Mikä on ollut itsellesi suurin yllätys siinä, kun ikää on tullut lisää?

Se miten vastakkainen sukupuoli lakkasi kiinnostamasta ennen niin virilliä ja sensuellia naista jossain 48 ikävuoden paikkeilla / vaihdevuosien alettua.

(selvyyde vuoksi mainittakoot etten siis ole siirtynyt kiinnostumaan samasta sukupuolestakaan).

En olisi uskonut nuorempana että tämä tapahtui jo tuossa iässä.

Miten nopeasti ja yhtäkkiä materia ja status menettivät merkityksensä omassa elämässäni. Toki siis helppo sanoa, kun on tietty perusvarallisuus.

Mutta tuntuu kuin suuri osa 50-60-vuotiaista on edelleen jossain "menestys-luupissa". Kun on miljoonatalo, niin hamutaan 2-miljoonataloon merenrantaan. Sen saadakseen käyttävät ainokaista elämäänsä (ja jo sen loppuosaa) painamalla täysillä oravanpyörässä, vaikka mieli ja kroppa selvästi huutavat armoa. Taudinkuvaan kuuluu, että vapaa-ajankin pitää olla näyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Että elämä ei ole koskaan mennyt kuten olisin halunnut. Kun taaksepäin katsoo, niin raskaasta vuodesta yhä raskaampaan on elämä kulkenut.

Täysin sama kokemus minulla.

Vierailija kirjoitti:

se mitä, isäni sanoi, kun olin alle parikymppinen. Kun ikää on noi 25, vuodet vain vilahtavat ohitse. 

Isoäitini sanoi näin ja oma äitini myös toisti tämän lauseen. En ollenkaan, lainkaan ole samaa mieltä. Päivä ja vuodet ovat yhtä pitkät kuin ennen, salaisuus on että elää niinkuin 10 vuotiaana. Kulje eri reittiä töihin, kokeile uusia harrastuksia, pysähdy katselemaan puita, katso ihmisiä silmiin, juttele ihmisille.

se että kuinka paljon kaikenlaisia inhottavia piirteitä mahtuu ihan taviksiinkin

Vaihdevuosioireet yllätti ihan puskista. Vaikka sitä menis ja olis  niinkuin ennenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanottuna nyt hämmästyttää lähinnä se, että työelämässä mikään ei muutu kouluaikoihin verrattuna. Se on ihan kuin lastentarha jossa pätevät lait siitä kuka on suosittu ja kuka ei, kenellä on parhaimmat kaverisuhteet jne. Luulin että ihmiset aikuistuis ikääntyessään tässä suhteessa, mutta ei.

Samaa olen ajatellut ja ihmetellyt.

Samankaltainen koululiusaaminen tapahtuu vaan sivistyneemmässä muodossa työpaikkakiusaamisena ja valtapeli on silmin nähtävää jossa ovelat ja häikäilemättömät pärjää.

Se kyllä hämmästytti aidosti kun hoksasin että jotkut eivät kasva koskaan ihmisenä. Kävin luokkakokouksessa muutama vuosi sitten, ja odotin innolla muiden tapaamista. Pettymys ja järkytys oli suuri, kun osa oli edelleen henkisesti samalla tasolla kuin teininä;

-Suositulla sporttijätkällä oli edelleen yhtä juntit naisia halventavat jutut, ja samanlainen ulkonäkökeskeinen kikattelijalauma ympärillä. Osa sporttijengistä oli sentään kasvanut ja viisastunut.

-Se kuka nälvi ja oli kateellinen teininä, oli sitä edelleen. Henkistä kasvun varaa olisi riittänyt. Toinen entinen kadehtija oli muuttunut iloiseksi ja tasapainoiseksi.

-Osa kertoi kuulumisistaan lähinnä puhuen omistamansa omaisuuden määrästä ja vihjaillen palkkansa suuruudesta. Myötähäpeä näitä kohtaan.

-Sitten oli pari itsesäälityyppiä, jotka syyttivät muita kaikesta ja olivat katkeria. Keskustelut heidän kanssaan olivat umpikujia.

