Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voi kunpa tietäisin, kannattaako niitä lapsia tehdä
01.09.2022 |
Olen ollut parisuhteessa lähemmäs 7 vuotta miehen kanssa, joka haluaa ehdottomasti lapsia. Olemme molemmat noin 30-vuotiaita. Itse vielä epäröin lapsiasiaa, koska en tiedä, onko minusta vanhemmaksi.
En myöskään ole varma, haluanko lapsia omasta tahdostani vai siksi, että en tahdo erota ja tuottaa miehelleni pettymystä.
Näen kyllä lapsissa paljon hyviä puolia. Lapsi antaisi elämälle ihan uudenlaisen merkityksen ja sisällön.
Rakastaisin lasta varmasti ja lapsikin todennäköisesti rakastaisi minua. Pelkään maailmassa eniten yksinäisyyttä joten olisi ihanaa, että ympärillä olisi rakastavia ihmisiä, oma perhe. Lapsen kasvua ja kehitystä olisi varmasti myös mielenkiintoista seurata. Näen itsessäni monia äidillisiä piirteitä ja voisin olla aika hyväkin huolehtimaan lapsesta. Tykkään myös tavallaan tehdä kotitöitä, laittaa ruokaa, leikkiä, pelata yms. eli varmaan viihtyisinkin lapsiperhearjen keskellä.
Saattaa olla, että lapsista olisi seuraa myös sitten, kun ne ovat jo lentäneet pesästä (tämä ei tietenkään ole hyvä syy tehdä lapsia). Ainakin itselläni oli hyvä lapsuudenperhe ja käyn edelleen usein vanhempieni luona, vaikka asun kaukana ja muutin pois kotoa jo kymmenen vuotta sitten. Ja esimerkiksi oma isäni ja tätini hoitivat vanhan äitinsä asioita viimeiseen asti. En tiedä miten mummoni olisi pärjännyt ilman lapsiaan, ainakin hänellä olisi ollut paljon yksinäisempi vanhuus. Itse olen vieläpä ainut lapsi, niin ei ole sisarusten lapsiakaan huolehtimassa minusta sitten kun olen vanha.
Moni asia lapsenhankinnassa kuitenkin ahdistaa. On ihan absurdia ajatella, että olisin 24/7 vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tämä vastuu jatkuu 18 vuotta tai käytännössä koko loppuelämän. Se on todella iso sitoumus.
Lasta ei voi peruuttaa, sitä ei voi vaihtaa niin kuin työpaikkaa tai koulua. Entä jos lapsi syntyykin vammaisena? Tai jos lapsi sairastuu vakavasti? Jos se on erityislapsi tai muuten vain hankala tapaus? Tietysti rakastaisin lasta oli se millainen tahansa, mutta olisi todella raskasta sekä vanhemmalle että lapselle itselleen jos lapsella olisi esim. jokin vaikea sairaus. Tai entä jos itse sairastun? Jos puoliso sairastuu? Mitä sitten käy? Elämässä kai täytyy ottaa riskejä, mutta olen siinä asiassa todella huono. Ahdistaa kun ei tiedä, mitä tuleman pitää.
Stressaan ja ahdistun monista asioista. Kehittelen kauhuskenaarioita ja murehdin asioita, joita ei välttämättä koskaan tule tapahtumaan. Olisin varmaankin ylihuolehtivainen äiti. Tuntuu, että mulla on jokin ahdistuneisuushäiriö. Lisäksi on diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko ja pakko-oireinen häiriö. Molemmat ovat kyllä suht lieviä ja käyn terapiassa. En voi silti olla miettimättä, miten hankalaa elämä olisi lapsen kanssa, kun jo nyt monet arkisetkin sosiaaliset tilanteet jännittävät niin paljon. Pakko-oireinen häiriö taas näkyy elämässäni bakteerikammona ja liiallisena käsienpesuna.
Mulla on myös useampi autoimmuunisairaus ja muitakin fyysisiä vaivoja. En haluaisi todellakaan tulla raskaaksi tai synnyttää, ettei tulisi enempää ongelmia. Enkä tietenkään haluaisi, että omat terveysongelmat vaikuttaa lapseen negatiivisesti tai periytyy lapselle.
