Lue keskustelun säännöt.
En jaksaisi kahta lasta (pienellä ikäerolla) - olenko jotenkin poikkeuksellisen jaksamaton äiti?
11.09.2022 |
Perheessämme on 1,5 v lapsi ja olen vielä jonkin aikaa hoitovapaalla ennen töihin palaamista. Raskausaika oli todella vaikea ja lapsen vauvavuosi oli raskas fyysisen sairauden takia. Nyt tilanteen rauhoituttua olen yhä väsynyt, kun toipuminen vie aikaa. Jaksan kyllä huolehtia lapsen perustarpeista, leikimme, ulkoilemme ja luemme paljon. Puolisoni on hyvin osallistuva isä, vaikka työ vie paljon aikaa. Lapsi on tyytyväinen ja nautin ajasta hänen kanssaan. En kuitenkaan jaksa lapsen kanssa mitään "ihmeellistä": emme matkustele, käy hoplopeissa/uimahallissa/taaperoiden harrastusryhmissä tms, vaan arki lapsen kanssa on yksinkertaista. Pitkän välimatkan vuoksi tapaamme isovanhempia satunnaisesti.
Lapsemme ei ollut vuottakaan, kun ulkopuolisilta alkoi tulla painostusta, että pitää tehdä lapset pienellä ikäerolla ja kyllä lapsi sisaruksen tarvitsee. Nyt lapsen ollessa 1,5 v olen saanut useita kyselyitä, olenko raskaana ja alkaa tulla kiire, jos toisen haluaa pienellä ikäerolla. Kanssani samoihin aikoihin lapsen saaneista moni odottaa jo toista lastaan. Olen kokenut, että jaksamiseni riittää nyt vain yhdelle lapselle. Yhdelle lapselle jaksan olla läsnäoleva äiti. Raskausaika ja vauvavuosi oli sen verran raskasta aikaa, että minulla ei nyt ole jaksamista kokea samaa uudestaan. Kohdallani olisi todennäköistä, että toinenkin raskausaika olisi vaativa ja samalla pitäisi huolehtia taaperostakin. Tällä hetkellä perheemme lapsilukuasia tuntuu olevan auki: lapsiluku saattaa jäädä tähän tai ehkä joskus tulevaisuudessa toinen lapsi tuntuu hyvältä ajatukselta.
Olenko jotenkin outo/poikkeuksellisen jaksamaton äiti, kun en jaksaisi kahta lasta pienellä ikäerolla? Olisi kiva saada vertaistukea tai kuulla, jos sinulla on ollut vastaavaa.
Kommentit (89)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kuin sinä. Alunperin haaveilin kahdesta lapsesta. Jo raskausaika oli niin vaikea (toistuvasti pakotettiin vuodelepoon ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi, raskausmyrkytys vei sitten osastohoitoon ja lopulta jouduin tahtomattani vielä sektioon). Ja sektiosta toipuminen ei ollut kovin nopeaa. Vauva valvotti ekan vuoden joka ikinen yö tunteja ja herätti monta kertaa yössä. Nyt lapsi on viisi eikä nuku vieläkään hyvin ja joudun usein nousemaan kesken omien yöunien lapsen luo. Tajusin vauvavuonna, että sillä univelalla en millään jaksaisi toista lasta enkä tulisi jaksamaan vastaavaa raskautta ja vastaavaa valvomisen täyteistä vauvavuotta uudelleen niin, että samalla olisi se isompi lapsi huolehdittavana. Fyysisesti olisi täysin mahdotonta. Lapsiluku jää yhteen.
Olen kuitenkin ennen lasta jaksanut vaativassa työssä pitkää päivää, selvinnyt muista rankoista elämäntilanteista jne. Mutta ei, en pystyisi selviämään kahdesta pienestä lapsesta. Voihan tietysti olla, että hyvin nukkuvien lasten kanssa ja tavallisella raskausajalla olisin voinut jaksaa. Mutta nyt kävi näin.
