Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voi kunpa tietäisin, kannattaako niitä lapsia tehdä
01.09.2022 |
Olen ollut parisuhteessa lähemmäs 7 vuotta miehen kanssa, joka haluaa ehdottomasti lapsia. Olemme molemmat noin 30-vuotiaita. Itse vielä epäröin lapsiasiaa, koska en tiedä, onko minusta vanhemmaksi.
En myöskään ole varma, haluanko lapsia omasta tahdostani vai siksi, että en tahdo erota ja tuottaa miehelleni pettymystä.
Näen kyllä lapsissa paljon hyviä puolia. Lapsi antaisi elämälle ihan uudenlaisen merkityksen ja sisällön.
Rakastaisin lasta varmasti ja lapsikin todennäköisesti rakastaisi minua. Pelkään maailmassa eniten yksinäisyyttä joten olisi ihanaa, että ympärillä olisi rakastavia ihmisiä, oma perhe. Lapsen kasvua ja kehitystä olisi varmasti myös mielenkiintoista seurata. Näen itsessäni monia äidillisiä piirteitä ja voisin olla aika hyväkin huolehtimaan lapsesta. Tykkään myös tavallaan tehdä kotitöitä, laittaa ruokaa, leikkiä, pelata yms. eli varmaan viihtyisinkin lapsiperhearjen keskellä.
Saattaa olla, että lapsista olisi seuraa myös sitten, kun ne ovat jo lentäneet pesästä (tämä ei tietenkään ole hyvä syy tehdä lapsia). Ainakin itselläni oli hyvä lapsuudenperhe ja käyn edelleen usein vanhempieni luona, vaikka asun kaukana ja muutin pois kotoa jo kymmenen vuotta sitten. Ja esimerkiksi oma isäni ja tätini hoitivat vanhan äitinsä asioita viimeiseen asti. En tiedä miten mummoni olisi pärjännyt ilman lapsiaan, ainakin hänellä olisi ollut paljon yksinäisempi vanhuus. Itse olen vieläpä ainut lapsi, niin ei ole sisarusten lapsiakaan huolehtimassa minusta sitten kun olen vanha.
Moni asia lapsenhankinnassa kuitenkin ahdistaa. On ihan absurdia ajatella, että olisin 24/7 vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tämä vastuu jatkuu 18 vuotta tai käytännössä koko loppuelämän. Se on todella iso sitoumus.
Lasta ei voi peruuttaa, sitä ei voi vaihtaa niin kuin työpaikkaa tai koulua. Entä jos lapsi syntyykin vammaisena? Tai jos lapsi sairastuu vakavasti? Jos se on erityislapsi tai muuten vain hankala tapaus? Tietysti rakastaisin lasta oli se millainen tahansa, mutta olisi todella raskasta sekä vanhemmalle että lapselle itselleen jos lapsella olisi esim. jokin vaikea sairaus. Tai entä jos itse sairastun? Jos puoliso sairastuu? Mitä sitten käy? Elämässä kai täytyy ottaa riskejä, mutta olen siinä asiassa todella huono. Ahdistaa kun ei tiedä, mitä tuleman pitää.
Stressaan ja ahdistun monista asioista. Kehittelen kauhuskenaarioita ja murehdin asioita, joita ei välttämättä koskaan tule tapahtumaan. Olisin varmaankin ylihuolehtivainen äiti. Tuntuu, että mulla on jokin ahdistuneisuushäiriö. Lisäksi on diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko ja pakko-oireinen häiriö. Molemmat ovat kyllä suht lieviä ja käyn terapiassa. En voi silti olla miettimättä, miten hankalaa elämä olisi lapsen kanssa, kun jo nyt monet arkisetkin sosiaaliset tilanteet jännittävät niin paljon. Pakko-oireinen häiriö taas näkyy elämässäni bakteerikammona ja liiallisena käsienpesuna.
Mulla on myös useampi autoimmuunisairaus ja muitakin fyysisiä vaivoja. En haluaisi todellakaan tulla raskaaksi tai synnyttää, ettei tulisi enempää ongelmia. Enkä tietenkään haluaisi, että omat terveysongelmat vaikuttaa lapseen negatiivisesti tai periytyy lapselle.
Luonteeltani olen rauhaa rakastava erityisherkkä introvertti. Kuormitun helposti, tarvitsen paljon omaa tilaa ja hiljaisuutta. Ärsyynnyn lasten itkusta ja huudosta. Voisin kuvitella itseni vanhemmaksi, jos olisin työtön (kuten olenkin tällä hetkellä) tai jos tekisin jotain osa-aikatyötä, mutta miten selviäisin, jos olisin kokopäivätyössä ja sen jälkeen pitäisi vielä huolehtia lapsista ja kotitöistä ilman omaa aikaa?
