Olen ihan helve tin pettynyt pitkiin parisuhteisiin

No ei siinä pitkässä parisuhteessa ole mikään pakko olla. Jotkut haluaa, jotkut jopa rakastaa vuodesta toiseen, ovat kiintyneitä toisiinsa.

En ihan ymmärrä ajatusta pitkän parisuhteen muuttumisesta automaattisesti tunteettomaksi tai ainakaan vielä 20 vuoden aikana näin ei ole minulle käynyt.

Vierailija kirjoitti:

No ei siinä pitkässä parisuhteessa ole mikään pakko olla. Jotkut haluaa, jotkut jopa rakastaa vuodesta toiseen, ovat kiintyneitä toisiinsa.

Ei ole pakko, mutta jos kaikki suhteet ennenpitkään päätyvät väistämättä tähän, niin miksi tästä lähtisi, kun parempaa ei kerran ole luvassa, sitähän minun päähäni on paukutettu. 

Päätin, että en enää mieti koko parisuhdetta. Elän ja olen tässä suhteessa, koska puolisoni ei näe tarvetta erolle eikä halua erota, vaikka tietää ajatukseni. Suhtaudun häneen kuin kämppikseen, enkä enää odotakaan asian muuttuvan.

-ap

No jos sä olet se joka eilen harmitteli sitä että ei tiedä rakastaako miestään, niin ethän sä ole koskaan edes rakastanutkaan toista ihmistä. Sulle todettiin jo että sen tietää jos rakastaa. Sinä et tiennyt. 

Silloinhan se suhde ei voi olla kuin korkeintaan joku taloudellinen järkiliitto. Itse olet tiesi valinnut. 

Onneksi pitkissä parisuhteissa ei ole mikään pakko olla. Itse kokeilin nuorena muutaman kerran seurusteluja, ja totesin juuri sen, että en oikeastaan tarvitse tai kaipaa mitään parisuhteesta ja viihdyn paremmin yksin. Seksinkin voin hoitaa aikuisten leluilla itse. Joten ei ole pariinkymmeneen vuoteen enää parisuhteita ollut. 

Mutta luulen kyllä, että ei pitkissä hyvissä parisuhteissa se tunteetonta ole muuta kuin ehkä tilapäisesti jossain kriisivaiheissa. Esim. jos katson 40 vuotta naimisissa olleita vanhempiani, niin heillä selvästi on valtavasti rakastavia ja välittäviä tunteita toisiaan kohtaan. Mutta ihan varmasti heillä on ollut ruuhkavuosien väsymyksessä, alkuihastumisen mentyä ohi jne. kausia, jolloin ei ole lämpimiä tai haluavia tunteita juuri ollut. Äitini sanoo, että joka kerta rakkaus on tullut sellaisten kausien jälkeen entistä vahvempana ja syvempänä takaisin. Mutta sehän se vaikea juttu onkin, että jos elää jonkun kanssa huonoa ja kylmää kautta, että mistä tietää olisiko tämä ohimenevää vuodessa tai muutamassa, vai tuhlaanko aikaa jos jään sellaista odottelemaan, kun sitä ei koskaan tapahdu.

Taidat olla väärässä parisuhteessa sinulle väärän ihmisen kanssa. Meillä menee vielä 30 vuoden jälkeen hyvin ja todennäköisesti ollaan yhdessä kunnes kuolema erottaa. Just nuo asiat, jotka sinua kiusaavat ovat meistä niitä kivoja juttuja. Meistä on kiva tehdä työtä parisuhteen eteen ja yllättää toinen aina iloisesti ajattelemalla sitä toista ja mikä olisi siitä toisesta kivaa. Kun kumpikin ajattelee parisuhteessa suurinpiirtein samoin isoista linjoista yhdessä on aivan mahtavan kiva olla.

Minä ainakin rakastan edelleen ja koen tulevani rakastetuksi edelleen, joka päivä. Mutta olen todennut useaan otteeseen, sekä tällä palstalla että "oikeassa" elämässä, että harva tuntuu elävän rakkaussuhteessa. Suurimmalle osalle parisuhde on vallan ja rahan kanssa tasapainottelua. Ei me ymmärretä toisiamme. Mä olen tänäänkin lukenut useita ketjuja ihan monttu auki. 

Minun teoria pitkistä parisuhteista on, että toinen joustaa ja antaa periksi. Toinen määrää ja toinen joustaa. Jos se joustaminen loppuu tulee ero. Toinen on aina syystä tai toisesta vahvempi ja vahvempi määrää. Tämä perustuu omiin havaintoihin tuttujen pitkistä parisuhteista. Itsekin olen ollut jo reilun 20 vuotta naimisissa ja olen se suhteen joustaja. Ja sitten kun minun jouston vara on käytetty loppuun, tulee ero. Tiedän hyvin, että mies ei tule antamaan periksi yhtään missään. 

Tänhän takia juurikin naisten sinkkuus on lisääntymään päin. Naiset valtaosin tienaa omat rahansa, eivätkä koe tarvetta huolia ketään järkisyistä. Miesten naismaku ulottuu onnenonkijoihin, joille kelpaa kulissit.