Luonteeltani olen rauhaa rakastava erityisherkkä introvertti. Kuormitun helposti, tarvitsen paljon omaa tilaa ja hiljaisuutta. Ärsyynnyn lasten itkusta ja huudosta. Voisin kuvitella itseni vanhemmaksi, jos olisin työtön (kuten olenkin tällä hetkellä) tai jos tekisin jotain osa-aikatyötä, mutta miten selviäisin, jos olisin kokopäivätyössä ja sen jälkeen pitäisi vielä huolehtia lapsista ja kotitöistä ilman omaa aikaa?
Kommentit (109)
Täällä myös yksi saman asian kanssa painiva. Raskaus ja synnytys lisäksi kammottavat valtavasti minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pakko-oireinen häiriö on vahvasti perinnöllinen, joten siksi en ehkä tekisi. Entä luovutetun munasolun käyttö?
Mutta ilman lapsia jää kyllä yksin viimeistään vanhana.
Ei jää kun pitää ystävyyssuhteita yllä. Myös lapsiperheisiin. Monista ystävien lapsista on iloa näin vanhanakin. Auttavat ja pitävät yhteyttä.
Lapsia ei kannata tehdä siksi että elämä kaipaa sisältöä. Jestas sentään.
Myös pakko-oireinen häiriö, fyysiset vaivat ja lapset eivät ole hyvä yhdistelmä. Ja jos tiedostat kuormittuvasi metelistä jne eivät lapset todellakaan ole sulle silloin se vastaus elämän tyhjyyteen. Aloita vaikka joku harrastus ja katso miten siihen sitoutuminen sujuu. Mun mielestä kuulostat melko lapselliselta kolmekymppiseksi, ja suosittelenkin että hankit ihan ensin apua tohon pakko-oireiseen häiriöön ennen kuin se alkaa hallita elämääsi :/
Anna mennä! Moni sen kummemmin ajattelematta, toki suunniteltuna lisääntyy ja hyvin menee heilläkin . Älä ylianalysoi ja maalaile niitä piruja seinille.
Vierailija kirjoitti:
Anna mennä! Moni sen kummemmin ajattelematta, toki suunniteltuna lisääntyy ja hyvin menee heilläkin . Älä ylianalysoi ja maalaile niitä piruja seinille.
Asiaa on nimenomaan syytä pohtia tarkasti ja huolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla tuntuu olevan niin paljon ongelmia, etten suosittele.
Toisaalta en tiedä, kuinka todenmukaisen kuvan annoit tilanteestasi. Ehkä painotit liikaa ongelmiasi, en voi tietää. Tämä ajatus tuli kuitenkin mieleen kuin luin tekstisi kohdan:
"24/7 vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tämä vastuu jatkuu 18 vuotta tai käytännössä koko loppuelämän".
Tämä on rankkaa liioittelua. Ei kukaan voi olla ympärivuorokautisessa päivystyksessä loputtomiin. Vastuuta voi ja pitää jakaa myös lähipiirille, ekaksi vauvan isälle, ja useimmilla meistä on lähisukua ja ystäviä joskus jelppimässä. Lapsen kasvaessa tulee kuvaan myös päivähoito, koulu, harrastusryhmät, kaverit ja heidän vanhempansa. Eli lapsi kasvaa ja on yhä vähemmän riippuvainen vanhemmistaan. Toki päävastuu on ehdottomasti vanhemmilla, mutta halusin nyt puuttua tähän hyvin yleiseen käsitykseen, että vanhemmuus olisi jotain tauotonta ja loputonta orjuutta vähintään sen 18 vuotta tai jopa loppuelämän. No ei herranen aika ole, eikä ole tarkoituskaan olla.
Äiti on sanonut, että vaikkei lapsista pitäisikään, omaa lastaan rakastaa.
Silti, ihan näin lapsettomana niin voin sanoa senkin, että ellei koe haluavansa lapsia, ei myöskään täysin tiedä, mistä jää paitsi. Tavallaan sitä ajan kanssa kokee vain suunnatonta huojennusta, kun kummi- ja suvun lapset on hoidettu. Ihana oli, että kävivät ja lapsen ilo on aitoa onnistumisineen, mutta ikääntyessä ei omaa päätöstään lapsettomuudesta ole katunut, koska vauvakuumetta ei ole koskaan ollutkaan.
