miksi kaikki "taika" häviää maailmasta kun ikää tulee ?

Vierailija kirjoitti:

Just mietin sanaa tänään. Nuorena, sanotaanko 30-vuotiaaksi asti joulukin tuntui ihan mahdottoman ihanalta ajalta. Nyt yritän kaikkeni, että pääsisin siihen tunnelmaan takaisin.

Voi olla, että ei kannata tavoitella jotain tunnelmaa mitä joskus on ollut. Takaisinpäin kun ei voi mennä. Mutta sulla on mahdollista saada luotua joku aivan uusi tunnelma

Jos mietin itseäni niin minun on tavallaan ollut pakko löytää iloa pienistä jutuista. Olen vielä melko nuori, mutta elämässä ollut paljon vaikeita asioita. Olen edelleenkin yksinäinen ja ihmisiin vaikeaa tutustua. Samoin ajoittain koen surua ja elämäni ahdistaa. Kuitenkin jos voin edes melko hyvin niin itselle riittää luonnossa kävely, hyvä ruoka ja esim musiikin kuuntelu. Nytkin on päivä, kun olen vaan ulkoillut ja syönyt sattumalta ostettua kalaa joka olikin ihan parasta ikinä. Tämä toi jo iloa itselleni. Aion vielä mennä ulos toisen kerran sekä tv:tä katsoa sekä musiikkia kuunnella. Tälläiset pienet asiat monesti riittävät itselleni.

Sitten on aikoja jolloin olen surullinen. Tämä kaikki liittyy monesti elämässä pärjäämiseen. En meinaa löytää ammattia itselleni missä esim sosiaalisuus ei olisi pääosissa. Tai harmittaa kuinka yksin olen ja ei ole läheisiä. Tai sitten menneisyyden asiat mielessä kuten kiusaaminen ja ihmisten sanat ja teot. Joskus en meinaa päästä eroon ikävistä ajatuksista ja kyllä se menneisyyteni on ikävästi monesti siellä taustalla, kun esim pitäisi olla rohkea. Jännitän kaikkea monesti ja olen epävarma.

Jos myös miettii erilaisia kokemuksia esim matkustukseen liittyen niin en minä ole nähnyt vielä yhtään mitään. En ole koskaan ollut ulkomailla ja kun saan elämyksiä jo ihan Suomen luonnostakin niin olisi varmaan todella ravisuttavaa (en keksinyt muuta sanaa) nähdä esim jotain hienoja luontokohteita ja eläimiä ulkomailla.

Samalla ymmärrän sen kuinka moni varmaan ns pettyy ja kyllästyy elämäänsä. Niin minäkin monesti. Nuorempana mietin kuinka elämäni varmaan muuttuu ja olen rohkeampi sekä minulla on ystäviä. Samoin, että opiskelut onnistuvat sekä pärjään monessa ammatissa. Ajattelin, että ihmeen kaupalla olen jotenkin ihan erilainen ihminen kuin aiemmin. No eihän se niin mennyt vaan olen edelleen se melko introvertti sekä muuten ihmisjoukkoja karttava sekä hyvin epävarma ihminen. Ikävien vuosien jälkeen osaan silti arvostaa esim rauhallista elämääni. Mietin silti monesti, että olen vähän vääränlainen ja en pärjää ja jaksa niin hyvin.

Joskus mietin sitä, että kumpa nuoruuteni olisi ollut parempi ja itsetuntoni myös sekä olisin saanut erilaisia kokemuksia ihmisistä. Ehkä silloin enemmän se ihminen mikä nyt haluan olla. Samalla pyrin siihen, mutta matkaa on vielä paljon. Jonkun tavallinen elämä missä esim on kivassa töissä ja omaa läheisiä elämäänsä joiden kanssa käydä jossain on vielä itselle vierasta. Ehkä moni pitää elämäänsä tavallisena eikä aina osaa arvostaa sitä.

Masennushan tuo on, ei ikä.

Vierailija kirjoitti:

Jos mietin itseäni niin minun on tavallaan ollut pakko löytää iloa pienistä jutuista. Olen vielä melko nuori, mutta elämässä ollut paljon vaikeita asioita. Olen edelleenkin yksinäinen ja ihmisiin vaikeaa tutustua. Samoin ajoittain koen surua ja elämäni ahdistaa. Kuitenkin jos voin edes melko hyvin niin itselle riittää luonnossa kävely, hyvä ruoka ja esim musiikin kuuntelu. Nytkin on päivä, kun olen vaan ulkoillut ja syönyt sattumalta ostettua kalaa joka olikin ihan parasta ikinä. Tämä toi jo iloa itselleni. Aion vielä mennä ulos toisen kerran sekä tv:tä katsoa sekä musiikkia kuunnella. Tälläiset pienet asiat monesti riittävät itselleni.

