miksi kaikki "taika" häviää maailmasta kun ikää tulee ?

Alkoholi tuhoaa ja tylsistyttää monen mielen. Itseään ei tartte myöskään viihdyttää jatkuvasti eikä juosta kieli vyön alla hakemassa elämyksiä. Luovuus vaatii tyhjää tilaa ja aikaa. Ja kun antaa tälle tilaa ehkä se taika palaa.

elämänkokemus. kun kaikki on nähty, kiinnostus hupenee. paitsi miehillä, jotka ei koskaan kasva aikuiseksi. korkeintaan 16v. tasolle, jonka jälkeen vain ruumis rapistuu. olisi kamalaa säilyttää lapsenomainen innostus joka asiasta. tai sitten olen vain kateellinen.  

Joistain asioista on kadonnut, mutta esim. vuodenajat ja luonto saa yhä kihelmöimään innostuksesta.

Joulun taika on kadonnut, olen niin väsynyt siihen, että kaikki valmistelut ja "joulun tunnelman luominen" on minun harteillani. Haluaisin paeta etelään, kylpylään tmv. mutta ei ole rahaa.

Monissa asioissa ajattelen omalla kohdallani, että nuorena "luuli", että elämässä tulee vastaan positiivisia yllätyksiä, ja niitä ehkä sitten alitajuisesti odotin. Aika rankkoja vastoinkäymisiä kokeneena koen, (kuten pääministeri totesi) että kaipaan iloa, valoa ja hauskaa elämääni. Niitä ei valitettavasti ole löytynyt muusta kuin luonnosta. Ehkä siksi "taika" on kadonnut. On vain nautittava arjesta odottamatta ja unelmoimatta sen emempää.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys on siitä annatko uteliaisuutesi, seikkailunhalusi ja leikkisyytesi kadota siksi, että et ole enää kaksikymppinen?

Haikailemalla kadonnutta nuoruutta sinulla jää synkistelyn ohella nykyhetki elämättä ja jos luulet, että asiat ovat nyt huonosti niin odota vain kuin vaivoja alkaa kertymään... Siinä vaiheessa nykyhetkikin tuntuu taivaalliselta.

Ihanaa positiivisuutta ja tsemppihenkeä tällä kirjoittajalla😱.

Vierailija kirjoitti:

Realiteetit tulevat tutuiksi ja monet asiat on nähty jo tuhannet kerrat. Huvittaa nuoret jotka ovat niin innoissaan jostain tavallisista pikkuasioista, koska niissä on heille vielä uutuudenviehätystä.

Onpa omituista, että nuorten innostuminen huvittaa. Tunnistatko oikeasti, mitä tunnet. Olisiko kyseessä suru pikemminkin, suru siitä, että ei pysty enää itse innostumaan.

Kyllä tuo epidemia-ajan jokapaikan sulkeminen, ihmisten kotiin pakottaminen ja etätyö yksin kotona oli varmasti raadollista ja tuhoisaa monille ja kannamme vielä pitkään sen seurauksia.

Mm tästä aiheutunutta tylsistymistä ja jonkinlaista "elämän virkeyden" katoamista poden itsekin.

Vielä tuonne 45-58 ikävuosille elämä toi kaikkea kivaa ja uutta ja se tuntui luissa ja ytimissä - olen elossa!

Enkä tarkoita tällä todellakaan mitään exdreamia ja adrenaliinipiikkejä, vaan tavallisia keski-ikäisen naisen juttuja, mutta uutta ja innostavaa. Nykyisin ei oikein jaksa innostua mistään, vaikka jotain uutta kehittelenkin kaikki on siitä huolimatta jotenkin yhtä suurta maanantaipäivää.

Ikää jo 52.

