Miten naiset aina jaksatte uskoa siihen että se oikea mies löytyy?

Se on oltava vaan ilman, jos edellytyksiin sopivaa miestä ei löydy.

Aslaug kirjoitti:

Ehkä se 60v liittojen ihainnointi ei ole oikeastaan mistään kotoisin, omatkin vanhemmat riidelleet ekat 30v ja nyt pitävät toisilleen mykkäkoulua ilmeisesti seuraavat, on ollut mustia silmiä ja murtuneita luita, mutta erota eivät voineet ehei - vaikka me lapset sitä monesti pyydettiin. V#tut pitkille velvollisuusliitoille, ja jos ei toimi suhde niin ukko tai akka vaihtoon. Eikä missään nimessä mihinkään hellan ja nyrkin väliin.

Omilla vanhemmilla samanlaista ollut yli 50 vuotta. Ei tuollaista suhdetta tietenkään kukaan terve ihaile eikä kaipaa. Sen sijaan esim. kummeillani oli 60 vuoden lämmin ja rakastava liitto. Sellaisesta itsekin unelmoin.

En usko enää että löytyy. :( Olen nyt 47 ja ollut eron jälkeen lyhyitä suhteita lukuunottamatta jo yli 10 vuotta ilman kunnon parisuhdetta. Eron jälkeen uskoin että helppoahan se on löytää mies kun oli ennenkin ollut mutta eipä ollutkaan. Mutta onhan tässä omaa syytäkin, päätin jo kauan sitten että niin kauan kuin lapset asuu kotona, en halua muuttaa yhteen kenenkään miehen kanssa. Voi olla että tuo kopsahti omaan nilkkaan.

miehenä ainakin olen huomannut, että olisi pitänyt pariutua parikymppisenä. 30+ naisia ei yksinkertaisesti vaan ole enää vapaana

Mun mielestä ei pidä elämää rakentaa parisuhteen varaan, se oikea puoliso joko löytyy tai ei. Niin kliseistä kun se onkin niin on täysin totta, että ensisijaisesti pitää osata elää itsensä kanssa ja olla onnellinen myös yksin, se kumppani on sitten extraa. Tai ehkä olen vaan kyynistynyt, en tiedä. Olen pari kertaa rikkonut itseni niin pahasti parisuhteissa, että en halua enää ikinä joutua kokemaan sitä. Eikä tule kuuloonkaan seurustella "vain jonkun" kanssa, pitää kolahtaa oikeasti ja olla hyvä yhdessä. Koska myös sinkkuna voi elää onnellista elämää. Mun mielestä parisuhdenormi on edelleen liian voimakas. Se on oletuksena, että elämässä tavoitteena on löytää parisuhde tai muuten on jotenkin puolikas. Minusta tuo on vaarallinen asenne. Eikä 50v kestävät avioliitot todellakaan ole mikään ihanne, sen verran monta onnetonta vuosikymmeniä kestänyttä suhdetta olen vierestä seurannut.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ei pidä elämää rakentaa parisuhteen varaan, se oikea puoliso joko löytyy tai ei. Niin kliseistä kun se onkin niin on täysin totta, että ensisijaisesti pitää osata elää itsensä kanssa ja olla onnellinen myös yksin, se kumppani on sitten extraa. Tai ehkä olen vaan kyynistynyt, en tiedä. Olen pari kertaa rikkonut itseni niin pahasti parisuhteissa, että en halua enää ikinä joutua kokemaan sitä. Eikä tule kuuloonkaan seurustella "vain jonkun" kanssa, pitää kolahtaa oikeasti ja olla hyvä yhdessä. Koska myös sinkkuna voi elää onnellista elämää. Mun mielestä parisuhdenormi on edelleen liian voimakas. Se on oletuksena, että elämässä tavoitteena on löytää parisuhde tai muuten on jotenkin puolikas. Minusta tuo on vaarallinen asenne. Eikä 50v kestävät avioliitot todellakaan ole mikään ihanne, sen verran monta onnetonta vuosikymmeniä kestänyttä suhdetta olen vierestä seurannut.