Kuulostaa maanpäälliseltä helvetiltä. Sori.
Olen jo ajat sitten päättänyt että lapsia ei minulle tule ja aina kun lukee näista vuosikausien univajeista yms olen onnellinen että tämän päätöksen aikoinani tein ja vielä pidinkin.
Kerroit tämän tässä syystä että? Miten liittyi aiheeseen?
T. Vela
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et todellakaan ole jaksamaton äiti, itse en jaksaisi edes yhtä lasta koskaan. Enkä sano tätä mitenkään lapsia vihaten, mutta en ymmärrä miten joku jaksaa edes yhtä lasta kun ottaa kokonaisuuden huomioon.
Ihan oma päätös se on, muille ei kuulu pätkääkään. Meillä lapsilla on ikäeroa pikkasen vajaa 3 vuotta, se on meille just hyvä, koska olin kotona tuon välin. Jos olisin ollut palaamassa töihin, voi olla että ikäero olisi pienempi, koska lapset oli meillä hyvä saada ikäänkuin samaan syssyyn. Se ei kuitenkaan ole mikään sääntö, kukin tavallaan.
Jokainen oman jaksamisen mukaan. Meillä lyhyet ikäerot ja se sopi meille. Mutta kyllä siitäkin sai kuulla naljailua melko lailla.
Mutta en ole välittänyt, kun jokainen elää oman elämän, enkä elä muiden mielipiteiden mukaan.
Lapset jo aikuisia ja olemme olleet tyytyväisiä omaan ratkaisuun. Ole ap sinäkin tyytyväinen niihin valintoihin, mitä teet
Minulla taas ei ollut vaihtoehtoja mikäli halusimme lapselle sisaruksen. Olen 39-vuotias ja minulla on 1,5v lapsi, laskettu aika seuraavalle on silloin kun lapsi on 1,9v.
Jos olisin nuorempi, olisin halunnut lapsille noin 3 vuoden ikäeron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esikoiseni oli 3 vuotta, kun koin, että vähän helpotti. En olisi missään tapauksessa halunnut toista lasta esim 1-2 vuoden kuluttua. Nyt on ikäeroa 4 vuotta ja se oli ihan ok. Mitä kenellekään kuuluu, teettekö toista lasta ja millä ikäerolla. Vastaa kyselijöille, että ei kuulu teille!
Minä tein neljä lasta tiheään tahtiin. Rankkaa oli, mutta laskin sen varaan, että lapset viihtyvät sitten keskenäänkin. Näin todella tapahtuikin, he ovat nyt jo aikuisia. Omassa perheessäni oli neljän vuoden ikäerot, mikä johti siihen, että vasta aikuisena lähennyttiin.
Minulla on veljeni kanssa 5 vuoden ikäero. Oltiin lapsena kuin paita ja peppu ja edelleen ollaan läheisiä. Ikäero ei kyllä ole syy siihen miksi sisarukset eivät ole läheisiä vaan se voi olla luonteistakin kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on ikäero viisi vuotta ja oli aika lailla täydellinen ikäero. Tuon ikäinen osaa jo itse tehdä paljon ja voi paljon helpommin keskittyä vauvan hoitoon. Minulle ei myöskään ollut kynnyskysymys olla välillä töissä raskauksien välillä, itse asiassa teki ihan hyvää.
Jaksaminen on eri ihmisillä erilaista. Sain itse esim 3 lasta alle 4 vuodessa ja pärjäsin hyvin, ei tukiverkkoa, kaksi lapsista koliikkivauvoj. Mutta mulla onkin liian korkea resilienssi eli kestän liian pitkälle kaikkea kurjuutta, stressiä ja kuormaa. Tämä on tullut vaikean lapsuuden (luonnevikainen vanhempi) seurauksena eikö ole todellaakaan mikään tavoiteltava tila.
