Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1214)
Vierailija kirjoitti:
Varmaan muuttaessammeo kamoja sisään. Tuli outo ja huono fiilis touhusta ja talosta.
Romantiikka ja parisuhde näivettyi siihen.
Lähes aikuinen lapsi kolmantena. Tsiisus. 😐
Sitä yhteistä arkea kannattaisi kokeilla elää jo ennen yhteenmuuttamista sen verran paljon ettei tällaisia yllätyksiä pääsisi käymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysymys näille nimenomaan viikonloppuisän kanssa yhteen päätyneille.. Mitäs jos lapsi isompana toivoisikin mahdollisuutta viettää isänsä luona nykyistä enemmän aikaa? Entäpä jos lapsen äiti vaikkapa sairastuu vakavasti ja isä joutuu ottamaan lapsen kokoaikaisesti vastuulleen? Elämä ei ole suunniteltavissa ja erilaisiin mahdollisiin tilanteisiin on aina syytä varautua edes ajatuksen tasolla..
Se kun on uusperheessä niin, ettei se yhteinen arki ennen yhteenmuuttoa valaise sitä totuutta mitä se on sitten kun asutaan yhteistä kotia. Kun kumppanin lapsen/lasten läsnäolo on paljon suurempi ja toisen kasvatustyyli, exän vaikutus jne. on toistuvasti läsnä ja omassa kodissa tapahtuvaa.
Sehän on ihan sama seurustellessakin vaikkei ole uusperhettä. Vasta silloinhan arki on todellista ja näyttää kasvonsa kun todellisesti asutaan yhdessä.
Miten voi edes elää yhteistä arkea ennen yhteenmuuttoa? Tapaamiset, viikonloput ja loma-ajat yhdessä ja kuitenkin välillä omissa asunnoissaan on ihan eri. Ei yhteinen arki siinä selviä realistisesti kokonaan.
En ikinä muuttaisi yhteen miehen kanssa jolla on pieniä lapsia tai teinejä. Koska omat lapset ovat jo aikuisia niin en halua enää sellaista elämää. Mielummin yksin. En olisi hyvä äitipuoli koska minua ei kiinnosta toisten lapset. Toki voisin treffailla kevyesti miestä jolla yhä lapsia mutta vain miestä en niitä lapsia.
Itse elimme nykyisen kumppanini kanssa ennen yhteenmuuttoa puolisen vuotta niin että vaikka molemmilla oli oma asuntonsa niin käytännössä valtaosa ajasta elettiin lapsellisen osapuolen asunnossa. Kyllä siinä ehti tulla ne arjen kuviot tutuiksi eikä varsinaisen yhteenmuuton myötä tullut varmasti enää mitään yllätyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanha keskustelu, mutta ajankohtainen edelleen.
Aika tylyltä tuntuvat nuo kommentit uusperheen karseasta arjesta. Mitä ne lapset joutuvatkaan kestämään kun on vanhemmalla/ vanhemmilla tuollaiset jäätävät uudet puolisot. Ei ihme, jos alkavat potkimaan mummoja ja kiusaamaan koulussa, jos tuollaista on heidän elämä. Keskustelkaa puolisoidenne kanssa asiasta, jos noin ahdistaa, Pelastakaa ne lapset teidän, ilmeisesti pääasiassa äitipuolien vihalta. Eikö voisi lapsilla olla oma koti, johon vanhemmat itsensä vaihtavat, mutta uudet puolisot pysyvät kotonaan, jos ahdistaa. Silloin lapset saavat olla rauhassa vanhempansa kanssa. Itse en sallisi edes lasteni lähelle uutta tympeää puolisoa. Tai asukaa erillänne, niin ei tarvitse sekaantua lasten elämään ollenkaan. Luulen, että lapset olisivat siitä onnellisempia kuin te itse.
Viisaita sanoja.
Terv. Uusperheen uhri
Minulle jäi epäselväksi, miksi AP:a kyrsii kun puolison lapset ovat hänen asunnossaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kysymys näille nimenomaan viikonloppuisän kanssa yhteen päätyneille.. Mitäs jos lapsi isompana toivoisikin mahdollisuutta viettää isänsä luona nykyistä enemmän aikaa? Entäpä jos lapsen äiti vaikkapa sairastuu vakavasti ja isä joutuu ottamaan lapsen kokoaikaisesti vastuulleen? Elämä ei ole suunniteltavissa ja erilaisiin mahdollisiin tilanteisiin on aina syytä varautua edes ajatuksen tasolla..
Ei tuollaisiin asioihin voi varautua. Vai jätätkö itse lapset tekemättä siksi, että lapsi voi sairastua vakavasti tai et ikinäyritä mitään, jotta ei jotain pahaa tapahtuisi?