Sitten on aikoja jolloin olen surullinen. Tämä kaikki liittyy monesti elämässä pärjäämiseen. En meinaa löytää ammattia itselleni missä esim sosiaalisuus ei olisi pääosissa. Tai harmittaa kuinka yksin olen ja ei ole läheisiä. Tai sitten menneisyyden asiat mielessä kuten kiusaaminen ja ihmisten sanat ja teot. Joskus en meinaa päästä eroon ikävistä ajatuksista ja kyllä se menneisyyteni on ikävästi monesti siellä taustalla, kun esim pitäisi olla rohkea. Jännitän kaikkea monesti ja olen epävarma.

Jos myös miettii erilaisia kokemuksia esim matkustukseen liittyen niin en minä ole nähnyt vielä yhtään mitään. En ole koskaan ollut ulkomailla ja kun saan elämyksiä jo ihan Suomen luonnostakin niin olisi varmaan todella ravisuttavaa (en keksinyt muuta sanaa) nähdä esim jotain hienoja luontokohteita ja eläimiä ulkomailla.

Samalla ymmärrän sen kuinka moni varmaan ns pettyy ja kyllästyy elämäänsä. Niin minäkin monesti. Nuorempana mietin kuinka elämäni varmaan muuttuu ja olen rohkeampi sekä minulla on ystäviä. Samoin, että opiskelut onnistuvat sekä pärjään monessa ammatissa. Ajattelin, että ihmeen kaupalla olen jotenkin ihan erilainen ihminen kuin aiemmin. No eihän se niin mennyt vaan olen edelleen se melko introvertti sekä muuten ihmisjoukkoja karttava sekä hyvin epävarma ihminen. Ikävien vuosien jälkeen osaan silti arvostaa esim rauhallista elämääni. Mietin silti monesti, että olen vähän vääränlainen ja en pärjää ja jaksa niin hyvin.

Joskus mietin sitä, että kumpa nuoruuteni olisi ollut parempi ja itsetuntoni myös sekä olisin saanut erilaisia kokemuksia ihmisistä. Ehkä silloin enemmän se ihminen mikä nyt haluan olla. Samalla pyrin siihen, mutta matkaa on vielä paljon. Jonkun tavallinen elämä missä esim on kivassa töissä ja omaa läheisiä elämäänsä joiden kanssa käydä jossain on vielä itselle vierasta. Ehkä moni pitää elämäänsä tavallisena eikä aina osaa arvostaa sitä.

Kaikkee hyvää sulle , pysty samaistumaan hyvin muutamaan kohtaan... älä luovuta tai anna kipinän hävii !

Liikkuvaa, venytelkää, pitäkää huolta kehostanne. Kun lihakset ei oo jumissa, hapenottokyky on kunnossa ja hermosto voi hyvin, silloin aistit on myös enemmän auki, energia virtaa ja näin maailma TUNTUU enemmän. Jos on keho juntturassa eikä happi kulje, ei silloin pystykään olemaan läsnä eikä mikään tunnu miltään.

Mulla ei ole käynyt kuten aloittajalla. 

Exänikin mielestä olen henkisesti viisivuotiaan lapsen tasolla. Osaan vielä ihmetellä kaikkea.

Helposti tämä taianomaisuuden katoaminen tapahtuu mutta ei itsestäänselvästi, kuten jotkut ovat täällä kertoneet.

Ap ei kertonut tarkemmin mitä hän tuolla taialla tarkoitti mutta varmaan ainakin tuon "harmaan ja väkinäisen" vastakohtaa eli värikästä ja innokasta.

En tiedä, olenko kovasti kokenut taianomaisuutta lapsena tai nuorena. Elämyksiä on ollut, esim. luonnosta, tapahtumista, taiteesta, musiikista, hengellisyydestä ja ihmisistä.

Kyllähän ihminen helposti turtuu, jos kaikki on aina yhtä ja samaa rutiinia, kuten vastuuntuntoisella keski-ikäisellä helposti on. Filosofi Esa Saarinen puhuu "uomakipityksestä". Rutiinit tuovat tehokkuutta mutta uudet, kivat asiat virkistävät ihan aivojakin. Onpa se "tutkimusmatka" sitten ulkoiseen tai sisäiseen todellisuuteen. Joillain säilyy luonnostaan tuo lapsenomainen kyky ihmetellä ja lumoutua, elää hetkessä, me muut joudumme virittämään sitä.

