Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1404)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai tää onkin ikivanha ketju.
Tulepas ap kertomaan miten teille kävi. Kai sä täällä vauvalla vielä kuitenkin käyt.
Ap täällä!
Verrattain hyvin kävi. Asun tyytyväisenä omassa asunnossa ja vietämme aikaa yhdessä kun miehellä ei ole lapset. Juhlat jne. kokoonnutaan yhteen isolla porukalla eikä ahdista! Arkea en edelleenkään pystyisi heidän kanssa jakamaan. Välillä tutut menneen ajan ahdistustunteet palaavat mieleen ja koen valtavaa helpotusta ratkaisustani. Alkuun oli erillään asuminen riitaisaa kun mies oli vakuuttunut, että haluan erota. Vuosien saatossa tilanne muuttunut meille normaaliksi ja toimivaksi ratkaisuksi.
wau! Hyvä, että sä olet tyytyväinen. Mitä miesystäväsi lapset ajattelivat siitä, kun muutit omaan asuntoosi? Kuinka kaun olet asunut omassa asunnossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se uusperhe-elämä ole minua varten, mutta rakastan miestäni ja meillä on hyvä olla kaksistaan. Istun vaikka kepin nokassa sen viikonlopun, kun lapset tulevat, jos saan miehen itselleni loput 12 päivää.
Lapset ovat kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. Ei heissä mitään vikaa ole. Minun näkökulmastani he ovat vain liikaa. Vieraita ihmisiä omassa kotonani.
mikä sinua sitten kyrsii siinä uusperhe-elämässä`?
Vierailija kirjoitti:
Onko? Eihän tuossa ajatella lasta yhtään jos aikuiset yrittää rakentaa toista perhettä, ei siinä lasten mielipidettä kysellä. Kyllä siinä ajatellaan ihan aikuista itseään . Kuin moni aikuinen alkaisi muuttamaan joka viikko talosta toiseen, ei kyllä kukaan, lapset laitetaan muuttamaan ja sopeutumaan, eikä kysellä. Kokeilkaa, ette pysy kyllä siihenkään.
Lapset yleensä sopeutuvat ja ovat tyytyväisiä. Just joo. Onko heillä vaihtoehtoja?
Ymmärrän teitä hyvin, olittepa sitten uusperhe-isiä, tai äitejä. Minun isoäitini neuvoi jo aikoinaan, että älä ota eronnutta miestä. Äläkä ainakaan sellaista, jolla on lapsia. Sain eronneen, jolla oli lapsia, mutta asuivat äitinsä luona ja kävivät viikonloppuisin ja lomilla. Tilannetta hankaloitti vielä se, ettei exä tullut toimeen lastensa isän kanssa. Helpottihan se vuosien mittaan, mutta en suosittele. Olen nähnyt myös uusperheitä, joissa pienet kouluikäiset pakotetaan asumaan uusien sisarpuolien kanssa ja jakamaan huoneetkin, halusivatpa tai eivät. Jos on lapsia tehnyt ja erota halunnut, laittakoon lapset etusijalle muutamaksi vuodeksi, mikä pakko on yhteen muuttaa. Vielä pahemmat sotkut syntyy, kun uuspari haluaa vielä sen yhteisen lapsen. Karmeaa.
Vierailija kirjoitti:
Joten sinun kannattaa vain olla kajoamatta toisen puolisoon ja perheeseen.
Kaikkihan eivät ole perheen rikkojia. On ihan valmiiksi eronneita ja karanneita vapaalla jalalla uutta suhdetta etsimässä.
Joillakin rakkaus voittaa, mutta vaikeudet tulee, kun koittaa arki.
Uusperhekuvioista yhteiskuntatieteelliset tutkimukset ovat vielä lapsenkengissä, eikä tiedetä onnellisuudesta tai onnettomuudesta tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä, siis ikipäivänä olisi suostunut uusperheen perustamiseen. Nyt aikuiset lapset, jotka eivät eläneet sekuntiakaan uusperheessä. En arvosta vaan uusperhettä. En ole valmis sellaiseen ollenkaan. En ikinä enkä missään olosuhteissa vieläkään. En ikinä eläisi uusperheellisenä.