Silti, kyllä aihetta kannattaa sinun miettiä. Niin pahalta kuin se tuntuukin, puolisosta eroaminen hänen halustaan saada lapsia vastoin omia toiveitasi niin alkaa tulla suhteeseenne ja välillenne. Vaikka ero sattuu, koska rakkaus ei virallisesti päättynyt niin se tyytyväisyys siitä, että toinen sai perheen ja itsekin, mitä elämältään toivoi niin saa pisteen päätökselle. Asioilla on tapana järjestyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella toivon, että monet näistä "ei älä hanki" - vastaajista on trolleja. Jos ei niin kyllä on ihmeen tuomitsevaa porukkaa.
Samaistun ap. Itse hankin, koska tuli fiilis, että katuisin jos en hankkisi. En ole katunut asiaa, vaikka eihän elämä lasten kanssa helppoa ole ollut. Elämä tuntuu nyt sisällöltään kuitenkin rikkaammalta.
Minulla oli monia samoja huolia kuin sinulla, mutta näin jälkikäteen tajuan, että ne oli turhia huolia. Vaikka sitä tietää faktoja lapsiperhe-elämästä, niin sen kokeminen on asia erikseen, eikä sitä etukäteen pysty ennustamaan miten menee. Ihminen voi muuttua paljonkin lapsen syntymän myötä. Elämän virta kuljettaa ja kaikkeen tottuu, vaikka jotkut asiat nyt tuntuvatkin mahdottomilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi hyvää pohdintaa sinulta. Olisit varmaan hyvä äiti mutta varmaan jonkin verran saattaisit rasittua ja uupua, kun lapsen kanssa ei saa niin paljon omaa aikaa.
Samaa mieltä. Olisit hyvä äiti, koska osaat pohtia näitä asioita ja otat vastuuta. Jossain määrin varmasti kuormittuisit myös, varsinkin aluksi, mutta lapsen kasvettua kuorma vähän kevenee. Mutta vain itse voit tietää vastauksen.
Riippuu kyllä myös paljon siitä, miten paljon kumppanisi ottaa vastuuta esim jo tällä hetkellä kodin hoidosta. Jos hän on kaikessa mukana ja valmis ottamaan myös hoitovastuuta lapsesta, niin en nyt niin vastustaisi. Kyllähän lapsi myös kasvattaa ja itsestä löytyy aivan uusia puolia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heippa,
Mulla ei ole lapsia, mutta on ollut paljon samoja mietteitä. Sanoisin, että kannattaisi odottaa, sillä ihminen muuttuu ajattelussa todella paljon välillä 30-40. Sitten tiedät, onko sitä halua äidiksi, joka auttaa kestämään - niin kuin muidenkin asioiden kohdalla auttaa motivaatio.
Ei se introverttius ja lievä OCD mitään esteitä ole. Mutta jos ei oikeasti ole palavaa halua, niin sittenhän ei voi tietää, kestääkö kuinka hyvin. Jos mies ei odotteluun suostu, niin eihän hänestä sitten kannata pitää kiinni. 30 on niin nuori kuitenkin, että normaalisti voi saada lapsen vielä monen vuoden päästä.
Vierailija kirjoitti:
Heippa,
Mulla ei ole lapsia, mutta on ollut paljon samoja mietteitä. Sanoisin, että kannattaisi odottaa, sillä ihminen muuttuu ajattelussa todella paljon välillä 30-40. Sitten tiedät, onko sitä halua äidiksi, joka auttaa kestämään - niin kuin muidenkin asioiden kohdalla auttaa motivaatio.
Ei se introverttius ja lievä OCD mitään esteitä ole. Mutta jos ei oikeasti ole palavaa halua, niin sittenhän ei voi tietää, kestääkö kuinka hyvin. Jos mies ei odotteluun suostu, niin eihän hänestä sitten kannata pitää kiinni. 30 on niin nuori kuitenkin, että normaalisti voi saada lapsen vielä monen vuoden päästä.
Alle 30v:nä eletään vielä nuoruutta. Normaali lastenhankintaikä on 30-45v. Jos ap on 30v niin siinä iässä ollaan vasta lastenhankintaiän alussa ja asiaa ehtii vielä miettiä ja mielikin muuttua moneen kertaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se kannata eikä lapsi tuo mitään laatua tai muutakaan erikoista elämään mutta vähitellen lasten kasvaessa huomaa tykkäävänsä tilanteesta.
