P aska avioliitto, mutta ei voi erotakaan

Ihminen on vapaampi tekemään valintoja kuin koskaan aiemmin historiassa, silti jotkut sulkeutuvat häkkiin vapaaehtoisesti ja uskottelevat itselleen että eivät voi päättää asioistaan. Tämä koskee myös työtä. Jotenkin ln ilmeisesti helpompaa kun kuvittelee olevansa kahleissa eikä vapaa. Vapaua on pelottavaa ja yksinäistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voit! Kaikki keksimäsi "erinäiset syyt" ovat tekosyitä. Lapset eivät ainakaan arvosta jos heidän vuokseen kärsitte, ajat vain pois.

No kummasta vaihtoehdosta lapset kärsii enemmän: Vanhempien etäinen ja kylmä parisuhde vai se, että eron jälkeen yhteys toiseen vanhempaan jää hyvin vähäiseksi?

Ap

Miksi se sellaiseksi jäisi?

Koska lapset on pieniä ja jos otan eron, niin toinen vanhempi tulee muuttamaan toiselle puolelle Suomea, toinen taas jää nykyiselle paikkakunnalle. Ap

Ei se niin mene. Voi myös yhdessä sopia, että kumpikaan ei muuta eri paikkakunnalle, kun lapset on vielä pieniä. Näin se suurimmalla osalla toimii. Okei, omalla kohdallani se tarkoittaa tyytymistä kerrostaloasuntoon julkisen liikenteen toiminta-alueella. Näin siis pk-seudulla. Jos muuttaisin sinne, mistä alun perin olen kotoisin, kerrostalo-asunnon hinnalla saa hyvän omakotitalon, pihan ja asuinrauhaa. Mutta pitää ihmisen osata ajatella myös lasten parasta.

Kahden onnettoman aikuisen lapsena voin sanoa, että oon useasti ollut katkera ettei omat vanhemmat tajunneet erota.

1) sain täysin väärän mallin ihmissuhteista 

2) kotona oli jatkuvasti huono ilmapiiri

3) jouduin jatkuvasti valitsemaan ja sovittelemaan riitelevien vanhempien välissä

Ja jos jostain syystä joku ajattelee, että osaa piilottaa avioliittonsa huonouden lapsilta, niin tuskin.

Saa aika patologinen olla että voi feikata normaalin tilanteen 24/7 arjessa jos nyt tuntuu jo että pää räjähtää ja miettii miten kestää. On itsekästä että ajattelee olevansa parempi vanhempi paperilla, ja jää siksi koko perhettä myrkyttävään liittoon.

Ei se ero aina ratkaisee

asioita. Pahimmoilleen alkaa oikeustaistelut ja eri viranomaispalavereita toisensa perään. Lapset voi oireilla pitkään, vaikka vanhemmat jo eronneet. Jotkut vanhemmat jatkaa riitelyä ja taistelua myös eron jälkeen. Lapsi täytyy antaa pitkiksikin ajoiksi sellaisen huoltajan hoitoon, johon ei välttämättä voi luottaa ja joka voi olla esim. henkisesti epätasapainossa. Usein ei kuitenkaan et voi mitään asialle ja syytetään vieraannuttamisesta, jos ei anna lapsia toisen huoltajan hoitoon. Miltä sekin tuntuu, jos joutuu antamaan lapsen viikoksi toiselle, pahimmoilleen niin että et voi luottaa onko lapsella oikeasti kaikki hyvin. Miltä tuntuu vastata lapsen ikuiseen puheluun ja sanoa, että nyt täytyy vaan pärjätä siellä ja et voi tulla luokseni kun on toisen huoltajan viikko. Lapsi saattaa joutua elämään niin, että varoo sekä äidin että isän tunteita. Uudet puolisot ja uusiosisarukset saattavat tuoda mukanaan hyvin hankalia tilanteita, mustasukkaisuutta ja kokemusta hylätyksi tulemisesta. Ero ei siis useinkaan ole yksinkertainen ja helppo ratkaisu ja siinä on monta muuttujaa, jotka vaikuttavat lapsen tilanteeseen.