Yksi selitys on se, että maailma on monimutkainen simulaatio, jonka rajat tulevat vastaan, kun elää riittävän kauan. Toki simulaatio on niin monimutkainen, että voi halutessaan aina etsiä uusia "kenttiä". Toisaalta simulaation rajojen huomaaminen voi olla hyvä, koska se auttaa suhtautumaan paremmin omankin elämän rajallisuuteen, tai auttaa löytämään syvempiä henkisiä tasoja. Ja ei, en ole hullu, tämä on vain yksi näkökulma maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

elämänkokemus. kun kaikki on nähty, kiinnostus hupenee. paitsi miehillä, jotka ei koskaan kasva aikuiseksi. korkeintaan 16v. tasolle, jonka jälkeen vain ruumis rapistuu. olisi kamalaa säilyttää lapsenomainen innostus joka asiasta. tai sitten olen vain kateellinen.  

"Kaikki on nähty." Tällaista kirjoittaa aina tyyppi, joka ei ole nähnyt oikein mitään. Olen 45, ja oikein harmittaa kun ei ole varaa tehdä enemmän juttuja, kuin mitä nyt.

Asenteesta se ankea luonne johtuu.

Sen on tarkoituskin hävitä. Tästä elämästä on tarkoitus luopua jossain vaiheessa, ja se on ihan hyvä että siitä alkaa ajoissa tavallaan kääntyä pois. 

Se ei silti tarkoita välttämättä ankeaa elämää, jos kehitys menee siihen suuntaan että löytää onnen sisältään ja/tai henkisyydestä. Itselleni on käynyt näin. Ensin tuli kyllästyminen kaikkeen, niin ihmisiin, työhöni, matkoihin, kaikenlaisiin nautintoihin joista olin nauttinut, ei kiinnostanut tavoitella mitään. Sitten sitä kesti jokusen vuoden kunnes yhtäkkiä huomasin olevani melkein jatkuvasti onnellinen ilman mitään syytä. Sitä onnellisuutta vaan säteilee itsestäni, rauhallista hilijaista onnellisuutta. Eikä se tunnu tarvitsevan ulkomaailmasta mitään ollakseen.

Vierailija kirjoitti:

Mulle rakkaimpia muistoja on lapsuuden joulun aika. Asuimme pikkukaupungissa ja kouluni sijaitsi sen keskustassa. Koulussa meillä oli kaikki joulukuun juhlia: pikkujoulut, itsenäisyyspäiväjuhla, kynttiläkulkue hautausmaalle (koko koulu siis kulki palavat hautakynttilät kädessä viemään ne sankarihaudoille, oli upea näky) ja vielä joulujuhlat, joihin esitystä harjoiteltiin paljon. Kotona meillä oli joka puolella tonttuja ja kynttilät lepattivat pöydällä. Kuusi haettiin metsästä ja koristeltiin pari päivää ennen aattoa. Kuuntelin joululauluja itsekseni usein, vaikka olin vasta pikkutyttö. Joulukalenterin luukku tuli avattua joka aamu ja yhtenä jouluna sain lelujoulukalenterin ja se oli suurin aarre.

Mutta mitä se on nykyään. Havahdun yhtäkkiä että ei hemmetti joulu on pian ja lahjat vielä hankkimatta! Lapsilla on joulukalenterit, joita he eivät meinaa muistaa edes avata. Koulussa ei ole mitään kunnollista joulujuhla eikä lapsilla oman luokan esitystä. Hautausmaalla kun mennään käymään niin lapset vaan valittavat kun on kylmä ja mennään jo kotiin. Joululauluja kuunnellaan, koska mä pakotan heidät kuuntelemaan. Mutta vaikka kuinka yritän luoda kotiini sitä ihanaa joulun tunnelmaa mitä lapsuudessa oli, tuntuu että en vaan saa sitä. Se taika puuttuu.

Ja mulla on ihanat ja kiltit lapset, mutta en tiedä onko nykypäivän lapsilla elämässä jo niin paljon virikkeitä, että se joulun tunnelmasta nauttiminen jää väliin.