Miksi et arvosta uusperheitä? Moni lapsi ja aikuinen elää tyytyväisenä uusperheessä.
Uskon, että enemmän onnellisia on niissä eroperheissä, missä lapsia ei ole pakotettu asumaan vakituisesti uusperheen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisinkohan ollut n. 25-vuotias, kun tapasin itseäni nuoremman eronneen kolmen lapsen isän. Tiesin, että tämä ei tule onnistumaan.
Mitä sitten tapahtui? Miksi sulle tuli sellainen fiilis, ettei tule onnistumaan? Ja miten se mies on noin nuorena ollut jo kolmen lapsen isä? Oliko hän aloittanut alaikäisenä vai oliko saanut kaksoset?
Ei ollut kaksosia, eikä ollut alaikäinen ensimmäisen lapsen synnyttyä. Mies oli alakuloinen ja hänestä huomasi, ettei ollut joko päässyt yli erosta tai ero oli hänet "rkkonut" henkisesti. En ihan säälistä sitten alkanut hänen kanssaan syvempään suhteeseen. Mieleen on jäänyt asia kuitenkin kummittelemaan.
Niin ettei uusperhekuvio ollutkaan tämän suhteen "surma", vaan miehen tuore rikkinäinen sydän. Too soon.
Tuo olisiko onnistunut, jos mies olisi työstänyt erosurunsa ennen kuin ryhtyi uuteen suhteeseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No yli kymmenen vuotta uusperhettä ja nyt kun nuorinkin lapsi kohta lentää pesästä niin uskon, että ollaan voiton puolella. Olen monelle sanonut, että älkää uusperhehelvettiin ikinä lähtekö. Meillä on ollut ylä- ja alamäkeä ja ei onneksi yhteisiä lapsia, se olisikin luultavasti ollut viimeinen niitti. Miehellä on ollut äärimmäisen vaikeaa suhtautua minun nuorimpaan lapseeni, ja olen joutunut ihan kynsin hampain lastani puolustamaan. Ja tuo on sikäli sairasta että nuorin oli tavatessamme vielä pieni ja miehellä olisi ollut täydet mahdollisuudet luoda häneen jopa normaalinoloinen isäsuhde... Onneksi nyt välit tasaantuneet kun lapsi tosiaan jo niin iso. Eivät enää inhoa toisiaan niin kai se on voitto sekin.
Kun lukee esim. näyttelijäperheiden uusperhekuvioista, tulee liian auvoinen käsitys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No yli kymmenen vuotta uusperhettä ja nyt kun nuorinkin lapsi kohta lentää pesästä niin uskon, että ollaan voiton puolella. Olen monelle sanonut, että älkää uusperhehelvettiin ikinä lähtekö. Meillä on ollut ylä- ja alamäkeä ja ei onneksi yhteisiä lapsia, se olisikin luultavasti ollut viimeinen niitti. Miehellä on ollut äärimmäisen vaikeaa suhtautua minun nuorimpaan lapseeni, ja olen joutunut ihan kynsin hampain lastani puolustamaan. Ja tuo on sikäli sairasta että nuorin oli tavatessamme vielä pieni ja miehellä olisi ollut täydet mahdollisuudet luoda häneen jopa normaalinoloinen isäsuhde... Onneksi nyt välit tasaantuneet kun lapsi tosiaan jo niin iso. Eivät enää inhoa toisiaan niin kai se on voitto sekin.
Miksi ihmeessä olet tuohon jäänyt? Jos olisin parisuhteessa ja havainnut tämän inhoavan lastani, niin olisi päättynyt se suhde.
Meinaatko kuitenkin jatkaa yhteiseloa sen miehen kanssa?
Joskushan on vaikea lähteä taloudellisten syiden takia, jos on yhteinen asuntolainaa, tms.
Itse en antaisi uuden kumppanin kohdella omaa lastani huonosti, sitä ei tiedä, mitkä jäljet se lapsiin jättää.
Arvostaako sellainen kumppani sinuakaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paristi olen asiaa harkinnut siihen kuitenkaan menemättä. Ja hyvä, etten siihen lähtenyt.