Toki jotkut pitkät liitot ovat kadehdittavia, mutta niissäkin tulee sitten se, että jos on vaikka ikävuoden 20-70 ollut tietyn henkilön kanssa ja sitten 70-vuotiaana jää ensimmäisen kerran yksin, niin siinä 50v aikana on ehtinyt kehittää aikamoisen symbioosin.  Tarkoittaa siis sitä, ettei elämästä tule enää yhtään mitään, kun yhtäkkiä onkin yksin. Ei osaa edes omassa kodissaan tehdä tiettyjä asioita.

Esimerkiksi anoppi on ihan hukassa nyt ja kuitenkin vielä fyysisesti hyvässä kunnossa ja hyviä elinvuosia olisi varmasti jäljellä, muttei yksin osaa edes mennä minnekään (oikeasti, ei löydä perille). Nojasi vuosikymmeniä mieheensä vaikka missä asioissa. Miehen kuoltua huomasi, että ystävyyssuhteetkin oli miehen ylläpitämiä, eikä hänellä itsellään mitään ystäviä olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin  alkaa usko loppua, mutta olen siis seurustellut vakavasti ja asunut yhdessä jo neljän eri miehen kanssa alkaen siitä, kun olin 18-vuotias (nyt olen 37v). Yhden kanssa olin naimisissakin ja on lapsia.

Vähän lannistunut olo, että osaisinkohan seuraavallakaan kerralla valita paremmin. Pieni toivo kuitenkin on, että jospa joku vielä kolahtaisi loppuelämäksi.

Lähipiirissä (esim. sukulaisissa) paljon itseäni vanhempia, ketkä on onnellisesti yhdessä ja kadehdin heitä. Mun ero oli siis ihan järkytys, kun ei meidän suvussa yleensä erota.

Minulla aikalailla sama tilanne, olen pari vuotta sinua vanhempia eikä minulla ole lapsia. Mutta olen ollut naimissa ja se suhde kestikin kymmenisen vuotta, sen jälkeen parin miehen kanssa asunut. Itsekin olen miettinyt sitä, että miten vanhempi sukupolvi vaan pysyy tiiviisti yhdessä eivätkä he eroa mutta nuoremmille tuntuu ero olevan heti vaihtoehto kun asiat menevät huonosti. Sääli kyllä ettei monikaan taida enää arvostaa parisuhdetta vaan se on monelle yhdentekevää ja helposti korvattavissa uudella...taas hetkeksi. AP

Valitettavasti naisille eroaminen on nykyään liian helppoa ja media toitottaa sinkkuuden ihanuudesta jatkuvalla syötöllä. Enää ei luotettavuus ja turvallisuus riitä, vaan alkuhuuman jälkeen jätetään mies aivan surutta. Jos on ehditty lapsiakin tehdä, niin rikotaan perhe ja aiheutetaan myös lapsille loppuiän trauma, kun turvallisuudentunne viedään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin  alkaa usko loppua, mutta olen siis seurustellut vakavasti ja asunut yhdessä jo neljän eri miehen kanssa alkaen siitä, kun olin 18-vuotias (nyt olen 37v). Yhden kanssa olin naimisissakin ja on lapsia.

Vähän lannistunut olo, että osaisinkohan seuraavallakaan kerralla valita paremmin. Pieni toivo kuitenkin on, että jospa joku vielä kolahtaisi loppuelämäksi.

Lähipiirissä (esim. sukulaisissa) paljon itseäni vanhempia, ketkä on onnellisesti yhdessä ja kadehdin heitä. Mun ero oli siis ihan järkytys, kun ei meidän suvussa yleensä erota.