Koska sinulla on kiire. Sinä et pysähdy joulun taikaan, hengitä syvään joulun rauhaa toimissasi ja kutsu lapsiasi kanssasi nauttimaan tunnelmasta. Entä jos osallistaisit lapsiasi enemmän ja antaisit hidän puuhata, rakentaa ja tehdä joulua? Teettekö itse joulukoristeita? Ripusteletteko niitä yhdessä? Leivotteko yhdessä pipareita? Askarteletteko yhdessä joulukortit mummeille ja kummeille? Tehkää oma joulunäytelmä ja perhe/tuttavatilanteen mukaan pitäkää yhteinen esitys. Kysele lapsilta minkälaiseksi he joulun rakentaisivat.

Vierailija kirjoitti:

Mulle rakkaimpia muistoja on lapsuuden joulun aika. Asuimme pikkukaupungissa ja kouluni sijaitsi sen keskustassa. Koulussa meillä oli kaikki joulukuun juhlia: pikkujoulut, itsenäisyyspäiväjuhla, kynttiläkulkue hautausmaalle (koko koulu siis kulki palavat hautakynttilät kädessä viemään ne sankarihaudoille, oli upea näky) ja vielä joulujuhlat, joihin esitystä harjoiteltiin paljon. Kotona meillä oli joka puolella tonttuja ja kynttilät lepattivat pöydällä. Kuusi haettiin metsästä ja koristeltiin pari päivää ennen aattoa. Kuuntelin joululauluja itsekseni usein, vaikka olin vasta pikkutyttö. Joulukalenterin luukku tuli avattua joka aamu ja yhtenä jouluna sain lelujoulukalenterin ja se oli suurin aarre.

Mutta mitä se on nykyään. Havahdun yhtäkkiä että ei hemmetti joulu on pian ja lahjat vielä hankkimatta! Lapsilla on joulukalenterit, joita he eivät meinaa muistaa edes avata. Koulussa ei ole mitään kunnollista joulujuhla eikä lapsilla oman luokan esitystä. Hautausmaalla kun mennään käymään niin lapset vaan valittavat kun on kylmä ja mennään jo kotiin. Joululauluja kuunnellaan, koska mä pakotan heidät kuuntelemaan. Mutta vaikka kuinka yritän luoda kotiini sitä ihanaa joulun tunnelmaa mitä lapsuudessa oli, tuntuu että en vaan saa sitä. Se taika puuttuu.

Ja mulla on ihanat ja kiltit lapset, mutta en tiedä onko nykypäivän lapsilla elämässä jo niin paljon virikkeitä, että se joulun tunnelmasta nauttiminen jää väliin.

Minkä ikäisiä lapset ovat? Kirjoittavatko kirjeen joulupukille, jättävät sen sovittuun paikkaan ja odottavat milloin tonttu hakee sen? Saavatko joulukalenterista aarrekartan vihjeitä, joista löyty jotain?

En ole huomannut (51v) itelläni oli paska lapsuus/ nuoruus ja elämä parantunut huomattavasti nyt vasta. En haluisi palata nuoruuteen todellakaan...nyt on kaikki enemmän kuin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakastuminen ja -pitkällä tähtäimellä- rakastaminen ovat ainoat keinot palauttaa taika elämään. Rakkauden kohteita on vaikka kuinka, kun ihmisellä on silmät nähdä ne.

Joskus taika katoaa elämän ankaruuden, arkipäivän kovuuden tähden. Silloin ei auta kuin "hetki" sinnitellä haastavissa olosuhteissa ja elättää taian mielikuvaa. Unelmoida, vaikka mikään ei todistaisi, että unelmajoskus toteutuu. Se auttaa sinua kuitenkin pääsemään yli vaikeimman ajan. Kun taas helpottaa, se on itsessään palkinto.