Ensimmäisen kanssa oli ongelmaa varastelevan esiteinin ja lasten äidin (miehen exän) kanssa. Minulta hävisi kenkiä, rahaa, kosmetiikkaa. Joka kerta mies selvitti asian, kyllä, löytyi tyttärensä tavaroista. Aina mies selitellen asiaa parhain päin ja että ei ole huolissaan tytön käytöksestä. Minä olin. En uskaltanut jättää laukkuani mihinkään vartioimatta. Myöhemmin sitten tyttö alkoi käyttää huumeita ja jäi kiinni myymälävarkauksista, karkaili kotoa, kuvioon tuli lastensuojelu. Heti suhteen alusta asti oli ongelmaa lasten (3 kpl) äidin kanssa, joka teki kiusaa joka asiasta. Lupasi esimerkiksi ottaa lapset (etä-äiti) ja perui aina viime tingassa. Kerran tiesi, että olimme varanneet lomamatkan ulkomaille. Noin 8 h ennen koneen lähtöä sitten ilmoittikin, että eipä otakaan lapsiaan sovitusti ja että omapa on ongelmanne! Kone täyteen buukattu niin ei voinut lapsia mukaankaan ottaa ja se piti olla meidän kahden romanttinen loma. Kivat! Lähdin sitten yksinäni reissuun miehen jäädessä lastensa kanssa. Rahoja kun ei olisi takaisin saanut kumminkaan ja minulla kauan odotettu lomaviikko töistä. Lapset oirehtivat äidin ja isän riitaisista väleistä mielenterveysongelmiin asti, vastarintaa heilläkin suhdettamme kohtaan, vaikka olin heille mukava, ostelin juttuja, vein leffaan jne. Rankkoja juttuja heille nämä äitinsä ja isänsä välit, ero, ja koin asian vaikeaksi, minun olisi pitänyt alkaa terapeutiksi ja olla loputtoman kärsivällinen esim. varastelun kanssa, olla lastensuojelun kanssa tekemisissä ym. Miehen exä selvästi pitänyt minusta lainkaan. En jaksanut katsoa pidempään. Saati muuttaa yhteen ja alkaa äitipuoleksi näille lapsille, kestämään miehen exän jatkuvaa kiusantekoa ja haukkumistani, pystymättä suunnittelemaan ikinä mitään menoja kaksin miehen kanssa. Mies olisi halunnut kuvioon myös yhteisen lapsen. Ei. Mukava ja ihana mies muuten, mutta kuvio minulle liikaa.
Toisen kanssa meni mukavammin. Olivat väleissä exän kanssa. Ongelmaksi muodostui miehen lapsi, esiteini-ikäinen. Olin jo muutaman vuoden seurusteltu hänen isänsä kanssa, mutta silti edelleen, jos heillä kävin lapseni kanssa, niin hänen lapsensa kysyi kuuluvalla äänellä, että koska nuo lähtee kotiin. Jos joskus olin yötä heillä tai he minun mökilläni, sain kuulla miehen lapselta arvostelua, esim. "taas tuo laiska nousee ylös sängystä vasta yhdeksän jälkeen". Kuuluvalla äänellä tietysti. Viikonloppu ja pitkä työviikko takana, tietysti nukun ja otan rennosti vkoloppuaamuna, jos haluan. Ei kuulu lapsen arvosteltavaksi. Mies ei ymmärtänyt epämukavaa oloani eikä tehnyt mitään korjatakseen lapsen käytöstä. Oma lapseni jäi miehen toimesta aina ilman karkkipussia tms kauppareissulta, omalleen kyllä oli ostanut. Totesin, että ei olisi ollut minulle tai lapselleni mukavaa, lapset eriarvoisia ja yhteisessä kodissa esiteinillä olisi ilmeisesti ollut oikeus puhua toiselle talouden aikuiselle miten sattuu, isänsä välittämättä. Olisi ollut järkytys varmaan tälle esiteinille ja miehelle, että yhteisessä taloudessa on kaksi aikuista, jotka päättää asiat ja joita kuuluu kunnioittaa. Päätöksiä ei tee lapsi tai arvostele aikuisten vapautta normaaliin elämään, mukaanlukien lepo.