Joskus siinä harmaudessa voi olla kyse alavireisyydestä. Jos saa hyvinvointiaan paremmalle mallille omatoimisesti tai muiden tuella, voivat väritkin palata.

Olipa hyvä pysähtyä miettimään tätä ja lukea muiden ajatuksia, kiitos, Ap sekä muut kommentoijat!

Minulla myös vaikuttaa paljon se miten ns realistinen maailmani ja fiktio maailma eivät kohtaa. Unelmoin pienestä talosta ja puutarhasta. Ehkä omasta hevosesta. Läheisistä ja ystävistä yleensäkin. Sekä mukavasta työstä. Jos mietin näitä asioita niin tietysti osa niistä voi joskus toteutua. Osaan kuten taloon ja hevoseen taas vaikuttaa niin paljon taloudellinen tilanne. Jos oikein tosissani mietin niin tuskin voin koskaan saada omaa taloa. Se taas olisi itselle tärkeää. Suren välillä sitä kuinka kaukana se haaveideni elämä on todellisuudesta. En vaadi paljon, mutta esim taloudelliseen tilanteeseen liittyy paljon asioita mitkä vaikuttavat kaikkeen. Jos on haaveena mennä esim kylpylään ja rahaa ei ole niin sitten jättää sen väliin, vaikka ns tarvisi sitä reissua. Tai sitten on vaan viitsi laittaa siihen niin paljon rahaa, kun syö parin yön hinnalla jo kuukauden. Elämää on vaikeaa piristää jos arki on hyvin samanlaista ja ne halvat ja helpot vinkit on jo käytetty. En samalla halua olla kiittämätön, mutta ehkä joku pystyy elämään enemmän näköistään elämää ja myös rahallinen tilanne helpompi.

Vierailija kirjoitti:

Liikkuvaa, venytelkää, pitäkää huolta kehostanne. Kun lihakset ei oo jumissa, hapenottokyky on kunnossa ja hermosto voi hyvin, silloin aistit on myös enemmän auki, energia virtaa ja näin maailma TUNTUU enemmän. Jos on keho juntturassa eikä happi kulje, ei silloin pystykään olemaan läsnä eikä mikään tunnu miltään.

Hyvä kun kerroit, kiitos!

Yksi mikä myrkyttää väkevästi mielialaa ja kyynistää on media, aina pelkkiä huonoja uutisia, uhkia, heikennyksiä, jne., mikä tietysti on poliitikkojen aikaansaannosta. Poliitikkojen tehtävä vaan piti olla parannusten tekeminen tämän maan kansalaisille, mutta se mitä ennen vaaleja luvataan, lentää heti valituksi tultua roskiin. Tämä kaava on nähty jo niin monta vuosikymmentä, että pidän sitä pelkkänä teatterina ja kyynisin vaihtoehto on aina se mitä oikeasti tapahtuu :/

Vierailija kirjoitti:

Masennushan tuo on, ei ikä.

Ei ole, vaan perusväsymystä elämään.

Vierailija kirjoitti:

Yksi mikä myrkyttää väkevästi mielialaa ja kyynistää on media, aina pelkkiä huonoja uutisia, uhkia, heikennyksiä, jne., mikä tietysti on poliitikkojen aikaansaannosta. Poliitikkojen tehtävä vaan piti olla parannusten tekeminen tämän maan kansalaisille, mutta se mitä ennen vaaleja luvataan, lentää heti valituksi tultua roskiin. Tämä kaava on nähty jo niin monta vuosikymmentä, että pidän sitä pelkkänä teatterina ja kyynisin vaihtoehto on aina se mitä oikeasti tapahtuu :/

Ja toisessa laidassa sitten some ja naistenlehdet hehkuttamassa kuinka Pirjo "uskalsi antaa elämän tuoda onnen!" Ja säteilevä Pirjo kertoo kuinka tänä vuonna joukukuusi on vaaleansininen ja astrokirurgi-tytär tulee Australiasta ja koti kimaltaa lämmintä perhetunnelmaa blablablaaaaa...h.

Vaatii enemmän itseltä viitseliäisyyttä ylipäätään lähteä jonnekin, kun tuntee itsensä vanhaksi, rumaksi ja liikkuminenkin on vaivalloista. Vaikuttaa tuntemuksiin ja kokemuksiin, jos oma olo jotenkin huono. Kävin taidenäyttelyssä ja varmaan sen aikaa, kun kiertelin näyttelyssä, tuli voittajafiilis siitä, että tuli lähdettyä, mutta jalkoja särki ja loppuillan makailin sohvalla. En siis lähtenyt enää illalla minnekään, vaikka nuorena ei olisi varmaan tuntunut missään. Eli sanoisin, että joutuu ainakin tyytymään vähempään määrään niitä elämyksiä. Mutta ei nyt sentään kokonaan saa jättää menemisiä ja tekemisiä, ettei kuole pystyyn.