Jostain syystä ei paljoa puhuta siitä että ihmisten suoritustaso (en nyt keksi parempaa termiä, mutta siis jaksaminen, tehokkuus, suoritteet) on huikean erilainen eri ihmisillä. Yhteiskunta olettaa että ihmiset on tasalaatuisia, mutta niinhän asia ei tietenkään ole.
T, ylisuorittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaksaminen on eri ihmisillä erilaista. Sain itse esim 3 lasta alle 4 vuodessa ja pärjäsin hyvin, ei tukiverkkoa, kaksi lapsista koliikkivauvoj. Mutta mulla onkin liian korkea resilienssi eli kestän liian pitkälle kaikkea kurjuutta, stressiä ja kuormaa. Tämä on tullut vaikean lapsuuden (luonnevikainen vanhempi) seurauksena eikö ole todellaakaan mikään tavoiteltava tila.
Jostain syystä ei paljoa puhuta siitä että ihmisten suoritustaso (en nyt keksi parempaa termiä, mutta siis jaksaminen, tehokkuus, suoritteet) on huikean erilainen eri ihmisillä. Yhteiskunta olettaa että ihmiset on tasalaatuisia, mutta niinhän asia ei tietenkään ole.
T, ylisuorittaja
Pakko sanoa, että koliikki on kuitenkin aika lyhytaikainen vaiva. Tiedän, kun oma lapseni poti sitä 4 kk. Sen sijaan esimerkiksi allergiat, refluksi, univaikeudet jne voivat kuormittaa vuosikausia. On ihan eri asia sinnitellä koliikin kanssa muutama kuukausi kuin vuosia valvoa herkästi heräilevän lapsen kanssa. Eli ei aina ole kyse vanhemman jaksamisesta, vaan toiset lapset ovat yksinkertaisesti kuormittavampia kuin toiset.
No, mitä nyt oman tuttavapiirini (noin kolmekymppisiä, pikkulasten vanhempia) kanssa olen jutellut niin suurin osa pitää hulluina niitä jotka tekee lapset pienellä, alle 2v ikäerolla. Kyllähän ihminen jaksaa ja jotenkin yleensä selviää jos on pakko, mutta miksi kukaan haluaisi vaan jotenkin selvitä lastensa pikkulapsiajasta? Minä, ja moni muukin, valittiin mieluummin se että on jaksava vanhempi yhdelle pienelle kerrallaan ja sisarus tulee sitten vähän myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän lapsilla on ikäeroa 3,5 vuotta. Ihmisellä tiheät synnytykset on tulleet kuvioon vasta maanviljelykseen siirryttäessä, niin että noin biologiselta kantilta ajatellen tuo 3,5 vuotta on aikalailla minimi ikäero lapsille... minä olen aina halunnut lapset niin, että heillä on ikäeroa ainakin se kolme vuotta. Lapsuuden perheessäni me lapset synnyttiin alle kahden vuoden ikäeroilla ja en koe yhtään hyötyneeni tästä, emme sisarusteni kanssa leikkineet pahemmin yhdessä tai viettäneet aikaa muuten kuin keskenämme tapellen. Omat lapseni ovat aina leikkineet yhdessä ja pitävät toistensa seurasta.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä moni väsyy pahasti jo yhden lapsen kanssa. Just taaperoikä voi olla erittäin haastavaa.
Jep... Ne jotka ovat tehneet lapsia pienellä ikäerolla ovat usein niitä, joilla on ollut helppo vauva ja uusi on sitten jo aluillaan kun esikoisen taaperovaihe uhmaikineen alkaa. Ja sitten ollaankin pulassa, varsinkin jos se toinen vauva ei olekaan niin helppo. Helpostakin vauvasta kun saattaa kuoriutua melkoisen haastava taapero, oma kuopukseni oli semmoinen ja en todellakaan tiedä miten olisin selvinnyt jos olisin ollut vielä vauva siinä hoidettavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minäkin näkisin niin, että et ole poikkeuksellinen tässä. En toki halua väittää että pienellä ikäerolla lapsia hankkivat olisivat huonoja vanhempia, mutta sen voin kyllä sanoa että omassa tapauksessani niin olisi ollut.