Minulla aikalailla sama tilanne, olen pari vuotta sinua vanhempia eikä minulla ole lapsia. Mutta olen ollut naimissa ja se suhde kestikin kymmenisen vuotta, sen jälkeen parin miehen kanssa asunut. Itsekin olen miettinyt sitä, että miten vanhempi sukupolvi vaan pysyy tiiviisti yhdessä eivätkä he eroa mutta nuoremmille tuntuu ero olevan heti vaihtoehto kun asiat menevät huonosti. Sääli kyllä ettei monikaan taida enää arvostaa parisuhdetta vaan se on monelle yhdentekevää ja helposti korvattavissa uudella...taas hetkeksi. AP

Valitettavasti naisille eroaminen on nykyään liian helppoa ja media toitottaa sinkkuuden ihanuudesta jatkuvalla syötöllä. Enää ei luotettavuus ja turvallisuus riitä, vaan alkuhuuman jälkeen jätetään mies aivan surutta. Jos on ehditty lapsiakin tehdä, niin rikotaan perhe ja aiheutetaan myös lapsille loppuiän trauma, kun turvallisuudentunne viedään.

Kyllä se loppuelämän trauma aiheutuu lapsille ennen kaikkea vanhempien onnettomasta parisuhteesta eikä erosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin  alkaa usko loppua, mutta olen siis seurustellut vakavasti ja asunut yhdessä jo neljän eri miehen kanssa alkaen siitä, kun olin 18-vuotias (nyt olen 37v). Yhden kanssa olin naimisissakin ja on lapsia.

Vähän lannistunut olo, että osaisinkohan seuraavallakaan kerralla valita paremmin. Pieni toivo kuitenkin on, että jospa joku vielä kolahtaisi loppuelämäksi.

Lähipiirissä (esim. sukulaisissa) paljon itseäni vanhempia, ketkä on onnellisesti yhdessä ja kadehdin heitä. Mun ero oli siis ihan järkytys, kun ei meidän suvussa yleensä erota.

Minulla aikalailla sama tilanne, olen pari vuotta sinua vanhempia eikä minulla ole lapsia. Mutta olen ollut naimissa ja se suhde kestikin kymmenisen vuotta, sen jälkeen parin miehen kanssa asunut. Itsekin olen miettinyt sitä, että miten vanhempi sukupolvi vaan pysyy tiiviisti yhdessä eivätkä he eroa mutta nuoremmille tuntuu ero olevan heti vaihtoehto kun asiat menevät huonosti. Sääli kyllä ettei monikaan taida enää arvostaa parisuhdetta vaan se on monelle yhdentekevää ja helposti korvattavissa uudella...taas hetkeksi. AP

Valitettavasti naisille eroaminen on nykyään liian helppoa ja media toitottaa sinkkuuden ihanuudesta jatkuvalla syötöllä. Enää ei luotettavuus ja turvallisuus riitä, vaan alkuhuuman jälkeen jätetään mies aivan surutta. Jos on ehditty lapsiakin tehdä, niin rikotaan perhe ja aiheutetaan myös lapsille loppuiän trauma, kun turvallisuudentunne viedään.

Aika harhaista puhetta. Se, ettei joku revittele sinulle suhteensa kauhuista, vaan toteaa ympäripyöreästi, että kasvettiin erilleen tms., ei todellakaan tarkoita, että sinä tietäisit totuuden, millainen suhde oli ennen eroa. Esim. oma exäni hyvässä työssä ja korkeastikoulutettu, oli hyvä seuramies. Ei kukaan voinut uskoa, miten kontrolloiva hän oli minua kohtaan ja miten itsekäs lasten suhteen (ei todellakaan luopunut mistään omastaan tai venynyt mihinkään suuntaan, vaan oletti mun hoitavan kaikki lasten asiat). Hänen ystävänsä oli kovin osallistuvia isiä, ja tuo exäni halusi lapsia. Ei varmasti edes hänen lähipiirinsä voi uskoa, miten kylmän itsekäs hän sitten käytännössä olikin, eikä alkuunkaan läsnä lapsilleen. Nykyään näkee lapsiaan joka toinen viikonloppu ja enempää ei halua.

