Miten naiset aina jaksatte uskoa siihen että se oikea mies löytyy?

Vierailija kirjoitti:

... Kerran erehdyin avoliittoon. ...

Avoliittoon päätyminen on aina etehdys, eksyminen siunaukselliselta kaidalta tieltä.

En uskokaan. Erittäin vapauttava hetki kun tajuaa, ettei satujen perässä juokseminen ole oikeaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Eipä ollut taas Helsingin yöelämässäkään viime yönä sitä oikeaa. Ihan turha ilta. ...

Minä, miessinkku, en koskaan liiku missään ns. yöelämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 40v. enkä myöskään ole ollut koskaan pitkässä parisuhteessa. Pisin kesti 1,5 vuotta, josta kuulin jälkeenpäin, että poikaystävä oli miettinyt eroa jo puoli vuotta, muttei saanut vaan suutaan auki.

Minulla on IBS ja refluksi ja koska ne pahenevat vuosi vuodelta olen satavarma, että osasyynä on yksinolemisen ja rakkaudettomuuden stressi. Kun kaikesta pitää selvitä aina yksin ja mikä pahinta, ne kivatkin asiat pitää mennä läpi yksin; ystävän häät, valmistujaiset, muutot, uudet työpaikat, ylennykset, matkat, muistot jne. Kotona ei odota kukaan, ei hyvässä eikä pahassa, ja kaikista kriiseistä terveysongelmista työttömyyteen pitää selvitä omin nokkineen. Turvaverkkoja ei ole puolisosta, vaan on oltava itse itsensä turvaverkko ja puoliso.

Vähemmästäkin alkaa kroppa jo reistailla!

Tämä kosketti ja toivon että viestini ei ole veitsen kääntämistä haavassa vaan ennemmin rohkaiseva kokemus. Itselläni vuosia jatkuneet IBS-tyyliset rajut vatsavaivat nimittäin poistuivat kokonaan kun viimein 40-vuotiaana löysin elämäni ensimmäisen rakkauden. Olen varma, että juuri kuten sanoit, kroppa oli alkanut reistailla rakkauden ja kosketuksen puutteesta. Alkuaika oli toki hankalaa, kun terveysongelmat saivat melkein paniikin partaalle, mutta jotenkin selvittiin ja yhdessä ollaan vieläkin. Toivon samaa sinulle.

Kiitos! En ole luopunut toivosta. Taidan vain olla hitaammin elämän virtaan lähtevää mallia. Ainoa, mikä tietysti huolettaa on se, että jos tapaankin puolison vasta 60-vuotiaana, niin kauanko meillä on yhteistä aikaa?

Ei tarvitse huolehtia vielä sitä, miten pian menettää sen toisen. Joskus olen ajatellut, että miehen kanssa eläminen on vähän kuin flunssa: välillä kun sitä ei ole, niin ei oikein osaa kuvitella että sellaisen voi kohdata. Silloin kun se on, niin ei enää muista millaista oli ilman. Yritän sanoa, että ei sillä ajalla siinä ole niin merkitystä, koska yhteyttä toisen ihmisen kanssa tai rakkautta, ei voi mitata fysikaalisilla mittareilla, kuten aika. Jos sinulle sattumalta kävisikin niin, että rakastut 60-vuotiaana, et välttämättä siinä kohti rupea laskeskelemaan onko tätä aikaa riittävästi vai liian vähän, vaan elät täysillä sitä hetkeä. Ei hyvää kannata pilata turhalla nipottamisella! ;) 

Opettelehan elämään itsenäistä elämää. Outoa miesriippuvuutta. Noloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko mihinkään oikeaan. Uskon, että eri ihmiset tulevat paremmin ja huonommin toimeen keskenään. Nyt on haastava aikakausi pariutumiselle koska miehistä on tullut yhä ulkonäkökeskeisempiä ikuisen nuoruuden vaatimuksineen. Se ei ole rakkautta vaan jotain, mitä ei kannata tavoitella. Itse olen jättänyt leikin kesken tästä syystä. Rakkauden tarpeeseen auttaa kun opettelee itse rakastamaan itseään.

Haastava aikakausi pariutumiselle johtuu kylläkin naisten "vapautumisesta". Vaatimukset parisuhteelle ovat muuttuneet liiaksi, kun samaan aikaan miehet eivät ole muuttuneet. Ei enää riitä, että mies tuo leivän pöytään ja turvallisuutta. Miehet ovat aika avuttomia uuden roolinsa edessä, kun eivät riitäkään enää omana itsenään ja eivät pysty muuttamaan itseään naisten muuttuneiden vaatimusten mukaisiksi. Ei kenenkään tietysti pidäkään muuttaa omaa itseään toisen vaatimusten mukaan, niin ei voi elää onnellisesti.