Lisäksi et voi tietää millaisen uuden puolison exäsi hankkii ja onko hän ylipäänsä luotettava, tervepäinen jne. Lisäksi kylmää ilmapiiriä, riitelyä ja ties mitä draamaa voi hyvinkin ilmaantua myös uusiosuhteisiin (ja usein näin tapahtuukin, koska riidat johtuvat puutteellisista kommunikointi-, tunnetaidoista ja vuorovaikutustaidoista eivätkä ne taidot mystisesti eroamalla taikaiskun omaisesti kehity) . Eron jälkeen et edes tiedä mitä ihmissuhdedraamaa lapsesi on kokenut, kuullut tms. kun et ollut itse paikalla. Omassa kodissa voit sentään suojata lasta myrkyllisiltä tilanteilta ja riidat voit käydä kun lapsi ei ole paikalla.

Omat vanhempani erosi kun olin 10. Muistan kyllä että oli sitä ennen kotona riitoja ja kylmää ilmapiiriä. Ei mitään sen pahempaa kuitenkaan eikä joka päivä. Lapselle se oli ihan siedettävä elämäntilanne, oli kuitenkin myös hyviä hetkiä, kiva koti, harrastuksia, kavereita, matkoja perheen kanssa ja tavallinen elämä.

Eron jälkeen kaikki muuttui. Äiti haukkui minulle isän tekemisiä, isä äidin. Molemmat löysi uuden puolison, joista en tykännyt eikä ne uudet minusta. Olin ylimääräinen kaikkialla. Niissä uusissa suhteissa oli ennen pitkää riitoja niissäkin. En voinut kertoa äidillä mitä isän luona tapahtui enkä isälle mitä äidin luona. Isä asui niin kaukana, että en päässyt polkupyörällä enkä bussilla hänen luota kavereille, vaikka siis sama kaupunki oli edelleen. Tuli uusia ns. sisarpuolia, jotka ei tykänneet minusta jne. Olin vähän heitteillä joka paikassa ja isä ja äiti riiteli rahasta siihen saakka kun täytin 18. Ulospäin kaikki oli normaalia, mutta kukaan tuttavakaan ei miettinyt miten minä voin tuossa kuviossa.

Kumman noista elämistä sinä olisit valinnut itsellesi omaan lapsuuteesi? Itse sen elämän ennen eroa, riidoista ja vanhempien liiton kylmyydestä huolimatta se oli valtavasti paljon parempaa ja turvallisempaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voit! Kaikki keksimäsi "erinäiset syyt" ovat tekosyitä. Lapset eivät ainakaan arvosta jos heidän vuokseen kärsitte, ajat vain pois.

No kummasta vaihtoehdosta lapset kärsii enemmän: Vanhempien etäinen ja kylmä parisuhde vai se, että eron jälkeen yhteys toiseen vanhempaan jää hyvin vähäiseksi?

Ap

Etäinen ja kylmä parisuhde ehdottomasti. T molemmat kokenut lapsena.

Ei ero välttämättä tuo onnea. Varsinkaan lapsille.

Ap, et todellakaan ajattele lapsiasi vaan itseäsi. Surkea avioliittonne tulee todennäköisesti aiheuttamaan lapsillenne niin traumoja, joita käsittelevät sitten läpi aikuisiän, kuten myös mallin surkeaan parisuhteeseen väärän kumppanin kanssa. Onnea vaan omatunnon kanssa, kun asiat alkavat konkretisoitua lapsiesi kasvaessa. Ei käy kateeksi, ei sinua eikä lapsiasi, jotka ovat täysin syyttömiä itsekkääseen käytökseesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tajua miksi ei voi erota. Kuoleeko jos eroaa? Mikä on pahinta mitä voi tapahtua jos eroaa? Kaikki asiat on järjestettävissä, aikuinen ihminen vaan järjestää ne.

Asiat ei ole noin mustavalkoisia. Tilanteeseen liittyy lapsia, ja yritän tehdä niin miten heidän kannalta parasta on. Ap

Eli aiot olla päivästä toiseen vittuuntunut kunnes koko jälkikasvu on muuttanut muualle, tai otettu huostaan.