Kommentit (109)
Jos pitää miettiä jotain asiaa noin paljon ja se on silti epäselvää haluaako, yleensä vastaus on EI.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sosiaalisten tilanteiden pelko ja siihen liittyvä ahdistus vähenivät todella merkittävästi vanhemmuuden myötä. Ehkä liittyi siihen, että mun huomio siirtyi niin vahvasti lapsiin ja pois minusta itsestäni. Lasten kanssa päätyy myös väkisinkin aika moniin sosiaalisiin tilanteisiin, joissa toimiminen on kuitenkin aika helppoa ja sujuu usein tutun kaavan mukaan.
Oma ujous ja sulkeutuineisuus ei myöskään ole periytynyt lapsille, vaan molemmat ovat todella rohkeita ja sosiaalisia siitä huolimatta, että itse olen erilainen.
Olen todella ääniherkkä enkä pidä metelistä, mutta silti omien lasten itku tai kiukuttelukaan ei ole koskaan ollut ongelma. Myös vanhempana on ok ottaa välillä omaa aikaa, vaikka vanhemmuus onkin aika intensiivistä vrsunkin lasten olless pieniä. Ei sen silti tarvitse olla mikään ainoa elämän haave tai kutsumus, elämässä on paljon muutakin (myös silloin jos lapsia saa).
Eli rohkeasti vaan vanhemmaksi jos yhtään siltä tuntuu! Etukäteen on aivan mahdotonta tietää, mitä tuleman pitää, joten tavallaan asioita on myös turha murehtia.
Siihen ei ole vastausta "kannattaako" lapsia tehdä. Moniulotteinen asia. Kenelle kannattavaa? Sinulle vai lapselle? On normaalia, ettei lapsen itkua ole kiva kuunnella, minuakin se hermostuttaa. On silti osattava itse rauhoittua ja auttaa lasta/vauvaa, kun tämä huutaa. Epäitsekkyyttä se vaatii, mikä on nykyihmiselle, jolla kaikki on aina saatavilla, vaikeaa. Syvemmin jos itse elämää miettii niin elämä on sarja virheitä, joiden kanssa on opittava elämään, ei sen enempää. Tämä on epätäydellinen elämä täynnä epätäydellisiä ihmisiä. Silti on elämässä paljon hyvääkin ja olen onnellinen, että elän, olen olemassa ja omat vanhempani päättivät minut hankkia. Olisi jäänyt tämä kaikki kokematta. Niin vain sinä tiedät, mitä lopulta päätät tehdä.
hyi. erityisherkkien työttömien turhakkeiden ei tosiaan kuuluisi levittää huonoja geenejään eteenpäin
Vierailija kirjoitti:
Muutenkin olen viime aikoina ollut tosi passiivinen ja flegmaattinen. Normaalisti jaksan innostua asioista,
mutta nyt tunnen itseni aika masentuneeksi. Tämä lapsiasioiden miettiminen on todella uuvuttavaa,
samoin kuin työttömyys ja epävarmuus omasta parisuhteesta. Jos päätän, että en halua tai uskalla tehdä lapsia, se on automaattisesti ero. Meillä on ollut parisuhteessa muitakin vaikeuksia, mutta rakkaus – ja tottumus – on pitänyt meidät yhdessä.Huh, olipa hyvä kun sai johonkin vuodattaa näitä ajatuksia. Toivottavasti joku jaksaa lukea näin pitkän tekstin.
- ap
Kyllä sinulla on itselläsi oikeus ja vastuu lapsen hankkimisesta. Ei koskaan pidä ikuiseen projektiin ryhtyä vain miellyttäkseen toista.
Jos parisuhde on huono, harkitse siitä lähtemistä. Ei ole kiirettä, jos ei väkivalta ole kyseessä, mutta tee varalta suunnitelma.
Jos rakkautta on, puhukaa asiat läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin jonkin verran samanlaisessa tilanteessa ennen lapsia, kärsin mielenterveysongelmista, paniikkihäiriöstä ja masennuksesta.
Tulin vahingossa raskaaksi ja sain sitten kaksi lasta peräkanaa.
Nyt voin sanoa että äitiys on ollut suuri lahja, se rauhoitti ja tasapainoitti, näytti minulle paikan ja tehtävän maailmassa. Ahdistuneisuus katosi enkä enää pelännyt muita ihmisiä, tulin itsevarmaksi äitiyden myötä.