Suurin osa oli onneksi kasvanut ns. aikuisiksi, ja elivät omanlaistaan itsenäistä elämää, silti näiden teinin tasolle jääneiden muutaman tapaaminen tuli puun takaa.

En nyt tiedä onko mikään yllätys, mutta järki vie nykyään enemmän kuin tunteet ja sen ansiosta olen saanut elää elämäni onnellisimmat vuodet viimeiset 3 vuotta. t. viisikymppinen

Se hämmästyttää, miten työ ei kiinnosta enää yhtään vaikka se on ollut todella kiinnostavaa tähän asti. Tämä muutos tapahtui koronan jälkeen 56 vuotiaana. Vähän huolettaa, koska eläköitymiseen on vielä kahdeksan vuotta.

Se että olen vielä elossa. Nuorena oli niin lohdullinen ajatus että korkeintaan 35-40v täällä joutuu itsekkään äitin vuoksi kärsimään ja sitten pääsee pois, mutta kun ei... 😭

Se, etten tunne itseäni minkään ikäiseksi. Yhtä hyvin voisin olla 10 tai 100 (olen oikeasti 37).

On ollut outoa huomata, että kun katsoo 10v vanhoja kuvia, sieltä ei koskaan katso takaisin niin ruma ja lihava ihminen kuin millaiseksi itsensä silloin tunsi. (Ja siitä huolimatta nyt on vaikea uskoa, että 10v vanhempi minä voisi nähdä nykyisessä minussa kauneutta, koska nykyinen minä ei näe.)

Se miten paljon muistutan äitiäni eleissä, asennoissa ja tavassa puhua. Vielä kamalampaa huomata että suhtaudun asioihin samalla lailla ja huokailen ja ähisen kun väsyn.

Vierailija kirjoitti:

Se että olen vielä elossa. Nuorena oli niin lohdullinen ajatus että korkeintaan 35-40v täällä joutuu itsekkään äitin vuoksi kärsimään ja sitten pääsee pois, mutta kun ei... 😭

Ota elämä omiin käsiisi, äläkä itke vielä 40v, että äiti on itsekäs. Välit voi katkaista vanhempiin jo 20v jos einiiden seura kiinnosta. 

Aina ihmettelen ihmisiä, jotka antaa lapsuuden/vanhempien pilata koko elämänsä.

Ymmärrän, että ne voivat pilata lapsuuden, mutta se on vain pieni osa elämää.  Suurimman osan elämästä, ihminen on vastuussa itse omasta onnelisuudestaan/elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanottuna nyt hämmästyttää lähinnä se, että työelämässä mikään ei muutu kouluaikoihin verrattuna. Se on ihan kuin lastentarha jossa pätevät lait siitä kuka on suosittu ja kuka ei, kenellä on parhaimmat kaverisuhteet jne. Luulin että ihmiset aikuistuis ikääntyessään tässä suhteessa, mutta ei.

Samaa olen ajatellut ja ihmetellyt.

Samankaltainen koululiusaaminen tapahtuu vaan sivistyneemmässä muodossa työpaikkakiusaamisena ja valtapeli on silmin nähtävää jossa ovelat ja häikäilemättömät pärjää.

Se kyllä hämmästytti aidosti kun hoksasin että jotkut eivät kasva koskaan ihmisenä. Kävin luokkakokouksessa muutama vuosi sitten, ja odotin innolla muiden tapaamista. Pettymys ja järkytys oli suuri, kun osa oli edelleen henkisesti samalla tasolla kuin teininä;

-Suositulla sporttijätkällä oli edelleen yhtä juntit naisia halventavat jutut, ja samanlainen ulkonäkökeskeinen kikattelijalauma ympärillä. Osa sporttijengistä oli sentään kasvanut ja viisastunut.

-Se kuka nälvi ja oli kateellinen teininä, oli sitä edelleen. Henkistä kasvun varaa olisi riittänyt. Toinen entinen kadehtija oli muuttunut iloiseksi ja tasapainoiseksi.

-Osa kertoi kuulumisistaan lähinnä puhuen omistamansa omaisuuden määrästä ja vihjaillen palkkansa suuruudesta. Myötähäpeä näitä kohtaan.

-Sitten oli pari itsesäälityyppiä, jotka syyttivät muita kaikesta ja olivat katkeria. Keskustelut heidän kanssaan olivat umpikujia.