Vierailija kirjoitti:

Kahden onnettoman aikuisen lapsena voin sanoa, että oon useasti ollut katkera ettei omat vanhemmat tajunneet erota.

1) sain täysin väärän mallin ihmissuhteista 

2) kotona oli jatkuvasti huono ilmapiiri

3) jouduin jatkuvasti valitsemaan ja sovittelemaan riitelevien vanhempien välissä

Ja jos jostain syystä joku ajattelee, että osaa piilottaa avioliittonsa huonouden lapsilta, niin tuskin.

Saa aika patologinen olla että voi feikata normaalin tilanteen 24/7 arjessa jos nyt tuntuu jo että pää räjähtää ja miettii miten kestää. On itsekästä että ajattelee olevansa parempi vanhempi paperilla, ja jää siksi koko perhettä myrkyttävään liittoon.

Et sinä silti tiedä, olisiko asiat olleet yhtään sen paremmin vanhempiesi eron jälkeen. Sinulla on ruusuinen kuvitelma, miten olisi ollut.

Ehkä jompi kumpi olisi alkanut ryypätä. Tai hankkinut laastari-ihmissuhteita. Hankkinut väkivaltaisia kumppaneita. Tai riidellyt vielä rajummin uusien kumppaneiden kanssa. Tai hylännyt sinut. Olen lukenut paljon elämäkertoja ja kyllä yksi raastavimmista kokemuksista on joutua oman vanhempansa hylkäämäksi. Timo T.A. Mikkosen kokemus pysäytti. Äiti tuli vastaan kadulla, muttei ollut tuntevinaan omaa poikaansa. Ystäväni joutui kauheuden keskelle vanhempiensa eron jälkeen. Tapahtui asioita, jotka ovat yksiselitteisesti rikoksia nuorta tyttöä kohtaan. Vanhempien uudet ihmissuhteet eivät ole aina terveitä eikä lapsi voi niille mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voit! Kaikki keksimäsi "erinäiset syyt" ovat tekosyitä. Lapset eivät ainakaan arvosta jos heidän vuokseen kärsitte, ajat vain pois.

No kummasta vaihtoehdosta lapset kärsii enemmän: Vanhempien etäinen ja kylmä parisuhde vai se, että eron jälkeen yhteys toiseen vanhempaan jää hyvin vähäiseksi?

Ap

Kärsivät enemmän kylmästä parisuhteesta. Eivät välttämättä pysty muodostamaan aikuisena terveitä ihmissuhteita, kun ovat saaneet väärän toimintamallin.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani erosi kun olin 10. Muistan kyllä että oli sitä ennen kotona riitoja ja kylmää ilmapiiriä. Ei mitään sen pahempaa kuitenkaan eikä joka päivä. Lapselle se oli ihan siedettävä elämäntilanne, oli kuitenkin myös hyviä hetkiä, kiva koti, harrastuksia, kavereita, matkoja perheen kanssa ja tavallinen elämä.

Eron jälkeen kaikki muuttui. Äiti haukkui minulle isän tekemisiä, isä äidin. Molemmat löysi uuden puolison, joista en tykännyt eikä ne uudet minusta. Olin ylimääräinen kaikkialla. Niissä uusissa suhteissa oli ennen pitkää riitoja niissäkin. En voinut kertoa äidillä mitä isän luona tapahtui enkä isälle mitä äidin luona. Isä asui niin kaukana, että en päässyt polkupyörällä enkä bussilla hänen luota kavereille, vaikka siis sama kaupunki oli edelleen. Tuli uusia ns. sisarpuolia, jotka ei tykänneet minusta jne. Olin vähän heitteillä joka paikassa ja isä ja äiti riiteli rahasta siihen saakka kun täytin 18. Ulospäin kaikki oli normaalia, mutta kukaan tuttavakaan ei miettinyt miten minä voin tuossa kuviossa.

Kumman noista elämistä sinä olisit valinnut itsellesi omaan lapsuuteesi? Itse sen elämän ennen eroa, riidoista ja vanhempien liiton kylmyydestä huolimatta se oli valtavasti paljon parempaa ja turvallisempaa elämää.