Lopetin nämä ajatukset uusioperheestä näihin kahteen kokemukseen. Ei ole minun juttu.
Kun kaksi aikuista haluaa muuttaa yhteen, kysyykö kukaan lapsilta, ovatko he selviytyneet vanhempien erosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin varmaan 24 tai 25 ja lähdin yhdenillan jutun matkaan baarista. Aamulla heräsin pinnasängyn ja miehen välistä. Siinä sitä sitten mietin että ei jumalaut ole totta. Aamupano, aamukahvi ja heippa.
Nyt olen 53 ja mulla on ydinperheessä 1 juuri täysi-ikäistynyt lapsi.
Mitä olit ottanut kun et nähnyt pinnasänkyä aiemmin? Vai oliko miehellä sähkölasku maksamatta?
Mies taisi olla pettämisreissulla. olitko yhden yön juttu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jostain syystä löysin tämän keskustelun vasta nyt. Näyttää olevan edelleen ajankohtainen.
Vierailija kirjoitti:
Se auttaa, kun lapset kasvaa. Miehen lapset ovat 14 ja 12. Viime viikonloppu meni näin:
Tulivat perjantaina klo 19. Mies oli syöttänyt mäkkärissä. Moikkasin. Menivät omiin huoneisiinsa pelaamaan. Näin molempien käyvän keittiössä illalla hakemassa iltapalaa, jonka söivät huoneissaan.
Lauantaina klo 12 lähdin jouluostoksille. Lapsia ei näkynyt sitä ennen. Tulin klo 16, ja mies oli lasten kanssa poissa. Tulivat kotiin klo 18 pizzan kanssa. Söimme samassa pöydässä 20 min. Sen jälkeen lapset huoneisiinsa. En muista nähneeni heitä illalla.
Sunnuntaina lähdin kaverin kanssa kävelylle noin klo 12. Lapset nukkuivat vielä. Tulin kotiin klo 14, ja mies oli jo lähtenyt johonkin, ja vei ja ruokki nämä samalla matkalla.
Onko tuokaan hyvä, ettei mitään kontaktia?
Lapset poissa näkyviltä? Mahtaa olla "kiva pakkopulla-vierailu" teidän luonanne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tjaa, näköjään se vanhemmuus ei teekään ihmisistä epäitsekkäitä, vaan lapsia jopa inhotaan, jos ei ole se oma lapsi.
Näinko syvässä se paha äitipuolisatu istuu. Kenen syy se on?
Kaksi aikuista solmii parisuhteen. Täytyy olla avarakatseinen puoliso, joka siihen kuvioon hyväksyy myös toisen lapset, nostan hattua. On eri asia, jos exä ei kuulu kuvioon ollenkaan, silloin voi ydinperheen perustaa ilman rasituksia.
Vierailija kirjoitti:
Kaksi aikuista solmii parisuhteen. Täytyy olla avarakatseinen puoliso, joka siihen kuvioon hyväksyy myös toisen lapset, nostan hattua. On eri asia, jos exä ei kuulu kuvioon ollenkaan, silloin voi ydinperheen perustaa ilman rasituksia.
onhan valtaosa uusperheessä elävistä aikuisista (ja lapsista) erittäin tyytyväisiä tilanteeseen.
Olin alle 10-vuotias ja tajusin jo silloin ettei lapsiperhe-elämä yleensäkään ole mitenkään houkutteleva vaihtoehto.
Lasten syyksikö laitat sen että olet hajoittanut jonkun perheen ja nyt vaadit että sisarukset joutaa ulos isän elämästä? Ei tuollaisia ihmisiä voi ollakkaan, joten se ei riipu lapsesta vaan sinusta, hullua että syyllistät muut, muttei itseään. Tiedätkö, että lapset kärsii eroista, jos he muuttuvat, vika ei ole heissä vaan siinä miten aikuiset kohtelee ja hylkää lapset, kun joku kiilaa hänen perheensä väliin. Mieti siis ennenkuin hajoitat.