Suurin osa oli onneksi kasvanut ns. aikuisiksi, ja elivät omanlaistaan itsenäistä elämää, silti näiden teinin tasolle jääneiden muutaman tapaaminen tuli puun takaa.

Tämä on suora läpileikkaus tämän palstan ihmisistä. :D

Se, että mikään ei tunnu enää miltään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanottuna nyt hämmästyttää lähinnä se, että työelämässä mikään ei muutu kouluaikoihin verrattuna. Se on ihan kuin lastentarha jossa pätevät lait siitä kuka on suosittu ja kuka ei, kenellä on parhaimmat kaverisuhteet jne. Luulin että ihmiset aikuistuis ikääntyessään tässä suhteessa, mutta ei.

Samaa olen ajatellut ja ihmetellyt.

Samankaltainen koululiusaaminen tapahtuu vaan sivistyneemmässä muodossa työpaikkakiusaamisena ja valtapeli on silmin nähtävää jossa ovelat ja häikäilemättömät pärjää.

Se kyllä hämmästytti aidosti kun hoksasin että jotkut eivät kasva koskaan ihmisenä. Kävin luokkakokouksessa muutama vuosi sitten, ja odotin innolla muiden tapaamista. Pettymys ja järkytys oli suuri, kun osa oli edelleen henkisesti samalla tasolla kuin teininä;

-Suositulla sporttijätkällä oli edelleen yhtä juntit naisia halventavat jutut, ja samanlainen ulkonäkökeskeinen kikattelijalauma ympärillä. Osa sporttijengistä oli sentään kasvanut ja viisastunut.

-Se kuka nälvi ja oli kateellinen teininä, oli sitä edelleen. Henkistä kasvun varaa olisi riittänyt. Toinen entinen kadehtija oli muuttunut iloiseksi ja tasapainoiseksi.

-Osa kertoi kuulumisistaan lähinnä puhuen omistamansa omaisuuden määrästä ja vihjaillen palkkansa suuruudesta. Myötähäpeä näitä kohtaan.

-Sitten oli pari itsesäälityyppiä, jotka syyttivät muita kaikesta ja olivat katkeria. Keskustelut heidän kanssaan olivat umpikujia.

Suurin osa oli onneksi kasvanut ns. aikuisiksi, ja elivät omanlaistaan itsenäistä elämää, silti näiden teinin tasolle jääneiden muutaman tapaaminen tuli puun takaa.

Mulla oli ainakin tosi hauskaa luokkakokouksessa nuoruuden tempauksia muistellessa - ja kyllä me taannuttiin teinien tasolle, oli niin hauskaa löytää se kakara itsessä ja luokkakavereissa! Aikaa oli vierähtänyt 45v eli yli 6kymppisenä tavattiin ja pipo oli löysällä aika monella!

Että aika tuntuu kuluvan vuosi vuodelta nopeammin.

Sosiaalinen elämä on vähentynyt todella paljon (jo ennen koronaa). Viihdyn nykyään (55 v) hyvin yksinkin, esim. kun puoliso on työmatkalla, en enää jaksa soitella kavereita kylään tai lähteä viettämään aikaa ystävien kanssa kuten nuorempana. Nautin siitä, että kukaan ei häiritse: käyn vaahtokylvyssä, syön jotakin mieliruokaa silloin kun/jos huvittaa, luen kirjaa, kuuntelen musiikkia tai katson TV:tä. Viihdyn myös kaksistaan puolisoni kanssa. Hyvin harvoin enää kutsumme tuttavia (paitsi omia lapsia) mökille viikonlopuksi tai juhlapäivinä (Vappu, uusivuosi) kotiin juhlimaan. Ihan parasta on viettää rauhallista aikaa oman puolison kanssa, ei enää oikein jaksa passata vieraita ja jutella niitänäitä yömyöhään. Nuorena ihmettelin, kun omat vanhemmat viihtyivät aina kaksistaan kotona, luulin että heidän elämänsä on ihan tylsää. Nyt minusta on tullut samanlainen ja nautin siitä. Aika aikaansa kutakin.

Vaimo vaan paranee vanhetessaan.