Ei ole sellaista yhtälöä, että pystyisin olemaan henkisesti läsnä lapselle, hoitamaan hänet, olemaan hänen vierellään niin kipeänä kuin ylienergisenä päivänä, tarjoamaan virikkeitä, hoitamaan vaativan työni, hoitamaan kaikki kansalaisvelvollisuuteni ja omistuksiin liittyvän velvollisuudet kunnialla - ja sitten vielä valvomaan kaikki yöt ja kadottamaan terveyteni uudestaan vauvan kanssa.
Meillä esikoinen on jo 3, mutta kärsin edelleen heikentyneestä muistista ja kognitiivisten kykyjen laskusta vaativan vauva-ajan jälkeen. Vieläkin on aamuja, että tarvitaan 2 aikuista saamaan lapsi oikeaan aikaan ovesta ulos ravittuna ja säänmukaisissa vaatteissa. Kyllä kai selvittäisiin useammankin kanssa kun vain tehtäisiin pakolla, huudolla ja voimalla, mutta en kyllä hittosoikoon keksi, miten tätä ruljanssia voisi hoitaa positiivisella ja kasvattavalla otteella, jos olisi kaksi karkailevaa, lattialla potkivaa, purevaa ja otteen irrotessa haalarinsa riisuvaa yhtä aikaa.
Lasta ei ikinä pidä hankkia vain muiden painostuksesta, jos kokee ettei enempää lapsia halua. Parempi, että olet hyvä äiti yhdelle lapselle, kuin burnoutissa oleva uupunut äiti kahdelle tai useammalle lapselle.
Meillä on esikoisella ja keskimmäisellä 3v luultiin että tulee pidempi kun yritettiin esikoista vuosi mutta ei tullut. tuo 3v oli meille ihan minini. esikoinen aika haastava lapsi. Keskimmäiselle ja kuopukselle suunniteltiin 5v ikäeroksi mutta 7v tuli. Kuopus vasta 2v mutta kyllä meillä 9vkin tykkää leikkiä hänen kanssaan ja odottaa että veli osais leikkiä paremmin
Olen usein miettinyt, että miksi ihmeessä lapset tehdään niin pienellä ikäerolla ja sitten itketään uupumusta, kun ei pitäisi kenellekään tulla yllätyksenä, että kahden pienen kanssa on rankkaa. Vaikka molemmat olisivat ns. "helppoja" lapsia. Jaksat takuulla olla parempi vanhempi lapsellesi, kun et kiirehdi.
Sama tilanne ja en minäkään jaksaisi kun yhdenkin kanssa on välillä vaikea jaksaa. Mielestäni lapsemme ei ole erityisen helppo, vaikka suhteellista sekin on. Temperamenttinen ja vaativa tapaus, joka ei ole vielä tähänkään päivään mennessä nukkunut kertaakaan yli 5 h putkeen yöllä. Sitä ei voi tietää olisiko seuraava tosi helppo vai yhtä vaikea. Ekat raskauskuukaudetkin oli niin kamalaa pahoinvointia, että ajattelin silloin ettei ikinä enää tätä.
Ap:n kirjoitus oli kuin omalta näppäimistöltäni. Erona vain se, että en palaa vielä hetkeen töihin, koska koitan toipua edellisistä vuosista.
Olet fiksu kun tunnistat omat rajasi! Itse tein kolme lasta lyhyellä ikäerolla ja hädintuskin selvisin siitä hengissä ja järjissäni. Maksoi avioliittoni ja monta muuta asiaa. Todellakin jokaisen kannatta harkita perusteellisesti millaisen perheen jaksaa kunnialla hoitaa. Lapsiani en tietysti kadu mutta todella kovaan paikkaan itseni laitoin.