Jos jotain tapahtuu, sitten tilanne arvioidaan uudelleen. Uskon, että minä siinä tilanteissa soprutuisin miehen lapsiin. Nyt minun ei tarvitse: lapsilla on jo äiti. Mutta jos heidän äitinsä kuolisi, niin minulla heräisi suojelyvaistot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Useita vuosia sitten tapailin viikonloppu isää.. oli yksi lapsi joka pilalle hemmoteltu jo 3 vuotiaana tiesi mistä naruista vetää että saa tahtonsa läpi.
Miehen kanssa kun istuttiin sohvalla lapsi tulee väliin ja rupeaa huutamaan että mene pois ,et koske minun isää.
minun minun..Isä osti lapselle sängyn jotta lapsi voi nukkua siellä yönsä..ei käynyt ,lapsi halusi nukkua isänsä kanssa ja minulla ei asiaa sänkyyn-lapsen päätös.
Jokaiseen asiaan lapsi sanoi ei ei ei ......ja lapsen äiti veti myös isää kuin pässiä. Ei kiitos .
Mä olen ollut tilanteessa jossa miehen 6v lapsi on mennyt auton etupenkille ja piltti ohjasi mut taka. Mies siis ajoi. Mies ei sanonut mitään. En sanonut minäkään koska luulin että tämä ei ole totta.
Kyllä se oli. Moni muukin asia oli mutta tämä oli se viimeinen kyyti ja tapaaminen.
Noita pikku pompottajia kuulemma löytyy muualtakin.
Siinä vaiheessa kun arki astui kuvaan ja se kuhertelu vaihe loppui. Jossain puolen vuoden paikkeilla. Luojan kiitos olen aina ollut 100% sitä mieltä että aikuiset ihmiset asuu omissa kämpissään enkä luopunut omastani missään vaiheessa vaikka yritti houkutella muuttamaan luokseen. Vietettiin kyllä yli puolet ajasta puolison asunnolla kun lapsensa kävivät koulua sillä puolella kaupunkia. Mulla olis ollut uudempi ja isompi mutta en halunnut missään vaiheessa lapsia kotiini joten tällä mentiin. Pyörin siis nurkissa enkä osannut missään kohtaa olla siellä rennosti. Aina ahdisti kun lapsensa olivat kotona vaikka ihan mukavia olioita olivat. Selvisi vain etten ole millään tavalla lapsi rakas, hoito viettinen, enkä viihdy lasten seurassa yhtään tosin kun olin kuvitellut joten en halunnut jäädä siihen roikkumaan ja aiheuttaa niille lapsille mielipahaa kun alkoivat selvästi kiintyä, joten vihelsin pelin poikki ja häivyin. Ei ikinä enään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun täällä monet ovat puhuneet siitä, että toisen lapsista on itselle taakkaa ja häiriötä, niin kyllä mielestäni pitäisi olla selvää se, että kun lapselliset ja vapaaehtoisesti lapsettomat ryhtyvät parisuhteeseen, on kummallakin oikeus/velvollisuus elää tekemänsä valinnan kanssa. Lapsellinen ei voi kantaa hoitovastuuta lapsettoman päälle, sillä tämä on yhtä lailla valintansa tehnyt kuten lapsen hankkinutkin osapuoli, ja tätä valintaa tulee kunnioittaa ja suoda toiselle lapsettomuuden tuoma vapaus, jos suhteen ei haluta kaatuvan. Eri asia, jos molemmilla on lapsia tai niitä on tehty myös yhdessä, silloin mielestäni voi olettaa molempien osallistuvan sopivissa määrin myös toisen lasten hoitamiseen.
Omassa avioerossani lapset jäivät minulle ja olivat isällään joka toinen viikonloppu. Heidän kotinsa oli luonani. Silloisen miehen omassa erossa aikoinaan lapsi vuoroviikotteli. Mies hehkutti että hänen lapsellaan on kaksi kotia! Mielestäni hänellä ei ollut kotia lainkaan vaan oli heittopussina vuoronperään vanhemmillaan. Stressaantunut se lapsi oli ja hankaluuksia tuli ja vanhempansa kilpailivat kumman luona on kivempaa. Katsoin touhua muutaman vuoden ja läksin. Siitä lähtien elin yksinään kunnes lapseni aikuistuivat ja muuttivat pois. Ja itse asiassa elän yksin edelleen, on vaan niin paljon rauhallisempaa ja stressittömämpää etten ota tähän enää ketään kanssani asumaan. Kissan korkeintaan.
Varmaan muuttaessammeo kamoja sisään. Tuli outo ja huono fiilis touhusta ja talosta.
Romantiikka ja parisuhde näivettyi siihen.
Lähes aikuinen lapsi kolmantena. Tsiisus. 😐