Kyllä meidän lapsille olisi ollut traumatisoivampaa seurata sitä vanhempien riitelyä ja kylmää kyytiä kotona. Vanhempikin sen ymmärsi, että oli hyvä juttu, kun isä poistui kotoa (enkä todellakaan tätä hänelle syöttänyt, vaan osasi kyllä yhdistää riidat ja isän poismuuton). Taloudellisesti meillä menee hyvin, koska olen hyvätuloinen.

Ja eiköhän naisten ole ihan yhtä helppo erota kuin miestenkin. Ja se on hyvä juttu se. Ei ihan kaikkea tarvitse kestää. Ei naisen, eikä lasten.

En uskonut, enkä treffaillut ketään kolmeen vuoteen. Nyt aloin seurustelemaan 8 vuotta nuoremman miehen kanssa, johon tutustuin 5 vuotta sitten, kun olin vielä avoliitossa toisen miehen kanssa, joka loppui vajaa 4 vuotta sitten.

Vierailija kirjoitti:

En usko mihinkään oikeaan. Uskon, että eri ihmiset tulevat paremmin ja huonommin toimeen keskenään. Nyt on haastava aikakausi pariutumiselle koska miehistä on tullut yhä ulkonäkökeskeisempiä ikuisen nuoruuden vaatimuksineen. Se ei ole rakkautta vaan jotain, mitä ei kannata tavoitella. Itse olen jättänyt leikin kesken tästä syystä. Rakkauden tarpeeseen auttaa kun opettelee itse rakastamaan itseään.

Haastava aikakausi pariutumiselle johtuu kylläkin naisten "vapautumisesta". Vaatimukset parisuhteelle ovat muuttuneet liiaksi, kun samaan aikaan miehet eivät ole muuttuneet. Ei enää riitä, että mies tuo leivän pöytään ja turvallisuutta. Miehet ovat aika avuttomia uuden roolinsa edessä, kun eivät riitäkään enää omana itsenään ja eivät pysty muuttamaan itseään naisten muuttuneiden vaatimusten mukaisiksi. Ei kenenkään tietysti pidäkään muuttaa omaa itseään toisen vaatimusten mukaan, niin ei voi elää onnellisesti.

Olen miettinyt samaa, että miten jotkut voi ollakkin niin sinisilmäisiä ja tunteidensa vietävissä. Se kertoo minusta myös typeryydestä eikä ole pahemmin yleissivistystä, ehkä myös vätyksiä. Tehkää sen sijaan töitä ja tahkokaa rahaa, ei silloin miestä edes kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin  alkaa usko loppua, mutta olen siis seurustellut vakavasti ja asunut yhdessä jo neljän eri miehen kanssa alkaen siitä, kun olin 18-vuotias (nyt olen 37v). Yhden kanssa olin naimisissakin ja on lapsia.

Vähän lannistunut olo, että osaisinkohan seuraavallakaan kerralla valita paremmin. Pieni toivo kuitenkin on, että jospa joku vielä kolahtaisi loppuelämäksi.

Lähipiirissä (esim. sukulaisissa) paljon itseäni vanhempia, ketkä on onnellisesti yhdessä ja kadehdin heitä. Mun ero oli siis ihan järkytys, kun ei meidän suvussa yleensä erota.

Minulla aikalailla sama tilanne, olen pari vuotta sinua vanhempia eikä minulla ole lapsia. Mutta olen ollut naimissa ja se suhde kestikin kymmenisen vuotta, sen jälkeen parin miehen kanssa asunut. Itsekin olen miettinyt sitä, että miten vanhempi sukupolvi vaan pysyy tiiviisti yhdessä eivätkä he eroa mutta nuoremmille tuntuu ero olevan heti vaihtoehto kun asiat menevät huonosti. Sääli kyllä ettei monikaan taida enää arvostaa parisuhdetta vaan se on monelle yhdentekevää ja helposti korvattavissa uudella...taas hetkeksi. AP

Valitettavasti naisille eroaminen on nykyään liian helppoa ja media toitottaa sinkkuuden ihanuudesta jatkuvalla syötöllä. Enää ei luotettavuus ja turvallisuus riitä, vaan alkuhuuman jälkeen jätetään mies aivan surutta. Jos on ehditty lapsiakin tehdä, niin rikotaan perhe ja aiheutetaan myös lapsille loppuiän trauma, kun turvallisuudentunne viedään.