Vierailija kirjoitti:

Minun teoria pitkistä parisuhteista on, että toinen joustaa ja antaa periksi. Toinen määrää ja toinen joustaa. Jos se joustaminen loppuu tulee ero. Toinen on aina syystä tai toisesta vahvempi ja vahvempi määrää. Tämä perustuu omiin havaintoihin tuttujen pitkistä parisuhteista. Itsekin olen ollut jo reilun 20 vuotta naimisissa ja olen se suhteen joustaja. Ja sitten kun minun jouston vara on käytetty loppuun, tulee ero. Tiedän hyvin, että mies ei tule antamaan periksi yhtään missään. 

Oletko ajatellut että osa ihmisistä elää parisuhteissa, joissa molemmat joustavat. Sitä kutsutaan toisen huomioon ottamiseksi. Meillä ainakin on näin. Kumpikaan ei määrää, vaan asioista keskustellaan. Sellaisessa suhteessa, jossa toinen koko ajan määrää on varmaan todella paha olla. Kannattaisi varmaan erota tai opetella keskustelmaan asioista järkevästi.

Itse tykkään siitä, jos on yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja elämyksiä, joita voi jakaa toisen kanssa. Ja keskustella, katsoa yhdessä hyviä elokuvia/sarjoja. Mutta yksinkin teen tuota samaa ja jaan ystävien kanssa. Läheisyys olisi kivaa, siis fyysinen ja emotionaalinen läheisyys. Noilla spekseillä ja tasa-arvolla olisin halukas pitkäänkin parisuhteeseen.



Suhteen alussa syntyneellä vetovoimalla on jatkuvuutta, jos kumpikaan ei jotenkin sabotoi.

Vierailija kirjoitti:

Minun teoria pitkistä parisuhteista on, että toinen joustaa ja antaa periksi. Toinen määrää ja toinen joustaa. Jos se joustaminen loppuu tulee ero. Toinen on aina syystä tai toisesta vahvempi ja vahvempi määrää. Tämä perustuu omiin havaintoihin tuttujen pitkistä parisuhteista. Itsekin olen ollut jo reilun 20 vuotta naimisissa ja olen se suhteen joustaja. Ja sitten kun minun jouston vara on käytetty loppuun, tulee ero. Tiedän hyvin, että mies ei tule antamaan periksi yhtään missään. 

Mun ex oli juuri tuollainen, että hänen mielestään parisuhteessa aina jompikumpi on määräävässä asemassa. Syystäkin on ex, ja nykyinen suhteeni on rakastava. Kumpikaan ei määrää vaan ollaan samalla puolella ja tuetaan toisiamme.

Varmasti monessa pitkässä parisuhteessa eroamisen kynnys kasvaa korkeammaksi ja sitä kautta "on tilaa" olla yhdessä aika kamalassakin suhteessa. Ap:lle sanoisin, että ei se kuitenkaan jokaista pitkää parisuhdetta väistämättä huonoksi tee. Jos on riippuvainen alkuhuuman tuomasta tunteesta, voi olla, että sellainen tasapaksu turvallinen parisuhde tuntuu liian väljähtyneeltä ja siksi pitää lähteä hakemaan jotain uutta.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti monessa pitkässä parisuhteessa eroamisen kynnys kasvaa korkeammaksi ja sitä kautta "on tilaa" olla yhdessä aika kamalassakin suhteessa. Ap:lle sanoisin, että ei se kuitenkaan jokaista pitkää parisuhdetta väistämättä huonoksi tee. Jos on riippuvainen alkuhuuman tuomasta tunteesta, voi olla, että sellainen tasapaksu turvallinen parisuhde tuntuu liian väljähtyneeltä ja siksi pitää lähteä hakemaan jotain uutta.

Riippuvainen alkuhuuman tuomasta tunteesta, tämä ei ollut eka eikä toka kerta, kun tätäkin minulle esitetään syynä siihen että tunteiden puuttuminen vaivaa minua.

Voinko minäkin tosiaan olla riippuvainen ensihuuman tunteesta? Olen viimeksi kokenut sitä liki 20 vuotta sitten.

Eikö riippuvainen tarvitse "annosta" vähän useammin kuitenkin?

-ap

Vierailija kirjoitti:

Onneksi pitkissä parisuhteissa ei ole mikään pakko olla. Itse kokeilin nuorena muutaman kerran seurusteluja, ja totesin juuri sen, että en oikeastaan tarvitse tai kaipaa mitään parisuhteesta ja viihdyn paremmin yksin. Seksinkin voin hoitaa aikuisten leluilla itse. Joten ei ole pariinkymmeneen vuoteen enää parisuhteita ollut. 