Ei kannattaisi lykätä lasten hankintaa liian pitkään. Jo tutkimusten mukaan hedelmällisyys suorastaan romahtaa kun nainen täyttää 35 v. Jos teet lapsen vain miehen mieliksi niin väärin. Kuka sen lapsen hoitaa loppujen lopuksi? Mies ei pysty imettämään. Onneksi ite löysin miehen, joka ei myöskään halunnut lapsia. Yksinäistä vanhuutta en murehdi, sillä monet ns.lapselliset ovat jääneet yksin kun lapset muuttavat muualle. Lapset ovat vain lainassa, ei niitä voi lopun ikää pitää itsellään. Sitten kun lentävät pesästä niin tulee tyhjän pesän syndrooma, ja mahdollisesti ero kun vain lapsi on pitänyt pariskunnan yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut myös ahdistusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joka on näkynyt lapsen kasvatuksessa niin, etten ole ollut ehkä niin aktiivinen mitä ns. normaalit perheet ovat lastensa kanssa. Toisaalta paljon on tullut motivaatioa lapsen vuoksi, kun huomaakin yhtäkkiä lapsen elämän olevan merkittävämpi kuin mun typerien mielenongelmien. Jos ennen sosiaalisilla tilanteilla oli iso painoarvo ja jälkeenpäin murehdin niitä, niin nykyään ajattelen ehkä enemmänkin "noh mitäpä sitten jos kaikki ei mennytkään ihan niin täydellisesti tai tein itsestäni hölmön, mutta ainakin lapseni sai viihdykettä ja kokemuksia"
Toki en välttämättä ole paras esikuva, mutta kyllä tästä pakonkin edessä kasvaa lapsensa myötä ja lapsensa takia ihmisenä. Saa syyn tehdä asioita vähän paremmin tai ylipäätään tehdä.
En silti sano, että lapsi millään tapaa parantaa mielenterveysongelmat, ei ei, sehän tuo vain lisä haastetta, mutta kuitenkin se tuo motivaation ja merkityksen , ja laittaa ongelmat uuteen järjestykseen elämässä. Lapsen kannalta se ei varmaan ole erityisen edullista saada mielenterveysongelmaista vanhempaa, mutta toisaalta sitä ei voi koskaan ennustaa minkä perheen lapsesta tulee mielenterveysongelmainen.
Jos sinulta arkiaskareet hoituvat sujuvasti niin se on iso edellytys lasten kasvattamiselle, se on sellainen perusta siellä johon on hyvä rakentaa kaikki. Et ole myöskään ainut esikuva lapsellesi tässä maailmassa vaan se kostuu ihan kaikista ihmisistä ympärillä.
Pojasta polvi paranee, sano.. Kyllä itse ainakin havaitsen lapsuudestani sellaisia asioita, joita en halua toistaa oman lapseni kohdalla ja samoin myös sellaisia asioita, joita haluan jakaa eteenpäin.
Kaikessa on aina puolensa, myös esimerkiksi mielenterveysongelmaisena. Ainakin on perehtynyt niihin asioihin ja mitä perehtyneempi on, sitä paremmin niitä voi estää tai huomata.
Lapsen kasvattaminen ei ole mitenkään yksiselitteistä ja siitä syytä on hyvä asia, että on monenlaisia äitejä ja isiä. Yksikään ei selviä täysin ilman ongelmia lapsen kasvattamisesta.
"Moni asia lapsenhankinnassa kuitenkin ahdistaa. On ihan absurdia ajatella, että olisin 24/7 vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tämä vastuu jatkuu 18 vuotta tai käytännössä koko loppuelämän. Se on todella iso sitoumus."
--> Se on joo tuossa vaiheessa vaikea ajatella kun lasta ei vielä ole, mutta kun se elävä ihminen ja persoona, jonka tunnet paremmin kuin ketään on siinä sun edessäsi, ei tule enää ajateltua asiaa tuolla tavalla. Ehkä se voi olla kaukainen ajatus, mutta ei sitä sillä tavalla märehdi. Tuskin lemmikistäkään mietitään tuollaista kun se on rakas ja yksi perheenjäsenistä. Se on enemmänkin sitä varsinasta elämän sisältöä, joka on arvokasta.