Uusperhearki se ei kaikilla ota onnistuakseen. Kun on sinun, minun ja meidän lapset ja lapsilla vielä toisetkin kodit. Hyvä ystäväni murehtii sitä, kun hänen lapsensa ovat heillä uusperheessä vain joka toinen viikonloppu. En ole kehdannut koskaan sanoa hänelle, mutta ensinnäkin se haaste, ettei 10- ja 13-vuotiailla ole omaa huonetta heillä käydessään. Sen ikäiset lapset tarvitsee jo omaa tilaa. Miksi ne haluaisi tulla joka viikonlopuksi, kun ei heille ole omaa huonetta ja rauhaa? Ja toinen oma mietintäni, että kun siellä on pieni yhteinen lapsi ja sen uuden puolison kaksi lasta yli puolet ajasta, niin onhan siellä iso porukka, jotka ovat joutuneet sopeutumaan toisiinsa olosuhteiden pakosta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kärvistellä, kun ei aidosti edes tarvitse. Olen itse tavallinen putkimies ja ex vaimoni on tunnetusta suvusta oleva rikas nainen. Joo oli kivaa ja kaikkea kivaa oli aina ja mistään ei tarvinu huolehtia, kun toisella on niin paljon rahaa ettei meinaa ymrrätää sitä. 5v yhdessäolnn jälkeen en ollut enää onnellinen. Ei hän koskaan arvostellu minua ja uraani. Hän ei ole sellainen ihminen. Mutta, kun ei vaan enää pystynyt siihen elämää. teininä unelmoin, että olispa joskus niin paljon kaikkea kivaa ja rahaa, että voi tehdä mitä huvittaa. Sain vaimoni kauta tämän kaiken. Tajusin ettei se elämä ole minua varten. Kuulostaa hullulta, mutta minun kohdalla se oli niin.

Ennen häntä mietin esim matkoja, että lähden lomalle. Sitä lomaa varten tein töitä ja säästin sen rahan. Se loma tuntu lomalta, kun hoidin sen kaiken itse työllä. Kun tapasin vaimoni, ja mietin lomakohdetta, että vois mennä 6kk päästä. Ei, kun me voidaan lähteee vaikka heti. Kaikki autot, vaatteet oli mulla viimesen päälle. Se oli kivaa, mutta ei se ole sit kuitenkaan. Olen köyhästä perheestä enkä osannut elää sitä elämää. Minä mietin tarkasti palkkaani aina, kun sain. Hän sanoi, että säästä rahas ja tossa mun rinnakkaiskortti. Se on jotenkin älytöntä, että voi mennä mihin vaan ja ostaa ja aina se kortti toimii ja kun kortti on oikeanvärinen, niin palvelu on myös erilaista.

En vaan enää pystynyt siihen elämään. Oli muitakin asioita mitkä sai minut eroa miettimään. En ns kuulunut joukkoon putkimiehenä. Anoppi häpes mua ihan aidosti, kun en ollutkaan lakimies/kirurgi. Se nainen jopa pyys mua kerran valehtelmaan heidän juhlavieraille, että olen suuren yrityksen juristi.

Kun otin eron ja muutin omilleni ja ns palasin omieni pariin, niin olen onnellinen.

Eroa vaan jos siltä tuntuu. Turhaan mietit. Olet jo eronnut päässäsi.

Olipa koskettavaa lukea tämä. Kiitos, että jaoit! Kaikkea hyvää elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tajua miksi ei voi erota. Kuoleeko jos eroaa? Mikä on pahinta mitä voi tapahtua jos eroaa? Kaikki asiat on järjestettävissä, aikuinen ihminen vaan järjestää ne.

Asiat ei ole noin mustavalkoisia. Tilanteeseen liittyy lapsia, ja yritän tehdä niin miten heidän kannalta parasta on. Ap

Niinpä. Eräs ystäväni roikkui lasten rippi-ikään saakka toksisessa ja väkivaltaisessa suhteessa. Riittävän kauan, että meno tuli lapsille tutuksi ja lapset valitsivat samanlaiset, tutut, puolisot itselleen ja elävät nyt toksisessa ja väkivaltaisessa suhteessa kumpainenkin. Siihenkö pyrit?

