuotu sirkuseläin.
-apKyllä tuolla kuule liikkuu muitakin poikkeavasti käyttäytyviä ja vaikka minkä näköisiä tyyppejä. Ei ole mahdotonta, ellet tee siitä sellaista.
He ovat monesti joko kehitysvammaisia ja nistejä, eli eivät joko tajua omaa tilaansa tai ymmärrä miltä se muiden silmiin näyttää. Jos ei tunne häpeää niin mikäs siinä. Minulle tämän vammanaamani kanssa ihmisten meneminen tuntuisi yhtä häpeälliseltä kuin alapää paljaana kulkeminen.
-apEi kehitysvammaisten/muuten poikkeavien pidäkään hävetä itseään, ja suurin osa ihmisistä suhtautuu toisten vaikeuksiin myötätunnolla. Mutta sinä häpeät vaivaasi. Ehkä voisit saada siihen asiaan apua esim. nettiterapian kautta.
Joo, mutta minä en halua mitään myötätuntoa. Haluan tulla nähdyksi omana itsenäni enkä minään ongelmatapauksena, nykivänä ja ilveilevänä pellenä.
Nettiterapia ei tähän vaivaan auta.
-apMyötätunto tarkoittaa sitä, ettei määrittele/tuomitse ketään sairauden/vamman perusteella, vaan nimenomaan ymmärtää, että jokainen haluaa tulla kohdatuksi ja kohdelluksi omana itsenään vammoista huolimatta. Et kai sinäkään ajattele toisista samasta vaivasta kärsivistä, että ovat "nykiviä pellejä"?
Terapia voi auttaa häpeään, jotta pystyt alkaa elämään vaivan kanssa.
Minä nimenomaan haluan tulla kohdatuksi ja kohdelluksi omana itsenäni enkä poikkeavana vammaisena.
Mutta tardiivi dyskinesia saa minut näyttämään täysin naurettavalta, suorastaan eläimelliseltä. Ei ole mistään Billie Eilish -tyylisestä lievästä Tourette-oireluista kyse, vaan minäni, persoonani ja välillä jopa ihmisyyteni jää näiden pakkoliikkeiden alle. Sitä ei mikään määrä myötätuntoa tai terapiaa korjaa.
-ap
Oletko kokeillut kovaa liikuntaa terapiana? Terve mieli terveessä ruumiissa?
Vierailija kirjoitti:
Tardiivi dyskinesia seuraa psykoosilääkkeiden käytöstä yleensä vasta monien vuosien käytön jälkeen. Psykiatri seuraa näitä mahdollisia haittavaikutuksia vastaanottokäynneillä. Annosta pudotetaan, tai lääke vaihdetaan toiseen tai lopetetaan kokonaan. Alkuvaiheessa dyskinesia on palautuva häiriö eli jää pois lääkemuutosten jälkeen. Psykiatri joutuu kuitenkin punnitsemaan kokonaistilannetta. Joskus vähäinen tardiivi dyskinesia on pakko hyväksyä, koska ilman juuri tuota käytössä olevaa psykoosilääkettä potilas menisi avoimeen psykoosiin eli tulisi voimakkaan itsetuhoiseksi, riehuvan maaniseksi tai kuolisi henkisesti skitsofrenian akuuttivaiheessa ja taantuisi sen jälkeen. Biperideeniä voidaan käyttää dyskinesian helpottamiseksi. Toisinaan kombinointi tiettyihin antiepileptisiin lääkkeisiin on hyödyllistä. - Psykiatrit eivät sadistisesti kiusaa potilaitaan, vaan yrittävät aidosti heidän elämäänsä helpottaa. Psykiatrien keinot auttaa eivät ole yhtä sankarillisia ja dramaattisia kuin vaikkapa kirurgien keinot. Siksipä päädymme usein kokemaan pilkkaa ja vähättelyä. Mutta kyllä sitä psykiatrin uransa aikana on muutaman hengen oikeasti pelastanut ja useamman psykoosivaiheen on pystynyt estämään, ja ahdistuneita tai masentuneita on pystynyt saattamaan takaisin tavalliseen elämään.
Psykiatri varmaan tietää, että dyskinesia voi joillakin potilailla alkaa puolenkin vuoden lääkkeen käytön jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Eli ongelmasi ydin onkin jäätävässä häpeässä ja itsevihassa. Käy niiden kimppuun, jotta kehtaat lähteä ihmisten ilmoille. Niiden kimppuun käymällä toki se masennuskin lähtee, eikä tarvita niin paljon lääkkeitäkään. Ei ole tosin helppo prosessi tuo häpeän taltutus. Se on sitkeä ja itseltäkin kätkeytyvä vaiva.
Kerro mistä kansankorkeakoulusta valmistuit lääketieteen tohtoriksi, vai noitatohtoriksi?
Minulla diagnostisoitiin psykoottinen masennus, kun oli yöllisiä näköharhoja, jotka kuitenkin tunnistin epätodellisiksi. Mirtatsapiini oli ensin laitettu masennuslääkkeeksi ja siihen sitten näiden harhojen ilmaantumisen myöt lisäksi myöhemmin psykoosilääke Risperdaliakin käytöön, josta tuli haittavaikutuksena esim. sellainen, että ei pystynyt käsin kirjoittamaan, kun oli käsi jotenkin niin jäykkä ja vapiseva.
Mirtatsapiinin aikana nämä harhat alkoivat, ja ne päättyivät siihen paikkaan, kun parin vuoden jälkeen vaihtui psykiatri, joka vaihtoi masennukseen tehoamattoman mirtatsapiinin toiseen masennuslääkkeeseen. Eli minulla ei ollut psykoottista masennusta, ne harhat olivat mirtatsapiinin haittavaikutus, joka Pharmacassakin lääkkeen haittavaikutusluettelossa mainitaan.
Myötätunto tarkoittaa sitä, ettei määrittele/tuomitse ketään sairauden/vamman perusteella, vaan nimenomaan ymmärtää, että jokainen haluaa tulla kohdatuksi ja kohdelluksi omana itsenään vammoista huolimatta. Et kai sinäkään ajattele toisista samasta vaivasta kärsivistä, että ovat "nykiviä pellejä"?
Terapia voi auttaa häpeään, jotta pystyt alkaa elämään vaivan kanssa.