Yksi iso taakka on kyllä se huoli omasta lapsesta. Sitä ei saa pois enää koskaan. Mutta elämä on mielestäni sen arvoista. Mitä muutakaan niin merkittävää tässä elämässä voi olla?
Tämä on 100% p*skaa.
Minulla on 3 lasta joista vanhin on jo täysi-ikäinen.
Päivittäin mietin, mitä on tullut tehtyä ja miten hemmetinmoinen vastuu tämä on. Kiroan typeryyttäni, miksi olin nuorena niin naiivi että läksin tähän.
Ei tähän totu koskaan.
Olen varma että monet eroiskät jotka eivät "ehdi" nähdä lapsiaan, pohtivat samoin. Vastuu on vaan liikaa, ja katumuksen tunteet.
Vierailija kirjoitti:
Todella toivon, että monet näistä "ei älä hanki" - vastaajista on trolleja. Jos ei niin kyllä on ihmeen tuomitsevaa porukkaa.
Samaistun ap. Itse hankin, koska tuli fiilis, että katuisin jos en hankkisi. En ole katunut asiaa, vaikka eihän elämä lasten kanssa helppoa ole ollut. Elämä tuntuu nyt sisällöltään kuitenkin rikkaammalta.
Minulla oli monia samoja huolia kuin sinulla, mutta näin jälkikäteen tajuan, että ne oli turhia huolia. Vaikka sitä tietää faktoja lapsiperhe-elämästä, niin sen kokeminen on asia erikseen, eikä sitä etukäteen pysty ennustamaan miten menee. Ihminen voi muuttua paljonkin lapsen syntymän myötä. Elämän virta kuljettaa ja kaikkeen tottuu, vaikka jotkut asiat nyt tuntuvatkin mahdottomilta.
En ole trolli. Kadun lapsiani ja yritän varoitella muita etteivät joutuisi samaan suohon.
Muista, että täydellistä vanhempaa ei ole olemassakaan, eikä tule koskaan olemaankaan, vaikka joku siltä ulospäin näyttäisikin. Se, että rakastaa lasta sekä selviää arjessa perusjutuista riittää hyvin. Mielestäni olet vastuullinen kun pohdit asioita näin syvällisesti ja on ihan normaalia, että vastuu myös pelottaa. Vanhemmuuteen kasvaa kyllä ja elämä kantaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut myös ahdistusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joka on näkynyt lapsen kasvatuksessa niin, etten ole ollut ehkä niin aktiivinen mitä ns. normaalit perheet ovat lastensa kanssa. Toisaalta paljon on tullut motivaatioa lapsen vuoksi, kun huomaakin yhtäkkiä lapsen elämän olevan merkittävämpi kuin mun typerien mielenongelmien. Jos ennen sosiaalisilla tilanteilla oli iso painoarvo ja jälkeenpäin murehdin niitä, niin nykyään ajattelen ehkä enemmänkin "noh mitäpä sitten jos kaikki ei mennytkään ihan niin täydellisesti tai tein itsestäni hölmön, mutta ainakin lapseni sai viihdykettä ja kokemuksia"
Toki en välttämättä ole paras esikuva, mutta kyllä tästä pakonkin edessä kasvaa lapsensa myötä ja lapsensa takia ihmisenä. Saa syyn tehdä asioita vähän paremmin tai ylipäätään tehdä.
En silti sano, että lapsi millään tapaa parantaa mielenterveysongelmat, ei ei, sehän tuo vain lisä haastetta, mutta kuitenkin se tuo motivaation ja merkityksen , ja laittaa ongelmat uuteen järjestykseen elämässä. Lapsen kannalta se ei varmaan ole erityisen edullista saada mielenterveysongelmaista vanhempaa, mutta toisaalta sitä ei voi koskaan ennustaa minkä perheen lapsesta tulee mielenterveysongelmainen.
Jos sinulta arkiaskareet hoituvat sujuvasti niin se on iso edellytys lasten kasvattamiselle, se on sellainen perusta siellä johon on hyvä rakentaa kaikki. Et ole myöskään ainut esikuva lapsellesi tässä maailmassa vaan se kostuu ihan kaikista ihmisistä ympärillä.