Mutta luulen kyllä, että ei pitkissä hyvissä parisuhteissa se tunteetonta ole muuta kuin ehkä tilapäisesti jossain kriisivaiheissa. Esim. jos katson 40 vuotta naimisissa olleita vanhempiani, niin heillä selvästi on valtavasti rakastavia ja välittäviä tunteita toisiaan kohtaan. Mutta ihan varmasti heillä on ollut ruuhkavuosien väsymyksessä, alkuihastumisen mentyä ohi jne. kausia, jolloin ei ole lämpimiä tai haluavia tunteita juuri ollut. Äitini sanoo, että joka kerta rakkaus on tullut sellaisten kausien jälkeen entistä vahvempana ja syvempänä takaisin. Mutta sehän se vaikea juttu onkin, että jos elää jonkun kanss

Tarinasi on mainio esimerkki siitä, ettei vanhempien pitkä, onnellinen ja sitoutunut liitto tarkoita sitä että lapsilla olisi automaattisesti sellainen. Eikä tarvitsekaan olla.

Minäkin olen tullut kahden pitkähkön (n. 10 vuotta) parisuhteen jälkeen ja ympärilläni olevia parisuhteita tarkkailemalla siihen päätelmään, että on erittäin harvinaista että tunteita riittäisi pitkissä suhteissa "kunnes kuolema erottaa". Huomasin, etten tarvitse parisuhdetta, sillä ne useimmiten ottavat enemmän kuin antavat enkä halua enää kokeilla tekisikö seuraava parisuhde poikkeuksen. Olen siis yksin, ja olen paljon onnellisempi näin. Kannustan sinuakin ap eroamaan, sillä tuollainen "ollaan nyt sitten tässä vaikkei tunteita ole" on omalle hyvinvoinnille tuhoisaa, se katkeroittaa. Kirjoituksessasi toit esiin vain tekosyitä suhteeseen jäämiselle, koska eroaminen ilmeisesti pelottaa. Otapa ohjat omiin käsiisi ainokaisessa elämässäsi.

"Voinko minäkin tosiaan olla riippuvainen ensihuuman tunteesta? Olen viimeksi kokenut sitä liki 20 vuotta sitten.

Eikö riippuvainen tarvitse "annosta" vähän useammin kuitenkin?"

Et sinä ehkä varsinaisesti siihen ensihuumaan ole riippuvainen mutta varmaankin siihen että se suhde sisältää vähän vastaavia tuntemuksia. Pitkissä suhteissa ne tunteet muuttuvat aina jonkin verran erilaisiksi (eikä tämä ole sama asia kuin huonommiksi) mutta tämä muutos ei sinulla näyttäydy positiivisena.

Ainakin minmulle ne pitkä suhteen tunteet ovat sellaista ihanaa syvää lämmintä tunnetta toista kohtaan ja sitä mahtavaa turvallisuutta jota sen toisen todella syvä tuntemus aiheuttaa. Ne ovat varsin erilaisia kuin ne alun paljon kutkuttavammat ja voimakkaammat rakkauden tunteet.  Mutta ne ovat minulle silti yhtä hyviä vaikka erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

"Voinko minäkin tosiaan olla riippuvainen ensihuuman tunteesta? Olen viimeksi kokenut sitä liki 20 vuotta sitten.

Eikö riippuvainen tarvitse "annosta" vähän useammin kuitenkin?"

Et sinä ehkä varsinaisesti siihen ensihuumaan ole riippuvainen mutta varmaankin siihen että se suhde sisältää vähän vastaavia tuntemuksia. Pitkissä suhteissa ne tunteet muuttuvat aina jonkin verran erilaisiksi (eikä tämä ole sama asia kuin huonommiksi) mutta tämä muutos ei sinulla näyttäydy positiivisena.

Ainakin minmulle ne pitkä suhteen tunteet ovat sellaista ihanaa syvää lämmintä tunnetta toista kohtaan ja sitä mahtavaa turvallisuutta jota sen toisen todella syvä tuntemus aiheuttaa. Ne ovat varsin erilaisia kuin ne alun paljon kutkuttavammat ja voimakkaammat rakkauden tunteet.  Mutta ne ovat minulle silti yhtä hyviä vaikka erilaisia.

Ymmärrätkö, että kaikissa pitkissä suhteissa tunteet eivät muutu, vaan ne yksinkertaisesti loppuvat. Katoavat. Haihtuvat. Förbi. On harvinaista, että tunteet säilyvät ja muuttavat vain muotoaan MOLEMMILLA suhteen osapuolilla, eikä vain toisella. Hyvin usein käy todellisuudessa niin, että puolisosta tulee itsestäänselvyys. Vakiokalustoa saman katon alla, jota ei tarvitse kunnioittaa ja jota kohtaan ei tunne mitään erityisen lämmintä. Kahdesta pitkästä suhteestani ensimmäisessä minä olin se, jonka tunteet loppuivat ja jälkimmäisessä kumppanini.

Minulla ei ole tuollaisia tuntemuksia. Olen pitkässä parisuhteessa enkä voisi olla enempää tyytyväisempi. Ihanaa kun oma rakas on vierellä jakamassa arkea.

Vanhempani rakastivat toisiaan 45 vuotta kunnes kuolema erotti, en ymmärrä miksi pitäisi muuttua tunteettomaksi?