Rakkaus kukkasiin, puihin, järviin, elämään -kyllä. Rakkaus johonkin toiseen ihmiseen -ei. Turhaan rakkauteen ja turhaan toivoon rakkaudesta uskominen on yksi suurimmista epätoivon aiheuttajista ihmisillä. Iso osa ihmisistä ei koskaan kohtaa rakastavaa parisuhdetta ja vielä isompi osa kohtaa huonon parisuhteen, josta jää vain paha maku suuhun. Toisen ihmisen takana olevia asioita ei kannata laittaa oman onnensa ehdoksi.

Rakkaus on omanlaisensa fysiologisesti mitattavissa oleva tila ja omanlaisensa taika, mutta sen tavoittelu on aiheuttanut enemmän pahaa kuin hyvää. Jopa itsemurhia.

Kyllä rakkaus toiseen ihmiseen antaa paljon. Mutta on paljon virheellisiä käsityksiä ja odotuksia asian suhteen. Jos odottaa toiselta ihmiseltä jotain, tekee se asetelmasta epäedullisen kumpaakin osapuolta kohtaan, tai se jos laittaa toivon paremmasta huomisesta, paranemisesta tai mistä ikinä toisen ihmisen harteille

Rakkautta ei ole kaikille luvassa. Yhteiskunta ja media (lastensaduista alkaen) luovat ihmisille sellaista mielikuvaa, että rakkaus tavoittaa jokaisen jossain vaiheessa elämää. Viaton ensirakkaus ja rakkauden ensisuudelma jne. Se on harhaa. On paljon ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet edees ensisuudelmaa, eivät tavanneet ketään joka rakastaisi tai ketään jota rakastaa. Aivopesu maagisella rakkauden tailla on vain haitallista. Se tulee jos on tullakseen, mutta jokainen ihminen tässä maailmassa ei sitä kohtaa. Siispä sitä taikaa turhaan odottamalla ei kannata surra elämäänsä piloille.  Älä lupaa toisille sellaista, mitä et voi heille taata.

Höpö höpö. Paskasta lapsuudesta on tullut hyvä aikuisuus. Joskus mietin, onko se hyvä lapsuus aina niin hyvä asia sittenkään, jos sen jälkeen kaikki tuntuu alamäeltä.

Sit pitää saada yhteys siihen sisäiseen lapseen ja lopettaa suorituselämä :) Mulla se taika tullut sekä lapsena että aikuisena luonnossa ja kirjoittamalla.

Niin äläkä ota itseäsi niin vakavasti. Muista hassutella

Laskevat hormonitasot, aivojen elastisuuden katoaminen, endokrinologiset muutokset, jotka ovat havaittavissa verikokeissa. Luonto ei ole tarkoittanut meitä elämään yli 40-vuotiaiksi, vaan alkaa valmistella kohti väistämätöntä. Moni vanhus toteaa: on sitä aika täältä lähteäkin. Luonto puhuu, ei ihminen.

Onneksi on fantasia maailma jossa asiat ovat ideaalisempia, värikkäämmät ja rennompia.

Entiset tunteet ovat tallella, mutta niiden edessä on harso. Mikään ei ole sen enempää hyvässä kuin pahassakaan yhtä viiltävää kuin nuorena.

Eniten harmittaa se, että nuorena seksuaalisuuteen liittyvä oli taianomaista ja jännittävää. Naisen paljas rinta oli jotain elämää suurempaa.

Nyt jäljellä ovat enää tissit. Ihan kivat, mukava silitellä, mutta taika on mennyt, liha on jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Entiset tunteet ovat tallella, mutta niiden edessä on harso. Mikään ei ole sen enempää hyvässä kuin pahassakaan yhtä viiltävää kuin nuorena.

Eniten harmittaa se, että nuorena seksuaalisuuteen liittyvä oli taianomaista ja jännittävää. Naisen paljas rinta oli jotain elämää suurempaa.

Nyt jäljellä ovat enää tissit. Ihan kivat, mukava silitellä, mutta taika on mennyt, liha on jäänyt.

Eli on kasvanut aikuiseksi ja tajunnut, että vaikka seksi on kivaa se ei tosiaan ole koko maailma? On se onni että en ole mies.