Johtuu ihan vain aivoista. Aivokemiat muuttuvat niin, että ihminen ei keski-iässä tunne enää niin voimakkaasti elämyksiä kuin nuorempana. Älkää nyt siitä masentuko entisestään. Jos olette pääosin tyytyväisiä elämäänne, on se siis parasta luksusta, mitä keski-ikäisen elämän kokeminen voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Yksi mikä myrkyttää väkevästi mielialaa ja kyynistää on media, aina pelkkiä huonoja uutisia, uhkia, heikennyksiä, jne., mikä tietysti on poliitikkojen aikaansaannosta. Poliitikkojen tehtävä vaan piti olla parannusten tekeminen tämän maan kansalaisille, mutta se mitä ennen vaaleja luvataan, lentää heti valituksi tultua roskiin. Tämä kaava on nähty jo niin monta vuosikymmentä, että pidän sitä pelkkänä teatterina ja kyynisin vaihtoehto on aina se mitä oikeasti tapahtuu :/

Jep ... Media o ihan järkyttävän huonolla tasolla ollut jo hetken ..... mistä sitten johtuukin, sitä voi jokainen miettiä itse . mutta totta . 

Realiteetit tulevat tutuiksi ja monet asiat on nähty jo tuhannet kerrat. Huvittaa nuoret jotka ovat niin innoissaan jostain tavallisista pikkuasioista, koska niissä on heille vielä uutuudenviehätystä.

Moni väsyy vastuiden ja velvollisuuksien alla.

Vierailija kirjoitti:

Kattokaa vanhaa koiraa, ei se innostu kuten nuorena. Ja ihminen on ihan samanlainen.

Se riippuu koirasta. Jotkut ovat leikkisiä vanhanakin, kuten edesmennyt koiramme 😉

Itse osaan ainakin vielä 42-vuotiaana saada iloa pienistä asioista ja hassutella. Toivottavasti se ei muutu.

Mulle rakkaimpia muistoja on lapsuuden joulun aika. Asuimme pikkukaupungissa ja kouluni sijaitsi sen keskustassa. Koulussa meillä oli kaikki joulukuun juhlia: pikkujoulut, itsenäisyyspäiväjuhla, kynttiläkulkue hautausmaalle (koko koulu siis kulki palavat hautakynttilät kädessä viemään ne sankarihaudoille, oli upea näky) ja vielä joulujuhlat, joihin esitystä harjoiteltiin paljon. Kotona meillä oli joka puolella tonttuja ja kynttilät lepattivat pöydällä. Kuusi haettiin metsästä ja koristeltiin pari päivää ennen aattoa. Kuuntelin joululauluja itsekseni usein, vaikka olin vasta pikkutyttö. Joulukalenterin luukku tuli avattua joka aamu ja yhtenä jouluna sain lelujoulukalenterin ja se oli suurin aarre.

Mutta mitä se on nykyään. Havahdun yhtäkkiä että ei hemmetti joulu on pian ja lahjat vielä hankkimatta! Lapsilla on joulukalenterit, joita he eivät meinaa muistaa edes avata. Koulussa ei ole mitään kunnollista joulujuhla eikä lapsilla oman luokan esitystä. Hautausmaalla kun mennään käymään niin lapset vaan valittavat kun on kylmä ja mennään jo kotiin. Joululauluja kuunnellaan, koska mä pakotan heidät kuuntelemaan. Mutta vaikka kuinka yritän luoda kotiini sitä ihanaa joulun tunnelmaa mitä lapsuudessa oli, tuntuu että en vaan saa sitä. Se taika puuttuu.

Ja mulla on ihanat ja kiltit lapset, mutta en tiedä onko nykypäivän lapsilla elämässä jo niin paljon virikkeitä, että se joulun tunnelmasta nauttiminen jää väliin.

Kysymys on siitä annatko uteliaisuutesi, seikkailunhalusi ja leikkisyytesi kadota siksi, että et ole enää kaksikymppinen?

Haikailemalla kadonnutta nuoruutta sinulla jää synkistelyn ohella nykyhetki elämättä ja jos luulet, että asiat ovat nyt huonosti niin odota vain kuin vaivoja alkaa kertymään... Siinä vaiheessa nykyhetkikin tuntuu taivaalliselta.