Pojasta polvi paranee, sano.. Kyllä itse ainakin havaitsen lapsuudestani sellaisia asioita, joita en halua toistaa oman lapseni kohdalla ja samoin myös sellaisia asioita, joita haluan jakaa eteenpäin.
Kaikessa on aina puolensa, myös esimerkiksi mielenterveysongelmaisena. Ainakin on perehtynyt niihin asioihin ja mitä perehtyneempi on, sitä paremmin niitä voi estää tai huomata.
Lapsen kasvattaminen ei ole mitenkään yksiselitteistä ja siitä syytä on hyvä asia, että on monenlaisia äitejä ja isiä. Yksikään ei selviä täysin ilman ongelmia lapsen kasvattamisesta.
"Moni asia lapsenhankinnassa kuitenkin ahdistaa. On ihan absurdia ajatella, että olisin 24/7 vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tämä vastuu jatkuu 18 vuotta tai käytännössä koko loppuelämän. Se on todella iso sitoumus."
--> Se on joo tuossa vaiheessa vaikea ajatella kun lasta ei vielä ole, mutta kun se elävä ihminen ja persoona, jonka tunnet paremmin kuin ketään on siinä sun edessäsi, ei tule enää ajateltua asiaa tuolla tavalla. Ehkä se voi olla kaukainen ajatus, mutta ei sitä sillä tavalla märehdi. Tuskin lemmikistäkään mietitään tuollaista kun se on rakas ja yksi perheenjäsenistä. Se on enemmänkin sitä varsinasta elämän sisältöä, joka on arvokasta.
Yksi iso taakka on kyllä se huoli omasta lapsesta. Sitä ei saa pois enää koskaan. Mutta elämä on mielestäni sen arvoista. Mitä muutakaan niin merkittävää tässä elämässä voi olla?
Tämä on 100% p*skaa.
Minulla on 3 lasta joista vanhin on jo täysi-ikäinen.
Päivittäin mietin, mitä on tullut tehtyä ja miten hemmetinmoinen vastuu tämä on. Kiroan typeryyttäni, miksi olin nuorena niin naiivi että läksin tähän.
Ei tähän totu koskaan.Olen varma että monet eroiskät jotka eivät "ehdi" nähdä lapsiaan, pohtivat samoin. Vastuu on vaan liikaa, ja katumuksen tunteet.
En ole kommentin kirjoittaja, mutta et voi olettaa, että kaikilla vanhemmilla ja perheillä on samanlaisia kokemuksia kuin sinulla. Ihmiset on erilaisia, toisilta vastuunottaminen onnistuu helpommin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella toivon, että monet näistä "ei älä hanki" - vastaajista on trolleja. Jos ei niin kyllä on ihmeen tuomitsevaa porukkaa.
Samaistun ap. Itse hankin, koska tuli fiilis, että katuisin jos en hankkisi. En ole katunut asiaa, vaikka eihän elämä lasten kanssa helppoa ole ollut. Elämä tuntuu nyt sisällöltään kuitenkin rikkaammalta.
Minulla oli monia samoja huolia kuin sinulla, mutta näin jälkikäteen tajuan, että ne oli turhia huolia. Vaikka sitä tietää faktoja lapsiperhe-elämästä, niin sen kokeminen on asia erikseen, eikä sitä etukäteen pysty ennustamaan miten menee. Ihminen voi muuttua paljonkin lapsen syntymän myötä. Elämän virta kuljettaa ja kaikkeen tottuu, vaikka jotkut asiat nyt tuntuvatkin mahdottomilta.
En ole trolli. Kadun lapsiani ja yritän varoitella muita etteivät joutuisi samaan suohon.
Kiitos rehellisyydestäsi. Moni ei uskalla myöntään katumusta edes itselleen eikä edes anonyymillä keskustelupalstalla.
Kannattaako? En tiedä.
Sen tiedän, että lasta ei pitäisi hankkia, jos ei ole valmis olemaan yksin vastuussa.
Paljon puhutaan tukiverkoista yms., mutta loppupeleissä vastuu lapsesta on vanhemmalla ja aivan viime kädessä yhteiskunnalla, jos tilanne sitä vaatii.
Alue: Aihe vapaa
Typerys