Voi kunpa tietäisin, kannattaako niitä lapsia tehdä

Vierailija kirjoitti:

Minua aina mietityttää, siis ihan aidosti, miten lapsen sitovuus ja vaativuus on yllätys? Mitä sinä ajattelit, että se on tai miten lapsi kahlitsee realistisesti (en siis vittuile vaan kysyn ihan aidosta uteliaisuudesta JOS haluat vastata)?

Itse olen jättänyt lapset tekemättä nimenomaan sen takia, että lapset ovat ihan infernaalisen kahlitsevia ja vaativia minun persoonalleni. Lähipiirissä ei ole lapsia, että olisin nähnyt sitä elämää, mutta analysoin asiaa mielessäni faktoihin perustuen ja totesin, että ei kiitos.

AP:lle, jos ja kun selkeästi et palavasti halua lasta ja sinulla on geneettisiä ongelmia, jotka voivat periytyä lapselle, ei lasta kannata hankkia. Muiden miellyttämiseksi tehdyt päätökset, oli ne mitä tahansa, kostautuvat aina ennemmin tai myöhemmin - lapsen ollessa kyseessä ette leiki vain vauvalla, vaan tulevalla aikuisella, johon tämän aikuisen lapsuus vaikuttaa. Se tuleva aikuinen siirtää sitten omat lapsuutensa kokemukset eteenpäin omille lapsilleen.

Puhun kokemuksesta, koska omassa suvussani mennään jo 6. polvessa(!) läpi sitä samaa sontaa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, eikä kenelläkään ole voimia tai osaamista (tai älliä????) pistää pahoinvointiketjua poikki.

Ihan aiheellinen kysymys. Vauvavaiheessa yllätti se, etten välttämättä saman päivän aikana saanut syötyä rauhassa, käytyä suihkussa, kaupassa, tehtyä ruokaa. Mies oli reissutöissä ja lapsi vaativaa, mahanpuruista kärsivää sorttia. Miehen reissutyökin astui kuvioon vasta lapsen synnyttyä. (Ero tuli myöhemmin, koska mies ei halunnutkaan perhe-elämää elää.)

Turvaverkkoni koostuu työssäkäyvistä, perheellisistä ihmisistä. Sain apua, jotta pääsin itse esim. hammaslääkäripäivystykseen. Mutta kaikki lapsen sairastelut, keskellä päivää olevat vasukeskustelut ja neuvolat minä hoidin yksin. Tuntui,etten töissä ollut täyttä kuukautta koskaan eikä se kovin paljoa pieleen menee. Siitä jäi tunne, että aina on tai tulee jotain. Se todellisuus oli kaukana siitä kuvitelmasta, että joskus ollaan vähän kipeenä ja sitten taas normaali arki jatkuu. Meillä meni toisinpäin.

Kouluikäisen kanssa oli/on helpompaa, mutta yhtäkkiä elämässä on liuta lapsen kavereita. Hyvä kun kavereita on, mutta kyllä se minua rajoitti, jos kotona pyöri eka-tokaluokkalaisia. Lapsi olisi itsekseen pärjännyt hetken, mutta en minä halunnut että kotona on vieraita, pieniä lapsia ilman että olen paikalla.

Nyt lapsi on jo vähän isompi. En minä siltikään voi lähteä vapaapäivää viettämään oman mieleni mukaan. Ei sellaista ajattele etukäteen. Sitä katsoo muiden lapsia, kun ne kulkee itsekseen ja on ulkona kaveriporukalla. Jää vaikutelma, että isojahan nuo on. Tavallaan, mutta senikäisistä kantaa huolta. Se vanhemman vastuu on aina läsnä.

Joku mainitsi lapsenlapset. Olen tätä miettinyt, että mitä jos lapseni joskus perustaa perheen. Minä en aio olla mummon roolissa. Miten sellaista voi omalle lapselleen sanoa? Rakastan häntä ja hän varmasti rakastaisi lastaan, mutta minä en halua rakastaa enää yhtään lasta. Se ottaa liikaa.

-ei ap

Tee ne lapset ap. En edes lukenut koko sepustusta mutta ainoa ongelmasi on liika analysoiminen ja täydellisyyden tavoittelu. Siihen paras lääke on lapset, niin opit olemaan rennommin ja opit ymmärtämään että asiat sujuvat myös vaikka kaikki ei olisi täydellistä.

Lasten kasvatus ja hoitaminen ei ole suoritus, vaan siinä on ihan muut asiat tärkeitä. Koska pelkäät yksinäisyyttä, omat lapset ovat sinulle tarpeen. Miehesi on selvästi oikeaa isäainesta. Aluksi riittää kun lapsi saa riittävästi oikeanlaista ravintoa ja unta, sitten riittää kun se saa lisäksi leikkiä sekä oppii puhumaan. Sen jälkeen vain katsot, että lapsi saa leikkikavereita ja kuljetat sitä paikasta toiseen. Jossain vaiheessa helpottaa ja sinulla onkin aikuinen lapsi. Jos olet hoitanut osasi hyvin, saat seuraa loppuelämäksesi ja jossain vaiheessa lapsenlapsia. Aina tietysti voi sattuma puuttua peliin, mutta noin se yleensä menee ilman mitään ihmeellisiä suorituksia.

Ja muista kasvattaa lapset ajattelemaan asioita kestävän kehityksen kannalta, niin et edes kuormita ympäristöä lastenhankinnalla.

Kasva aikuiseksi ja Sinä aloitteen tekijä älä koskaan tee lapsia.

Mihin ratkaisuun päädyit

Ei kukaan ole etukäteen valmis vanhemmaksi, siihen kasvetaan kun tilanne sitä vaatii. Kyllä luonto sen järjestää.

Toki on olemassa yksilöitä, jotka eivät missään tilanteessa kykene normaaliin vanhemmuuteen ja jos osaa tunnistaa itsensä sellaiseksi etukäteen, niin se on aina positiivista ja säästää inhimilliseltä kärsimykseltä.

Sinulla on jonkinlaisia ongelmia joiden et soisi periytyvän lapselle, mikä on hieno ajatus. Mutta et kuulosta kuitenkaan kykenemättömältä huolehtimaan ja rakastamaan.

Ei ei ei ei eiiiiiii.....

Jos noin paljon huolettaa niin ei varmaan kannata. Elä omaa elämääsi ihan rauhassa, ilman lapsia. Ahdistushäiriö ja vanhemmuus ovat huono yhdistelmä.

Minä kans funtsin mitä tässä tekee ja biologinen klo tikitti hurjaa vauhtia. Ei ollut miestäkään, meni n pari vuotta ja löysin miehen ja ajattelin että tuon kanssa haluan. Menihän siinä muutama vuosi, mies sai tavallaan shokin, sanoin että ota tai jätä. Jäihän tuo ja ero tuli muutamia vuosia myöhemmin. Paljosta olisin jäänyt paitsi, Kiitos Naistenklinikka, hienosti meni. 

Toivottavasti ei tehny. Ei ne nyt niin ihmeellisiä oo.