Mitä nykyään tarkoittaa tuo leivän pöytään ja turvallisuutta? Naiset käyvät töissä ja elättävät itsensä. Onko tuo turvallisuus jotakin susien ja karhujen pois hätistelyä? Vaatimukset parisuhteelle ovat muuttuneet, koska ajat ovat muuttuneet, ja näin kuuluukin olla. Parisuhteeseen haetaan tasavertaista kumppania, jonka kanssa jakaa arki. Siihen kuuluu myös tunteet ja niiden osoittaminen, henkinen läsnäolo, toisen huomioon ottaminen, kompromissit, kunnioitus, toisen tukeminen, luottamus ja uskollisuus. Kyllä on aika avuttomia miehiä tosiaan, jos tuohon eivät pysty omana itsenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko mihinkään oikeaan. Uskon, että eri ihmiset tulevat paremmin ja huonommin toimeen keskenään. Nyt on haastava aikakausi pariutumiselle koska miehistä on tullut yhä ulkonäkökeskeisempiä ikuisen nuoruuden vaatimuksineen. Se ei ole rakkautta vaan jotain, mitä ei kannata tavoitella. Itse olen jättänyt leikin kesken tästä syystä. Rakkauden tarpeeseen auttaa kun opettelee itse rakastamaan itseään.

Haastava aikakausi pariutumiselle johtuu kylläkin naisten "vapautumisesta". Vaatimukset parisuhteelle ovat muuttuneet liiaksi, kun samaan aikaan miehet eivät ole muuttuneet. Ei enää riitä, että mies tuo leivän pöytään ja turvallisuutta. Miehet ovat aika avuttomia uuden roolinsa edessä, kun eivät riitäkään enää omana itsenään ja eivät pysty muuttamaan itseään naisten muuttuneiden vaatimusten mukaisiksi. Ei kenenkään tietysti pidäkään muuttaa omaa itseään toisen vaatimusten mukaan, niin ei voi elää onnellisesti.

Mitä nykyään tarkoittaa tuo leivän pöytään ja turvallisuutta? Naiset käyvät töissä ja elättävät itsensä. Onko tuo turvallisuus jotakin susien ja karhujen pois hätistelyä? Vaatimukset parisuhteelle ovat muuttuneet, koska ajat ovat muuttuneet, ja näin kuuluukin olla. Parisuhteeseen haetaan tasavertaista kumppania, jonka kanssa jakaa arki. Siihen kuuluu myös tunteet ja niiden osoittaminen, henkinen läsnäolo, toisen huomioon ottaminen, kompromissit, kunnioitus, toisen tukeminen, luottamus ja uskollisuus. Kyllä on aika avuttomia miehiä tosiaan, jos tuohon eivät pysty omana itsenään.

Tällaista toistelevat pojat eivät ole eläneetkään niin monta kymmentä vuotta sitten kuin joku leivän pöytään tuominen ja perheen puolesta tappelu oli todellista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoin että se oikea tulee vastaan jos on tullakseen ja yleensä silloin kun sitä vähiten odottaa, joten turha stressata asiasta kannattaa vaan nauttia siitä yksin olosta. Sitten se oikea tulikin vastaan. 

Itselleni on käynyt juuri näin.

Aikani oikein hakemalla hain kumppania, kun oli kova tarve pariutua. Puihin meni kerta toisensa jälkeen, milloin mistäkin syystä ja joko lyhyemmän tai pitemmän seurustelusuhteen ( jopa avioliiton) jälkeen. Sitten erosin ja päätin että enää en tyydy johonkuhun "vähän sinnepäin" olevaan kumppaniehdokkaaseen.

Meni muutama vuosi yksin, mikä teki tosi hyvää. En edes odottanut ketään, mutta ajattelin että JOS vielä joskus osuu kohdalleni sellainen mies, jota en vaan yksinkertaisesti voi sivuuttaa, niin sitten on ilman muuta katsottava se kortti.

Sitten hän lopulta tupsahti kohdalleni aivan täysin odottamattomassa paikassa, ja kummallakin kolahti, lujaa. Sen vaan tunsi puolin ja toisin, että tässä on se ihminen jota on kaivannut koko elämänsä.

Olemme viisikymppisiä ja varmaan onnellisempia kuin ikinä. Älkää luopuko toivosta!

Toisille se vaan ei ikinä tupsahda mistään. Ja vähän vaikeaa myös lakata etsimästä ja unohtaa koko juttu, mutta kuitenkin samalla olla luopumatta toivosta.