Lue keskustelun säännöt.
En jaksaisi kahta lasta (pienellä ikäerolla) - olenko jotenkin poikkeuksellisen jaksamaton äiti?
11.09.2022 |
Perheessämme on 1,5 v lapsi ja olen vielä jonkin aikaa hoitovapaalla ennen töihin palaamista. Raskausaika oli todella vaikea ja lapsen vauvavuosi oli raskas fyysisen sairauden takia. Nyt tilanteen rauhoituttua olen yhä väsynyt, kun toipuminen vie aikaa. Jaksan kyllä huolehtia lapsen perustarpeista, leikimme, ulkoilemme ja luemme paljon. Puolisoni on hyvin osallistuva isä, vaikka työ vie paljon aikaa. Lapsi on tyytyväinen ja nautin ajasta hänen kanssaan. En kuitenkaan jaksa lapsen kanssa mitään "ihmeellistä": emme matkustele, käy hoplopeissa/uimahallissa/taaperoiden harrastusryhmissä tms, vaan arki lapsen kanssa on yksinkertaista. Pitkän välimatkan vuoksi tapaamme isovanhempia satunnaisesti.
Lapsemme ei ollut vuottakaan, kun ulkopuolisilta alkoi tulla painostusta, että pitää tehdä lapset pienellä ikäerolla ja kyllä lapsi sisaruksen tarvitsee. Nyt lapsen ollessa 1,5 v olen saanut useita kyselyitä, olenko raskaana ja alkaa tulla kiire, jos toisen haluaa pienellä ikäerolla. Kanssani samoihin aikoihin lapsen saaneista moni odottaa jo toista lastaan. Olen kokenut, että jaksamiseni riittää nyt vain yhdelle lapselle. Yhdelle lapselle jaksan olla läsnäoleva äiti. Raskausaika ja vauvavuosi oli sen verran raskasta aikaa, että minulla ei nyt ole jaksamista kokea samaa uudestaan. Kohdallani olisi todennäköistä, että toinenkin raskausaika olisi vaativa ja samalla pitäisi huolehtia taaperostakin. Tällä hetkellä perheemme lapsilukuasia tuntuu olevan auki: lapsiluku saattaa jäädä tähän tai ehkä joskus tulevaisuudessa toinen lapsi tuntuu hyvältä ajatukselta.
Olenko jotenkin outo/poikkeuksellisen jaksamaton äiti, kun en jaksaisi kahta lasta pienellä ikäerolla? Olisi kiva saada vertaistukea tai kuulla, jos sinulla on ollut vastaavaa.
Kommentit (89)
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kuin sinä. Alunperin haaveilin kahdesta lapsesta. Jo raskausaika oli niin vaikea (toistuvasti pakotettiin vuodelepoon ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi, raskausmyrkytys vei sitten osastohoitoon ja lopulta jouduin tahtomattani vielä sektioon). Ja sektiosta toipuminen ei ollut kovin nopeaa. Vauva valvotti ekan vuoden joka ikinen yö tunteja ja herätti monta kertaa yössä. Nyt lapsi on viisi eikä nuku vieläkään hyvin ja joudun usein nousemaan kesken omien yöunien lapsen luo. Tajusin vauvavuonna, että sillä univelalla en millään jaksaisi toista lasta enkä tulisi jaksamaan vastaavaa raskautta ja vastaavaa valvomisen täyteistä vauvavuotta uudelleen niin, että samalla olisi se isompi lapsi huolehdittavana. Fyysisesti olisi täysin mahdotonta. Lapsiluku jää yhteen.
Olen kuitenkin ennen lasta jaksanut vaativassa työssä pitkää päivää, selvinnyt muista rankoista elämäntilanteista jne. Mutta ei, en pystyisi selviämään kahdesta pienestä lapsesta. Voihan tietysti olla, että hyvin nukkuvien lasten kanssa ja tavallisella raskausajalla olisin voinut jaksaa. Mutta nyt kävi näin.
Kuulostaa maanpäälliseltä helvetiltä. Sori.
Olen jo ajat sitten päättänyt että lapsia ei minulle tule ja aina kun lukee näista vuosikausien univajeista yms olen onnellinen että tämän päätöksen aikoinani tein ja vielä pidinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mita seuraan muita perheita joissa useampi lapsi niin lapset viettaa joka paiva aikaa ruudulla. Tv/tabletti. Kaytetaan puolivalmisteita ja mennaan mista aita on matalin.. kun on niin rankkaa.
Itse olen ennemmin yhdelle superaiti, kun zombi kahdelle.
Ei ole mitaan superpower tyyppeja on vain valintoja miten haluaa lapsen kasvattaa.
Ap ihmettelen noita ihmisiä ketkä kommentoivat teidän lapsilukua. Mitä se kuuluu kellekään! Teet omien voimiesi mukaan just etkä mieti mitä muut sanovat tai kuuluisi muka tehdä.
Kyllä moni väsyy pahasti jo yhden lapsen kanssa. Just taaperoikä voi olla erittäin haastavaa.