Sanoisin että anna mennä, oma lapsi on asia jota et koskaan kadu, jotain niin suurta ettei sitä osaa edes selittää.
Itse mietin lapsiasiaa yli 10 vuotta ja viimein päätimme antaa lapselle mahdollisuuden kun olin jo 39v ja tulinkin ekasta kierrosta raskaaksi. Onneksi suostuttiin sektioon, sillä normaalin alatiesynnutykseen en olisi kyllä pystynyt! Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, olen luonteeltani arka, hiljainen ,aistiyliherkkä, asperger-piirteinen introvertti. Onhan lapsi ihana ja todella rakas, mutta myös vaativa ja paljon hiomiota vaativa ADHD/lievästi autistinen erityislapsi. Tarvitsen paljon omaa aikaa palautumiseen arjen pyörityksestä ja se hankalaa kun ei ole tukiverkkoa. Joten mieti tarkkaan, onko sinulla kattava tukiverkko jos vaikka jäätkin syystä tai toisesta joskus yh-äidiksi. Itse en voisi kuvitellakaan olevani yksinhuoltaja, liian rankkaa henkisesti! Jos voisin vielä palata ajassa taaksepäin, oisin mieluummin lapseton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata. Ilmastonmuutos on tosiasia. Se tulee lisäämään rauhattomuutta entisestään. Paluuta entiseen ei ole. Minä syytän itseäni että tein lapsia tällaiseen maailmaan.
Kuuntele sun sydämesi ääntä. Mitä muuta voisi sanoa?
Miksi haluat lapsia? Onko se sun sydämesi toive, vai koska niitä kuuluisi haluta?
Itselleni se toive syntyi vasta yli 30 vuotiaana, mutta kun se toive syntyi, se oli todella vahva. Nyt olen kolmen lapsen äiti.
Olen myös introvertti erityisherkkä. Jouduin lopulta niin kauan odottamaan rakkaitani, että olen todella kiitollinen joka päivä heistä kaikista. Mutta onhan tässä työtä! Meteli ja oman ajan puute on välillä ihan hermoja raastavaa. Ja jatkuva huoli!
Toisaalta taas olen minäkin vapautunut sosiaalisista peloista lasten myötä. He tuovat iloa, rakkautta ja värikkyyttä elämään ja kaiken lisäksi ovat todella mainioita heppuja. Mikä ilo on kuunnella heidän oivalluksia elämästä.
Ei näitä ratkaisuja voi ajatella järjellä, vaan sillä sydämellä. Tulevaisuutta on turha huolehtia, koska se ei ole vielä täällä. Elämä yllättää aina, hyvässä ja huonossa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sepä se. Itse näen asiassa sekä plussia että miinuksia. Olisipa joku lapsiperhesimulaattori jossa voisi testata ennen lopullista päätöstä :D vaikeaa tietää miltä elämä äitinä oikeasti tuntuu kun sitä ei ole kokenut.
Minun paniikkihäiriö pahentui lasten myötä. Esim koulun kevätjuhlat, tuntuu että kuristun hengiltä sinne.
Kamalaa kun joka päivä kun tulen töistä kotiin, on lauma lapsia kavereineen vastassa ja mekkala on kamala. Ei saa yhtään rauhoittua, vetäytyä, palautua.
Ja sitten edim joulut on vaan pakko suorittaa, kuten myös lasten synttärit yms.
Ihan tuskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Autoimmuunisairauksia poden minäkin. Mietin pitkään just sitä, haluanko lapsia vai en, onko minusta äidiksi vai ei. Voin kommentoida sairauksien näkökulmasta, että raskaus meni itsellä tosi oireettomasti, mutta imetys ja vauva-arjen rasitukset veivät minun sairauteni pahenemisvaiheeseen. En ole varma haluanko toista, koska terveys ei ehkä kestä.
Et olisi ap yksin lasten kanssa vaan mies haluaa lapsia ja olisi tasavertainen lasten vanhempi. Eikö niin? Saat omaa aikaa kyllä kun mies on lapsen kanssa. Juttele asiasta miehesi kanssa..myös lääkärin kanssa voit jutella peloistasi sairauksiesi suhteen..uskon että sinusta tulisi hyvä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman kokemukseni mukaan ei missään nimessä. Lasu on konkreettinen uhka hullussa kelle tahansa kontrollivaltiossa, lisäksi valtio ts. koulu omistaa lapset. Jossain muualla maailmassa asia olisi ehkä eri.
Tunnen väkisinkin sääliä tämän ajan lapsia kohtaan, heiltä vaaditaan täydellisyyttä, ihan yli-inhimillisiä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Minun paniikkihäiriö pahentui lasten myötä. Esim koulun kevätjuhlat, tuntuu että kuristun hengiltä sinne.