Tämä on oikeasti sellainen asia jota monen on vaikea ymmärtää jos ei ole itse siinä tilanteessa. Joskus eroaminen vaan syystä tai toisesta (omien tukiverkkojen ja voimavarojen täydellinen puute) on käytännössä mahdotonta. Ei siinä auta se että tuntemattomat huutelee että eroa vaan, kyllä se järjestyy. Mutta ei asiat vaan järjesty, ne pitää itse järjestää - ja kun on aivan loppuun lyöty ja voimaton niin sitä voimaa ja energiaa järjestää eroa ei vaan ole. Varsinkin kun ei ole omaa rahaa, ei tukiverkkoa, ei ystäviä - kun kaikesta on pikkuhiljaa luopunut miehen takia ihan omaa tyhmyyttään. Ja siitä seuraa se ajatus että itsepähän olen tämän haudan itselleni kaivanut, ei auta muu kuin jäädä siihen makaamaan.

Erotkaa te, joilla siihen voimaa vielä on. Omalla kohdalla tämä juna meni jo ajat sitten. :(

Lapsista ei tarvitse välittää. Ne sopeutuvat kyllä kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä aina vedotaan lapsiin, miten ero on lopulta hyvästä lapsienkin kannalta, aivan kuin he automaattisesti olisivat erosta hyvillään ja jättävän osapuolen puolella.

Tiedän perheitä, missä lapset syyttävät äitiä tai isää erosta ja raastavimmat riidat lopulta käydäänkin niiden lasten kanssa ja suhde lapsiin ei välttämättä koskaan palaudu entiselleen.

Väkivaltaiset suhteet asia erikseen.

Niinpä, harvat lapset kai erosta hyvillään ovat. Miksi täällä kukaan ei puhu niistä eroperheiden lapsista, jotka oireilevat eroa monin tavoin? Omassa tuttavapiirissä lapset kyllä ovat enemmän tai vähemmän näkyvästi kipuilleet vanhempien eroa niin, että se näkyy käytöksessä ja olemisessa niin koulussa kuin kaveripiirissäkin. Ja uusperhekuviot tuntuvat myös kipuilua lapsille aiheuttavan. Jotenkin toivoisi, että vanhemmat ihan oikeasti miettisivät, mikä ratkaisu on lasten parhaaksi.

Olenko ainut joka tulkitsi aloittajan viestin näin:

Ap on siis mies, jonka vaimo uhkaa muuttaa 500 km päähän lastensa kanssa mikäli mies ottaa eron, ja miehellä ei ole siellä työmahdollisuuksia, mutta vaimolla on ja vaimo haluaa kostaa eron miehelle käyttämällä lapsia välineenä.

Neuvoisin ap:ta kääntymään juristin puoleen ja kysymään, saako vanhempi muuttaa 500 km päähän lasten kanssa ilman toisen vanhemman suostumusta. Ainakaan ulkomaille muuttoa ei sallita ilman toisen vanhemman lupaa, ja 500 km pääsee jo pitkälle esim. Ruotsiin, Venäjälle, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Puolaan.

Tuohan olisi selvä kosto ja vieraannutusyritys lapsista. Kannattaisi myös käydä ehkä juttelemassa terapeutin kanssa mahdollista eroa varten. Vaimo tuskin terapiaan lähtee, persoonallisuushäiriöinen ei tunnista olevansa viallinen, eikä hoitoa ole, ja käyttäytymisen muutos vaatisi halua jota persoonallisuushäiriöisellä ei yleensä ole.

Ehkä olisi mahdollista vaatia vaimolle psykologin arvio, jos aletaan taistelemaan lapsista. Jos vaimo saa lähivanhemmuuden, lapset ovat tuon sekopään armoilla kaiken aikaa. Jaa mistäkö tiedän että vaimo on sekopää? No siitä että vain sekopää haluaa kostaa exälle lasten hyvinvointia heikentämällä ja viemällä lapset eroon toisesta vanhemmastaan.