Mulla on kans reilun vuoden ikäinen ja on muuten tosi kiva, kun kaikki kuvittelee mun olevan uudestaan raskaana. Katsellaan vatsaa ja kysellään asiasta. Inhottaa, kun joutuu sanomaan utelijoille, että tässä tilanteessa ei raskautta jaksaisi ajatellakaan. Nimimerkillä taapero herää yhä 1-2 krt yössä ja päiväuniakin oppi nukkumaan vasta vuoden iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoiseni oli 3 vuotta, kun koin, että vähän helpotti. En olisi missään tapauksessa halunnut toista lasta esim 1-2 vuoden kuluttua. Nyt on ikäeroa 4 vuotta ja se oli ihan ok. Mitä kenellekään kuuluu, teettekö toista lasta ja millä ikäerolla. Vastaa kyselijöille, että ei kuulu teille!
Tuttuja fiiliksiä.
Meillä on täysin auki, tuleeko toista lasta koskaan. Lapsi on ihana ja rakas, mutta monesta syystä mietityttää, onko toiselle lapselle jaksamista, edes vuosien päästä. Sairastan erästä kroonista kipusairautta ja välillä minulla on huonoja kausia. Raskaus pahensi sairauttani. Sairaana ollessani mies joutuu kantamaan yksin vastuun lapsesta ja kodista, kun en itse kykene. Yhden lapsen kanssa nyt vielä jotenkin menee, mutta entä jos olisi kaksi? Hieman isompi lapsi myös ymmärtää, että äiti joutuu nyt lepäämään, mutta aivan pieni ei sitä käsitä. Vauvavuosi olikin tosi työläs, kun allerginen lapsi itki paljon, nukkui huonosti ja yritin tasapainotella kivun kanssa. Ulkopuolisethan eivät tätä tiedä, miten paljon sairauteni vaikuttaa lapsiperhe-elämään. Onneksi mieheni kantaa vastuuta ja osallistuu, en osaisi kuvitellakaan, kuinka raskasta olisi ilman häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Esikoiseni oli 3 vuotta, kun koin, että vähän helpotti. En olisi missään tapauksessa halunnut toista lasta esim 1-2 vuoden kuluttua. Nyt on ikäeroa 4 vuotta ja se oli ihan ok. Mitä kenellekään kuuluu, teettekö toista lasta ja millä ikäerolla. Vastaa kyselijöille, että ei kuulu teille!
Minä tein neljä lasta tiheään tahtiin. Rankkaa oli, mutta laskin sen varaan, että lapset viihtyvät sitten keskenäänkin. Näin todella tapahtuikin, he ovat nyt jo aikuisia. Omassa perheessäni oli neljän vuoden ikäerot, mikä johti siihen, että vasta aikuisena lähennyttiin.
Jospa ketjuun tulisi joku lestadiolaisäiti vastailemaan, miltä tuntuu, kun seurakunnan vanhimpien taholtakin ruvetaan kyselemään, että missä mättää, jos seuraavaa lasta ei "aikataulussa" kuulukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Klisee pienestä ikäerosta ei vain yksinkertaisesti toimi kaikilla. Toki osalla käy hyvä tuuri, lapset ovat helppoja ja tulevat toimeen keskenään. Aika monilla on kuitenkin haastetta, lapset ovat keskenään kuin yö ja päivä, kinaa riittää tai lapsi/lapset sairastelee. Usein olen nähnyt näitä väsyneitä vanhempia, joilla arki on yhtä selviytymistä ja menee vuosia, että tilanne alkaa helpottaa lasten kasvaessa. Ihan luonnollista, että kaikki eivät halua ottaa omalla kohdalla riskiä siitä, että edessä olisi vuosikausia vaikeita aikoja kahden pienen lapsen kanssa.
En minäkään... 3v on minimi ikäero mitä jaksaisi, silloin se vauva ja taapero aika on oikeasti mukavaa. En varmaan saisi pidettyä kahta alle 2,5 vuotiaasta hengissä. Mielummin 4 lasta 5 vuoden ikäerolla kun 2 lasta 2 vuoden (toki olen siinä hyvässä asemassa, että sain ensimmäisen lapsen jo nuorena jolloin oli mahdollista saada lasten välille oman jaksamisen kannalta riittävät ikäerot ja silti saada useampi lapsi). Ne jotka saa 1 v ikäerolla on kyllä jotain superihmisiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sitten jos saat ne lapset vajaan vuoden ikäerolla, sitä vasta kauhistellaankin. Kuinka se esikoinen ei saa olla enää vauva jne. No, kyllä se vaan sai. Ehkä liikaakin, kun välillä toimin kuten kaksosten kanssa. Nuorempi oppi isomman vanavedessä asioita hyvinkin nopeasti, joten aika pian olivat suht samalla tasolla. Ja suht helppoja lapsia molemmat, pari ekaa kuukautta oli vaikeampia molempien kanssa, johtuen refluksista ja sitä myötä huonoista öistä. Mutta molemmilla oli sama rytmi, mikä helpotti tottakai arkea. Nyt olen tyytyväinen kun nuorempikin on jo 9v, eikä joku 6-7v.