Kamalaa kun joka päivä kun tulen töistä kotiin, on lauma lapsia kavereineen vastassa ja mekkala on kamala. Ei saa yhtään rauhoittua, vetäytyä, palautua.
Ja sitten edim joulut on vaan pakko suorittaa, kuten myös lasten synttärit yms.
Ihan tuskaa.
Tämä!! Aina puhutaan huonosti nukkuvista vauvoista, uhmasta ja murrosiästä. En minä oman lapseni kehitysvaiheita kammoa vaan sitä loputonta sosiaalista rallia, missä elämä on yhtä hullunmyllyä eikä yhtään omannäköistä.
Lapsen kaverit on yhtäkkiä kotonasi ja ne on siellä seuraavat 15 vuotta. Synttäreitä, koulun myyjäisiä, urheilupäiviä, kaikkia kissanristiäisiä. Wilma laulaa ja whatsapp myös. Ei tämä ole mun elämää!
Minua aina mietityttää, siis ihan aidosti, miten lapsen sitovuus ja vaativuus on yllätys? Mitä sinä ajattelit, että se on tai miten lapsi kahlitsee realistisesti (en siis vittuile vaan kysyn ihan aidosta uteliaisuudesta JOS haluat vastata)?
Itse olen jättänyt lapset tekemättä nimenomaan sen takia, että lapset ovat ihan infernaalisen kahlitsevia ja vaativia minun persoonalleni. Lähipiirissä ei ole lapsia, että olisin nähnyt sitä elämää, mutta analysoin asiaa mielessäni faktoihin perustuen ja totesin, että ei kiitos.
AP:lle, jos ja kun selkeästi et palavasti halua lasta ja sinulla on geneettisiä ongelmia, jotka voivat periytyä lapselle, ei lasta kannata hankkia. Muiden miellyttämiseksi tehdyt päätökset, oli ne mitä tahansa, kostautuvat aina ennemmin tai myöhemmin - lapsen ollessa kyseessä ette leiki vain vauvalla, vaan tulevalla aikuisella, johon tämän aikuisen lapsuus vaikuttaa. Se tuleva aikuinen siirtää sitten omat lapsuutensa kokemukset eteenpäin omille lapsilleen.
Puhun kokemuksesta, koska omassa suvussani mennään jo 6. polvessa(!) läpi sitä samaa sontaa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, eikä kenelläkään ole voimia tai osaamista (tai älliä????) pistää pahoinvointiketjua poikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin tuossa tilanteessa samanikäisenä, ja olen tosi iloinen, että tuli hankittua. Hormonit pitivät huolen siitä, että rakastuin lapsiini täysillä. Nyt he ovat fiksuja teinejä. Mieskin on hoitanut vastuunsa hyvin.
Nykyaikana monista itsestäänselvistä asioista on tehty ihmeen vaikeita. Jos ekasta solusta lähtien sinuun asti jokainen niistä miljardista sukupolvesta on hankkinut lapsia, mikä tässä ajassa on sellainen este, että katkaisisit ketjun?
Viranomaiset eivät salli sitä vanhan ajan kasvatusmallia. Lasu pamahtaa hyvin herkästi jos ei noudata kasvatussuosituksia.
Olen pärjännyt lasten kanssa tahtojen taistossa hienosti ilman väkivaltaa. Ei tarvita sen tyyppisiä vanhan ajan keinoja. Väkivalta johtaa huonoihin seurauksiin.
On miljoona asiaa jotka suomalaisten tutkijoiden mukaan johtavat huonoihin seurauksiin. Käytännön kokemukset eivät kuitenkaan oikein tue tuollaista kauhistelulinjaa missä lapsi käsitetään todella herkästi haavoittuvaksi olennoksi jota saa käsitellä ainoastaan asiaan erikoisesti perehtynyt henkilö.
Pomosikaan ei hakkaa sinua, kun olet tehnyt jotain väärin. Lapset ovat ihmisiä ja heitä pitää sellaisina kohdella. WT:t käyttävät väkivaltaa kun eivät muuta osaa.
Mitä se pomo sitten tekee? Laittaa arestinurkkaan seisomaan? Takavarikoi kännykän?
PS. Ovatko nämä "WT:t" siis niitä jotka eivät on kelvollisia lasten hankintaan?
Jos oikein huolella mokailet, pomo antaa ensin varoituksen ja jos vielä perseilet, pistää sut pihalle 😌
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun paniikkihäiriö pahentui lasten myötä. Esim koulun kevätjuhlat, tuntuu että kuristun hengiltä sinne.