Aika harhaista puhetta. Se, ettei joku revittele sinulle suhteensa kauhuista, vaan toteaa ympäripyöreästi, että kasvettiin erilleen tms., ei todellakaan tarkoita, että sinä tietäisit totuuden, millainen suhde oli ennen eroa. Esim. oma exäni hyvässä työssä ja korkeastikoulutettu, oli hyvä seuramies. Ei kukaan voinut uskoa, miten kontrolloiva hän oli minua kohtaan ja miten itsekäs lasten suhteen (ei todellakaan luopunut mistään omastaan tai venynyt mihinkään suuntaan, vaan oletti mun hoitavan kaikki lasten asiat). Hänen ystävänsä oli kovin osallistuvia isiä, ja tuo exäni halusi lapsia. Ei varmasti edes hänen lähipiirinsä voi uskoa, miten kylmän itsekäs hän sitten käytännössä olikin, eikä alkuunkaan läsnä lapsilleen. Nykyään näkee lapsiaan joka toinen viikonloppu ja enempää ei halua.

Kyllä meidän lapsille olisi ollut traumatisoivampaa seurata sitä vanhempien riitelyä ja kylmää kyytiä kotona. Vanhempikin sen ymmärsi, että oli hyvä juttu, kun isä poistui kotoa (enkä todellakaan tätä hänelle syöttänyt, vaan osasi kyllä yhdistää riidat ja isän poismuuton). Taloudellisesti meillä menee hyvin, koska olen hyvätuloinen.

Ja eiköhän naisten ole ihan yhtä helppo erota kuin miestenkin. Ja se on hyvä juttu se. Ei ihan kaikkea tarvitse kestää. Ei naisen, eikä lasten.

Miten niin harhaista? Puhuin omista kokemuksistani. Et sinä voi väittää niitä harhaksi, kun olen ne itse kokenut. Sinä et.

Miksi pitäisi löytää mies jos on rahaa ja säästöjä, työpaikka joka on vieläpä kokoaikainen. Miten löytää aikaa kokoaika miehelle? On harrastuksia jotka vie aikaa jne... Joskus myös tarvin omaa aikaa paljon kaiken kiireen keskellä, jos siinä olisi vielä mies roikkumassa ja sotkemassa kuvioitani niin hermo menisi. Viihdyn omissa nahoissani ja luon itse itselleni turvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ei pidä elämää rakentaa parisuhteen varaan, se oikea puoliso joko löytyy tai ei. Niin kliseistä kun se onkin niin on täysin totta, että ensisijaisesti pitää osata elää itsensä kanssa ja olla onnellinen myös yksin, se kumppani on sitten extraa. Tai ehkä olen vaan kyynistynyt, en tiedä. Olen pari kertaa rikkonut itseni niin pahasti parisuhteissa, että en halua enää ikinä joutua kokemaan sitä. Eikä tule kuuloonkaan seurustella "vain jonkun" kanssa, pitää kolahtaa oikeasti ja olla hyvä yhdessä. Koska myös sinkkuna voi elää onnellista elämää. Mun mielestä parisuhdenormi on edelleen liian voimakas. Se on oletuksena, että elämässä tavoitteena on löytää parisuhde tai muuten on jotenkin puolikas. Minusta tuo on vaarallinen asenne. Eikä 50v kestävät avioliitot todellakaan ole mikään ihanne, sen verran monta onnetonta vuosikymmeniä kestänyttä suhdetta olen vierestä seurannut.