Mutta jokaisen ihan oma valinta tämä pitäisi olla, eikä arvostella toisen elämää. Minulle ainakin on ihan sama kuinka monta lasta kukakin tekee ja milläkin ikäerolla. Mutta kyllä meitä pienen ikäeron perheitäkin arvostellaan tai ehkä enemmänkin kauhistellaan.
Itse en kokenut koskaan painostusta. Päinvastoin, ihmiset ihmettelivät ääneen, miksi minä 28-vuotias halusin tehdä lapsen mieheni kanssa, joka tienaa alle 3000 euroa kuussa, eikä itselläni ollut edes vakituista työpaikkaa. Liian nuorena liian tyhmä ratkaisu kuulemma.
Ei onneksi edes haluttu toista lasta, sillä sen yhdenkin kanssa oli tarpeeksi väsyttävää valvoa kaksi vuotta putkeen ja nykyisin elämä on niin mukavaa, ettei edes huvita pilata yöuniaan. Minullakin on vakituinen työ. Toisaalta ei kukaan kysele edelleenkään, miksei olla tehty toista.
Veikkaan, että tuollaista painostusta kokevat vain sellaiset idylliperheet, joissa on kaksi autoa, omakotitalo ja rikas mies,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei pidä miettiä asiaa vain siitä näkökulmasta, että jaksaako itse valvomiset ym. Vaan että pystyykö olemaan kahdelle (tai kolmelle) lapselle oikeasti hyvä äiti. Vai onko ihminen, jolla on resurssia olla hyvä äiti vain yhdelle. On ihan ok jättää lapsiluku yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Itse en kokenut koskaan painostusta. Päinvastoin, ihmiset ihmettelivät ääneen, miksi minä 28-vuotias halusin tehdä lapsen mieheni kanssa, joka tienaa alle 3000 euroa kuussa, eikä itselläni ollut edes vakituista työpaikkaa. Liian nuorena liian tyhmä ratkaisu kuulemma.
Ei onneksi edes haluttu toista lasta, sillä sen yhdenkin kanssa oli tarpeeksi väsyttävää valvoa kaksi vuotta putkeen ja nykyisin elämä on niin mukavaa, ettei edes huvita pilata yöuniaan. Minullakin on vakituinen työ. Toisaalta ei kukaan kysele edelleenkään, miksei olla tehty toista.
Veikkaan, että tuollaista painostusta kokevat vain sellaiset idylliperheet, joissa on kaksi autoa, omakotitalo ja rikas mies,
Me ollaan tuollainen idylliperhe - poislukien että vaimo tienaa enemmän kuin se rikas mies - mutta kukaan ei ole koskaan painostanut toisen lapsen tekoon. Lapsikin jo kohta täysi-ikäinen.
Poika syntyi, kun olin 31 v. Nyt 33 v mietin, että ehkä uutta raskautta uskaltaa ajatella joskus parin vuoden päästä. Paino sanalla ehkä.
Itse en näe sisarusasiaa kovin auvoisena, sillä itselläni on aina ollut haastavaa 2,5 v vanhemman isoveljeni kanssa, joka oli ns. erityislapsi. En siis ajattele, että sisaruksista olisi automaattisesti toisilleen seuraa.
Tämä on vain mun kokemus, mutta tuntuisi ihan luonnottomalta olla raskaana kun sylissä on vielä tosi paljon se ensimmäinen vauva/taapero. Esikoiseni on nyt 1v ja roikkuu minussa kuin apina ja sen toki hänelle suon. Miten jaksaisin kanniskella ja sylitellä ison mahan kanssa tai pahoinvoinnin kourissa? Haluan antaa tälle lapselle sen mitä hän tarvitsee. Saa kasvaa reilusti isommaksi ennen kuin ajattelen toista lasta.
En jaksa minäkään, vaikka lapseni on mm. puolivuotiaasta asti nukkunut 12h yöunet. Mulle se jatkuva läsnöolo ja vahtiminen on todella raskasta henkisesti.
En ole kehdannut sanoa tätä ääneen kenellekään, paitsi puolisolleni. Vauva-aika oli horroria, mutta taaperon kanssa on ollut ihan erilaista. Meidän taapero on tosi kiva persoona, hyväntuulinen, temperamentti sopii hyvin yhteen meidän vanhempien temperamenttien kanssa ja taapero on helppo monella tavalla. Toista lasta en silti jaksaisi vielä muutamaan vuoteen, mutta eniten mietityttää ihan muu asia. Mitä jos toinen lapsi olisikin todella vaativa persoonaltaan ja aivan erilainen temperamentiltaan kuin muu perhe? Ainahan on aivan arvoitus, millainen lapsi sieltä tuleekaan. Mietin siis, uskaltaako koskaan ottaa riskiä, että toinen lapsi olisi aivan erilainen kuin ensimmäinen. Olisi varmasti kuluttavaa meille vanhemmille eikä olisi mitään takeita, että kaksi persoonaltaan ja temperamentiltaan todella erilaista lasta tulisi toimeen keskenään. Joku toinen äiti varmasti jaksaisi leikiten vaativammankin kuopuksen kanssa, mutta en tiedä, onko minusta siihen.
Et ole. Olet vastuullinen äiti.