Kamalaa kun joka päivä kun tulen töistä kotiin, on lauma lapsia kavereineen vastassa ja mekkala on kamala. Ei saa yhtään rauhoittua, vetäytyä, palautua.
Ja sitten edim joulut on vaan pakko suorittaa, kuten myös lasten synttärit yms.
Ihan tuskaa.Tämä!! Aina puhutaan huonosti nukkuvista vauvoista, uhmasta ja murrosiästä. En minä oman lapseni kehitysvaiheita kammoa vaan sitä loputonta sosiaalista rallia, missä elämä on yhtä hullunmyllyä eikä yhtään omannäköistä.
Lapsen kaverit on yhtäkkiä kotonasi ja ne on siellä seuraavat 15 vuotta. Synttäreitä, koulun myyjäisiä, urheilupäiviä, kaikkia kissanristiäisiä. Wilma laulaa ja whatsapp myös. Ei tämä ole mun elämää!
Sitten siihen tulee vielä hyvin todennäköisesti vanhoilla päivillä lapsenlapset kuvaan. Että "lapsetonta" elämää ei tosiaankaan pääse elämään, jos on tullut vanhemmaksi, jos oma lapsi ei satu olemaan syystä tai toisesta vela. Jos on useita lapsia, harvemmin kaikki ovat, vaan joku lisääntyy ja tuo lapsenlapset kehiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin tuossa tilanteessa samanikäisenä, ja olen tosi iloinen, että tuli hankittua. Hormonit pitivät huolen siitä, että rakastuin lapsiini täysillä. Nyt he ovat fiksuja teinejä. Mieskin on hoitanut vastuunsa hyvin.
Nykyaikana monista itsestäänselvistä asioista on tehty ihmeen vaikeita. Jos ekasta solusta lähtien sinuun asti jokainen niistä miljardista sukupolvesta on hankkinut lapsia, mikä tässä ajassa on sellainen este, että katkaisisit ketjun?
Viranomaiset eivät salli sitä vanhan ajan kasvatusmallia. Lasu pamahtaa hyvin herkästi jos ei noudata kasvatussuosituksia.
Olen pärjännyt lasten kanssa tahtojen taistossa hienosti ilman väkivaltaa. Ei tarvita sen tyyppisiä vanhan ajan keinoja. Väkivalta johtaa huonoihin seurauksiin.
On miljoona asiaa jotka suomalaisten tutkijoiden mukaan johtavat huonoihin seurauksiin. Käytännön kokemukset eivät kuitenkaan oikein tue tuollaista kauhistelulinjaa missä lapsi käsitetään todella herkästi haavoittuvaksi olennoksi jota saa käsitellä ainoastaan asiaan erikoisesti perehtynyt henkilö.
Pomosikaan ei hakkaa sinua, kun olet tehnyt jotain väärin. Lapset ovat ihmisiä ja heitä pitää sellaisina kohdella. WT:t käyttävät väkivaltaa kun eivät muuta osaa.
Mitä se pomo sitten tekee? Laittaa arestinurkkaan seisomaan? Takavarikoi kännykän?
PS. Ovatko nämä "WT:t" siis niitä jotka eivät on kelvollisia lasten hankintaan?
Jos oikein huolella mokailet, pomo antaa ensin varoituksen ja jos vielä perseilet, pistää sut pihalle 😌
Mä aina näihin työkaverikaan ei lyö - juttuihin vetoan siihen, että töissä ei kukaan myöskään juokse mun perässä yrittäen purra ja nauraa hysteerisesti aina kun onnistuu - tämä 20+ kertaa päivässä. Jos tekisi, niin kyllä, saattaisin jo läväyttääkin.
Lapsille olen huutanut väsyneenä kuin palosireeni. Se ei ole oikein, mutta olen ihminen.
Missään uhmaikä kirjassa ei kerrottu, että se on aivan jatkuvaa "tökkimistä" ja kiellettyjen asioiden toistamista uudelleen ja uudelleen. Perus kiukkukohtaukset on ihan helppo nakki.
Alue: Aihe vapaa
Täällä yksi katuja myös. Ekat kaksi vuotta olin hattarakuplassa, mutta sitten alkoi valvomiset. Kolmeen vuoteen en nukkunut tarpeeksi. Nyt on taas helpottanut, mutta kaipaan vapautta todella paljon. Jos olisin tajunnut miten kahlitsevaa vanhemmuus on, en olisi tehnyt lasta. Itsekin mietin pitkään, yrittääkö lasta vai ei. Ei olisi pitänyt.