Toki jotkut pitkät liitot ovat kadehdittavia, mutta niissäkin tulee sitten se, että jos on vaikka ikävuoden 20-70 ollut tietyn henkilön kanssa ja sitten 70-vuotiaana jää ensimmäisen kerran yksin, niin siinä 50v aikana on ehtinyt kehittää aikamoisen symbioosin.  Tarkoittaa siis sitä, ettei elämästä tule enää yhtään mitään, kun yhtäkkiä onkin yksin. Ei osaa edes omassa kodissaan tehdä tiettyjä asioita.

Esimerkiksi anoppi on ihan hukassa nyt ja kuitenkin vielä fyysisesti hyvässä kunnossa ja hyviä elinvuosia olisi varmasti jäljellä, muttei yksin osaa edes mennä minnekään (oikeasti, ei löydä perille). Nojasi vuosikymmeniä mieheensä vaikka missä asioissa. Miehen kuoltua huomasi, että ystävyyssuhteetkin oli miehen ylläpitämiä, eikä hänellä itsellään mitään ystäviä olekaan.

Pitkä liitto ei ole tae onnellisuudesta. Aika usein pitkät liitot perustuu kulissiin ja on kaukana onnesta. Että jos sellaista tavoittelee, niin onnea vaan. Minä haluan oikean elämän, en kulissia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoin että se oikea tulee vastaan jos on tullakseen ja yleensä silloin kun sitä vähiten odottaa, joten turha stressata asiasta kannattaa vaan nauttia siitä yksin olosta. Sitten se oikea tulikin vastaan. 

Näin tapahtuu vain saduissa tai yhdelle tuhannesta. Suurin osa joutuu aktiivisesti etsimään, eikä välttämättä silloinkaan löydä.

Itse asiassa se on erittäin yleistä, paljon yleisempää kuin se, että sen ihmisen löytäisi vimmaisen etsimisen tuloksena. Ainakin mun tuttavapiirissäni suurin osa on löytänyt kumppaninsa niin, että se/ne on tulleet vain vastaan jossain, ihan normaalia elämää eläessä. Ja todellakin, usein täysin yllättäen.

Nämä kymmenillä ja jopa sadoilla treffeillä juoksevat on ihan oma "lajinsa". Monien pää ei edes tuollaista kestäisi.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi löytää mies jos on rahaa ja säästöjä, työpaikka joka on vieläpä kokoaikainen. Miten löytää aikaa kokoaika miehelle? On harrastuksia jotka vie aikaa jne... Joskus myös tarvin omaa aikaa paljon kaiken kiireen keskellä, jos siinä olisi vielä mies roikkumassa ja sotkemassa kuvioitani niin hermo menisi. Viihdyn omissa nahoissani ja luon itse itselleni turvaa.

Eihän se mikään pakko tietenkään ole kaivata kumppania vierelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin  alkaa usko loppua, mutta olen siis seurustellut vakavasti ja asunut yhdessä jo neljän eri miehen kanssa alkaen siitä, kun olin 18-vuotias (nyt olen 37v). Yhden kanssa olin naimisissakin ja on lapsia.

Vähän lannistunut olo, että osaisinkohan seuraavallakaan kerralla valita paremmin. Pieni toivo kuitenkin on, että jospa joku vielä kolahtaisi loppuelämäksi.

Lähipiirissä (esim. sukulaisissa) paljon itseäni vanhempia, ketkä on onnellisesti yhdessä ja kadehdin heitä. Mun ero oli siis ihan järkytys, kun ei meidän suvussa yleensä erota.

Minulla aikalailla sama tilanne, olen pari vuotta sinua vanhempia eikä minulla ole lapsia. Mutta olen ollut naimissa ja se suhde kestikin kymmenisen vuotta, sen jälkeen parin miehen kanssa asunut. Itsekin olen miettinyt sitä, että miten vanhempi sukupolvi vaan pysyy tiiviisti yhdessä eivätkä he eroa mutta nuoremmille tuntuu ero olevan heti vaihtoehto kun asiat menevät huonosti. Sääli kyllä ettei monikaan taida enää arvostaa parisuhdetta vaan se on monelle yhdentekevää ja helposti korvattavissa uudella...taas hetkeksi. AP

Valitettavasti naisille eroaminen on nykyään liian helppoa ja media toitottaa sinkkuuden ihanuudesta jatkuvalla syötöllä. Enää ei luotettavuus ja turvallisuus riitä, vaan alkuhuuman jälkeen jätetään mies aivan surutta. Jos on ehditty lapsiakin tehdä, niin rikotaan perhe ja aiheutetaan myös lapsille loppuiän trauma, kun turvallisuudentunne viedään.

Aika harhaista puhetta. Se, ettei joku revittele sinulle suhteensa kauhuista, vaan toteaa ympäripyöreästi, että kasvettiin erilleen tms., ei todellakaan tarkoita, että sinä tietäisit totuuden, millainen suhde oli ennen eroa. Esim. oma exäni hyvässä työssä ja korkeastikoulutettu, oli hyvä seuramies. Ei kukaan voinut uskoa, miten kontrolloiva hän oli minua kohtaan ja miten itsekäs lasten suhteen (ei todellakaan luopunut mistään omastaan tai venynyt mihinkään suuntaan, vaan oletti mun hoitavan kaikki lasten asiat). Hänen ystävänsä oli kovin osallistuvia isiä, ja tuo exäni halusi lapsia. Ei varmasti edes hänen lähipiirinsä voi uskoa, miten kylmän itsekäs hän sitten käytännössä olikin, eikä alkuunkaan läsnä lapsilleen. Nykyään näkee lapsiaan joka toinen viikonloppu ja enempää ei halua.

Kyllä meidän lapsille olisi ollut traumatisoivampaa seurata sitä vanhempien riitelyä ja kylmää kyytiä kotona. Vanhempikin sen ymmärsi, että oli hyvä juttu, kun isä poistui kotoa (enkä todellakaan tätä hänelle syöttänyt, vaan osasi kyllä yhdistää riidat ja isän poismuuton). Taloudellisesti meillä menee hyvin, koska olen hyvätuloinen.

Ja eiköhän naisten ole ihan yhtä helppo erota kuin miestenkin. Ja se on hyvä juttu se. Ei ihan kaikkea tarvitse kestää. Ei naisen, eikä lasten.

Miten niin harhaista? Puhuin omista kokemuksistani. Et sinä voi väittää niitä harhaksi, kun olen ne itse kokenut. Sinä et.

Omana kokemuksena tuo kuvauksesi on aika ristiriitainen. Ensin sanot, että jätetään alkuhuuman  jälkeen ja sitten, että onkin jo tehty lapsia ja sitten vasta erotaan? Harvan alkuhuuma kestää vuosia.

Ja oletko ihan varma, ettei suhteessanne mikään ollut pielessä? Olen aika varma, että exäsi on useita kertoja viestinyt sinulle tyytymättömyyttään, mutta sinä et ole evääsi lotkauttanut exäsi tarpeille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoin että se oikea tulee vastaan jos on tullakseen ja yleensä silloin kun sitä vähiten odottaa, joten turha stressata asiasta kannattaa vaan nauttia siitä yksin olosta. Sitten se oikea tulikin vastaan. 

Helppo sanoa.

Kenelle tulee ja kenelle ei.

Minä olen ollut stressaamatta ja nauttinut olostani 16v. Matkustellut, käynyt siellä ja täällä, opiskellut, muuttanut 3 kertaa ja vaihtanut työpaikkaa useasti.

Silti sitkeästi sinkkuna.

Ajatteluni ei sisällä "se oikea"-tuubaa. Olen täysin tyytyväinen sinkkuna ja suhteessa.